Häviääkö minuus äitiyden myötä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun identiteetti ei ole sama asia kuin harrastukseni. Siksi en oikein ymmärrä, mitä ihmettä tarkoitat sotkiessasi termejä keskenään.

Oma lapsi harrastaa ratsastusta, itseä ei voisi vähempää kiinnostaa. Roikun siellä tallilla siksi, että on turha lähteä kotiin ratsastustunnin ajaksi ja palata taas noutamaan lasta. Ehdin sinä aikana tekemään töitä, vastaamaan sähköposteihin jne., joten ei se odottelu hukkaan mene. Harrastamaan ehdin "vielä joskus" eli käytännössä kahdesti viikossa, en niinä päivinä, kun lapsi käy ratsastamassa.

Identiteettini ei kadonnut äitiyteen, se sai siitä hieman lisää näkökulmaa. Kamalinta olisi tulla äidiksi niin, että ei salli elämässään minkään muuttuvat. Pakko roikkua tietyssä harrastuksessa vaikka 60 vuotta, koska ei uskalla identiteetin katoamisen vuoksi kokeilla mitään muuta.

Tässäpä mamma, joka tulee kolmenkymmenen vuoden kuluttua syyllistämään lastaan ankarasti, kun tälle ovat elämässä tärkeintä hevoset, eikä lapsenlapsia kuulu.

Miksi syyllistäisin, kun lapsenlapsia on jo 3? En oleta, että jokainen lapsistani hankkii lapsia.

Ei minulla hävinnyt. Minä olen harrastanut juoksua kuusivuotiaasta saakka. En lopettanut lapsen saannin jälkeen. Käyn juoksemassa neljänä aamuna viikossa. Kerran viikossa käyn salilla, yleensä sillä aikaa, kun lapsi on omassa harrastuksessaan. Minulla äitiys tuli aika luonnollisesti osaksi minuuttani valtaamatta sitä kokonaan. Tykkään kyllä istua katselemassa lapsen treenejä ja käydä kisoissa, kannustaa ja huoltaa varusteita. Lapsi harrastaa lajia, joka ei ollut edes Suomessa minun ollessani lapsi. Olisin voinut itsekin pitää ko. lajista lapsena. Lisäksi on kiva nähdä miten lapsi kehittyy ja mitä uusia juttuja hän oppii.

Että kyllä ne ratsastuskoululla olevat äidit ja isätkin voi harrastaa omaa rakasta lajiaan, vaikka osallistuisivat myös lapsensa elämään. Et voi tietää kaikkea. Sitä paitsi, minulle ainakin oli lapsena todella tärkeää, että vanhempiani oikeasti kiinnosti harrastukseni ja he halusivat nähdä mitä minä siellä teen.

Miten sitä edes pystyy elämään niin muka lapsille että kadottaa oman identiteettinsä? Eihän sitä nyt edes pysty niin tehdä vaikka yrittäisi, pitäisi jotenkin saada oltua ajattelematta mitään muuta kuin lapsia, ei saisi lukea lehtiä, katsoa uutisia mistään, ei saisi käydä töissä eikä missään muuallakaan, eikä voisi puhua kenenkään kanssa, koska kuitenkin se puhuisi jostain muusta kuin sun lapsista. Kyllähän nyt kaikki ihmiset jotka vaikka tykkäävät tehdä käsitöitä, tekevät niitä lasten aikanakin, tai mitä sitten onkin mitä tykkää tehdä, ja muutenkin ei ihminen voi olla missään tynnyrissä tyhjiössä vuosikausia. Lasten myötä voi muuttaa käytöstään äidillisempään suuntaan, mutta kyllä se ihminen on sisimmässään aina sama, ottaen huomioon normaalin iän myötä tulevan henkisen kehityksen.

Enemmän uskon että minuuden häviäminen on kiinni omasta persoonasta kuin äitiydestä tai lapsista. Oletko varma että kyseisillä ihmisillä on ollut harrastuksia ennen äidiksi tuloa?

