Tärkein syy sinkkuudellesi

En koskaan käy missään, ja vaikka käynkin, harvoin tapaan sellaista, jonka kanssa on todella antoisaa olla. Kavereiksi käy erityyliset ihmiset, mutta kumppanin täytyy erityisesti sytyttää, että luopuisin yksinolosta. Lisäksi mulla on ollut erityisen huono vaihe elämässä sairastelun vuoksi, en ole oikein valmis henkisesti tai fyysisesti edes mihinkään positiiviseen uuteen, selviän vaan.

Yksi syy on, että pitkään on ollut tunteita sellaista kohtaan, joka ei mun kanssa halua olla. Ehkä se on aika iso syy.

Mukavuudenhalu. En vaan jaksa mitään vääntöä ja kompromisseja, jotka vain vituttavat kumpaakin. 

Olen ollut avioliitossa ja sitten seurustellut monta vuotta. Olen ihastunut yhteen mieheen, joka täytti sydämeni. Olen yrittänyt unohtaa hänet, tapailla muita, mutta en pääse hänestä irti. Miehen mielestä meidän väliltämme puuttuu jotain eli meistä ei koskaan voi tulla mitään. En pysty ihastumaan muihin, kiinnostuneita olisi. Paljon itseäni nuoremmatkin miehet kiinnostuvat minusta, en vaan voi. Vaikka joku heistä saattaisi olla juuri se oikea. Olen siis sinkku, koska tunteillani olen kiinni väärässä miehessä.

Vierailija kirjoitti:

Se, että en ole tavannut vielä "Sitä" toista puolsikoani. - En halua olla kenenkään kanssa vain siksi, että voisin sanoa olevani parisuhteessa. - Täydellisen erinomaista kumppania en etsi tai vaadi, enhän itsekään ole, vaan luotan, että kun hänet kohtaan niin tiedän, että "hän" on nyt tässä. - Ja hänellä toivon mukaan on samanlaisia ajatuksia minusta. 

Tuokin juu. Tiedän sitten miten kauan itselläkin tuohon menee ja voihan sitä olla ettei se oikea tule koskaan vastaan. Kun kerran on jo pitkässä suhteessa ollut niin tietää mitä hakee eikä tyydy vähempään. Vaikka ei ne "vaatimukset" kovin kummoisia itselläkään ole.

- AP

Pidän elämästäni ja itsestäni, joten mun ei tarvitse tyytyä kehenkään ihan ookooseen. Odotan sellaista, jonka kanssa tuntuu oikealta. Olen vasta 23-vuotias, joten aikaa on.

Seurustella voisin, mutta en jakaa kotiani ja koko elämääni. Kerran olen niin tehnyt ja kotileikit leikitty. Nyt riittäisi mies matkaseuraksi, ulkoilemaan ja syömään joskus saman pöydän ääreen. Ja seksiä tietysti usein.

En uskalla. Enkä tiedä, olenko koskaan kohdannut miespuolista "sielunkumppaniani", siis henkilöä jonka kanssa natsaisi.

Yhden kanssa natsas kyllä henkisesti ja fyysisesti lähes maagisella tavalla, mutta sitten hän kuoli.

Muut miehet ei oo tuntunu niin luontevalta, mutta oon mä toki muihinkin ollut ihastunut tai jopa rakastunut.

Tuon yhden lisäksi on toinenkin joka on kuollut, yksi lähti lopullisesti Suomesta ja yksi vaan häipyi yhtäkkiä.

En mä oikeasti enää uskalla antaa mahdollisuutta kun en usko, että tarpeeksi sopivaa ja turvallista (henkisesti siis, että uskaltaisi olla ihan auki ja näyttää tunteensa) miestä voi löytyä.

Ei siitä kauaa ole kun pitkästä aikaa uskalsin vähän heittäytyä ja kerkesin ihastua, mutta se päättyi pettymykseen.

Sanottaisko siis, että limitti täynnä, ei kestä enää yhtään menetystä?

Surullista tavallaan, koska olen vasta nuori ja kaipaan kyllä tavallaan jotain.

Olisi hieno kokea sellainen "nuori rakkaus", missä saisi laittaa vaihteen vitoselle ja antaa mennä.

