Lue keskustelun säännöt.
Miten käsitellä äitinä epäonnistumisen tunnetta?
12.05.2016 |
Viime aikoina on ollut lasten kanssa aika rankkaa. En lähde tässä yksilöimään, mutta huolta ja säätöä on ollut monenlaista. Osaan asioista en olisi varmaan voinut oikeastaan vaikuttaa, mutta joissakin asioissa olen joutunut toteamaan, että en ole äitinä toiminut viisaimmalla mahdollisella tavalla. En aina kykene erottamaan, syyttelenkö itseäni turhaan, vai olenko oikeasti epäonnistunut joissain kasvatusasioissa. Yksittäisissä tilanteissa ainakin olen.
Lisäksi ulkopuolisetkin tahot ovat todenneet, että lapsen tietty negatiivinen toimintatapa johtuu reagoinnista siihen, mitä minä teen. Tämä liittyy siihen, että olen ilmeisesti emotionaalisesti liian kiinni lapsissani, mikä johtaa siihen, että lapset tai ainakin yksi heistä on emotionaalisesti liian kiinni minussa. Ehkä se on totta, ja otan heidän möhläilynsä osoituksena henkilökohtaisesta epäonnistumisestani vanhempana. Tavallaan tiedän, että 90% kaikista ongelmista ja haasteista meillä on ihan normaaleja asioita lasten kanssa. Pientä epäilyä on yhden lapsen kohdalla, onko kyse jostain "erityisyydestä" liittyen tiettyihin haasteisiin. Olen saanut kuulla, että minulla on "haastava lapsi". Nyt tällä lapsella on ollut erityisen hankalaa, ja minulle hoetaan, että nyt minun pitäisi jaksaa tukea lasta. Mutta kun en jaksa! Haluaisin jättää koko perheen ja olla vain yksin, vastuussa vain itsestäni.
Yhä useammin ajattelen, että minun ei olisi pitänyt hankkia lapsia. En silloin 12 vuotta sitten osannut ennakoida, että minusta ei ole tähän äidin tehtävään. Minulla ei osaaminen eikä voimat riitä. Varsinkin nyt väsyneenä olen huonompi äiti kun normaalisti. Lasten olisi parempi jossain muualla kuin minun luonani. Pelkään tuhoavani lasten itsetunnon suuttumalla pienistä tms. Meillä ei lyödä eikä tavarat lentele, mutta syyllistyn toisinaan suoraan sanottuna mollaamaan omia lapsiani. "Etkö sä taaskaan osannu", "mä en osaa olla sun äiti", "mä en jaksa sua". Olen myös erehtynyt sanomaan ääneen, että parempi olisi, etten olisi heidän äitinsä. Tuollaista laukomalla olen antanut lapsille aihetta pelätä, että hylkään heidät.
Tiedän, että ajatteluni on absurdia. Mokailen varmasti äitinä joka päivä pienissä ja isommissakin asioissa. Mutta siitä huolimatta pitäisi vaan jaksaa. Ja siitä huolimatta lasten kannalta on parempi, että olen heidän äitinsä tällaisena vaillinaisena kuin häivyn vain, koska pelkään pilaavani heidän elämänsä olemalla surkea äiti. Jossakin mielen kierossa sopukassa kuvittelen, että minun pitäisi suojella lapsiani minulta itseltäni.
Mitään en niin paljon toivo, kuin että saisin kasvatettua lapsistani kunnollisia, toiset huomioon ottavia ja vahvalla itsetunnolla varustettuja yksilöitä. En kestä sitä, että olen epäonnistunut tässä tehtävässä. Eivät lapset ole vielä aikuisiksi ehtineet, mutta jotenkin tässä moninaisten ongelmien ja haasteiden keskellä tekisi mieli heittää hanskat tiskiin ja luovuttaa. Olen jo epäonnistunut. En minä osaa olla hyvä äiti ja kasvattaja.
Kai se on vielä yritettävä muutama vuosi, että katras on päässyt oman elämän alkuun. Tietty omissa ajatuksissani pohdin, olenko hoitanut hommani niin huonosti, että heistä ei siihen ole. Taidan luulla liikoja omasta vaikutuksesta lasteni elämään.