Ei äitiys tarkoita 100% uhrautumista, eihän se ole tervettä että unohtaa oman minuutensa touhussa. Elämässä on olemassa monta muutakin roolia äitiyden lisäksi. Sitä on vaimo, työntekijä, ystävä, kodinhoitaja... u name it!

Mutta mitä noihin lapsen harrastuksiin tulee.. oletko ajatellut että oman lapsen seuraaminen ja lapsen oppimisen ilo, riemu ja kehittyminen voi olla hyvinkin mielekästä ja mukavaa puuhaa seurata. =) En omalla kohdallani sanoisi sitä pakkopullaksi tai että menettäisin siinä minuuttani. Osaan kyllä ottaa aikaa myös itselleni ja omille jutuilleni.

Mun minuus oli leffaharrastus, eli saatoin viikossa katsoa neljäkin leffaa, kaikenmaalaisia ja lähes kaikista genreistä, samoin saatoin "fanittaa" jotain bändejä eli ladata heidän levyillään ja käydä keikoilla jopa ulkomailla asti. Äitiyden myötä toi kaikki jäi, nykyään olen sarjakoukussa, eli lasten nukahdettua katselen esim.netflixistä jotain sarjoja, jotenkin jaksan keskittyä niihin paremmin kuin leffoihin, ja musiikkia kuuntelen autossa radiosta ja mitä nyt muksut kotona youtubesta laittavat. Muuten mulla ei ollutkaan omia juttuja, joten paneudun nyt täysillä lasten elämään. Voi olla että joskus löydän itseni taas reissaamasta suosikkibändini keikalle tai sitten voi olla että se kuului vaan villiin nuoruuteeni. Ei ole ikävä vaikka hymyssä suin muistoja muistelenkin :)

olen yh ja minulla on suuritarpeinen lapsi. Tarvitsee paljon seuraa ja tavallaan henkistä tukeani, vaikka onkin reipas luonteeltaan ja ala-asteiässä. Jos otan paljon aikaa itselleni, lapsi alkaa oireilla. Olen introvertti ja se, mistä olen karsinut on sukulais- ja ystävyyssuhteet, koska omista (yksinäisistä) harrastuksista ja ekologisesta (=aikaavievästä) elämäntavasta en voi karsia. Olen joutunut luopumaan enemmästä kuin arvasin etukäteen. En ole mielestäni paapoja, vaan kuuntelen, mitä lapseni tarvitsee ja toivon, että läheinen suhde maksaa itsensä takaisin, kun lapsi on toivottavasti hyvin pärjäävä nuori ja aikuinen.

Ei ole ikinä minuus ollut hukassa lapsen saannin jälkeen, ei edes vauvavuotena. Ei minua ole kiinnostanut lapsesta puhua muuta kuin lapsen isälle, muille olen puhunut aina niitä omia juttuja. Minulla on säilyneet kaikki vanhat ystävät, uusia en ole vanhemmuuden/äitiyden kautta löytänyt koska se ei ole riittänyt yhdistäväksi tekijäksi. Harrastuksetkin ovat säilyneet, opiskeluinto tallella jne. Tämä siis siitä huolimatta että lapsi oli kotihoidossa 3.5-vuotiaaksi pääosin minun toimesta.

Vierailija kirjoitti:

Mihin perustuu väite, että ihmisen minuus palautuu vauvavuoden jälkeen? Ei pidä paikkaansa ainakaan minun havaintojeni perusteella. Jos nainen hukkuu äitiyteen, sieltä lapsilandiasta ei enää muuteta takaisin.

Jos lapsi on terve niin ei välttämättä. Jos taas lapsella on vaikkapa tyypin 1 diabetes ja verensokeria pitää yötä päivää valvoa, niin minuus voi kadota ainakin lapsen kouluikään asti. Jonkin toisen sairaudn tai vamman kohdalla lopuksi ikää.