Mulla vaan on henkisesti aika kova itsesuojelu ja toisaalta vaadin mieheltä tiettyjä henkisiä ominaisuuksia, mitä harvalla tuntuu olevan tai ei ainakaan minuun niitä kohdista (empatia, lempeys, keskusteleva, rakastava jne).

Mies jätti

En ole hauskaa seuraa, olen myös vähän erakkoluonteinen. Ulkonäkö vain tavis ja kymmenen kiloa liikaa.

Liian rikki vielä edellisestä suhteesta.

27 mainitsi "empatia, lempeys, keskusteleva, rakastava jne"

Eikö kaikki muka halua noita ominaisuuksia puolisolta? Kyl mä ainakin.

- AP

Ei kiinnosta mennä töihin, että saisin tuotettua tulonsiirtoja naisille. Helpompi ja parempi olla yksin.

"Tuokin juu. Tiedän sitten miten kauan itselläkin tuohon menee ja voihan sitä olla ettei se oikea tule koskaan vastaan. Kun kerran on jo pitkässä suhteessa ollut niin tietää mitä hakee eikä tyydy vähempään. Vaikka ei ne "vaatimukset" kovin kummoisia itselläkään ole.- AP"

- En minäkään tiedä. Ehkä onneksi, tai sitten epäonneksi. - Itselläni ei ole mitenkään erinomaisen pitkää parisuhdetta takana. Olen huomannut, että "kumppanin puute" on aallottaista; välillä syyhyää aivan vimmatusti ja välillä taas ajattelee, että mikäpä minun tässä ollessa itsekseni. Väittäsin jopa voivani ja eläväni paremmin itsekseni omassa "erinomaisen viihdyttävässä" seurassani, kunnes sitten taas koittaa ne hetket ja päivät, jolloin on siipi aivan maassa ja hyvin vakuuttunut siitä, että on maailman ainoa murjoma. No. onneksi suurin osa päivistä on oikeastaan ihan mukavia ja miellyttviä. En odota, että kumppnini tulisi tulevaisuudessa yksin kantaa vastuu siitä, että minulla on hyvä, tai parempi olla, kuin jos olisin ja eläisin vain itsekseni.

Toisaalta en usko tai ajattele myöskään, niin että jos minulla olisi kumppani niin se mahdollistaisi minun elämään ihan miten tahansa. Toivoakseni en koskaan alkaisi pitämään häntä itsestään selvyytenä. Odotan ja toivon, että voi ja saatan jakaa kumppanini kanssa monen monta asiaa, mutta toivon, etten sanoisi, että myös vaadin, että hän kykenee seisomaan myös omilla jaloillaan e., että hänellä on omaa elämää ilman, että kasvaisimme koskaan kokonaan ja täydellisesti yhteen symbioosiksi, jossa toinen ei kykene olemaan lainkaan erossa toisesta tai osaa saati halua ajatella omilla aivoillaan. - Puistattaa ajatus kumppanista, jolle kaikki on "ihan sama"; tai j"oo tehdään vaan niinkuin sä tykkäät tai haluat."        

Ruma ja julman näköinen pärstä. Terv. mies, 38-vee.

Parisuhde tarkoittaa isoa vaivaa pienestä hyödystä eli liian työlästä.

Vierailija kirjoitti:

27 mainitsi "empatia, lempeys, keskusteleva, rakastava jne"

Eikö kaikki muka halua noita ominaisuuksia puolisolta? Kyl mä ainakin.

- AP

Varmaan haluaa, mutta itse en ole noita tunteita osakseni saanut keneltäkään muulta miespuoliselta kuin omalta isältäni, veljiltä ja siltä yhdeltä maagiselta, joka kuoli.

Niin vähän sitten tuntuu, että kiven alla ovat ja nuo vaatimukset on "korkeat".

-27

Erosin kuukausi sitten, enkä ole vielä valmis uuteen suhteeseen.