Anteeksi sekava kirjoitus, mutta olisiko jollakin vertaistukea tai vinkkejä, miten tästä tappiomielialasta pääsisi eroon?
PS. Luin juuri tekstini läpi ennen lähetystä. Tuli mieleen, että minulla on ihan lääkärin antamana minua sanana kovasti huvittava diagnoosi "vaativa persoonallisuus". Vaativuus siis kohdistuu lähinnä omaan itseen. Olen armoton itselleni, tosin mielestäni muutama viime vuosi on mennyt nuoruusvuosien itseruoskinnan jälkeen paremmin. Onkohan tämä nyt siinä pisteessä, että on mentävä tätä jonnekin ammattilaiselle purkamaan. Ei tämä diagnoosi naurata.
Kommentit (36)
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa kyllä siltä että tuo vaativuus ulottuu lapsiisikin. Hommaa itsellesi vaikka tarrataulu ja anna itsellesi tarra aina kun päivä sujuu möläyttelemättä lapsille asiattomuuksia. Kymmenestä tarrasta vaikka palkitset itsesi lastenhoitajalla ja vapaaillalla. ;)
Heh, tarrataulu kuulostaa hauskalta. Ehkä sellainen toimisi tässä vaiheessa, kun jokainen päivä tuntuu selviytymistaistelulta. Ehkä pitäisikin ajatella nyt päivä kerrallaan ja keskittyä jaksamaan vain hetki kerrallaan.
Sitä olen kyllä pohtinut, että vaikka esim. sanon lapsille, että ei vaikka koulun arvosanoilla ole väliä, kunhan yrittää parhaansa, niin ei se siltikään viesti suurta armeliaisuutta. Ensinnäkin he ovat nähneet kuinka itseltäni vaadin. Lisäksi vaatimus tehdä aina parhaansa on sekin aika kova.
Lisäksi tietenkin se, että lasten ns. mokat ovat minulle noin henkilökohtainen isku, on lapsille aika iso viesti siitä, että mokailla ei voi. Vaikka siis en sitä heille tuo esiin, että tunnen olevani paska äiti, koska lapsi vaikka käyttäytyi tyhmästi, ehkä se on aistittavissa. Vanhin lapsi ainakin osaa kysyä, että onko se hänen syynsä tai onko hän nyt tehnyt jotain, jos näytän surulliselta.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kirjoituksestasi kuultaa minusta halu mennä puhumaan asioistasi ammattilaiselle, joten mene toki. Tuskin siitä haittaakaan on. Tekee mieli todeta, että kaikki me olemme vanhempina epätäydellisiä, myös minä, ja silti lapsellani on mennyt kaikki asiat aivan upeasti. Tällaisen toteaminen ei nyt kuitenkaan merkitse sinulle paljon, koska kirjoitat "erityisyyden" epäilyistä, omasta diagnoosistasi ym. asioista, jotka ehkä ovatkin ihan oikeita ongelmia. Ehkä asioitanne pitäisi katsoa ihan ammattimaisesti.
Vierailija kirjoitti:
Kirjoituksestasi kuultaa minusta halu mennä puhumaan asioistasi ammattilaiselle, joten mene toki. Tuskin siitä haittaakaan on. Tekee mieli todeta, että kaikki me olemme vanhempina epätäydellisiä, myös minä, ja silti lapsellani on mennyt kaikki asiat aivan upeasti. Tällaisen toteaminen ei nyt kuitenkaan merkitse sinulle paljon, koska kirjoitat "erityisyyden" epäilyistä, omasta diagnoosistasi ym. asioista, jotka ehkä ovatkin ihan oikeita ongelmia. Ehkä asioitanne pitäisi katsoa ihan ammattimaisesti.
Ehkä todella olen terapian tarpeessa. Oikeastaan tätä aloitusta kirjoittaessa vasta mieleeni tuli tämä oma diagnoosini. Nyt päässäni junnaa se, että koska minulla on vaativa persoonallisuus, olen sen takia ollut huono äiti, eikä olisi pitänyt lisääntyä ollenkaan. Myöhäistä se nyt on todeta. Mutta on aika rajua miettiä, että kaikki lasteni ongelmat johtuvatkin minusta. Tai osa ongelmista. Jolloin olen taas siinä ajatuksessa, että olen siis huono äiti ja lasteni olisi parempi, jos häipyisin.
