Lue keskustelun säännöt.
Miten käsitellä äitinä epäonnistumisen tunnetta?
12.05.2016 |
Viime aikoina on ollut lasten kanssa aika rankkaa. En lähde tässä yksilöimään, mutta huolta ja säätöä on ollut monenlaista. Osaan asioista en olisi varmaan voinut oikeastaan vaikuttaa, mutta joissakin asioissa olen joutunut toteamaan, että en ole äitinä toiminut viisaimmalla mahdollisella tavalla. En aina kykene erottamaan, syyttelenkö itseäni turhaan, vai olenko oikeasti epäonnistunut joissain kasvatusasioissa. Yksittäisissä tilanteissa ainakin olen.
Lisäksi ulkopuolisetkin tahot ovat todenneet, että lapsen tietty negatiivinen toimintatapa johtuu reagoinnista siihen, mitä minä teen. Tämä liittyy siihen, että olen ilmeisesti emotionaalisesti liian kiinni lapsissani, mikä johtaa siihen, että lapset tai ainakin yksi heistä on emotionaalisesti liian kiinni minussa. Ehkä se on totta, ja otan heidän möhläilynsä osoituksena henkilökohtaisesta epäonnistumisestani vanhempana. Tavallaan tiedän, että 90% kaikista ongelmista ja haasteista meillä on ihan normaaleja asioita lasten kanssa. Pientä epäilyä on yhden lapsen kohdalla, onko kyse jostain "erityisyydestä" liittyen tiettyihin haasteisiin. Olen saanut kuulla, että minulla on "haastava lapsi". Nyt tällä lapsella on ollut erityisen hankalaa, ja minulle hoetaan, että nyt minun pitäisi jaksaa tukea lasta. Mutta kun en jaksa! Haluaisin jättää koko perheen ja olla vain yksin, vastuussa vain itsestäni.
Yhä useammin ajattelen, että minun ei olisi pitänyt hankkia lapsia. En silloin 12 vuotta sitten osannut ennakoida, että minusta ei ole tähän äidin tehtävään. Minulla ei osaaminen eikä voimat riitä. Varsinkin nyt väsyneenä olen huonompi äiti kun normaalisti. Lasten olisi parempi jossain muualla kuin minun luonani. Pelkään tuhoavani lasten itsetunnon suuttumalla pienistä tms. Meillä ei lyödä eikä tavarat lentele, mutta syyllistyn toisinaan suoraan sanottuna mollaamaan omia lapsiani. "Etkö sä taaskaan osannu", "mä en osaa olla sun äiti", "mä en jaksa sua". Olen myös erehtynyt sanomaan ääneen, että parempi olisi, etten olisi heidän äitinsä. Tuollaista laukomalla olen antanut lapsille aihetta pelätä, että hylkään heidät.
Tiedän, että ajatteluni on absurdia. Mokailen varmasti äitinä joka päivä pienissä ja isommissakin asioissa. Mutta siitä huolimatta pitäisi vaan jaksaa. Ja siitä huolimatta lasten kannalta on parempi, että olen heidän äitinsä tällaisena vaillinaisena kuin häivyn vain, koska pelkään pilaavani heidän elämänsä olemalla surkea äiti. Jossakin mielen kierossa sopukassa kuvittelen, että minun pitäisi suojella lapsiani minulta itseltäni.
Mitään en niin paljon toivo, kuin että saisin kasvatettua lapsistani kunnollisia, toiset huomioon ottavia ja vahvalla itsetunnolla varustettuja yksilöitä. En kestä sitä, että olen epäonnistunut tässä tehtävässä. Eivät lapset ole vielä aikuisiksi ehtineet, mutta jotenkin tässä moninaisten ongelmien ja haasteiden keskellä tekisi mieli heittää hanskat tiskiin ja luovuttaa. Olen jo epäonnistunut. En minä osaa olla hyvä äiti ja kasvattaja.
Kai se on vielä yritettävä muutama vuosi, että katras on päässyt oman elämän alkuun. Tietty omissa ajatuksissani pohdin, olenko hoitanut hommani niin huonosti, että heistä ei siihen ole. Taidan luulla liikoja omasta vaikutuksesta lasteni elämään.
Anteeksi sekava kirjoitus, mutta olisiko jollakin vertaistukea tai vinkkejä, miten tästä tappiomielialasta pääsisi eroon?
