Lue keskustelun säännöt.
Koulukiusaamista EI ole se, jos joku jätetään ottamatta ryhmään.
17.05.2016 |
Uskokaa jo. Se ei ole kiusaamista, jos muut nätisti sanovat Pirkolle, että tällä kertaa ollaan välkkä/ryhmätyö ilman häntä ja voisiko Pirkko kenties etsiä itselleen jostain muualta seuraa. Harvassa koulussa kun on just se yksi porukka, johon pitäisi välttämättä päästä mukaan. Ellei sitten ole joku kymmenen oppilaan kyläkoulu, mutta niitä on aika harvassa.
Koulukiusaamista on lyöminen, nimittely, haukkuminen yms. Ei se, että joskus halutaan olla omien kavereiden kanssa rauhassa ilman näitä takiaistyyppejä. Jos opettajat haluavat vähentää tätä " kiusaamista", pitäisi keskittyä siihen, mikä niissä "pirkoissa" on sellaista ettei heillä ole omia kavereita.
Kommentit (93)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole kiusaamista. Miksi lasten pitäisi vaikka välitunnilla leikkiä jonkun kansaa vaikka eivät halua? Joku syyhän siihen on ettei haluta. Omaa lastani syytettiin ala-asteella kiusaajaksi kun kavereineen ei enää halunnut ottaa yhtä tyttöä leikkimään hippaa koska leikki meni aina siihen että jos tämä tyttö jäi hipaksi sai hän hirveän itku raivarin. Miksi ottaa joku pilaamaan leikki? Tai miksi pitäisi leikkiä sen yhden tytön ehdoilla joka saa raivarin kun ei mene niinkuin hän haluaa?
Minä näen, että meidän aikuisten tehtävä on olla jo alusta asti pitämässä huoli, että tällaiset tilanteet ratkeavat hedelmällisesti siten, että kaikki pystyvät leikkimään ilman itkupotkuraivareita. Emme voi sulkea silmiämme ja odottaa, että sosiaalisesti kehittymättömät lapset selvittävät itse kinansa viidakon säännöillä. Teemme lapsille vain karhunpalveluksen, kun istumme kädet ristissä odottamassa, että tätä ryhmään sopimatonta lasta aletaan systemaattisesti savustaa ryhmästä ja kiusata vuosi vuodelta pahemmin - koska niin käy, kun näihin tilanteisiin ei puututa alusta asti.
Teemme karhunpalveluksen "Pirkolle" myös silloin, jos systemaattisesti edellytämme porukan ottavan "Pirkon" porukkaan mukaan. Meillä on jo nuoria aikuisia, jotka eivät osaa itse päästä porukoihin mukaan, koska koko heidän elämänsä ajan aina on ollut joku aikuinen, joka on tuupannut heidät porukkaan ihan riipppumatta siitä, onko porukka halunnut heitä mukaansa. Ensin vanhemmat, sitten päiväkodissa hoitajat ja lopuksi koulussa opettajat. Koulu kuitenkin loppuu aikanaan ja kouluaikaiset porukat hajoavat. Tämän jälkeen "Pirkot" ovat omillaan ja pitäisi itse päästä porukoihin mukaan. Tälläkin palstalla viikottain tulee aloituksia, joissa kirjoitetaan yksinäisyydestä, muiden kaveriporukoista ja vaikeuksista päästä esimerkiksi jossain äiti-lapsi -ryhmässä porukoihin mukaan.
En tarkoita, etteikö asiaan pitäisi puuttua tai pitäisi sallia kiusaaminen. Mutta kumpi on järkevämpää: kantaa nälkäiselle joka päivä kalaa nenän eteen vai antaa nälkäiselle onki ja opettaa hänet kalastamaan?
Ajatteletko niin, että Pirkko oppii pääsemään porukoihin mukaan jos hänet jätetään yksin ongelmansa kanssa?
Miten hän yksin oppii ryhmään mukaan pääsemistä ja ryhmässä toimimista?
En ole ylempi, mutta tuo on kyllä ihan totta mitä hän puhui. Ei Pirkkoa tietenkään pidä yksin jättää, mutta koulussa pitäisi panostaa ehkä enemmän ryhmäytymiseen ja ryhmässä toimimiseen. Sekoittaa tuollaisia vakiintuneita kaveriporukoita mahdollisimman paljon, jotta lapset oppisivat itse toimimaan muidenkin kuin parhaiden kavereiden kanssa. Ei ole hyvä, jos Pirkko otetaan aina vain velvollisuudesta juttuihin mukaan.
Tuo boldattu kohta on mielestäni erinomaisesti asian ytimessä. Koulussa opiskellaan myös sosiaalisia taitoja. On ihan ymmärrettävää ja jopa luonnollista että lasten mukavuusalue on läheisten kavereidensa kanssa, ja jos saavat itse valita ryhmänsä tai parinsa, ne ovat aina samat. Opettajan yksi tärkeimmistä tehtävistä on ryhmäyttää ja pariuttaa oppilaita niin, että mahdollisimman moni työskentelisi mahdollisimman monen kanssa. Kaikista ei välttämättä tule ylimpiä ystäviä keskenään, mutta näin lapset oppivat luontevasti toimimaan ryhmässä vieraampienkin kanssa ja kohtaamaan erilaisia persoonia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap on näitä ikuisia koulukiusaajia, jotka eivät näe omassa itsessään ja toiminnassaan mitään vikaa koskaan. Jos joku jätetään yhden ryhmän ulkopuolelle, jätetään todennäköisesti muidenkin. Se yksi ryhmä, johon pirkko olisi tulossa mukaan, on todennäköisesti se viimeinen oljenkorsi tälle pirkolle, muut ovat vielä vittumaisempia.
http://www.uusisuomi.fi/kotimaa/181215-lakialoite-koulukiusaaja-vaihtaa…
Toivon todella tuon lakialoitteen menevän läpi ja, että opettajat lakkaavat paapomasta näitä ihmispaskoja.
On vain todella vaikea kuvitella, että tuollainen lakialoite voisi mennä läpi. Kiusaamistilanteet ovat harvoin mitenkään yksiselitteisiä ja kiusaaja ja kiusattu näkevät tilanteet eri tavalla. Eikä se kiusaajan tilannetta helpota se, että joutuu uuteen kouluun ja vieraaseen ympäristöön (myös kiusatulla on asiat jollain lailla huonosti jos kerran kokee tarvetta kiusata muita). Parempi olisi keskittyä kiusaamisen ennalta ehkäisemiseen ja syihin eikä seurausten järjestelemiseen.
Vierailija kirjoitti:
Onko tätä muuten mietitty että millä perustein edes joku jätetään ulkopuolelle? Mistä ne käyttäytymismallit kumpuavat? Tuskin kaikkea voi selittää aina jollain kemialla.
Kotoa ne käyttäytymismallit tulee. Esim. vanhemmat puhuu pahaa muista ja haukkuu sellaisia ihmisiä, jotka eivät kuulu niin läheiseen kaveripiiriin. Tai jaotellaan paremmat kaverit ja huonommat kaverit ja sitten noista huonommista kavereista puhutaan selän takana pahaa tai sorsitaan parempien kavereiden kanssa. Klikkiytyminen on juuri naisille tyypillistä ja se saa jotkut käyttäytymään todella törkeästi niitä kohtaan yleensä kierosti selän takana, jotka ei kuulu sisäpiiriin. Tuollaista vanhempiensa käytöstä seuratessaan lapsi oppii, että muita voi kohdella ihan miten haluaa eikä niitä tarvitse kunnioittaa, jotka ei ole parhaita kavereita tai joista ei esim. hyödy jollain tavalla. Kiusaajan uhriksi voi joutua kuka vaan ilman syytään, mutta monesti syynä voi olla kiusaajan kateus tai tarve puolustaa asemaansa kyynärpäätaktiikalla tai tarve purkaa pahaa oloaan ja esim. ujo tai joku uusi henkilö porukassa voi olla helppo ottaa uhriksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole kiusaamista. Miksi lasten pitäisi vaikka välitunnilla leikkiä jonkun kansaa vaikka eivät halua? Joku syyhän siihen on ettei haluta. Omaa lastani syytettiin ala-asteella kiusaajaksi kun kavereineen ei enää halunnut ottaa yhtä tyttöä leikkimään hippaa koska leikki meni aina siihen että jos tämä tyttö jäi hipaksi sai hän hirveän itku raivarin. Miksi ottaa joku pilaamaan leikki? Tai miksi pitäisi leikkiä sen yhden tytön ehdoilla joka saa raivarin kun ei mene niinkuin hän haluaa?