Vierailija kirjoitti:

Ap, ihmisellä - myös meillä naisilla - on muutenkin paljon rooleja ja kiinnostuksen kohteita, ja ne muuttuvat ajan myötä joka tapauksessa. Äitiys tulee osaksi persoonaa siinä missä vaikkapa ammattirooli, rakastajan, vaimon, ystävän roolitkin. Ajattele vaikka niin päin, että ne lastensa harrastuksissa odottelevat vanhemmat "harrastavat lapsiaan"! Minua ei ainakaan haittaa kuskailla lapsiani, yleensä. Matkoilla on kivoja keskusteluita autossa, odotellessa taas tulee hoidettua sähköpostia, ostoksia, käytyä lenkillä jne. Rakastan lapsiani, ja koen, että vaikka minulla on vaativa ja antoisa ura asiantuntijatehtävissä, äitiys on minun arvokkain ja merkittävin roolini. Eikä ollenkaan vähemmän minua kuin mikä muu rooli tahansa!

Tätä olen yrittänyt joskus velakeskusteluissa tuoda ilmi. Toiset haluaa pitää omat menonsa eikä harrastaa niitä lapsia.

Olen siinä mielessä huono kommentoimaan, että olen ollut aina sellainen, että tykkään vaihdella harrastuksia. En ole koskaan oikein viitsinyt harrastaa samaa juttua kovinkaan kauan. Poikkeuksen tekee lukeminen ja käsityöt, ne ovat kulkeneet mukana aina, niin ja käveleminen. Näitä pystyin harrastamaan myös pikkulapsiajan ja poisjääneitä harrastuksia en ole kaivannut, hädin tuskin muistan mitä tein ennen lapsia. Ja mulle kävi niin, että kun tytär aloitti ratsastuksen, innostuin itsekin kokeilemaan ja heppailimme sitten yhdessä lähes 10v, sitten innostus hiipui molemmilta. Nyt harrastamme yhdessä joogaa ja koko perheellä patikointia ja geokätköilyä.

Lasten ollessa pieniä harrastimme lähinnä koko perheen voimin, kävimme uimassa, teimme hiihto- ja pyöräilyretkiä, kävimme keilaileimassa jne. Omaa aikaa mulle oli käsitöiden tekeminen ja iltaisin lukeminen ja myöhemmin myös puutarhanhoito. Nyt lapset on teinejä ja ehdin tehdä mitä vaan haluan.

Se mitä äitiydestä saa on niin paljon enemmän kuin harrastuksista, että en puhuisi niistä samana päivänäkään. Vauvavuosi on aina raskas, mutta myös ihana. Muistan jokaisen lapsen kohdalta sen järisyttävän rakkauden tunteen, joka tulee yhtäkkiä. Tarkoitan sitä hetkeä, jolloin rakkaus lasta kohtaan ensimmäisen kerran lyö voimalla kaiken muun yli, sellainen rakastuminen lapseen. Tietysti rakastin jokaista lastani jo ennen heidän syntymäänsä, mutta jossain muutaman viikon kohdalla vauvan syntymän jälkeen  tuli aina sellainen uskomaton onnen ja kaikkinielevän rakkauden tunne, jota en ole koskaan muulloin tuntenut. En tuntenut olevani myöskään mikään äitilehmä, minusta imetys oli ihanaa ja juuri silloin rakkaus vauvaan oli voimakkaimmillaan.

Perhe on elämäni tärkein asia, se on kasvattanut ja opettanut minua enemmän kuin mikään muu. Mutta se ei tarkoita, ettenkö edelleen olisi minä ja etteikö minulla olisi muutakin elämää.