Juupa juu. Taidanpa soitella heti huomenna jonnekin.
ap
Kukaan meistä ei ole täydellinen vanhempi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hanki itsellesi apua. Oma äitini puhui minulle samalla tavalla: "Sinulla olisi pitänyt olla vahvempi äiti." Hän oli kova hermoilemaan ja huolestui erilaisista pienistä asioista. Hermoilultaan hän ei kyennyt olemaan ryhdikäs, "tavallinen" aikuinen.
Masennuin erittäin vakavasti ja olen joutunut käymään läpi pitkät hoidot. Vieläkin on vaikeuksia oman itsetunnon kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Hyvä kun soittelet, tsemppiä!
Kiitos! :)
Jotenkin ajattelin, että omia ajatuksiani selvittääkseni kokeilen kirjoittaa tänne. Jotenkin tajuan oman ajatteluni älyttömyyden, niin halusin alistaa tämän ajatuskulkuni tänne muiden nähtäväksi.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kirjoituksestasi kuultaa minusta halu mennä puhumaan asioistasi ammattilaiselle, joten mene toki. Tuskin siitä haittaakaan on. Tekee mieli todeta, että kaikki me olemme vanhempina epätäydellisiä, myös minä, ja silti lapsellani on mennyt kaikki asiat aivan upeasti. Tällaisen toteaminen ei nyt kuitenkaan merkitse sinulle paljon, koska kirjoitat "erityisyyden" epäilyistä, omasta diagnoosistasi ym. asioista, jotka ehkä ovatkin ihan oikeita ongelmia. Ehkä asioitanne pitäisi katsoa ihan ammattimaisesti.
No, en nyt sanoisi että ap välttämättä "haukkuu väärää puuta". Ei se nyt aivan tavatonta ole että vanhemmuudessa on ongelmia, ja silloin se kyllä jättää jäljet lapsiin.
Minäkin suosittelen ap:lle terapiaa ja asioiden käsittelyä ammattilaisen kanssa.
Minullakin on rakastava ja välittävä, mutta myös epätasapainoinen, vaativa ja raivotarmainen äiti. Meillä ei äitiyden puutteista huolimatta menneet "kaikki asiat aivan upeasti", vaan itselläni on elämä tällähetkellä välitauolla, opinnot keskeytyneet ja psyykkisiä ongelmia näin aikuisena vaikka kuinka paljon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kirjoituksestasi kuultaa minusta halu mennä puhumaan asioistasi ammattilaiselle, joten mene toki. Tuskin siitä haittaakaan on. Tekee mieli todeta, että kaikki me olemme vanhempina epätäydellisiä, myös minä, ja silti lapsellani on mennyt kaikki asiat aivan upeasti. Tällaisen toteaminen ei nyt kuitenkaan merkitse sinulle paljon, koska kirjoitat "erityisyyden" epäilyistä, omasta diagnoosistasi ym. asioista, jotka ehkä ovatkin ihan oikeita ongelmia. Ehkä asioitanne pitäisi katsoa ihan ammattimaisesti.
Ehkä todella olen terapian tarpeessa. Oikeastaan tätä aloitusta kirjoittaessa vasta mieleeni tuli tämä oma diagnoosini. Nyt päässäni junnaa se, että koska minulla on vaativa persoonallisuus, olen sen takia ollut huono äiti, eikä olisi pitänyt lisääntyä ollenkaan. Myöhäistä se nyt on todeta. Mutta on aika rajua miettiä, että kaikki lasteni ongelmat johtuvatkin minusta. Tai osa ongelmista. Jolloin olen taas siinä ajatuksessa, että olen siis huono äiti ja lasteni olisi parempi, jos häipyisin.