Minä näen, että meidän aikuisten tehtävä on olla jo alusta asti pitämässä huoli, että tällaiset tilanteet ratkeavat hedelmällisesti siten, että kaikki pystyvät leikkimään ilman itkupotkuraivareita. Emme voi sulkea silmiämme ja odottaa, että sosiaalisesti kehittymättömät lapset selvittävät itse kinansa viidakon säännöillä. Teemme lapsille vain karhunpalveluksen, kun istumme kädet ristissä odottamassa, että tätä ryhmään sopimatonta lasta aletaan systemaattisesti savustaa ryhmästä ja kiusata vuosi vuodelta pahemmin - koska niin käy, kun näihin tilanteisiin ei puututa alusta asti.
Teemme karhunpalveluksen "Pirkolle" myös silloin, jos systemaattisesti edellytämme porukan ottavan "Pirkon" porukkaan mukaan. Meillä on jo nuoria aikuisia, jotka eivät osaa itse päästä porukoihin mukaan, koska koko heidän elämänsä ajan aina on ollut joku aikuinen, joka on tuupannut heidät porukkaan ihan riipppumatta siitä, onko porukka halunnut heitä mukaansa. Ensin vanhemmat, sitten päiväkodissa hoitajat ja lopuksi koulussa opettajat. Koulu kuitenkin loppuu aikanaan ja kouluaikaiset porukat hajoavat. Tämän jälkeen "Pirkot" ovat omillaan ja pitäisi itse päästä porukoihin mukaan. Tälläkin palstalla viikottain tulee aloituksia, joissa kirjoitetaan yksinäisyydestä, muiden kaveriporukoista ja vaikeuksista päästä esimerkiksi jossain äiti-lapsi -ryhmässä porukoihin mukaan.
En tarkoita, etteikö asiaan pitäisi puuttua tai pitäisi sallia kiusaaminen. Mutta kumpi on järkevämpää: kantaa nälkäiselle joka päivä kalaa nenän eteen vai antaa nälkäiselle onki ja opettaa hänet kalastamaan?
Ajatteletko niin, että Pirkko oppii pääsemään porukoihin mukaan jos hänet jätetään yksin ongelmansa kanssa?
Miten hän yksin oppii ryhmään mukaan pääsemistä ja ryhmässä toimimista?
Luitko ollenkaan, mitä kirjoitin? Nimenomaan kirjoitin "En tarkoita, etteikö asiaan pitäisi puuttua tai pitäisi sallia kiusaaminen." Ilmeisesti et ymmärtänyt vertaustani nälkäisestä, joten sanotaan asia sitten toisin: on parempi opettaa "Pirkolle" sellaisia sosiaalisia taitoja, joiden avulla hän pääsee porukoihin mukaan, kuin sanoa porukalle, että teidän täytyy ottaa "Pirkko" mukaan. Tuo jälkimmäinen toimii tasan siihen asti, kun "Pirkolla" on joku aikuinen, jolla on porukoihin sellainen auktoriteetti, että näin voi vaatia. Mutta kun "Pirkko" tulee aikuiseksi, sellaista aikuista ei enää ole vaan "Pirkon" pitää itse osata päästä porukoihin mukaan.
Tämähän on muuten merkillinen trendi nykyään: että kiusaaminen ratkaistaan sillä, että "opetetaan kiusatulle sosiaalisia taitoja". Tämä sisältää automaattisesti oletuksen, että kiusattu olisi jotenkin huomattavasti sosiaalisesti taitamattomampi, kuin ryhmän muut jäsenet. Entäs ne kiusatut, joiden sosiaaliset taidot ovat ihan ikäisensä tasolla? Koulumaailma on täynnä ihan tavallisia lapsia, jotka joutuvat kiusaajien hampaisiin jostakin muusta syystä kuin siitä, että he eivät itse osaisi toimia ryhmässä. On myös outoa, että näemme sosiaalisena ongelmana ennemminkin kiusatuksi joutumisen, kuin kiusaamisen sinällään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap on näitä ikuisia koulukiusaajia, jotka eivät näe omassa itsessään ja toiminnassaan mitään vikaa koskaan. Jos joku jätetään yhden ryhmän ulkopuolelle, jätetään todennäköisesti muidenkin. Se yksi ryhmä, johon pirkko olisi tulossa mukaan, on todennäköisesti se viimeinen oljenkorsi tälle pirkolle, muut ovat vielä vittumaisempia.
http://www.uusisuomi.fi/kotimaa/181215-lakialoite-koulukiusaaja-vaihtaa…
Toivon todella tuon lakialoitteen menevän läpi ja, että opettajat lakkaavat paapomasta näitä ihmispaskoja.
On vain todella vaikea kuvitella, että tuollainen lakialoite voisi mennä läpi. Kiusaamistilanteet ovat harvoin mitenkään yksiselitteisiä ja kiusaaja ja kiusattu näkevät tilanteet eri tavalla. Eikä se kiusaajan tilannetta helpota se, että joutuu uuteen kouluun ja vieraaseen ympäristöön (myös kiusatulla on asiat jollain lailla huonosti jos kerran kokee tarvetta kiusata muita). Parempi olisi keskittyä kiusaamisen ennalta ehkäisemiseen ja syihin eikä seurausten järjestelemiseen.
Aina eivät ennaltaehkäisy ja paijaaminen riitä. Toki on aikamoinen työ selvittää monimutkaisia kiusaamistilanteita, mutta en silti voi käsittää, miten joku ei kannata tuota lakialoitetta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos se on aina sama Pirkko, joka ei mahdu ryhmään, niin on se kyllä kiusaamista ja syrjimistä. Mielestäni lapsia pitää kasvattaa siihen, että koulussa tehdään yhdessä ja otetaan kaikki halukkat mukaan. Vapaa-ajalla voidaan sitten olla niissä porukoissa, joissa huvittaa. Koulu on tavallaan lasten virka-aikaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole kiusaamista. Miksi lasten pitäisi vaikka välitunnilla leikkiä jonkun kansaa vaikka eivät halua? Joku syyhän siihen on ettei haluta. Omaa lastani syytettiin ala-asteella kiusaajaksi kun kavereineen ei enää halunnut ottaa yhtä tyttöä leikkimään hippaa koska leikki meni aina siihen että jos tämä tyttö jäi hipaksi sai hän hirveän itku raivarin. Miksi ottaa joku pilaamaan leikki? Tai miksi pitäisi leikkiä sen yhden tytön ehdoilla joka saa raivarin kun ei mene niinkuin hän haluaa?
Minä näen, että meidän aikuisten tehtävä on olla jo alusta asti pitämässä huoli, että tällaiset tilanteet ratkeavat hedelmällisesti siten, että kaikki pystyvät leikkimään ilman itkupotkuraivareita. Emme voi sulkea silmiämme ja odottaa, että sosiaalisesti kehittymättömät lapset selvittävät itse kinansa viidakon säännöillä. Teemme lapsille vain karhunpalveluksen, kun istumme kädet ristissä odottamassa, että tätä ryhmään sopimatonta lasta aletaan systemaattisesti savustaa ryhmästä ja kiusata vuosi vuodelta pahemmin - koska niin käy, kun näihin tilanteisiin ei puututa alusta asti.
Teemme karhunpalveluksen "Pirkolle" myös silloin, jos systemaattisesti edellytämme porukan ottavan "Pirkon" porukkaan mukaan. Meillä on jo nuoria aikuisia, jotka eivät osaa itse päästä porukoihin mukaan, koska koko heidän elämänsä ajan aina on ollut joku aikuinen, joka on tuupannut heidät porukkaan ihan riipppumatta siitä, onko porukka halunnut heitä mukaansa. Ensin vanhemmat, sitten päiväkodissa hoitajat ja lopuksi koulussa opettajat. Koulu kuitenkin loppuu aikanaan ja kouluaikaiset porukat hajoavat. Tämän jälkeen "Pirkot" ovat omillaan ja pitäisi itse päästä porukoihin mukaan. Tälläkin palstalla viikottain tulee aloituksia, joissa kirjoitetaan yksinäisyydestä, muiden kaveriporukoista ja vaikeuksista päästä esimerkiksi jossain äiti-lapsi -ryhmässä porukoihin mukaan.
En tarkoita, etteikö asiaan pitäisi puuttua tai pitäisi sallia kiusaaminen. Mutta kumpi on järkevämpää: kantaa nälkäiselle joka päivä kalaa nenän eteen vai antaa nälkäiselle onki ja opettaa hänet kalastamaan?
Eihän tässä puhuta ainoastaan Pirkon elämäntien silottelusta kehdosta hautaan, vaan vanhempien vastuussa olla läsnä tukemassa koko ryhmän myönteisiä tapoja ratkaista konflikteja. Kiusaaminen eri muodoissaan ei ole vain Pirkon ympärillä pyörivä ongelma, vaan koko ryhmän sisäinen ilmiö. Siksi minusta on väärin kiusaamisessa keskittyä ilmiön sisällä yhteen ainoaan henkilöön, vaikkapa "pää"kiusaajaan tai kiusattuun.