PS. Luin juuri tekstini läpi ennen lähetystä. Tuli mieleen, että minulla on ihan lääkärin antamana minua sanana kovasti huvittava diagnoosi "vaativa persoonallisuus". Vaativuus siis kohdistuu lähinnä omaan itseen. Olen armoton itselleni, tosin mielestäni muutama viime vuosi on mennyt nuoruusvuosien itseruoskinnan jälkeen paremmin. Onkohan tämä nyt siinä pisteessä, että on mentävä tätä jonnekin ammattilaiselle purkamaan. Ei tämä diagnoosi naurata.
Kommentit (36)
Saa nähdä loppuuko ap:n ongelmallinen käytös kuin seinään kun tiedosti asian ja hakee apua. Minulta sitä on vaadittu :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kivikissaäiti kirjoitti:
Saa nähdä loppuuko ap:n ongelmallinen käytös kuin seinään kun tiedosti asian ja hakee apua. Minulta sitä on vaadittu :D
Hei äitihullu!
Pieni ero sinun tilanteeseen nähden. Aloittaja haluaa oikeasti parasta lapsilleen, katsoo peiliin ja miettii omaa rooliaan. Se herättää väistämättä myötätuntoa.
Kaikkea hyvää aloittajalle!
Olen ajatellut samaa kuin ap. Ennen lapsia pidin itseäni ihan hyvänä tyyppinä. Siihen ei paljoa tarvittu, riitti että olin ystävällinen muille, yritin kuluttaa maltillisesti ja tein vapaaehtoistyötä. Se on valovuoden päässä äitinä olosta, kun ymmärtää että on tuonut tähän maailmaan uusia ihmisiä, joille ei sitten kykene antamaan kaikkea sitä mitä nämä tarvitsevat. Se oma riittämättömyys ja keskeneräisyys on ihan kamalaa.
Meillä on ollut melko hankalia aikoja, ja keskustellaan siitä paljon lasten kanssa. Mietitään missä kohtaa elämää ollaan menossa, miten me tästä yhdessä selvitään ja mitä hyvää on edessäpäin. On raskasta ottaa vastaan se lasten mielipaha ja pettymys ja ongelmat (joihin minä välillisesti olen syyllinen) ja silti kuitenkin ylläpitää sellaista happy camper - meininkiä, että kaikesta selvitään, ollaan selvitty tähänkin asti.
Usein tuntuu siltä, että saispa vielä palata niihin onnellisiin, seesteisiin vuosiin kun lapset oli ihan pieniä ja me kaikki olimme onnellisia ja voimme hyvin.
Mieleeni vyöryy jatkuvalla syötöllä erilaisia ajatuksia ja hoksaamisia. Taidan jatkaa niiden pähkimistä toisissa forumeissa. Voi että, kun elämä on joskus hankalaa.
Käyn tätäkin ketjua lukemassa, eli otan kommentteja mielelläni vastaan myöhemminkin.
Tämä Hesarin juttu kolahti monelta osin.
http://www.hs.fi/elama/a1462939465286?ref=hs-fprio-C1
ap
Saisitko jonkun hoitamaan lapsia että saisit sitä kuuluisaa omaa aikaa vaikka vuorokauden verran? Tekisi sinulle ja lapsillekkin hyvää?
Täällä on tosi kivoja kommentteja. Lisäisin vielä että jos äidillä/isällä on huono päivä niin lapset reagoivat heti kiukkuamalla, takkuamalla jne. Se on muuten ärsyttävää!
T. äiti myös joka ihailee sitä kuinka kriittisesti osaat arvioida vanhemmuuttasi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen ajatellut samaa kuin ap. Ennen lapsia pidin itseäni ihan hyvänä tyyppinä. Siihen ei paljoa tarvittu, riitti että olin ystävällinen muille, yritin kuluttaa maltillisesti ja tein vapaaehtoistyötä. Se on valovuoden päässä äitinä olosta, kun ymmärtää että on tuonut tähän maailmaan uusia ihmisiä, joille ei sitten kykene antamaan kaikkea sitä mitä nämä tarvitsevat. Se oma riittämättömyys ja keskeneräisyys on ihan kamalaa.