Jos joku kertoisi kuinka hänen puolisonsa on hänelle "omaa elämää", ja kuinka elämän sisällöksi riittää ihan hyvin puolison harrastusten (ja/tai uran) seuraaminen ja tukeminen, ja kuinka paljon hän nauttii ihan vain siitä kun katsoo kuinka puoliso kehittyy lajissaan/ammatissaan, pitäisi suurin osa ihmisistä tätä tyyppiä säälittävänä ja sanoisi, että hän ei elä omaa elämäänsä vaan elää puolisonsa kautta. Mutta kun kyse on lapsista, onkin tämä yhtäkkiä ihan ok. En ymmärrä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, ihmisellä - myös meillä naisilla - on muutenkin paljon rooleja ja kiinnostuksen kohteita, ja ne muuttuvat ajan myötä joka tapauksessa. Äitiys tulee osaksi persoonaa siinä missä vaikkapa ammattirooli, rakastajan, vaimon, ystävän roolitkin. Ajattele vaikka niin päin, että ne lastensa harrastuksissa odottelevat vanhemmat "harrastavat lapsiaan"! Minua ei ainakaan haittaa kuskailla lapsiani, yleensä. Matkoilla on kivoja keskusteluita autossa, odotellessa taas tulee hoidettua sähköpostia, ostoksia, käytyä lenkillä jne. Rakastan lapsiani, ja koen, että vaikka minulla on vaativa ja antoisa ura asiantuntijatehtävissä, äitiys on minun arvokkain ja merkittävin roolini. Eikä ollenkaan vähemmän minua kuin mikä muu rooli tahansa!

Tätä olen yrittänyt joskus velakeskusteluissa tuoda ilmi. Toiset haluaa pitää omat menonsa eikä harrastaa niitä lapsia.

Niin, mutta ei se estä lapsia tekemästä että haluaa pitää omat menonsa eikä harrasta lasten mukana lapsia, mulla ainakin hajois pää jos mun pitäis jossain kentänreunalla roikkua, jos kersat välttämättä haluaa jotain sellasta alkaa harrastaa, niin saa isänsä mennä jos haluaa, minä en suostu. Nuo nykyajan harrastukset on menny ihan mahdottomiksi, maksaa ihan helvetisti, ja kersoja kuskataan peleissä ympäri maata, jopa ulkomaita myöden, ei siinä ole järjenhäivää, ei niistä tuli kaikista silti Litmasia tai Selänteitä. Turhaa hössötystä, kun minä olin kersa 80-luvulla, niin ihan ite sai pyörällä mennä harrastamaan, talvella sai hyväs lykys vanhemmilta autokyydin, ja jos harrastus jotain maksoi, niin ei ollut hirveän kallista mikään, soittimet oli kallempia, niihin ei ollut kaikilla varaa. Hyvin, hyvin harva vanhempi osallistui lastensa harrastuksiin millään lailla.

Vierailija kirjoitti:

Jos joku kertoisi kuinka hänen puolisonsa on hänelle "omaa elämää", ja kuinka elämän sisällöksi riittää ihan hyvin puolison harrastusten (ja/tai uran) seuraaminen ja tukeminen, ja kuinka paljon hän nauttii ihan vain siitä kun katsoo kuinka puoliso kehittyy lajissaan/ammatissaan, pitäisi suurin osa ihmisistä tätä tyyppiä säälittävänä ja sanoisi, että hän ei elä omaa elämäänsä vaan elää puolisonsa kautta. Mutta kun kyse on lapsista, onkin tämä yhtäkkiä ihan ok. En ymmärrä. 

No joillekin se harrastus on koira, sen kehittymistä seurataan ja sen kanssa harrastetaan ties mitä temppuja ja mietitään sen ruokavaliota ym. Huvinsa kullakin.

Toisaalta, lapsen kehityksen seuraaminen on eri asia kuin puolison, koska sen lapsen sinä olet itse tekemällä tehnyt omaksi projektiksesi, se lapsi on sun tuotos jonka kehitystä seuraat ja ohjaat, onhan sillä sun geenit ja se on se minkä muut näkee, onko sun kersa paras muihin kersoihin verrattuna. Joillekin on vaan kiva seurata mitä se oma lapsi tekee, mutta joillekin se tulee tosiaan jo omaksi harrastukseksi ja lapsen oma halu jää sivuun kun vanhempi päättää että koska minä lapsena en pärjännyt, niin mun lapsesta kyllä koulin nyt voittajan ja päästään koko perhe maineeseen ja kunniaan ja isoihin rahoihin käsiksi, sehän on jo aika sairasta. Mutta yhtäkaikki, oma valinta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, ihmisellä - myös meillä naisilla - on muutenkin paljon rooleja ja kiinnostuksen kohteita, ja ne muuttuvat ajan myötä joka tapauksessa. Äitiys tulee osaksi persoonaa siinä missä vaikkapa ammattirooli, rakastajan, vaimon, ystävän roolitkin. Ajattele vaikka niin päin, että ne lastensa harrastuksissa odottelevat vanhemmat "harrastavat lapsiaan"! Minua ei ainakaan haittaa kuskailla lapsiani, yleensä. Matkoilla on kivoja keskusteluita autossa, odotellessa taas tulee hoidettua sähköpostia, ostoksia, käytyä lenkillä jne. Rakastan lapsiani, ja koen, että vaikka minulla on vaativa ja antoisa ura asiantuntijatehtävissä, äitiys on minun arvokkain ja merkittävin roolini. Eikä ollenkaan vähemmän minua kuin mikä muu rooli tahansa!