Harvemmin vanhemmat ovat koulussa tai päiväkodissa ratkomassa lasten keskinäisiä konflikteja. Mutta siitä olen samaa mieltä, että lasten kanssa työskentelevien olisi syytä puuttua asioihin. Mutta konfliktien ratkaisuissa pitäisi lähtökohtana olla lasten ikä ja kehitystaso eikä tarjota aikuisten ajattelukykyä edellyttäviä aikuisten ratkaisuja. Tarkoitan, että niiden konfliktien ratkaisutavat pitäisivät olla lapsilähtöisiä eikä aikuislähtöisiä. Ja tähänhän kasvatusalan ammattilaisilla on - tai ainakin pitäisi olla - koulutusta riittävästi.
Konfliktien ratkaisutaidot eivät kuitenkaan yksistään riitä, jos lapsi ei opi edes pääsemään mihinkään ryhmään, jossa konflikteja syntyisi. Kun olet aikuisena siellä äiti-lapsi -kerhossa, niin ei ole mitään ratkaistavaa konfliktia ennenkuin olet päässyt porukkaan mukaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap on näitä ikuisia koulukiusaajia, jotka eivät näe omassa itsessään ja toiminnassaan mitään vikaa koskaan. Jos joku jätetään yhden ryhmän ulkopuolelle, jätetään todennäköisesti muidenkin. Se yksi ryhmä, johon pirkko olisi tulossa mukaan, on todennäköisesti se viimeinen oljenkorsi tälle pirkolle, muut ovat vielä vittumaisempia.
http://www.uusisuomi.fi/kotimaa/181215-lakialoite-koulukiusaaja-vaihtaa…
Toivon todella tuon lakialoitteen menevän läpi ja, että opettajat lakkaavat paapomasta näitä ihmispaskoja.
On vain todella vaikea kuvitella, että tuollainen lakialoite voisi mennä läpi. Kiusaamistilanteet ovat harvoin mitenkään yksiselitteisiä ja kiusaaja ja kiusattu näkevät tilanteet eri tavalla. Eikä se kiusaajan tilannetta helpota se, että joutuu uuteen kouluun ja vieraaseen ympäristöön (myös kiusatulla on asiat jollain lailla huonosti jos kerran kokee tarvetta kiusata muita). Parempi olisi keskittyä kiusaamisen ennalta ehkäisemiseen ja syihin eikä seurausten järjestelemiseen.
Aina eivät ennaltaehkäisy ja paijaaminen riitä. Toki on aikamoinen työ selvittää monimutkaisia kiusaamistilanteita, mutta en silti voi käsittää, miten joku ei kannata tuota lakialoitetta?
Mä olen aina ajatellut, että kiusatun koulun vaihtaminen on ollut vain hyvä ratkaisu. Lapsi pääsee siinä aloittamaan puhtaalta pöydältä, eikä uudessa koulussa ole yhtään vanhaa kiusaajaa tai sen kiusaamisen hiljaista hyväksyjää. Tosin, jos koulun vaihtamisen ajatellaan olevan jonkinnäköinen rangaistus, silloinhan sen kiusaajan pitää toki vaihtaa koulua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole kiusaamista. Miksi lasten pitäisi vaikka välitunnilla leikkiä jonkun kansaa vaikka eivät halua? Joku syyhän siihen on ettei haluta. Omaa lastani syytettiin ala-asteella kiusaajaksi kun kavereineen ei enää halunnut ottaa yhtä tyttöä leikkimään hippaa koska leikki meni aina siihen että jos tämä tyttö jäi hipaksi sai hän hirveän itku raivarin. Miksi ottaa joku pilaamaan leikki? Tai miksi pitäisi leikkiä sen yhden tytön ehdoilla joka saa raivarin kun ei mene niinkuin hän haluaa?
Minä näen, että meidän aikuisten tehtävä on olla jo alusta asti pitämässä huoli, että tällaiset tilanteet ratkeavat hedelmällisesti siten, että kaikki pystyvät leikkimään ilman itkupotkuraivareita. Emme voi sulkea silmiämme ja odottaa, että sosiaalisesti kehittymättömät lapset selvittävät itse kinansa viidakon säännöillä. Teemme lapsille vain karhunpalveluksen, kun istumme kädet ristissä odottamassa, että tätä ryhmään sopimatonta lasta aletaan systemaattisesti savustaa ryhmästä ja kiusata vuosi vuodelta pahemmin - koska niin käy, kun näihin tilanteisiin ei puututa alusta asti.
Teemme karhunpalveluksen "Pirkolle" myös silloin, jos systemaattisesti edellytämme porukan ottavan "Pirkon" porukkaan mukaan. Meillä on jo nuoria aikuisia, jotka eivät osaa itse päästä porukoihin mukaan, koska koko heidän elämänsä ajan aina on ollut joku aikuinen, joka on tuupannut heidät porukkaan ihan riipppumatta siitä, onko porukka halunnut heitä mukaansa. Ensin vanhemmat, sitten päiväkodissa hoitajat ja lopuksi koulussa opettajat. Koulu kuitenkin loppuu aikanaan ja kouluaikaiset porukat hajoavat. Tämän jälkeen "Pirkot" ovat omillaan ja pitäisi itse päästä porukoihin mukaan. Tälläkin palstalla viikottain tulee aloituksia, joissa kirjoitetaan yksinäisyydestä, muiden kaveriporukoista ja vaikeuksista päästä esimerkiksi jossain äiti-lapsi -ryhmässä porukoihin mukaan.
En tarkoita, etteikö asiaan pitäisi puuttua tai pitäisi sallia kiusaaminen. Mutta kumpi on järkevämpää: kantaa nälkäiselle joka päivä kalaa nenän eteen vai antaa nälkäiselle onki ja opettaa hänet kalastamaan?
Ajatteletko niin, että Pirkko oppii pääsemään porukoihin mukaan jos hänet jätetään yksin ongelmansa kanssa?
Miten hän yksin oppii ryhmään mukaan pääsemistä ja ryhmässä toimimista?
Luitko ollenkaan, mitä kirjoitin? Nimenomaan kirjoitin "En tarkoita, etteikö asiaan pitäisi puuttua tai pitäisi sallia kiusaaminen." Ilmeisesti et ymmärtänyt vertaustani nälkäisestä, joten sanotaan asia sitten toisin: on parempi opettaa "Pirkolle" sellaisia sosiaalisia taitoja, joiden avulla hän pääsee porukoihin mukaan, kuin sanoa porukalle, että teidän täytyy ottaa "Pirkko" mukaan. Tuo jälkimmäinen toimii tasan siihen asti, kun "Pirkolla" on joku aikuinen, jolla on porukoihin sellainen auktoriteetti, että näin voi vaatia. Mutta kun "Pirkko" tulee aikuiseksi, sellaista aikuista ei enää ole vaan "Pirkon" pitää itse osata päästä porukoihin mukaan.
Tämähän on muuten merkillinen trendi nykyään: että kiusaaminen ratkaistaan sillä, että "opetetaan kiusatulle sosiaalisia taitoja". Tämä sisältää automaattisesti oletuksen, että kiusattu olisi jotenkin huomattavasti sosiaalisesti taitamattomampi, kuin ryhmän muut jäsenet. Entäs ne kiusatut, joiden sosiaaliset taidot ovat ihan ikäisensä tasolla? Koulumaailma on täynnä ihan tavallisia lapsia, jotka joutuvat kiusaajien hampaisiin jostakin muusta syystä kuin siitä, että he eivät itse osaisi toimia ryhmässä. On myös outoa, että näemme sosiaalisena ongelmana ennemminkin kiusatuksi joutumisen, kuin kiusaamisen sinällään.
Sosiaalisia taitoja pitää opettaa lapselle heti siitä lähtien, kun lapsi kiinnostuu muista ihmisistä kuin vanhemmistaan. Ei pidä odottaa siihen asti, että lasta aletaan kiusaamaan, ja vasta sitten alkaa opettamaan sosiaalisia taitoja. Minusta on ihan oikeasti huolestuttavaa, että on nuoria aikuisia, jotka eivät osaa päästä mukaan porukoihin. Joilla ei ole harmainta hajuakaan, miten päästään porukoihin. Oletko sitä mieltä, että heidän tilanteensa on ihan ok? Et kai sentään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap on näitä ikuisia koulukiusaajia, jotka eivät näe omassa itsessään ja toiminnassaan mitään vikaa koskaan. Jos joku jätetään yhden ryhmän ulkopuolelle, jätetään todennäköisesti muidenkin. Se yksi ryhmä, johon pirkko olisi tulossa mukaan, on todennäköisesti se viimeinen oljenkorsi tälle pirkolle, muut ovat vielä vittumaisempia.
http://www.uusisuomi.fi/kotimaa/181215-lakialoite-koulukiusaaja-vaihtaa…
Toivon todella tuon lakialoitteen menevän läpi ja, että opettajat lakkaavat paapomasta näitä ihmispaskoja.