Meillä on ollut melko hankalia aikoja, ja keskustellaan siitä paljon lasten kanssa. Mietitään missä kohtaa elämää ollaan menossa, miten me tästä yhdessä selvitään ja mitä hyvää on edessäpäin. On raskasta ottaa vastaan se lasten mielipaha ja pettymys ja ongelmat (joihin minä välillisesti olen syyllinen) ja silti kuitenkin ylläpitää sellaista happy camper - meininkiä, että kaikesta selvitään, ollaan selvitty tähänkin asti.
Usein tuntuu siltä, että saispa vielä palata niihin onnellisiin, seesteisiin vuosiin kun lapset oli ihan pieniä ja me kaikki olimme onnellisia ja voimme hyvin.
Hyvin sanottu! Juuri tuo fiilis minulla on, että minunhan pitäisi jaksaa tsempata ja olla se tukeva puu, johon lapset voivat nojata. En osaa olla sellainen ja joissakin tilanteissa oma reagointini johonkin pikkuasiaan aiheuttaa vaan ongelman suurenemista.
Minäkin olen ajatellut, että voi kun olikin helpompaa olla pikkuvauvan äiti, vaikka joskus väsyttikin. Mutta silloin ainakin itse koin paremmin osaavani vastata lasten tarpeisiin ja toimivani ns. oikein. Lasten ollessa isompia tulee niin paljon tilanteita, joissa en yksinkertaisesti tiedä, mikä olisi viisas ratkaisu. Tai joskus olen tietävinäni, mutta en osaa toimia sen mukaan.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hanki itsellesi apua. Oma äitini puhui minulle samalla tavalla: "Sinulla olisi pitänyt olla vahvempi äiti." Hän oli kova hermoilemaan ja huolestui erilaisista pienistä asioista. Hermoilultaan hän ei kyennyt olemaan ryhdikäs, "tavallinen" aikuinen.
Masennuin erittäin vakavasti ja olen joutunut käymään läpi pitkät hoidot. Vieläkin on vaikeuksia oman itsetunnon kanssa.Ymmärrän hyvin, mistä puhut. Minunkin äitini tapasi surkutella omaa itseään. Minua on lapsena myös piiskattu, ja äiti aina itki sen jälkeen, että hän ei haluaisi, muttei voi sille mitään. Ja että häntä on hakattu ja hänen äitiään on hakattu, ja että minäkin tulen hakkaamaan lapsiani. Muistan, että tämä ennustus oli rankkaa kuultavaa silloin joskus teini-iässä. Jos jossakin olen äitinä onnistunut, niin minä en ole hakannut enkä fyysisesti kurittanut lapsiani.
En muista, että olisi suoraan sanonut olevansa epäonnistunut äitinä tms., mutta nykyäänkin vielä hokee, että hänen olisi pitänyt hakea itselleen apua ja että nyt hän osaisi toimia äitinä paljon paremmin. Mieleen tulee, että meillähän on tässä suvussa sukupolvien ketju paskoja äitejä. Tai en minä aiemmista sukupolvista tiedä, ovat pitäneet itseään surkeina äiteinä vai puheiden perusteella vaan olleet jossain määrin sellaisia. Enkä omaa äitiänikään minään älyttömän surkeana äitinä pidä, vaikkakin voin sanoa, että varmaan minunkin lapsuuteni olisi ollut erilainen, jos äiti olisi hakenut uupumukseensa tai masennukseensa apua.
Siksi kai olen nyt niin älyttömän pettynyt, koska kävin silloin nuorena terapiassa sillä ajatuksella, että minä katkaisen tämän sukupolvien ketjun. Monta vuotta ajattelin, että olen jossain määrin onnistunutkin. Tuntuu raivostuttavalta olla nyt, aikuisena ihmisenä, tässä pisteessä toteamassa, että en onnistunutkaan. Vähän nöyryyttävää, etten selviä ilman apua äitiydestä.
ap
Eihän kyse ole siitä ettet selviä äitiydestä ilman apua, vaan siitä ettet selviä yksin monien sukupolvien läpi kulkeneista traumoista ja käyttäytymismalleista. Asia on paremminkin päinvastoin. Olet viisas ja hyvä äiti, kun pystyt tarkastelemaan objektiivisesti omaa toimintaasi ja yrität tehdä asiat toisin kuin oma äitisi.
