Lue keskustelun säännöt.
Ahdistaa kun kaikki pienempien lasten äidit pitävät mun
08.05.2016 |
lapsiani jo niin kamalan isoina. Onko muilla tällaista oloa. Ja varsinkin kun tämä ajankulku voisi puolestani pysähtyä, ei mikään kiire kasvaa niin nopeasti.
Kommentit (48)
Niin. Ehkä se tosiaan on niin, että kuka mitä haluaa ja mistä tykkää :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun lapset ovat jo 10v ja 16v eivätkä tunnu isoilta. Ne on mun vauvoja loppuelämänsä.
Musta kaikki alle 12v. on pieniä lapsia ja ap: n 9v. on kyllä pieni lapsi. Lapsi on iso kun pärjää ilman valvontaa, matkustaa bussilla sinne tänne, ulkoilee ja liikkuu kavereiden kanssa muualla kuin ihan kotipihalla.
9v. on vasta kolmannella luokalla.
Mut hei! 10v tekee jo noi mitä kirjoitit. Ja 9v on kohta 10v.
Vierailija kirjoitti:
Eli mitä on tulossa siihen saakka kunnes lapset on aikuisia. Tuntuuko se haikealta vai saako siinä luotua uuden suhteen lapsiinsa heidän kasvaessa? Kun ei ole sitä muuta säätämistä enää. Pystyy keskustelemaan ja kuuntelemaan paremmin. ap
Ei mitään uutta suhdetta luoda. Mun lapset 12 ja 14v. Sitä parempi mitä vanhempia ovat. Oma elämä helpompaa ja nauttii lastensa seurasta enemmän. 12v. on aika kersoja vielä mutta 14v. ikä vielä parempi.
En millään jaksaisi yhtään nuorempia lapsia, ne on kuin hyrriä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eikö sinulla ole muuta elämää kuin lapset, vai miksi se tuntuu haikealta, etteivät lapset ole enää niin riippuvaisia sinusta?
Mun mielestä 0-6-vuotiaat on pieniä lapsia :) Sitten alkaa koululaisikä ja lapset on isompia lapsia. Sitten lapset muuttuvatkin jo teineiksi yläasteelle mennessään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On muutakin. Ehkä liikaakin. En tiedä, mutta aika monelle äidille lasten kasvu on haikeaa. Ap
Vierailija kirjoitti:
On muutakin. Ehkä liikaakin. En tiedä, mutta aika monelle äidille lasten kasvu on haikeaa. Ap
Ehkä haikeaa mutta ihanaa. Mä olen ainakin niin mukavuudenhaluinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Niin no itse tykkäsin lapsistani viimeksi vauvoina, mutta ikävuodet (2-)3-6 olisin voinut jättää suosiolla väliin. Nyt kun he ovat 6 ja 8 niin alkaa helpottaa. Että sori, en voi samaistua, vaikka tunnen siitä myötätuntoa, että sinä olet surullinen.
T. Äitihullu
Mut ihan oikeasti, jatkuvasti joku sanoo, että onpa ne isoja jo! Nytkin aamulla päiväkodilla tuli kommentit, että nuorin ei ole mikään pikku veli enää. On niin kasvanut. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No, mutta älä ota tuollaista niin vakavasti. Se on vain puhumista. Sitä ei pidä ottaa niin tosissaan.
Mä joskus koen noin, ja katselen lapsiani hieman kauempaa. Esim. Ihmisjoukossa kaupungilla. Pieniltä näyttävät nopeasti... :-)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta on ihan mahtavaa, että lapsi kasvaa ja kehittyy. Vauva-aika oli ok, mutta se hiekkalaatikkoaika oli minulle tylsää. Muistan sen fiiliksen kun ekan kerran tajusin, että ihanaa, voin käydä tytön kanssa jo lounaalla ja jutella! Hän oli silloin jotain 4-vuotias. Onhan tässä monta taitoa opittu matkan varrella ja osa taidoista on sellaisia, että ne kehittyy. Meidän tyttö harrastaa piirtämistä ja siinä on ollut välillä ihan hurjia kehitysloikkia. Pianonsoitossa sama juttu, aloitti vasta 7-luokkalaisena ja edistynyt ihan hurjaa vauhtia.