On vain todella vaikea kuvitella, että tuollainen lakialoite voisi mennä läpi. Kiusaamistilanteet ovat harvoin mitenkään yksiselitteisiä ja kiusaaja ja kiusattu näkevät tilanteet eri tavalla. Eikä se kiusaajan tilannetta helpota se, että joutuu uuteen kouluun ja vieraaseen ympäristöön (myös kiusatulla on asiat jollain lailla huonosti jos kerran kokee tarvetta kiusata muita). Parempi olisi keskittyä kiusaamisen ennalta ehkäisemiseen ja syihin eikä seurausten järjestelemiseen.
Aina eivät ennaltaehkäisy ja paijaaminen riitä. Toki on aikamoinen työ selvittää monimutkaisia kiusaamistilanteita, mutta en silti voi käsittää, miten joku ei kannata tuota lakialoitetta?
No itse en esimerkiksi kannata, koska eihän se ratkaise niitä perimmäisiä ongelmia, laittaa vain ongelmat piiloon tai siirtää seuraavalle koululle. Paijaamista ei tarvita, mutta itse olen huomannut erittäin tehokkaaksi tuon porukoiden sekoittamisen. Ryhmätöissä, järjestäjävuoroissa jne. kierrätetään pareja, niin että lapset tekevät mahdollisimman monien kanssa yhteistyötä. Tarvittaessa puututaan välitunnillakin ryhmäytymiseen (jos näyttää siltä että joku jää ulkopuolelle). Lapsille olisi tärkeää myös tarjota virikkeitä ja tekemistä välitunneille. Monet alakoulujen pihat ovat aneemisia, autioita hiekkakenttiä, joissa ei voi kuin kävellä ympyrää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole kiusaamista. Miksi lasten pitäisi vaikka välitunnilla leikkiä jonkun kansaa vaikka eivät halua? Joku syyhän siihen on ettei haluta. Omaa lastani syytettiin ala-asteella kiusaajaksi kun kavereineen ei enää halunnut ottaa yhtä tyttöä leikkimään hippaa koska leikki meni aina siihen että jos tämä tyttö jäi hipaksi sai hän hirveän itku raivarin. Miksi ottaa joku pilaamaan leikki? Tai miksi pitäisi leikkiä sen yhden tytön ehdoilla joka saa raivarin kun ei mene niinkuin hän haluaa?
Minä näen, että meidän aikuisten tehtävä on olla jo alusta asti pitämässä huoli, että tällaiset tilanteet ratkeavat hedelmällisesti siten, että kaikki pystyvät leikkimään ilman itkupotkuraivareita. Emme voi sulkea silmiämme ja odottaa, että sosiaalisesti kehittymättömät lapset selvittävät itse kinansa viidakon säännöillä. Teemme lapsille vain karhunpalveluksen, kun istumme kädet ristissä odottamassa, että tätä ryhmään sopimatonta lasta aletaan systemaattisesti savustaa ryhmästä ja kiusata vuosi vuodelta pahemmin - koska niin käy, kun näihin tilanteisiin ei puututa alusta asti.
Teemme karhunpalveluksen "Pirkolle" myös silloin, jos systemaattisesti edellytämme porukan ottavan "Pirkon" porukkaan mukaan. Meillä on jo nuoria aikuisia, jotka eivät osaa itse päästä porukoihin mukaan, koska koko heidän elämänsä ajan aina on ollut joku aikuinen, joka on tuupannut heidät porukkaan ihan riipppumatta siitä, onko porukka halunnut heitä mukaansa. Ensin vanhemmat, sitten päiväkodissa hoitajat ja lopuksi koulussa opettajat. Koulu kuitenkin loppuu aikanaan ja kouluaikaiset porukat hajoavat. Tämän jälkeen "Pirkot" ovat omillaan ja pitäisi itse päästä porukoihin mukaan. Tälläkin palstalla viikottain tulee aloituksia, joissa kirjoitetaan yksinäisyydestä, muiden kaveriporukoista ja vaikeuksista päästä esimerkiksi jossain äiti-lapsi -ryhmässä porukoihin mukaan.
En tarkoita, etteikö asiaan pitäisi puuttua tai pitäisi sallia kiusaaminen. Mutta kumpi on järkevämpää: kantaa nälkäiselle joka päivä kalaa nenän eteen vai antaa nälkäiselle onki ja opettaa hänet kalastamaan?
Ajatteletko niin, että Pirkko oppii pääsemään porukoihin mukaan jos hänet jätetään yksin ongelmansa kanssa?
Miten hän yksin oppii ryhmään mukaan pääsemistä ja ryhmässä toimimista?
Luitko ollenkaan, mitä kirjoitin? Nimenomaan kirjoitin "En tarkoita, etteikö asiaan pitäisi puuttua tai pitäisi sallia kiusaaminen." Ilmeisesti et ymmärtänyt vertaustani nälkäisestä, joten sanotaan asia sitten toisin: on parempi opettaa "Pirkolle" sellaisia sosiaalisia taitoja, joiden avulla hän pääsee porukoihin mukaan, kuin sanoa porukalle, että teidän täytyy ottaa "Pirkko" mukaan. Tuo jälkimmäinen toimii tasan siihen asti, kun "Pirkolla" on joku aikuinen, jolla on porukoihin sellainen auktoriteetti, että näin voi vaatia. Mutta kun "Pirkko" tulee aikuiseksi, sellaista aikuista ei enää ole vaan "Pirkon" pitää itse osata päästä porukoihin mukaan.
Tämähän on muuten merkillinen trendi nykyään: että kiusaaminen ratkaistaan sillä, että "opetetaan kiusatulle sosiaalisia taitoja". Tämä sisältää automaattisesti oletuksen, että kiusattu olisi jotenkin huomattavasti sosiaalisesti taitamattomampi, kuin ryhmän muut jäsenet. Entäs ne kiusatut, joiden sosiaaliset taidot ovat ihan ikäisensä tasolla? Koulumaailma on täynnä ihan tavallisia lapsia, jotka joutuvat kiusaajien hampaisiin jostakin muusta syystä kuin siitä, että he eivät itse osaisi toimia ryhmässä. On myös outoa, että näemme sosiaalisena ongelmana ennemminkin kiusatuksi joutumisen, kuin kiusaamisen sinällään.
Monesti kiusatut voivat olla jopa sosiaalisempia ja iloisempia luonteeltaan kuin kiusaajat ja kiusaajan taustajoukko. Kiusaajilta puuttuu empatiakyky, kokonaan kyky asettua toisen asemaan ja katsoa asioita toisen näkökulmasta ja kyky miettiä, miltä toisesta tuntuu. Tuota kykyä jos ei ole kotona oppinut, niin ajautuu todennäköisesti kiusaajaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole kiusaamista. Miksi lasten pitäisi vaikka välitunnilla leikkiä jonkun kansaa vaikka eivät halua? Joku syyhän siihen on ettei haluta. Omaa lastani syytettiin ala-asteella kiusaajaksi kun kavereineen ei enää halunnut ottaa yhtä tyttöä leikkimään hippaa koska leikki meni aina siihen että jos tämä tyttö jäi hipaksi sai hän hirveän itku raivarin. Miksi ottaa joku pilaamaan leikki? Tai miksi pitäisi leikkiä sen yhden tytön ehdoilla joka saa raivarin kun ei mene niinkuin hän haluaa?
Minä näen, että meidän aikuisten tehtävä on olla jo alusta asti pitämässä huoli, että tällaiset tilanteet ratkeavat hedelmällisesti siten, että kaikki pystyvät leikkimään ilman itkupotkuraivareita. Emme voi sulkea silmiämme ja odottaa, että sosiaalisesti kehittymättömät lapset selvittävät itse kinansa viidakon säännöillä. Teemme lapsille vain karhunpalveluksen, kun istumme kädet ristissä odottamassa, että tätä ryhmään sopimatonta lasta aletaan systemaattisesti savustaa ryhmästä ja kiusata vuosi vuodelta pahemmin - koska niin käy, kun näihin tilanteisiin ei puututa alusta asti.
Teemme karhunpalveluksen "Pirkolle" myös silloin, jos systemaattisesti edellytämme porukan ottavan "Pirkon" porukkaan mukaan. Meillä on jo nuoria aikuisia, jotka eivät osaa itse päästä porukoihin mukaan, koska koko heidän elämänsä ajan aina on ollut joku aikuinen, joka on tuupannut heidät porukkaan ihan riipppumatta siitä, onko porukka halunnut heitä mukaansa. Ensin vanhemmat, sitten päiväkodissa hoitajat ja lopuksi koulussa opettajat. Koulu kuitenkin loppuu aikanaan ja kouluaikaiset porukat hajoavat. Tämän jälkeen "Pirkot" ovat omillaan ja pitäisi itse päästä porukoihin mukaan. Tälläkin palstalla viikottain tulee aloituksia, joissa kirjoitetaan yksinäisyydestä, muiden kaveriporukoista ja vaikeuksista päästä esimerkiksi jossain äiti-lapsi -ryhmässä porukoihin mukaan.