Terapia kannattaa. Olen itse käynyt läpi pitkän psykoterapian, jossa keskustelin paljon myös äitiydestä. Sen sijaan että olisin joutunut kohtaamaan uudestaan ja uudestaan sen miten epäreilusti olin lapsiani kohdellut, sainkin opetella olemaan lempeämpi ja hyväksyvämpi itseäni kohtaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei, ap, täällä moni on suositellut keskusteluapua ja itsekin suosittelen lämpimästi. Psykoterapeutti voi auttaa tunnistamaan ja löysäämään omia vaativia piirteitä ja ajatusmalleja. Vaikka takana olisi jokin hoitojakso ennen lapsia, niin lasten kanssa eläessä uusia puolia kuitenkin kääntyy esiin ihmisestä. Ja suosittelisin myös tutkituttamaan lapsen, jolla erityispiirteitä. Jos löytyy esim. neurologinen poikkeavuus, saat hoitopaikasta lisää käytännöllistä tietoa ja tukea omaan vanhempana oloon. Osaat myös paremmin erottaa, mitkä ovat lapsen omia piirteitä ja mitkä asiat sellaisia, joihin voit itse vaikuttaa ja vaikutat. Täällä siis äiti, joka käy keskusteluterapiassa ja jonka lapsi pääsi kuntoutukseen.
Voi, miten viisas äiti olet ja kuinka viisaita vastauksiakin olet saanut!
Olin samassa pisteessä viisi vuotta sitten.
Ajattelin jo, että parempi lasten olla viranomaisten huostassa kuin minun kasvatettavanani.
Uuvuin totaalisesti, en pelkästään vanhemmuudesta johtuen. En kyennyt työhön, en kasvattamaan lapsia, en olemaan puoliso. Hajosin pirstaleiksi. Monta kuukautta vain makasin sängyssä.
Paradoksi: se pelasti perheemme.
Kaiken tuskan ja loputtoman väsymyksen keskeltä huomasin pystyväni näkemään itseni ja elämäni selvemmin kuin koskaan.
Huomasin kuinka lastenkasvatus oli ollut minulle ankara projekti, jossa tarkoituksena oli tuottaa mahdollisimman hyvä ihminen ja kansalainen tähän maailmaan, samalla ankaruudella yritin muokata itsestäni yhä 'parempaa' ihmistä ja puolisoa. (Meillä on pari hyllymetriä lastenkasvatus-, itsekasvatus- ja pariduhdeoppaita kirjahyllyssä!). Egoni olisi siinä sitten saanut kiiltoa ja kunnioitusta, jos nämä projektit olisivat onnistuneet.
Pieleen meni.
Egoni murtui. Hyppäsin tyhjän päälle.
Siitä alkoi muutos, Rakkaus tuli perheeseemme. Voimat palautuivat sen myötä ja lapset alkoivat KASVAA. Enää en kasvata, vaan kasvan lasten kanssa.
Parisuhde muuttui. Nyt vasta täysin ymmärrän lauseen 'parisuhde on lasten koti'.
Jokainen elämänalue on muutoksessa. Parempaan!
Olet ajatuksissani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvä äiti on rehellinen ...mutta samalla hänen pitäisi olla kannustava. Tässä on ristiriita, jonka kanssa minä painin aikani, koska negatiivisena ihmisenä pidän kielteistä huomiota aina rehellisempänä kuin "turhaa kannustamista". Päätin kuitenkin muuttaa käytännön siitä eli tavallaa uhrata "rehellisyyden", kun huomasin, miten sanani satuttivat. Lapset - ja aikuiset myös - tarvitsevat 7 kehua yhtä moitetta kohden. Yrittämisestä voi aina palkita, koska mitään ei opi yrittämättä. Se, että lapsi epäonnistuu "taas", tarkoittaa sitä että hän on jälleen yhden askeleen lähempänä onnistumista. Tekemättä mitään hän ei myöskään edistyisi.
Kiitospäiväkirjan pitäminen voisi auttaa sinua. Kehut itseäsi ja kiität, aivan sama mistä, mutta listan pitää tulla täyteen. Päivittäin.
Ja kiitos rehellisestä aloituksesta, niitä on tälla sivustolla aivan liian harvoin.
Vierailija kirjoitti:
Ajatuksesi kuulostavat tutuilta. Et ole ainoa, joka taistelee epäonnistumisen ja pettymyksen tunteiden kanssa. Minäkin olen monesti ajatellut, että ei minun olisi pitänyt ikinä tulla äidiksi. Luulin pystyväni hyvään äitiyteen. Noh, jonkun muun mittareilla ehkä olen nytkin ihan riittävän hyvä, mutta itse en ajattele niin.