Juupa juu. Taidanpa soitella heti huomenna jonnekin.
ap
Voin ihan vilpittömästi onnitella jo siitä että olet valmis harkitsemaan sitä että sinun toiminta on aiheuttanut lapsille jotain. Et arvaa miten tärkeä asia se on. Nyt jos hakit itsellesi tukea esim. terapian muodossa ja olet halukas muuttamaan toimintatapoja ja kehittymään äitinä, niin paljon voi tehdä lasten hyväksi. Minä erehdyin kerran vahingossa paljastamaan omalle äidilleni että yksi juttu ahdisti lapsuudessa ja se oli kaiken lisäksi aika mitätön asia, ja sen seurauksena seuraavan kerran oltiin puheväleissä puolen vuoden päästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hanki itsellesi apua. Oma äitini puhui minulle samalla tavalla: "Sinulla olisi pitänyt olla vahvempi äiti." Hän oli kova hermoilemaan ja huolestui erilaisista pienistä asioista. Hermoilultaan hän ei kyennyt olemaan ryhdikäs, "tavallinen" aikuinen.
Masennuin erittäin vakavasti ja olen joutunut käymään läpi pitkät hoidot. Vieläkin on vaikeuksia oman itsetunnon kanssa.
Ymmärrän hyvin, mistä puhut. Minunkin äitini tapasi surkutella omaa itseään. Minua on lapsena myös piiskattu, ja äiti aina itki sen jälkeen, että hän ei haluaisi, muttei voi sille mitään. Ja että häntä on hakattu ja hänen äitiään on hakattu, ja että minäkin tulen hakkaamaan lapsiani. Muistan, että tämä ennustus oli rankkaa kuultavaa silloin joskus teini-iässä. Jos jossakin olen äitinä onnistunut, niin minä en ole hakannut enkä fyysisesti kurittanut lapsiani.
En muista, että olisi suoraan sanonut olevansa epäonnistunut äitinä tms., mutta nykyäänkin vielä hokee, että hänen olisi pitänyt hakea itselleen apua ja että nyt hän osaisi toimia äitinä paljon paremmin. Mieleen tulee, että meillähän on tässä suvussa sukupolvien ketju paskoja äitejä. Tai en minä aiemmista sukupolvista tiedä, ovat pitäneet itseään surkeina äiteinä vai puheiden perusteella vaan olleet jossain määrin sellaisia. Enkä omaa äitiänikään minään älyttömän surkeana äitinä pidä, vaikkakin voin sanoa, että varmaan minunkin lapsuuteni olisi ollut erilainen, jos äiti olisi hakenut uupumukseensa tai masennukseensa apua.
Siksi kai olen nyt niin älyttömän pettynyt, koska kävin silloin nuorena terapiassa sillä ajatuksella, että minä katkaisen tämän sukupolvien ketjun. Monta vuotta ajattelin, että olen jossain määrin onnistunutkin. Tuntuu raivostuttavalta olla nyt, aikuisena ihmisenä, tässä pisteessä toteamassa, että en onnistunutkaan. Vähän nöyryyttävää, etten selviä ilman apua äitiydestä.
ap
Voi ei, miten tutulta tuo kaikki kuulostaa! Ihan kaikki, mitä kerrot. Kun lähdin selvittämään yhden lapseni ongelmallisuutta, jonka muutkin olivat havainneet, sain vain loppuarvion, että lapsi on "haastava" ja hänellä on ehkä vähän erityislapsen piirteitä. Ja sitten todettiin, että ehkä äiti olisi jatkokeskustelun tarpeessa. En kuitenkaan ottanut sitä todesta. Olin vihainen, kun lapsen outoon käytökseen ei puututtu kunnolla eikä kerrottu, mitä voisin käytännön tasolla tehdä. Enkä olisi jaksanutkaan alkaa selvitellä itselleni jotain terapioita niillä tuloillani ja kolmen lapsen äitinä.
Olen niin hirveän monet kerrat pohtinut juuri noita samoja asioita! Nyt lapseni ovat jo aikuisia tai aikuisuuden kynnyksellä ja olen yhä huolissani. Kaikki merkit masennuksesta tai päihteiden liikakäytöstä osuvat suoraan siihen samaan ytimeen ;"olenko ollut kauhea äiti?"