En tarkoita, etteikö asiaan pitäisi puuttua tai pitäisi sallia kiusaaminen. Mutta kumpi on järkevämpää: kantaa nälkäiselle joka päivä kalaa nenän eteen vai antaa nälkäiselle onki ja opettaa hänet kalastamaan?
Ajatteletko niin, että Pirkko oppii pääsemään porukoihin mukaan jos hänet jätetään yksin ongelmansa kanssa?
Miten hän yksin oppii ryhmään mukaan pääsemistä ja ryhmässä toimimista?
Luitko ollenkaan, mitä kirjoitin? Nimenomaan kirjoitin "En tarkoita, etteikö asiaan pitäisi puuttua tai pitäisi sallia kiusaaminen." Ilmeisesti et ymmärtänyt vertaustani nälkäisestä, joten sanotaan asia sitten toisin: on parempi opettaa "Pirkolle" sellaisia sosiaalisia taitoja, joiden avulla hän pääsee porukoihin mukaan, kuin sanoa porukalle, että teidän täytyy ottaa "Pirkko" mukaan. Tuo jälkimmäinen toimii tasan siihen asti, kun "Pirkolla" on joku aikuinen, jolla on porukoihin sellainen auktoriteetti, että näin voi vaatia. Mutta kun "Pirkko" tulee aikuiseksi, sellaista aikuista ei enää ole vaan "Pirkon" pitää itse osata päästä porukoihin mukaan.
Tämähän on muuten merkillinen trendi nykyään: että kiusaaminen ratkaistaan sillä, että "opetetaan kiusatulle sosiaalisia taitoja". Tämä sisältää automaattisesti oletuksen, että kiusattu olisi jotenkin huomattavasti sosiaalisesti taitamattomampi, kuin ryhmän muut jäsenet. Entäs ne kiusatut, joiden sosiaaliset taidot ovat ihan ikäisensä tasolla? Koulumaailma on täynnä ihan tavallisia lapsia, jotka joutuvat kiusaajien hampaisiin jostakin muusta syystä kuin siitä, että he eivät itse osaisi toimia ryhmässä. On myös outoa, että näemme sosiaalisena ongelmana ennemminkin kiusatuksi joutumisen, kuin kiusaamisen sinällään.
Sosiaalisia taitoja pitää opettaa lapselle heti siitä lähtien, kun lapsi kiinnostuu muista ihmisistä kuin vanhemmistaan. Ei pidä odottaa siihen asti, että lasta aletaan kiusaamaan, ja vasta sitten alkaa opettamaan sosiaalisia taitoja. Minusta on ihan oikeasti huolestuttavaa, että on nuoria aikuisia, jotka eivät osaa päästä mukaan porukoihin. Joilla ei ole harmainta hajuakaan, miten päästään porukoihin. Oletko sitä mieltä, että heidän tilanteensa on ihan ok? Et kai sentään?
Olen 32, eikä mulla vieläkään ole mitään hajua miten "päästään porukoihin". Mutta siltikin noita ystäviä riittää. Ehkä juuri siksi, että mulle on lapsena opetettu olemaan syrjimättä ketään, ottamaan ihmiset mukaan leikkeihin ja sitä kautta olen tutustunut ihmisiin. Osa on jäänyt matkan varrelle ja osasta on tullut hyviä ystäviä. Enemmän niitä ihmisiä on sinne matkan varrelle jäänyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole kiusaamista. Miksi lasten pitäisi vaikka välitunnilla leikkiä jonkun kansaa vaikka eivät halua? Joku syyhän siihen on ettei haluta. Omaa lastani syytettiin ala-asteella kiusaajaksi kun kavereineen ei enää halunnut ottaa yhtä tyttöä leikkimään hippaa koska leikki meni aina siihen että jos tämä tyttö jäi hipaksi sai hän hirveän itku raivarin. Miksi ottaa joku pilaamaan leikki? Tai miksi pitäisi leikkiä sen yhden tytön ehdoilla joka saa raivarin kun ei mene niinkuin hän haluaa?
Minä näen, että meidän aikuisten tehtävä on olla jo alusta asti pitämässä huoli, että tällaiset tilanteet ratkeavat hedelmällisesti siten, että kaikki pystyvät leikkimään ilman itkupotkuraivareita. Emme voi sulkea silmiämme ja odottaa, että sosiaalisesti kehittymättömät lapset selvittävät itse kinansa viidakon säännöillä. Teemme lapsille vain karhunpalveluksen, kun istumme kädet ristissä odottamassa, että tätä ryhmään sopimatonta lasta aletaan systemaattisesti savustaa ryhmästä ja kiusata vuosi vuodelta pahemmin - koska niin käy, kun näihin tilanteisiin ei puututa alusta asti.
Teemme karhunpalveluksen "Pirkolle" myös silloin, jos systemaattisesti edellytämme porukan ottavan "Pirkon" porukkaan mukaan. Meillä on jo nuoria aikuisia, jotka eivät osaa itse päästä porukoihin mukaan, koska koko heidän elämänsä ajan aina on ollut joku aikuinen, joka on tuupannut heidät porukkaan ihan riipppumatta siitä, onko porukka halunnut heitä mukaansa. Ensin vanhemmat, sitten päiväkodissa hoitajat ja lopuksi koulussa opettajat. Koulu kuitenkin loppuu aikanaan ja kouluaikaiset porukat hajoavat. Tämän jälkeen "Pirkot" ovat omillaan ja pitäisi itse päästä porukoihin mukaan. Tälläkin palstalla viikottain tulee aloituksia, joissa kirjoitetaan yksinäisyydestä, muiden kaveriporukoista ja vaikeuksista päästä esimerkiksi jossain äiti-lapsi -ryhmässä porukoihin mukaan.
En tarkoita, etteikö asiaan pitäisi puuttua tai pitäisi sallia kiusaaminen. Mutta kumpi on järkevämpää: kantaa nälkäiselle joka päivä kalaa nenän eteen vai antaa nälkäiselle onki ja opettaa hänet kalastamaan?
Ajatteletko niin, että Pirkko oppii pääsemään porukoihin mukaan jos hänet jätetään yksin ongelmansa kanssa?
Miten hän yksin oppii ryhmään mukaan pääsemistä ja ryhmässä toimimista?
Luitko ollenkaan, mitä kirjoitin? Nimenomaan kirjoitin "En tarkoita, etteikö asiaan pitäisi puuttua tai pitäisi sallia kiusaaminen." Ilmeisesti et ymmärtänyt vertaustani nälkäisestä, joten sanotaan asia sitten toisin: on parempi opettaa "Pirkolle" sellaisia sosiaalisia taitoja, joiden avulla hän pääsee porukoihin mukaan, kuin sanoa porukalle, että teidän täytyy ottaa "Pirkko" mukaan. Tuo jälkimmäinen toimii tasan siihen asti, kun "Pirkolla" on joku aikuinen, jolla on porukoihin sellainen auktoriteetti, että näin voi vaatia. Mutta kun "Pirkko" tulee aikuiseksi, sellaista aikuista ei enää ole vaan "Pirkon" pitää itse osata päästä porukoihin mukaan.
Tämähän on muuten merkillinen trendi nykyään: että kiusaaminen ratkaistaan sillä, että "opetetaan kiusatulle sosiaalisia taitoja". Tämä sisältää automaattisesti oletuksen, että kiusattu olisi jotenkin huomattavasti sosiaalisesti taitamattomampi, kuin ryhmän muut jäsenet. Entäs ne kiusatut, joiden sosiaaliset taidot ovat ihan ikäisensä tasolla? Koulumaailma on täynnä ihan tavallisia lapsia, jotka joutuvat kiusaajien hampaisiin jostakin muusta syystä kuin siitä, että he eivät itse osaisi toimia ryhmässä. On myös outoa, että näemme sosiaalisena ongelmana ennemminkin kiusatuksi joutumisen, kuin kiusaamisen sinällään.
Sosiaalisia taitoja pitää opettaa lapselle heti siitä lähtien, kun lapsi kiinnostuu muista ihmisistä kuin vanhemmistaan. Ei pidä odottaa siihen asti, että lasta aletaan kiusaamaan, ja vasta sitten alkaa opettamaan sosiaalisia taitoja. Minusta on ihan oikeasti huolestuttavaa, että on nuoria aikuisia, jotka eivät osaa päästä mukaan porukoihin. Joilla ei ole harmainta hajuakaan, miten päästään porukoihin. Oletko sitä mieltä, että heidän tilanteensa on ihan ok? Et kai sentään?
Olen 32, eikä mulla vieläkään ole mitään hajua miten "päästään porukoihin". Mutta siltikin noita ystäviä riittää. Ehkä juuri siksi, että mulle on lapsena opetettu olemaan syrjimättä ketään, ottamaan ihmiset mukaan leikkeihin ja sitä kautta olen tutustunut ihmisiin. Osa on jäänyt matkan varrelle ja osasta on tullut hyviä ystäviä. Enemmän niitä ihmisiä on sinne matkan varrelle jäänyt.