Varautuneisuus ja sitten se, että en tapaa miehiä kuin baarissa, josta miehen löytäminen on melko lottoomista

Vierailija kirjoitti:

Toisaalta en usko tai ajattele myöskään, niin että jos minulla olisi kumppani niin se mahdollistaisi minun elämään ihan miten tahansa. Toivoakseni en koskaan alkaisi pitämään häntä itsestään selvyytenä. Odotan ja toivon, että voi ja saatan jakaa kumppanini kanssa monen monta asiaa, mutta toivon, etten sanoisi, että myös vaadin, että hän kykenee seisomaan myös omilla jaloillaan e., että hänellä on omaa elämää ilman, että kasvaisimme koskaan kokonaan ja täydellisesti yhteen symbioosiksi, jossa toinen ei kykene olemaan lainkaan erossa toisesta tai osaa saati halua ajatella omilla aivoillaan. - Puistattaa ajatus kumppanista, jolle kaikki on "ihan sama"; tai j"oo tehdään vaan niinkuin sä tykkäät tai haluat."        

Hyvä pätkä tuo. Sepä siinä pitkässä suhteessa ongelmaksi tulee, miten välttää toisen tuleminen osaksi "kalusteita" eli itsestään selvyydeksi. Henkilöksi, joka on aamuisin ja iltaisin siinä sängyllä vieressä. Parisuhde vaatii aina panostusta ja ajan antamista toiselle, muttei omaa elämää unohtamatta. Mä luulen, et mulle kävi noin tai mitä nyt olen asiaa tässä eron jälkeen miettinyt. Itse asiassa yks päivä mietin, koska olen sanonut toiselle "rakastan sua" niin itse asiassa muistan sen kerran. Harrastettiin seksiä ja sen päätteeks sanoin noi sanat, en saanut vastausta, mut ajattelin varmaan puolison olevan jossain seksin jälkeisessä elpymistilassa. Eihän se mikään elpyminen sitten tosiaankaan ollut, kun sen jälkeen en ole niitä sanoja sanonut, silloin vain en ymmärtänyt mitä se hiljaisuus tarkoitti.

On hyvä, että elämässä on joku jonka kanssa jakaa asioita ja joitain asioita on myös hyvää jakaa yksin tai jonkun muun kanssa kun puolison. Myös se, että molemmat tuovat sen oman panoksensa suhteeseen on tärkeetä ettei vaan tosiaan mennä sillä "tehdään niin kuin haluat".

- AP

1. Tapaan todella vähän uusia ihmisiä, joten todennäköisyys löytää seurustelukumppani on pieni. Olen kolmivuorotyössä äärimmäisen naisvaltaisella alalla enkä harrasta mitään sellaista, missä tapaisin säännöllisesti ikäisiäni miehiä. Viime vuosina olen ollut erinäisistä syistä niin kiireinen, ettei minulla ole edes ollut aikaa lähteä "miehenmetsästykseen", enkä edes tiedä, mistä aloittaisin. Baareissa en käy, sillä olen absolutisti. Nettitreffeille en ole uskaltautunut, mutta sitä pitäisi kai yrittää, kunhan elämäntilanteeni hieman rauhoittuisi.

2. Toinen ongelma on se, että olen vakaumuksellinen kristitty. Voisin periaatteessa seurustella ei-uskovaisen kanssa, kunhan tämä hyväksyisi maailmankatsomukseni. Pelkään kuitenkin pahoin, että esimerkiksi esiaviollisesta seksistä pidättäytyminen on aika iso kynnyskysymys ei-uskoville miehille. Ikäiseni uskovaiset miehet taas ovat pääsääntöisesti onnellisesti naimisissa olevia perheenisiä. Uskovaiset pariutuvat tyypillisesti nuorina, ja jo teininä tuskailin sitä, kun seurakunnan tapahtumissa oli aina vähintään kolme tyttöä jokaista poikaa kohden.

3. Nyt kun alan olla jo lähempänä kolmea- kuin kahtakymppiä, kokemattomuus ahdistaa jo aika paljon, ja seurustelukumppanin löytäminen tuntuu aina vain mahdottomammalta. En siis ole ikinä seurustellut. Treffeillä olen käynyt kolmen eri miehen kanssa, joskin kahden kanssa oltiin muutenkin enemmän kaveripohjalla, ja kolmas juttu kuivui kasaan kahden tapaamisen jälkeen. Kenenkään kanssa en ole päässyt halailuastetta pidemmälle, eli ensisuudelmakin on vielä kokematta (ja tässä vaiheessa tuntuu, että kokematta se jääkin...)