En ole lyönyt, tukkapöllyä kyllä olen antanut. Olen hermostunut ja huutanut ja kiroillut ja itkenyt hysteerisenä lasteni nähden ja valittanut, että en jaksa enää. Muuten vietän ihan normaalia elämää, perheeni on hyvin keskiluokkainen, en käytä ollenkaan alkoholia. Nautin lasten kanssa opettajan roolista, eli olen näyttänyt heille yhtä sun toista, lukenut, vienyt erilaisiin paikkoihin ja selittänyt kaikkea, mitä tiedän. Mutta hoivaajana ja emohahmona olin huono. En vaan jaksanut enkä osannut hallitusti selvittää jatkuvia ongelmia ja riitoja, ja tulistun välillä niin, että jälkikäteen ihmettelen itsekin, mistä se kaikki raivo tulee.
Välillä pystyn ajattelemaan, että joku on minutkin kasvattanut tällaiseksi, en ole tyhjästä tullut. Minulla on ihan hyvät välit vanhempiini enkä syytä heitä mistään. Olen vain tällainen, ehkä se on luonteeni. Voinko sille mitään? Kaikilla on omat ongelmansa, ja pakko on vain jaksaa eteenpäin. Pitääkö minun koko ikäni tuntea tätä hirveää syyllisyyttä siitä, että olisi pitänyt pystyä parempaan? Miksi oikein suostuin mieheni pyyntöön hankkia lapsia? En ollut koskaan nuorempana lapsirakas, mutta suostuin. Ymmärrän lapsia, enkä osaa kuvitella, mitä olisi elämäni ilman heitä. Mutta ehkä rakastan heitä jollain väärällä tavalla. Ehkä en edes rakasta heitä. Olenko heistä jollain lailla riippuvainen?? Onko tämä kaikki jotain ihmeellistä piehtarointia oman täydellisyyden tavoitteluni tai narsismin kanssa?
En osaa rohkaista sinua muulla kuin sillä, että elämä menee menojaan, tavalla tai toisella. Olet oikeassa siinä, että jos häviäisit kokonaan kuvioista, se olisi kuitenkin pahempi vaihtoehto kuin jaksamattomuutesi tai kyvyttömyytesi toimia aina lastesi parhaaksi. En osaa muuta kuin kertoa, että nuo ajatukset laantuvat hieman, kun lapset muuttavat pois kotoa. Hetkittäin näet heidät vain ihmisinä, jotka vaeltavat täällä oman aikansa, kuten itsekin teet. Omine vikoineen ja huolineen. Ja ajattelet, että tämä on vain elämää. Oli hyvä kuulla sinusta! Näistä asioista en puhu koskaan kenenkään kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kukaan selviä ilman apua äitiydestä, eikä onneksi tarvitsekaan. Tämä on varmaan yksi ongelma mikä jo meidän suomalaisten esiäideillä on ollut, tämä yksin pärjäämisen kulttuuri ja vahvuuden sairastaminen, joka siten johtaa tämän aloituksenkin tyyppisiin ongelmiin. Hyvä jos saat kierteen poikki!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kirjoituksestasi kuultaa minusta halu mennä puhumaan asioistasi ammattilaiselle, joten mene toki. Tuskin siitä haittaakaan on. Tekee mieli todeta, että kaikki me olemme vanhempina epätäydellisiä, myös minä, ja silti lapsellani on mennyt kaikki asiat aivan upeasti. Tällaisen toteaminen ei nyt kuitenkaan merkitse sinulle paljon, koska kirjoitat "erityisyyden" epäilyistä, omasta diagnoosistasi ym. asioista, jotka ehkä ovatkin ihan oikeita ongelmia. Ehkä asioitanne pitäisi katsoa ihan ammattimaisesti.
Ehkä todella olen terapian tarpeessa. Oikeastaan tätä aloitusta kirjoittaessa vasta mieleeni tuli tämä oma diagnoosini. Nyt päässäni junnaa se, että koska minulla on vaativa persoonallisuus, olen sen takia ollut huono äiti, eikä olisi pitänyt lisääntyä ollenkaan. Myöhäistä se nyt on todeta. Mutta on aika rajua miettiä, että kaikki lasteni ongelmat johtuvatkin minusta. Tai osa ongelmista. Jolloin olen taas siinä ajatuksessa, että olen siis huono äiti ja lasteni olisi parempi, jos häipyisin.