Ja sitten tietty se, miten lapsi pärjää ulkomaailman kanssa. Se on hienoa, kun huomaa että lapsi on rohkea ja peloton ja uskaltaa hoitaa asioita vieraiden ihmisten kanssa, kun on etukäteen vähän juteltu miten pitää toimia. Kun vertaa miten ujo ja arka oli samanikäisenä, niin on ollut kyllä mahtava seurata oman lapsen kasvua ja kehitystä.
Isompien kanssa pystyy käymään elokuvissa, joissa on korkeammat ikärajat. Ja tietty keskustelut on aina mielenkiintoisia. Matkustaminen sujuu kivuttomasti sen jälkeen kun lapsi on oppinut käymään yksin lentokoneen vessassa. Ja tietty lukutaidon myötä tulee se, että lapsi viihtyy omissa maailmoissaan eikä ole koko ajan vaivaamassa ja kyselemässä. Nyt kun tyttö on 15-vuotias ja aika paljon viihtyy omassa huoneessaan, niin olen jopa otettu, kun hän tulee minun luokseni jotain asiaa kysymään tai selvittämään.
Ja sittenhän tässä on vielä edessä opiskelupaikkojen haku ja toivottavasti jossain vaiheessa ilmaantuu jotain vävykandidaattejakin kuvioihin. Mikä tässä voisi olla haikeaa? Välillä on toki mukava muistella niitä aikoja kun lapsi oli pieni ja kertoa hänellekin niitä muistoja. Mutta ei niihin liity niinkään haikeutta, vaan enemmän sitä päivittelee miten nopeasti se aika on mennyt.
Vierailija kirjoitti:
Eli mitä on tulossa siihen saakka kunnes lapset on aikuisia. Tuntuuko se haikealta vai saako siinä luotua uuden suhteen lapsiinsa heidän kasvaessa? Kun ei ole sitä muuta säätämistä enää. Pystyy keskustelemaan ja kuuntelemaan paremmin. ap
Sinulla on koko ajan suhde lapsiisi kun olet heidän kanssaan ja hoidat heitä, syötät, kuljetat, nukutat. Ei se yhteys siitä mihinkään katsea välillä. Rakastat vain, muuta ei tarvita.
Minun lapseni on 30 -vuotias ja hänellä on oma perhe, mutta yhteys häneen on koko ajan. Äidille soitetaan joka päivä. Ja siitä olen kiitollinen, että suhteemme on säilynyt läheisenä vaikka asuukin toisella paikkakunnalla. Onneksi nykyään nämä yhteydenpitovälineet ovat käteviä ja halpoja. Eli älä murehdi lapsesi kasvamista vaan kannusta häntä kaikessa. Ja kiitä ja kehu.
Vierailija kirjoitti:
Mut ihan oikeasti, jatkuvasti joku sanoo, että onpa ne isoja jo! Nytkin aamulla päiväkodilla tuli kommentit, että nuorin ei ole mikään pikku veli enää. On niin kasvanut. Ap
Päiväkodin tädit luulevat kehuvansa, että kylläpä lapsi hyvin kasvaa, eivät he tiedä että sinä haluaisit toisin. Ja oikeasti et haluaisi että lapsesi ei kasvaisi vaan olisi siis sairas.
Vierailija kirjoitti:
Minusta on ihan mahtavaa, että lapsi kasvaa ja kehittyy. Vauva-aika oli ok, mutta se hiekkalaatikkoaika oli minulle tylsää. Muistan sen fiiliksen kun ekan kerran tajusin, että ihanaa, voin käydä tytön kanssa jo lounaalla ja jutella! Hän oli silloin jotain 4-vuotias. Onhan tässä monta taitoa opittu matkan varrella ja osa taidoista on sellaisia, että ne kehittyy. Meidän tyttö harrastaa piirtämistä ja siinä on ollut välillä ihan hurjia kehitysloikkia. Pianonsoitossa sama juttu, aloitti vasta 7-luokkalaisena ja edistynyt ihan hurjaa vauhtia.
Ja sitten tietty se, miten lapsi pärjää ulkomaailman kanssa. Se on hienoa, kun huomaa että lapsi on rohkea ja peloton ja uskaltaa hoitaa asioita vieraiden ihmisten kanssa, kun on etukäteen vähän juteltu miten pitää toimia. Kun vertaa miten ujo ja arka oli samanikäisenä, niin on ollut kyllä mahtava seurata oman lapsen kasvua ja kehitystä.