Tätä olen yrittänyt joskus velakeskusteluissa tuoda ilmi. Toiset haluaa pitää omat menonsa eikä harrastaa niitä lapsia.

Totta kai, kukin tekee mitä tykkää. Siksi kenenkään ei pidä hankkia lapsia painostuksen takia, vaan todellisesta halusta.

Minä taas en näe, että mikään olisi arvokkaampaa tai mielenkiintoisempaa kuin elämän luominen ja ihmisen kasvamisen seuraaminen ja tukeminen. Päihittää minusta kaikenlaiset "harrastukset" mennen tullen. Mutta tämä on vain minun henk.koht mielipiteeni, vela saa rakastaa harrastuksiaan ihan vapaasti.

Ei sillä, etteikö minulla olisi tosiaan vaativa ura ja jopa niitä harrastuksiakin, mutta ne eivät ole minun elämäni tärkein juttu. Kokisin, että olisin hukannut "minuuteni", jos minulla ei olisi lapsia. 

Eli mitä kukin nyt minuutena pitää. Se on hyvin, hyvin yksilöllinen ja ajassa muuttuva sekoitus erilaisia rooleja.

19 (muistaakseni)

Äitiys vie siis väkisinkin osan minuutta. Riippuu ihmisestä ja lapsesta kuinka suuren osan.

Uppis

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, ihmisellä - myös meillä naisilla - on muutenkin paljon rooleja ja kiinnostuksen kohteita, ja ne muuttuvat ajan myötä joka tapauksessa. Äitiys tulee osaksi persoonaa siinä missä vaikkapa ammattirooli, rakastajan, vaimon, ystävän roolitkin. Ajattele vaikka niin päin, että ne lastensa harrastuksissa odottelevat vanhemmat "harrastavat lapsiaan"! Minua ei ainakaan haittaa kuskailla lapsiani, yleensä. Matkoilla on kivoja keskusteluita autossa, odotellessa taas tulee hoidettua sähköpostia, ostoksia, käytyä lenkillä jne. Rakastan lapsiani, ja koen, että vaikka minulla on vaativa ja antoisa ura asiantuntijatehtävissä, äitiys on minun arvokkain ja merkittävin roolini. Eikä ollenkaan vähemmän minua kuin mikä muu rooli tahansa!

Tätä olen yrittänyt joskus velakeskusteluissa tuoda ilmi. Toiset haluaa pitää omat menonsa eikä harrastaa niitä lapsia.

Vaan kun ei se ole aina halusta kiinni. Ihmisillä on eri määrä resursseja ja erilaisia lapsia ja elämäntilanteita. Luulen, ettei erityistarpeisen lapsen yksinhuoltaja (jollaiseksi aivan kuka tahansa vanhempi voi päätyä) ole mitenkään erikseen päättänyt alkaa harrastaa lastaan, se vain vie hänen kaiken aikansa olosuhteiden pakosta.

Mulla aluksi katosi minuus, tuntui että olin olemassa vain äitinä. Tilanne normaalisoitui parin vuoden päästä. Ehkä sellainen symbioosivaive normaalia, että äiti keslittyy alussa puolustuskyvyttömän ja avuttoman vauvan hoitoon.