Juupa juu. Taidanpa soitella heti huomenna jonnekin.
ap
Voin ihan vilpittömästi onnitella jo siitä että olet valmis harkitsemaan sitä että sinun toiminta on aiheuttanut lapsille jotain. Et arvaa miten tärkeä asia se on. Nyt jos hakit itsellesi tukea esim. terapian muodossa ja olet halukas muuttamaan toimintatapoja ja kehittymään äitinä, niin paljon voi tehdä lasten hyväksi. Minä erehdyin kerran vahingossa paljastamaan omalle äidilleni että yksi juttu ahdisti lapsuudessa ja se oli kaiken lisäksi aika mitätön asia, ja sen seurauksena seuraavan kerran oltiin puheväleissä puolen vuoden päästä.
Ei varmasti ole kenellekään äidille helppoa kuulla lapseltaan, että on ns. epäonnistunut jossain. Itse en juuri haluaisi, että päädyn kieltämään koko asian. Kaipa asian myöntäminen on se ensimmäinen askel.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet jo ap laittanut omaa äitiäsi paremmaksi jos lasten ei ole tarvinnut kärsiä fyysistä väkivaltaa.
Vierailija kirjoitti:
Voi ei, miten tutulta tuo kaikki kuulostaa! Ihan kaikki, mitä kerrot. Kun lähdin selvittämään yhden lapseni ongelmallisuutta, jonka muutkin olivat havainneet, sain vain loppuarvion, että lapsi on "haastava" ja hänellä on ehkä vähän erityislapsen piirteitä. Ja sitten todettiin, että ehkä äiti olisi jatkokeskustelun tarpeessa. En kuitenkaan ottanut sitä todesta. Olin vihainen, kun lapsen outoon käytökseen ei puututtu kunnolla eikä kerrottu, mitä voisin käytännön tasolla tehdä. Enkä olisi jaksanutkaan alkaa selvitellä itselleni jotain terapioita niillä tuloillani ja kolmen lapsen äitinä.
Olen niin hirveän monet kerrat pohtinut juuri noita samoja asioita! Nyt lapseni ovat jo aikuisia tai aikuisuuden kynnyksellä ja olen yhä huolissani. Kaikki merkit masennuksesta tai päihteiden liikakäytöstä osuvat suoraan siihen samaan ytimeen ;"olenko ollut kauhea äiti?"
En ole lyönyt, tukkapöllyä kyllä olen antanut. Olen hermostunut ja huutanut ja kiroillut ja itkenyt hysteerisenä lasteni nähden ja valittanut, että en jaksa enää. Muuten vietän ihan normaalia elämää, perheeni on hyvin keskiluokkainen, en käytä ollenkaan alkoholia. Nautin lasten kanssa opettajan roolista, eli olen näyttänyt heille yhtä sun toista, lukenut, vienyt erilaisiin paikkoihin ja selittänyt kaikkea, mitä tiedän. Mutta hoivaajana ja emohahmona olin huono. En vaan jaksanut enkä osannut hallitusti selvittää jatkuvia ongelmia ja riitoja, ja tulistun välillä niin, että jälkikäteen ihmettelen itsekin, mistä se kaikki raivo tulee.
Välillä pystyn ajattelemaan, että joku on minutkin kasvattanut tällaiseksi, en ole tyhjästä tullut. Minulla on ihan hyvät välit vanhempiini enkä syytä heitä mistään. Olen vain tällainen, ehkä se on luonteeni. Voinko sille mitään? Kaikilla on omat ongelmansa, ja pakko on vain jaksaa eteenpäin. Pitääkö minun koko ikäni tuntea tätä hirveää syyllisyyttä siitä, että olisi pitänyt pystyä parempaan? Miksi oikein suostuin mieheni pyyntöön hankkia lapsia? En ollut koskaan nuorempana lapsirakas, mutta suostuin. Ymmärrän lapsia, enkä osaa kuvitella, mitä olisi elämäni ilman heitä. Mutta ehkä rakastan heitä jollain väärällä tavalla. Ehkä en edes rakasta heitä. Olenko heistä jollain lailla riippuvainen?? Onko tämä kaikki jotain ihmeellistä piehtarointia oman täydellisyyden tavoitteluni tai narsismin kanssa?