Eli jos lounastauolla työkaverisi eivät erikseen pyydä sinua mukaansa, menet yksin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole kiusaamista. Miksi lasten pitäisi vaikka välitunnilla leikkiä jonkun kansaa vaikka eivät halua? Joku syyhän siihen on ettei haluta. Omaa lastani syytettiin ala-asteella kiusaajaksi kun kavereineen ei enää halunnut ottaa yhtä tyttöä leikkimään hippaa koska leikki meni aina siihen että jos tämä tyttö jäi hipaksi sai hän hirveän itku raivarin. Miksi ottaa joku pilaamaan leikki? Tai miksi pitäisi leikkiä sen yhden tytön ehdoilla joka saa raivarin kun ei mene niinkuin hän haluaa?
Minä näen, että meidän aikuisten tehtävä on olla jo alusta asti pitämässä huoli, että tällaiset tilanteet ratkeavat hedelmällisesti siten, että kaikki pystyvät leikkimään ilman itkupotkuraivareita. Emme voi sulkea silmiämme ja odottaa, että sosiaalisesti kehittymättömät lapset selvittävät itse kinansa viidakon säännöillä. Teemme lapsille vain karhunpalveluksen, kun istumme kädet ristissä odottamassa, että tätä ryhmään sopimatonta lasta aletaan systemaattisesti savustaa ryhmästä ja kiusata vuosi vuodelta pahemmin - koska niin käy, kun näihin tilanteisiin ei puututa alusta asti.
Teemme karhunpalveluksen "Pirkolle" myös silloin, jos systemaattisesti edellytämme porukan ottavan "Pirkon" porukkaan mukaan. Meillä on jo nuoria aikuisia, jotka eivät osaa itse päästä porukoihin mukaan, koska koko heidän elämänsä ajan aina on ollut joku aikuinen, joka on tuupannut heidät porukkaan ihan riipppumatta siitä, onko porukka halunnut heitä mukaansa. Ensin vanhemmat, sitten päiväkodissa hoitajat ja lopuksi koulussa opettajat. Koulu kuitenkin loppuu aikanaan ja kouluaikaiset porukat hajoavat. Tämän jälkeen "Pirkot" ovat omillaan ja pitäisi itse päästä porukoihin mukaan. Tälläkin palstalla viikottain tulee aloituksia, joissa kirjoitetaan yksinäisyydestä, muiden kaveriporukoista ja vaikeuksista päästä esimerkiksi jossain äiti-lapsi -ryhmässä porukoihin mukaan.
En tarkoita, etteikö asiaan pitäisi puuttua tai pitäisi sallia kiusaaminen. Mutta kumpi on järkevämpää: kantaa nälkäiselle joka päivä kalaa nenän eteen vai antaa nälkäiselle onki ja opettaa hänet kalastamaan?
Eihän tässä puhuta ainoastaan Pirkon elämäntien silottelusta kehdosta hautaan, vaan vanhempien vastuussa olla läsnä tukemassa koko ryhmän myönteisiä tapoja ratkaista konflikteja. Kiusaaminen eri muodoissaan ei ole vain Pirkon ympärillä pyörivä ongelma, vaan koko ryhmän sisäinen ilmiö. Siksi minusta on väärin kiusaamisessa keskittyä ilmiön sisällä yhteen ainoaan henkilöön, vaikkapa "pää"kiusaajaan tai kiusattuun.
Harvemmin vanhemmat ovat koulussa tai päiväkodissa ratkomassa lasten keskinäisiä konflikteja. Mutta siitä olen samaa mieltä, että lasten kanssa työskentelevien olisi syytä puuttua asioihin. Mutta konfliktien ratkaisuissa pitäisi lähtökohtana olla lasten ikä ja kehitystaso eikä tarjota aikuisten ajattelukykyä edellyttäviä aikuisten ratkaisuja. Tarkoitan, että niiden konfliktien ratkaisutavat pitäisivät olla lapsilähtöisiä eikä aikuislähtöisiä. Ja tähänhän kasvatusalan ammattilaisilla on - tai ainakin pitäisi olla - koulutusta riittävästi.
Konfliktien ratkaisutaidot eivät kuitenkaan yksistään riitä, jos lapsi ei opi edes pääsemään mihinkään ryhmään, jossa konflikteja syntyisi. Kun olet aikuisena siellä äiti-lapsi -kerhossa, niin ei ole mitään ratkaistavaa konfliktia ennenkuin olet päässyt porukkaan mukaan.
Mä olisin varmaan päässyt porukkaan, kun olisin meikannut ja ostanut oikeanlaiset Lewikset. Mutta jostakin syystä en tehnyt sitä. Kouluajan mut jätettiin yksin ja huudeltiin koulun käytävillä vaikka mitä. Elin siinä uskossa, että vika oli minun ja häpesin itseäni. Mutta enhän minä ollut tehnyt mitään väärää! Olin vain arka ja ujo. Kun lähdin muualle opiskelemaan, sain heti ystäviä. Tajusin, että ehkä en olekaan niin paska ihminen.
Nuo yksinäiset raskaat vuodet vain joskus surettaa. Ja myös se, kuinka typeristä asioista se ulkopuolisuus syntyi. Pienellä adialla sen kuplan olisi voinut rikkoa, mutta yksin minulla ei ollut siihen voimia. Enkä usko, että kovin nonella muullakaan. Jos sut on vuosikausia leimattu oudoksi, haukuttu ja jätetty yksin, oket kasvanut siihen rooliin, niin vaikea sitä asetelmaa on yksin muuttaa. Varsinkin, kun oma kasvukin on vielä kesken. Aikuisena, tällä elämänkokemuksella ja itsetunnolla voisin siihen jo ehkä pystyä, mutta vaikeaa se olisi vieläkin.
Luokkaamme tuli kuudennella uusi oppilas. Aluksi kaikki olivat hänestä innoissaan ja suorastaan kilpailivat, kuka ystävystyy uuden lapsen kanssa parhaiten. Lopulta tilanne kääntyikin niin, ettei kukaan halunnut olla tämän tulokkaan kanssa, ja jokaista oppilasta kuulusteltiin erikseen uuden oppilaan esittämien kiusaamissyytösten todenperäisyyden selvittämiseksi. Miksi lapsi jäi lopulta ulkopuolelle?
Meille kävi ilmi, että lapsi oli haukkunut jokaikisen luokkatoverinsa meidän selän takana täysin lyttyyn, piirrellyt pilakuvia ja polttanut vaihdettuja koulukuvia. Eipä kiinnostanut enää sen jälkeen yrittää ystävystyä, kun luottamus oli mennyt ja haukuttu rumaksi juntiksi, paskakasaksi, läskiksi hikariksi jne. Opettajan varoituksen ja torumisten jälkeen lasta oli pakko pyytää mukaan välituntileikkeihin, mutta hän meni mieluummin seisoskelemaan yksin koulun seinustalle vastapäätä sitä rakennusta, jossa opettajanhuone sijaitsi. Näin opettajamme näki heti ensimmäisenä "yksinäisen kiusatun" palatessaan luokkaan.
Lopulta tilanne rauhoittui, kun lapsen äiti päätti, että he muuttavat pois paikkakunnalta. "Raju kiusaaminen" oli saatava loppumaan, eikä vaihtoehtoja ollut, kun koulukin oli meidän "kiusaajien", eikä uhrin puolella... Että joskus näinkin päin.
Omassa nuoruudessani luokallani oli pari "kiusattua" jotka oli ihan omalla käytöksellään aiheuttaneet sen porukan ulkopuolelle jäämisen. Yksi tyttö varasteli, repi muita tukasta ja valehteli. Sitten kun viimein sanottiin että tällainen ei käy niin Pirkko-Liisa juoksi opettajan luo itkemään. Nyt kun miettii niin tuo tyttö oli kyllä oppikirjamainen ADHD-tapaus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole kiusaamista. Miksi lasten pitäisi vaikka välitunnilla leikkiä jonkun kansaa vaikka eivät halua? Joku syyhän siihen on ettei haluta. Omaa lastani syytettiin ala-asteella kiusaajaksi kun kavereineen ei enää halunnut ottaa yhtä tyttöä leikkimään hippaa koska leikki meni aina siihen että jos tämä tyttö jäi hipaksi sai hän hirveän itku raivarin. Miksi ottaa joku pilaamaan leikki? Tai miksi pitäisi leikkiä sen yhden tytön ehdoilla joka saa raivarin kun ei mene niinkuin hän haluaa?