Isompien kanssa pystyy käymään elokuvissa, joissa on korkeammat ikärajat. Ja tietty keskustelut on aina mielenkiintoisia. Matkustaminen sujuu kivuttomasti sen jälkeen kun lapsi on oppinut käymään yksin lentokoneen vessassa. Ja tietty lukutaidon myötä tulee se, että lapsi viihtyy omissa maailmoissaan eikä ole koko ajan vaivaamassa ja kyselemässä. Nyt kun tyttö on 15-vuotias ja aika paljon viihtyy omassa huoneessaan, niin olen jopa otettu, kun hän tulee minun luokseni jotain asiaa kysymään tai selvittämään.
Ja sittenhän tässä on vielä edessä opiskelupaikkojen haku ja toivottavasti jossain vaiheessa ilmaantuu jotain vävykandidaattejakin kuvioihin. Mikä tässä voisi olla haikeaa? Välillä on toki mukava muistella niitä aikoja kun lapsi oli pieni ja kertoa hänellekin niitä muistoja. Mutta ei niihin liity niinkään haikeutta, vaan enemmän sitä päivittelee miten nopeasti se aika on mennyt.
Ja odota vain, sitten tulevat lapsenlapset. Mikä sen ihanampaa.
Vierailija kirjoitti:
Niinhän sitä sanotaan, että se lasten kasvatus on sellainen projekti, joka päättyy siihen kun muuttavat pois kotoa. Mutta mitä sen jälkeen on luvassa. Miltä tyhjä koti tuntuu?
Miltä tuntuu
- kun töistä voit mennä suoraan ystäviesi kanssa terassille, harrastuksiin tai vaikkapa ravintolaan syömään?
- kun vapaapäivän aamuna voit nukkua niin pitkään kuin haluat?
- kun kysymättä keneltäkään voit varata äkkilähdön matkalle?
- kun rahaa on enemmän kuin koskaan aikaisemmin ja se kaikki vain sinulle itsellesi?
- kun voit olla viikkokausia pois kotoa ja koti on palatessasi yhtä siisti kuin lähtiessäsi?
- kun voit syödä olohuoneessa, tietokoneen ääressä tai vaikkapa sängyssä?
- kun kodissasi on tilaa enemmän kuin koskaan aikaisemmin?
- kun kukaan ei keskeytä?
- kun voit suunnitella kaikki tekemisesi täysin oman mielesi mukaan?
- kun voit muuttaa mieltäsi ja suunnitelmiasi ihan miten haluat?
- kun voit tehdä kaikkia niitä (ei-toivottuja) asioita, joissa aiemmin jouduit olemaan esimerkkinä lapsillesi, mutta enää ei tarvitse?
- kun saat ensimmäisenä lukea Aku Ankan?
- kun voit syödä mitä haluat ja milloin haluat, elää vaikka koko viikon suklaalla ja marsipaanilla?
Se tuntuu varsin mukavalta :)
Niin. Kyllä se vain tuntuu jotenkin haikealta. Mutta eihän aikaa voi pysäyttääkään.
Mulla ihan sama juttu. Lapset 16, 15, 11 ja 7. En kaipaa ollenkaan pikkulapsiaikaa enää. Lapsenlapsia haluan sitten joskus 😊.
Tosin 7 v on mielestäni vielä aika pieni ja viihtyy seurassani. Nuo isommat vain silloin tällöin 😒 (kotona tietty on isommistakin seuraa, mut ei ne esim. lenkille mun kanssa lähde kuin joskus harvoin. Pienempi on aina valmis 😄). Katotaan sit kun nuorinkin vaan teinihaistattelee 😬.
Nyt on ihanaa. Nuorinkin niin vanha, että ulkoilee yksinkin ym. Saan tehdä rauhassa omia asioitani. Ottaa pitkän suihkun, lähteä kaverin kanssa jonnekin (isommat katsovat pienempää), katsoa leffaa, lukea ja nyttenkin esim. ottaa aurinkoa pihalla ja räplätä kännykkää (hei, kukaan ei halua kuolata mun kännykkää 😀).