Miten koiran kuolemasta voi ikinä toipua? 16v saksanpaimenkoirani lopetettiin eilen. Olen vain tärissyt ja itkenyt

Voimia ja lämpimiä halauksia Sinulle!! Se menetys riipaisee ja syvältä... Niin syvältä, ettei lemmikitön ihminen voi ollenkaan ymmärtää. Eläinystävä on niin syvällä sydämessä, aito, rakastava, läheinen - ei kai kukaan muu voi niin lähelle päästäkään. Oman menetykseni kohdalla koin, että elämäni mustui, sydämestäni irtosi iso pala, rakkaus katosi elämästäni. Sain kovia itku- ja huutokohtauksia, ne auttoivat, tuska, suru ja kaipuu pääsivät ulos. Alkupäivinä kävelin ja kävelin, puhuin mieheni kanssa (jonka suru oli aivan yhtä suurta) sekä kehittelin väliin tekemisiä, joilla sain ajatukset edes hetkeksi muualle, kävin esim. elokuvissa. Noiden hetkien antamalla uudella voimalla jaksoin taas eteenpäin. Homeopaattisilla rauhoittavilla sain rauhallisen yöunen. Muutama päivä meni syvällä suossa, mutta sitten suru alkaa helpottaa. Kaipuu ja ikävä ei poistu koskaan, mutta suru tulee pehmeämmäksi. Ja jonain päivänä olin valmis ottamaan rinnalleni kulkemaan uuden yhtä rakkaan eläinystävän. Siitä on jo 6 vuotta, rakkaani kuolemasta jo 8, mutta silti hän pysyy usein jutuissa mukana. :) Meille jäävät siis rakkaat syvät muistot - ja ainakin minulla on usko siihen, että jonain päivänä kohtaamme jälleen. Sitä ilolla odottaen. <3 

Suruja on turha vertailla.

"kyllä se sen ja tämän kuolema on pahempaa" - tällä logiikalla kukaan ei saisi koskaan olla surullinen mistään, aina jollakin on asiat huonommin kuin itsellä. Se, että jollakulla toisella on asiat vielä huonommin (mikä sekin on suhteellista), ei tarkoita sitä etteikö itse saisi surra sitä omaa suruaan.

Otan osaa ap, rakkaan lemmikin menettäminen on raskasta.

Kissun lähdöstä on noin vuosi aikaa, eikä helppoa ole, se päivä oli elämäni tuskaisin. Kissu on edelleen mielessä lähes päivittäin, en vain jaksa itkeä vuorokauden ympäri. Edelleen ahdistaa, mutta ei jatkuvasti. Onneksi en nähnyt kissun viimeisiä hetkiä, vaan muistan sen elävänä. En tiedä miten tästä pääsee yli. Ehkä toisen vuoden päästä olen puoliksi ok asian kanssa.

Kyllä ne kyynelet kirpoaa silmiin vielä muutaman vuodenkin päästä, jos rakasta koiraani muistelen, mutta mitään raastavaa tuskaa ei enää ole. Alkuun on kyllä niin tuskallista. Älä nyt kuitenkaan mitään junan alle menemisiä mieti, vaan tee mitä tahansa sun täytyy tehdä, että selviytyisit tuosta pahimmasta vaiheesta. Lääkäriin vaikka. 

16-vuotias?!?!!! Huh huijakkaa! Varmasti oli jo kaikenlaista kremppaa noin vanhalla, kipujakin. Moni joutuu luopumaan vielä paljon, paljon nuoremmasta koirastaan. Lohduttaudu sillä, että nyt oli koiran aika tullut täyteen, todellakin.

Helpottaa sitä myötä, kun on kokenut useamman koiran tai lemmikin kuoleman.

Itku loppuu itkemällä ja suru suremalla, kumpikaan ei tapa. Junan alle hyppäämisen jälkeen vaihtoehdot on vähissä. Anna itsellesi lupa surra ja tuntua juuri siltä miltä tuntuu. Ajan kanssa olo helpottaa varmasti, vaikkei se juuri nyt ehkä lohduta. Uskon, että eläimellä voi olla ihmisen sydämessä aivan erityinen paikka, jota mikään muu olento tai asia ei voi korvata.

Otan osaa, ap. Itse tein siihen astisen elämäni rankimman päätöksen 10 vuotta sitten, kun 13-vuotias sakutyttöni piti saattaa viimeiselle matkalleen. Se suru oli niin käsittämättömän suurta, että oikeasti minäkin halusin kuolla - ensimmäistä kertaa elämässäni. Mietin ihan vakavissani, että menen perässä kun aineetkin siihen olivat olemassa. Jos lapsia ei olisi ollut, en tiedä vaikka olisin tuon askeleen ottanutkin.

Nyt voin jo joskus puhua asiasta itkemättä, mutta useimmiten en voi. Ja en suostu vieläkään puhumaan siitä kuin joillekin ihmisille, ja toki kirjoittaa voin (näin anonyymisti).

Olen menettänyt paljon myös rakkaita ihmisiä ja nuorempana muitakin lemmikkejä. Tuo saksanpaimen vaan sattui olemaan elämäni suuri rakkaus, paras ystävä ja uskollinen kumppani - oikeastaan kaikki mitä olin koiralta ikinä toivonut. Ehkä siksi sen kuolema tuntui niin ylimaallisen raskaalle. Toki sekin, että vastuu koko asiasta oli vain minulla, minun harteillani, teki päätöksestä ja siitä eutanasiatapahtumasta raskaan. Halusin hoitaa kaiken yksin, koska olin ollut niin paljon muutenkin koirani kanssa kaksistaan.

Pikkuhiljaa kypsyin ajatukseen hankkia uusi koira. Nyt meillä on valloittava pikkuinen koiraneito, joka on vallannut sydämeni. Saksanpaimen pysyy silti sydämessä kaikkein parhaana ystävänä, jota ikävöin lopun elämäni. Suru on hieman hellittänyt vuosien mittaan, vaikka tuskin koskaan katoaa.

Voimia sinulle ap. Anna surulle aikaa, mutta yritä ajatella asia myös niin että oli jo aika, kuten meille kaikille joskus se hetki koittaa.

surullista, meilläkin äidin ja isän koira varmaan viimeistä kesäänsä elää, on nyt 13v. kaikki lapsenlapset se on jaksanu sietää, ei koskaan oo yhdellekään murissut tai edes hampaita näyttänyt, niin kiltti ja ihana koira! etukäteen jo itkettää :( ja koira siis otettiin taloon, kun me lapset suurin osa vielä asuttiin kotona :)

Voi ei tulee kyllä itku kun miettii mitä oot joutunu kokemaan. Ei sitä moni ymmärrä kuinka 16 vuotta on ollu oman lemmikin kanssa joka päivä ja yhtäkkiä se on pois :( paljon tsemppiä sulle ja enkeleitä sateenkaari sillalle!!

Olen pahoillani, että menetit lemmikkisi. 

Aika on mielestäni ainoa, joka auttaa suruun. Ikävöin vieläkin lemmikkejä, joita minulla on ollut vuosien varrella, mutta suru on jo helpompaa. Siedettävämpää.

Itsemurhalla aiheutat surua läheisillesi, joten älä mieti sellaista ratkaisua.

Kaikesta joutuu joskus luopumaan. Koirasi eli varmaan hienon elämän mutta 16 vuotta on jo pitkä  ikä . Nyt on jonkin aikaa  vaikeaa mutta tämän kokemuksen jälkeen olet hiukan vahvempi. Hyvää jatkoa sinulle.