Ainoa lohtuni on, että lapsilla on hoivaava ja lämmin isä (mieheni) ja meillä perheenä laaja tukiverkosto. Ehkä ne kannattelevat lapsiamme ja suojaavat. Aiemmin minulla oli pakonomainen tarve päästä pois kotoa ja koin, että toimin lasteni parhaaksi, kun kävin tuulettamassa päätäni harrastuksissa, kahvilassa, kirjastossa, ihan missä vain.
Minulla on ikävä kokemus, että apua ei aina saa vaikka pyytäisi. Meillä on ulkoiset puitteet kohdillaan ja minusta tuntuu että sen takia minua/meitä ei otettu tosissaan.
Tutunkuuloista tekstiä minulle. En ole koskaan ollut symbioottisessa suhteessa lapsiini, vaan tarvinut paljon omaa tilaa. Kun olin kaksin esikoiseni kanssa, en joskus halunnut edes nukkua samassa huoneessa , jotta saisin tilaa hengittää.
Nämä kirjoitukset äitien riittämättömyydenkokemuksista ovat yksi syy sille, miksi en erityisesti pidä äitienpäivästä ja sen virallisesta juhlimisesta. Niissä puhutaan vain yhdestä äitiyden olemuksesta, uhrautumisesta ja rakkaudesta. Ne muut osa-alueet, kipuilu omien riittämättömyydentunteiden kanssa vaietaan äitienpäivänä ja kaikkina muinakin päivinä.
Minä ajattelen myös lapsistani, että he ovat omia ihmisiään seilaamassa 2000-luvun maailmassa niin kuin minäkin. Olen heistä ehkä vähän enemmän vastuussa kuin tuntemattomista, vaikka joskus tuntuu, että afrikkalaislapsi, jonka koulunkäyntiä avustan järjestön kautta, on yhtä tärkeä. Tai yhtä vähän tärkeä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa kyllä siltä että tuo vaativuus ulottuu lapsiisikin. Hommaa itsellesi vaikka tarrataulu ja anna itsellesi tarra aina kun päivä sujuu möläyttelemättä lapsille asiattomuuksia. Kymmenestä tarrasta vaikka palkitset itsesi lastenhoitajalla ja vapaaillalla. ;)
Heh, tarrataulu kuulostaa hauskalta. Ehkä sellainen toimisi tässä vaiheessa, kun jokainen päivä tuntuu selviytymistaistelulta. Ehkä pitäisikin ajatella nyt päivä kerrallaan ja keskittyä jaksamaan vain hetki kerrallaan.
Sitä olen kyllä pohtinut, että vaikka esim. sanon lapsille, että ei vaikka koulun arvosanoilla ole väliä, kunhan yrittää parhaansa, niin ei se siltikään viesti suurta armeliaisuutta. Ensinnäkin he ovat nähneet kuinka itseltäni vaadin. Lisäksi vaatimus tehdä aina parhaansa on sekin aika kova.
Lisäksi tietenkin se, että lasten ns. mokat ovat minulle noin henkilökohtainen isku, on lapsille aika iso viesti siitä, että mokailla ei voi. Vaikka siis en sitä heille tuo esiin, että tunnen olevani paska äiti, koska lapsi vaikka käyttäytyi tyhmästi, ehkä se on aistittavissa. Vanhin lapsi ainakin osaa kysyä, että onko se hänen syynsä tai onko hän nyt tehnyt jotain, jos näytän surulliselta.
ap
Minä olen elänyt elämäni aika varovaisesti ja voisin nyt sanoa nuoremmalle itselleni, että mokailla pitää. Se on vaatimus. Sitä ei saa jättää väliin. Täydellisyyteen pyrkimisestä ei synny mitään hyvää. Tämä olisi hyvä viesti myös sinun lapsillesi.
Tuo on hyvä pointti, että vaatimus tehdä aina parhaansa on sekin kova, vaikka parhaansa tekemistä hoetaan hyväksyttävänä mantrana joka paikassa. Ja mikä on parhaansa tekemistä, se on minulle vähän mysteeri. Jos nyt en jaksa vaikka lukea kokeisiin, eikö silloin parhaansa yrittämistä ole levätä eikä lukea väkisin? En tiedä.