Minä näen, että meidän aikuisten tehtävä on olla jo alusta asti pitämässä huoli, että tällaiset tilanteet ratkeavat hedelmällisesti siten, että kaikki pystyvät leikkimään ilman itkupotkuraivareita. Emme voi sulkea silmiämme ja odottaa, että sosiaalisesti kehittymättömät lapset selvittävät itse kinansa viidakon säännöillä. Teemme lapsille vain karhunpalveluksen, kun istumme kädet ristissä odottamassa, että tätä ryhmään sopimatonta lasta aletaan systemaattisesti savustaa ryhmästä ja kiusata vuosi vuodelta pahemmin - koska niin käy, kun näihin tilanteisiin ei puututa alusta asti.
Teemme karhunpalveluksen "Pirkolle" myös silloin, jos systemaattisesti edellytämme porukan ottavan "Pirkon" porukkaan mukaan. Meillä on jo nuoria aikuisia, jotka eivät osaa itse päästä porukoihin mukaan, koska koko heidän elämänsä ajan aina on ollut joku aikuinen, joka on tuupannut heidät porukkaan ihan riipppumatta siitä, onko porukka halunnut heitä mukaansa. Ensin vanhemmat, sitten päiväkodissa hoitajat ja lopuksi koulussa opettajat. Koulu kuitenkin loppuu aikanaan ja kouluaikaiset porukat hajoavat. Tämän jälkeen "Pirkot" ovat omillaan ja pitäisi itse päästä porukoihin mukaan. Tälläkin palstalla viikottain tulee aloituksia, joissa kirjoitetaan yksinäisyydestä, muiden kaveriporukoista ja vaikeuksista päästä esimerkiksi jossain äiti-lapsi -ryhmässä porukoihin mukaan.
En tarkoita, etteikö asiaan pitäisi puuttua tai pitäisi sallia kiusaaminen. Mutta kumpi on järkevämpää: kantaa nälkäiselle joka päivä kalaa nenän eteen vai antaa nälkäiselle onki ja opettaa hänet kalastamaan?
Ajatteletko niin, että Pirkko oppii pääsemään porukoihin mukaan jos hänet jätetään yksin ongelmansa kanssa?
Miten hän yksin oppii ryhmään mukaan pääsemistä ja ryhmässä toimimista?
Luitko ollenkaan, mitä kirjoitin? Nimenomaan kirjoitin "En tarkoita, etteikö asiaan pitäisi puuttua tai pitäisi sallia kiusaaminen." Ilmeisesti et ymmärtänyt vertaustani nälkäisestä, joten sanotaan asia sitten toisin: on parempi opettaa "Pirkolle" sellaisia sosiaalisia taitoja, joiden avulla hän pääsee porukoihin mukaan, kuin sanoa porukalle, että teidän täytyy ottaa "Pirkko" mukaan. Tuo jälkimmäinen toimii tasan siihen asti, kun "Pirkolla" on joku aikuinen, jolla on porukoihin sellainen auktoriteetti, että näin voi vaatia. Mutta kun "Pirkko" tulee aikuiseksi, sellaista aikuista ei enää ole vaan "Pirkon" pitää itse osata päästä porukoihin mukaan.
Tämähän on muuten merkillinen trendi nykyään: että kiusaaminen ratkaistaan sillä, että "opetetaan kiusatulle sosiaalisia taitoja". Tämä sisältää automaattisesti oletuksen, että kiusattu olisi jotenkin huomattavasti sosiaalisesti taitamattomampi, kuin ryhmän muut jäsenet. Entäs ne kiusatut, joiden sosiaaliset taidot ovat ihan ikäisensä tasolla? Koulumaailma on täynnä ihan tavallisia lapsia, jotka joutuvat kiusaajien hampaisiin jostakin muusta syystä kuin siitä, että he eivät itse osaisi toimia ryhmässä. On myös outoa, että näemme sosiaalisena ongelmana ennemminkin kiusatuksi joutumisen, kuin kiusaamisen sinällään.
Sosiaalisia taitoja pitää opettaa lapselle heti siitä lähtien, kun lapsi kiinnostuu muista ihmisistä kuin vanhemmistaan. Ei pidä odottaa siihen asti, että lasta aletaan kiusaamaan, ja vasta sitten alkaa opettamaan sosiaalisia taitoja. Minusta on ihan oikeasti huolestuttavaa, että on nuoria aikuisia, jotka eivät osaa päästä mukaan porukoihin. Joilla ei ole harmainta hajuakaan, miten päästään porukoihin. Oletko sitä mieltä, että heidän tilanteensa on ihan ok? Et kai sentään?
En usko, että olemme oikeasti kauhean kaukana ajatusmaailmoiltamme. Olen täysin, täysin samaa mieltä, että sosiaalisia taitoja tulee opettaa jo heti varhaisessa vaiheessa ennen, kuin puutteelliset sosiaaliset taidot johtavat suoraviivaiseen kiusaamiseen. Juuri siksi minusta meidän aikuisten tulee olla läsnä ja tukea myös koko ryhmän sosiaalisia taitoja ja niiden hioutumista, eikä kiinnittää huomiota ainoastaan yksilöihin. Meidän ei tarvitse dominoida koko ryhmätilannetta, mutta kun olemme läsnä ja opastamme kohti myönteisiä tapoja toimia, uskon vakaasti, että ryhmän sosiaalisesti heikommilla jäsenillä on mahdollisuus juuri oppia niitä taitoja, joilla päästä ennen pitkää itsenäisesti mukaan ryhmään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole kiusaamista. Miksi lasten pitäisi vaikka välitunnilla leikkiä jonkun kansaa vaikka eivät halua? Joku syyhän siihen on ettei haluta. Omaa lastani syytettiin ala-asteella kiusaajaksi kun kavereineen ei enää halunnut ottaa yhtä tyttöä leikkimään hippaa koska leikki meni aina siihen että jos tämä tyttö jäi hipaksi sai hän hirveän itku raivarin. Miksi ottaa joku pilaamaan leikki? Tai miksi pitäisi leikkiä sen yhden tytön ehdoilla joka saa raivarin kun ei mene niinkuin hän haluaa?
Minä näen, että meidän aikuisten tehtävä on olla jo alusta asti pitämässä huoli, että tällaiset tilanteet ratkeavat hedelmällisesti siten, että kaikki pystyvät leikkimään ilman itkupotkuraivareita. Emme voi sulkea silmiämme ja odottaa, että sosiaalisesti kehittymättömät lapset selvittävät itse kinansa viidakon säännöillä. Teemme lapsille vain karhunpalveluksen, kun istumme kädet ristissä odottamassa, että tätä ryhmään sopimatonta lasta aletaan systemaattisesti savustaa ryhmästä ja kiusata vuosi vuodelta pahemmin - koska niin käy, kun näihin tilanteisiin ei puututa alusta asti.
Teemme karhunpalveluksen "Pirkolle" myös silloin, jos systemaattisesti edellytämme porukan ottavan "Pirkon" porukkaan mukaan. Meillä on jo nuoria aikuisia, jotka eivät osaa itse päästä porukoihin mukaan, koska koko heidän elämänsä ajan aina on ollut joku aikuinen, joka on tuupannut heidät porukkaan ihan riipppumatta siitä, onko porukka halunnut heitä mukaansa. Ensin vanhemmat, sitten päiväkodissa hoitajat ja lopuksi koulussa opettajat. Koulu kuitenkin loppuu aikanaan ja kouluaikaiset porukat hajoavat. Tämän jälkeen "Pirkot" ovat omillaan ja pitäisi itse päästä porukoihin mukaan. Tälläkin palstalla viikottain tulee aloituksia, joissa kirjoitetaan yksinäisyydestä, muiden kaveriporukoista ja vaikeuksista päästä esimerkiksi jossain äiti-lapsi -ryhmässä porukoihin mukaan.
En tarkoita, etteikö asiaan pitäisi puuttua tai pitäisi sallia kiusaaminen. Mutta kumpi on järkevämpää: kantaa nälkäiselle joka päivä kalaa nenän eteen vai antaa nälkäiselle onki ja opettaa hänet kalastamaan?
Ajatteletko niin, että Pirkko oppii pääsemään porukoihin mukaan jos hänet jätetään yksin ongelmansa kanssa?
Miten hän yksin oppii ryhmään mukaan pääsemistä ja ryhmässä toimimista?
Luitko ollenkaan, mitä kirjoitin? Nimenomaan kirjoitin "En tarkoita, etteikö asiaan pitäisi puuttua tai pitäisi sallia kiusaaminen." Ilmeisesti et ymmärtänyt vertaustani nälkäisestä, joten sanotaan asia sitten toisin: on parempi opettaa "Pirkolle" sellaisia sosiaalisia taitoja, joiden avulla hän pääsee porukoihin mukaan, kuin sanoa porukalle, että teidän täytyy ottaa "Pirkko" mukaan. Tuo jälkimmäinen toimii tasan siihen asti, kun "Pirkolla" on joku aikuinen, jolla on porukoihin sellainen auktoriteetti, että näin voi vaatia. Mutta kun "Pirkko" tulee aikuiseksi, sellaista aikuista ei enää ole vaan "Pirkon" pitää itse osata päästä porukoihin mukaan.