En osaa rohkaista sinua muulla kuin sillä, että elämä menee menojaan, tavalla tai toisella. Olet oikeassa siinä, että jos häviäisit kokonaan kuvioista, se olisi kuitenkin pahempi vaihtoehto kuin jaksamattomuutesi tai kyvyttömyytesi toimia aina lastesi parhaaksi. En osaa muuta kuin kertoa, että nuo ajatukset laantuvat hieman, kun lapset muuttavat pois kotoa. Hetkittäin näet heidät vain ihmisinä, jotka vaeltavat täällä oman aikansa, kuten itsekin teet. Omine vikoineen ja huolineen. Ja ajattelet, että tämä on vain elämää. Oli hyvä kuulla sinusta! Näistä asioista en puhu koskaan kenenkään kanssa.
Oho! Tosissaan kyllä löydän itseäni siitä, mitä itse kirjoitit. Olen myös pohtinut tuota lapsista riippuvaisuutta. Jo silloin kun olin esikoiseni kanssa äitiyslomalla, minulle sanottiin, että olen liian symbioosissa vauvan kanssa. Että pitäisi tehdä muutakin. Nauroin vaan, että tämä on taas sellaista, että joidenkin mielestä vauvaa ei saa sylittää liikaa, ettei pian osaa olla muualla. Ehkä siinäkin on totuuden siemen. Ei välttämättä sylissä sinänsä, mutta siinä, että jo siinä vaiheessa muodostin jotenkin yli-intensiivisen suhteen lapseeni. Nimenomaan tätä termiä käytti eräs asiantuntija, jonka kanssa lapsen asioita selviteltiin. Siis että lapsen ja minun suhde on yli-intensiivinen. Tässähän alkaa päästä jyvälle jostakin, jolle silmien avaaminen ei tunnu kovinkaan helpolta.
ap taaskin
Hienoa, että pystyt katsomaan itseäsi ns ulkopuolelta ja miettimään onko kaikki ok.
Lasten väheksyminen ja mollaaminen on oikeasti jälkiä jättävää hommaa. Tarvitset tukea ja apua, haluat olla parempi äiti ja sinulla on kaikki mahdollisuudet siihen. Näytä rakkautesi, aukaise sydämesi heille. Ei tarvitse jaksaa, apua pyytämällä olet paljon vahvempi, äitiys on elämän mittainen haaste.
Varmasti olet hieno ihminen, liikaa väsyessä vaan meistä kaikista tulee "hirviöäitejä" tsemppiä, soita apua heti huomenna 😊
Vierailija kirjoitti:
Ei kukaan selviä ilman apua äitiydestä, eikä onneksi tarvitsekaan. Tämä on varmaan yksi ongelma mikä jo meidän suomalaisten esiäideillä on ollut, tämä yksin pärjäämisen kulttuuri ja vahvuuden sairastaminen, joka siten johtaa tämän aloituksenkin tyyppisiin ongelmiin. Hyvä jos saat kierteen poikki!
Tämä!
Väsyneenä ja toivottomana kukaan ei pysty siihen, mitä haluaisi. Ap:n kirjoituksesta huokuu väsymys. Jollain konstilla jos edes parin päivän vapaan saisi, voisi tehdä hyvää. Sympatiaa, en muuhun pysty. :)
Anna ap joku esimerkki lapsen mokasta joka saa sut laukomaan niitä paskoja juttuja.
Laitan vielä viestin ennen kuin palsta sulkeutuu meille anonyymeille...
Kiitos teille kaikille rohkaiseville kommentoijille!
Olen tosissaan aivan poikki, kuormittunut monista asioista. On lapsiin liittyviä asioita ja lisäksi sellaista ihmeellistä elämän rupua, joka sattuu satamaan niskaan kaikki lyhyen ajan sisään. Tässä kuormituksessa en ehkä pysty hallitsemaan sitä vaativaa persoonaani, ja seuraukset näkyvät tällä hetkellä lapsissa ja itsessänikin.
ap toivottaa nyt hyvää yötä ja palaa huomenna jossain välissä katsomaan vielä tätä ketjua
Kuulostaa kyllä siltä että tuo vaativuus ulottuu lapsiisikin. Hommaa itsellesi vaikka tarrataulu ja anna itsellesi tarra aina kun päivä sujuu möläyttelemättä lapsille asiattomuuksia. Kymmenestä tarrasta vaikka palkitset itsesi lastenhoitajalla ja vapaaillalla. ;)