Vierailija kirjoitti:
Hanki itsellesi apua. Oma äitini puhui minulle samalla tavalla: "Sinulla olisi pitänyt olla vahvempi äiti." Hän oli kova hermoilemaan ja huolestui erilaisista pienistä asioista. Hermoilultaan hän ei kyennyt olemaan ryhdikäs, "tavallinen" aikuinen.
Masennuin erittäin vakavasti ja olen joutunut käymään läpi pitkät hoidot. Vieläkin on vaikeuksia oman itsetunnon kanssa.
Eli te olette molemmat herkkiä ihmisiä. Äitisi hermoilemaan ja sinä kärsimään seuraukset. Toisenlaisissa oloissa olisit voinut paremmin, mutta perimä ratkaisee myös aina paljon. Minä en osaa päättää, olenko oikeasti näin erakko mitä olen vai onko minussa kasvatuksen vuoksi jotain pielessä niin, että voisin korjata itseni. Olosuhteet ja perityt ominaisuudet yhdessä muokkaavat meitä ja joskus on vaikea tietää, mikä puoli on enemmän vinksallaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On ihan hyvä välillä tarkastella itseään ja suhteitaan, mutta kannattaa myös muistaa että oma mieli ja muistot eivät ole läheskään totuus tai oikein.
On ehkä jopa hieman epäreilua arvostella omien vanhempien vanhemmuutta ellei nyt ole räikeistä ylilyönneistä (henkinen/ fyysinen väkivalta jne.) kyse. He ovat ihmisiä myös ja heilläkin on omat kipuilunsa ollut. Jos kyse on normaalista vanhemmuudesta, ovat he varmasti tehneet parhaansa sillä te olette kuitenkin olleet heille äärettömän rakkaita. Oravanpyörä on ikuinen jos joka sukupolvi syyttää edellistä omista epäkohdistaan. Sinä et ole täydellinen sillä kukaan ei ole täydellinen.
Voisi tuoda uutta perpektiiviä kun kysyisi läheisiltä millaisena äitinä he teidät näkevät.
Älkää antako menneisyyden tai tulevaisuuden määrittää sitä mitä olette. Älkää jääkö murehtimaan niitä vääriä sanoja mitä sanoitte eilen tai mitä joku sanoi teille viime viikolla vaan tehkää tilanne hyväksi nyt.
En tiedä onko elämällä tarkoitusta, mutta uskoisin että se ei ole täydellinen koti, työ, ulkonäkö tai raha. Koti on katto pään päällä, työstä saa rahaa ruokaan, ulkoista kauneutta ei ole ilman sisäistä. Elämä on jotain muuta.
Ap täällä taas!
Tulin vain kertomaan, että suurin epätoivon tunne on ainakin tältä erää ohi. Ei ole ollut helppoa hyväksyä omaa vaillinaisuuttaan äitinä.
Olemme saaneet koko perheenä apua kaupungin perhetyöstä ja itse pääsen käsittelemään psykologin kanssa tätä omaa päänsisäistä ongelmaani.
Terveisiä vaan päättäjille, että minäkin olen tilanteessani erittäin iloinen hyvinvointivaltiosta ja tällaisesta nopeasta avusta.
Ajatuksesi kuulostavat tutuilta. Et ole ainoa, joka taistelee epäonnistumisen ja pettymyksen tunteiden kanssa. Minäkin olen monesti ajatellut, että ei minun olisi pitänyt ikinä tulla äidiksi. Luulin pystyväni hyvään äitiyteen. Noh, jonkun muun mittareilla ehkä olen nytkin ihan riittävän hyvä, mutta itse en ajattele niin.
Ainoa lohtuni on, että lapsilla on hoivaava ja lämmin isä (mieheni) ja meillä perheenä laaja tukiverkosto. Ehkä ne kannattelevat lapsiamme ja suojaavat. Aiemmin minulla oli pakonomainen tarve päästä pois kotoa ja koin, että toimin lasteni parhaaksi, kun kävin tuulettamassa päätäni harrastuksissa, kahvilassa, kirjastossa, ihan missä vain.
Minulla on ikävä kokemus, että apua ei aina saa vaikka pyytäisi. Meillä on ulkoiset puitteet kohdillaan ja minusta tuntuu että sen takia minua/meitä ei otettu tosissaan.