Tämähän on muuten merkillinen trendi nykyään: että kiusaaminen ratkaistaan sillä, että "opetetaan kiusatulle sosiaalisia taitoja". Tämä sisältää automaattisesti oletuksen, että kiusattu olisi jotenkin huomattavasti sosiaalisesti taitamattomampi, kuin ryhmän muut jäsenet. Entäs ne kiusatut, joiden sosiaaliset taidot ovat ihan ikäisensä tasolla? Koulumaailma on täynnä ihan tavallisia lapsia, jotka joutuvat kiusaajien hampaisiin jostakin muusta syystä kuin siitä, että he eivät itse osaisi toimia ryhmässä. On myös outoa, että näemme sosiaalisena ongelmana ennemminkin kiusatuksi joutumisen, kuin kiusaamisen sinällään.
Sosiaalisia taitoja pitää opettaa lapselle heti siitä lähtien, kun lapsi kiinnostuu muista ihmisistä kuin vanhemmistaan. Ei pidä odottaa siihen asti, että lasta aletaan kiusaamaan, ja vasta sitten alkaa opettamaan sosiaalisia taitoja. Minusta on ihan oikeasti huolestuttavaa, että on nuoria aikuisia, jotka eivät osaa päästä mukaan porukoihin. Joilla ei ole harmainta hajuakaan, miten päästään porukoihin. Oletko sitä mieltä, että heidän tilanteensa on ihan ok? Et kai sentään?
Olen 32, eikä mulla vieläkään ole mitään hajua miten "päästään porukoihin". Mutta siltikin noita ystäviä riittää. Ehkä juuri siksi, että mulle on lapsena opetettu olemaan syrjimättä ketään, ottamaan ihmiset mukaan leikkeihin ja sitä kautta olen tutustunut ihmisiin. Osa on jäänyt matkan varrelle ja osasta on tullut hyviä ystäviä. Enemmän niitä ihmisiä on sinne matkan varrelle jäänyt.
Eli jos lounastauolla työkaverisi eivät erikseen pyydä sinua mukaansa, menet yksin?
Riippuu siitä pyytävätkö muita. Miksi eivät pyytäisi minua?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole kiusaamista. Miksi lasten pitäisi vaikka välitunnilla leikkiä jonkun kansaa vaikka eivät halua? Joku syyhän siihen on ettei haluta. Omaa lastani syytettiin ala-asteella kiusaajaksi kun kavereineen ei enää halunnut ottaa yhtä tyttöä leikkimään hippaa koska leikki meni aina siihen että jos tämä tyttö jäi hipaksi sai hän hirveän itku raivarin. Miksi ottaa joku pilaamaan leikki? Tai miksi pitäisi leikkiä sen yhden tytön ehdoilla joka saa raivarin kun ei mene niinkuin hän haluaa?
Minä näen, että meidän aikuisten tehtävä on olla jo alusta asti pitämässä huoli, että tällaiset tilanteet ratkeavat hedelmällisesti siten, että kaikki pystyvät leikkimään ilman itkupotkuraivareita. Emme voi sulkea silmiämme ja odottaa, että sosiaalisesti kehittymättömät lapset selvittävät itse kinansa viidakon säännöillä. Teemme lapsille vain karhunpalveluksen, kun istumme kädet ristissä odottamassa, että tätä ryhmään sopimatonta lasta aletaan systemaattisesti savustaa ryhmästä ja kiusata vuosi vuodelta pahemmin - koska niin käy, kun näihin tilanteisiin ei puututa alusta asti.
Teemme karhunpalveluksen "Pirkolle" myös silloin, jos systemaattisesti edellytämme porukan ottavan "Pirkon" porukkaan mukaan. Meillä on jo nuoria aikuisia, jotka eivät osaa itse päästä porukoihin mukaan, koska koko heidän elämänsä ajan aina on ollut joku aikuinen, joka on tuupannut heidät porukkaan ihan riipppumatta siitä, onko porukka halunnut heitä mukaansa. Ensin vanhemmat, sitten päiväkodissa hoitajat ja lopuksi koulussa opettajat. Koulu kuitenkin loppuu aikanaan ja kouluaikaiset porukat hajoavat. Tämän jälkeen "Pirkot" ovat omillaan ja pitäisi itse päästä porukoihin mukaan. Tälläkin palstalla viikottain tulee aloituksia, joissa kirjoitetaan yksinäisyydestä, muiden kaveriporukoista ja vaikeuksista päästä esimerkiksi jossain äiti-lapsi -ryhmässä porukoihin mukaan.
En tarkoita, etteikö asiaan pitäisi puuttua tai pitäisi sallia kiusaaminen. Mutta kumpi on järkevämpää: kantaa nälkäiselle joka päivä kalaa nenän eteen vai antaa nälkäiselle onki ja opettaa hänet kalastamaan?
Ajatteletko niin, että Pirkko oppii pääsemään porukoihin mukaan jos hänet jätetään yksin ongelmansa kanssa?
Miten hän yksin oppii ryhmään mukaan pääsemistä ja ryhmässä toimimista?
Luitko ollenkaan, mitä kirjoitin? Nimenomaan kirjoitin "En tarkoita, etteikö asiaan pitäisi puuttua tai pitäisi sallia kiusaaminen." Ilmeisesti et ymmärtänyt vertaustani nälkäisestä, joten sanotaan asia sitten toisin: on parempi opettaa "Pirkolle" sellaisia sosiaalisia taitoja, joiden avulla hän pääsee porukoihin mukaan, kuin sanoa porukalle, että teidän täytyy ottaa "Pirkko" mukaan. Tuo jälkimmäinen toimii tasan siihen asti, kun "Pirkolla" on joku aikuinen, jolla on porukoihin sellainen auktoriteetti, että näin voi vaatia. Mutta kun "Pirkko" tulee aikuiseksi, sellaista aikuista ei enää ole vaan "Pirkon" pitää itse osata päästä porukoihin mukaan.
Tämähän on muuten merkillinen trendi nykyään: että kiusaaminen ratkaistaan sillä, että "opetetaan kiusatulle sosiaalisia taitoja". Tämä sisältää automaattisesti oletuksen, että kiusattu olisi jotenkin huomattavasti sosiaalisesti taitamattomampi, kuin ryhmän muut jäsenet. Entäs ne kiusatut, joiden sosiaaliset taidot ovat ihan ikäisensä tasolla? Koulumaailma on täynnä ihan tavallisia lapsia, jotka joutuvat kiusaajien hampaisiin jostakin muusta syystä kuin siitä, että he eivät itse osaisi toimia ryhmässä. On myös outoa, että näemme sosiaalisena ongelmana ennemminkin kiusatuksi joutumisen, kuin kiusaamisen sinällään.
Sosiaalisia taitoja pitää opettaa lapselle heti siitä lähtien, kun lapsi kiinnostuu muista ihmisistä kuin vanhemmistaan. Ei pidä odottaa siihen asti, että lasta aletaan kiusaamaan, ja vasta sitten alkaa opettamaan sosiaalisia taitoja. Minusta on ihan oikeasti huolestuttavaa, että on nuoria aikuisia, jotka eivät osaa päästä mukaan porukoihin. Joilla ei ole harmainta hajuakaan, miten päästään porukoihin. Oletko sitä mieltä, että heidän tilanteensa on ihan ok? Et kai sentään?
Olen 32, eikä mulla vieläkään ole mitään hajua miten "päästään porukoihin". Mutta siltikin noita ystäviä riittää. Ehkä juuri siksi, että mulle on lapsena opetettu olemaan syrjimättä ketään, ottamaan ihmiset mukaan leikkeihin ja sitä kautta olen tutustunut ihmisiin. Osa on jäänyt matkan varrelle ja osasta on tullut hyviä ystäviä. Enemmän niitä ihmisiä on sinne matkan varrelle jäänyt.
Eli jos lounastauolla työkaverisi eivät erikseen pyydä sinua mukaansa, menet yksin?
Itseasiassa kyllä, mutta mulle se ei ole ongelma, enkä ole koskaan ajatellut, että mua jotenkin syrjittäisiin. Työkin on vähän semmosta, että käyn syömässä kun se parhaiten omaan aikatauluun ja nälkään sopii. Huonekaverin kanssa käydään usein lounaalla yhdessä, ja nyt kun tarkemmin ajattelen, toinen aina huutaa sermin takaa, että joko olis nälkä. Toisinaan on sovittuna jotain muuta, useimmiten ei.
Menen aina sanattomaksi tällaisesta keskustelusta, kun minulla on vain 9-vuoden pikakoulutus kiusaamisesta. Ja mulle tehtiin kyllä selväksi, että se on mun vika. Mä en vaan ymmärrä, mikä antoi oikeuden hakata, potkia, lyödä, eristää jne....Eräälle kiusaajistani vuosia myöhemmin olen sanonut, kun puhuttiin, "älä anna lapsesi koskaan tehdä sitä kenellekään, minkä sinä teit minulle".