Oliko lapsiperhe-elämä sinusta "aivan kauheaa" vielä n. 25-35-vuotiaana sivustaseuraajana, ennen kuin hankit omia lapsia?

Vierailija kirjoitti:

Ei, koska sain oman lapseni 21-vuotiaana ja tuolloin en tuntenut muita lapsiperheitä, joten en tiennyt miten "kauheaa" lapsiperhe-elämä voisi olla. Ja eihän se siis kauheaa edes lopulta ole ollut. :)

Luin joskus suomalaisesta 28-vuotiaasta tytöstä joka oli jo isoemä. Tämä on kehitysmaa. Enää ei opita edes lukemaan.

Upp

Ei sissus saattana. Lapset tehdään nuorena.

En ehkä erityisemmin pitänyt lapsista, kun pieniä lapsia ei ollut suvussamme. 26-vuotiaana lähdimme toivomaan lasta ja vuoden päästä siitä olin raskaana.

Olin odottanut vaikka mitä, mutta esikoisen kanssa vauvavuosi oli aivan ihana.

Ehkä haastavampaa oli hoitaa kahta kotona, kun kuopusta syntyi reilun 3 v. ikäerolla.

Meillä on säilynyt ystäväpiiri ja olemme matkustaneet lasten kanssa ja ilmankin.

Lapset toivat rakkautta ja merkityksellisyyttä. Ilman heitä elämämme olisi tyhjää. 

Nyt esikoinen asuu jo omillaan ja kuopuskin on 18 v. Nämä lapsuusvuodet menivät liiankin nopeasti.

Ei. Elin omaa elämääni 20-30-vuotiaana eli opiskelin, harrastin, matkustelin ja juhlin. En käyttänyt aikaani sen miettimiseen, millaista elämää muut elivät. 

Olin 25 v kun ensimmäinen lapsemme syntyi. Perheeseemme kuuluu 3 lasta, kaksi tyttöä ja yksi poika. Ikäeroa vanhimman ja nuorimman välillä on 13 vuotta.

Lapsien kasvaminen ja heidän elämäänsä osallistuminen oli parasta mitä olen saanut kokea. Kaupunkilähiön sijaan olisin toivonut että olisimme asuneet maaseudulla. Kaupungissa koin että lasten elinympäristö oli virikkeellisesti köyhempää kuin itselläni maalla kasvaneen lapsuus oli. 

Ei. Mä perustin perheen nuorena, koska oli tilaisuus (hyvä niin, muutamaa vuotta myöhemmin lääkäri olisikin sanonut "ei"). Opiskelin myöhemmin. Nelikymppisenä oli ammatilla pois maksettu asuntolaina, tuoreet maisterinpaperit ja aikuinen lapsi. Sittemmin ollaan vähennetty työntekoa reilusti ja seikkailtu kaksin miehen kanssa, nykyään asutaan kesät ulkomailla. Lapsiperhe-elämä oli mukavaa, mutta kyllähän se parani siitä vielä. 

Vierailija kirjoitti:

Mitä olen lukenut muiden kokemuksia, niin ne ns. fence sittersit, jotka sitten päätti tehdä lapsia on kokeneet sen hirveämmäksi kuin ne kuvitteli.

Eli vaikka kuvittelisi sen kauheaksi, niin se on kauheampaa oikeasti. 

Minä olin tällainen aidan päällä istuja, nykyään vela. Kauheinta olisi ollut hoitovastuun kasautuminen yksin minulle vauva-aikana. Keskustelut isäehdokkaan kanssa paljastivat, että näin todella olisi tapahtunut. Siihen loppui minun osaltani lapsen suunnittelu.

 

Kumppanuusvanhemmuudesta olisi tässä ollut kysymys. 

Olen tyytyväinen, että valinta oli lopulta kohdallani helppo. Uskon, että lapsen ensimmäiset vuodet olisivat olleet minulle todella raskaat. En olisi ollut valmis hylkäämään työtäni, olisin voinut jopa katkeroitua. Ei yksikään lapsi ansaitse sellaista. 

Lapsetkin on erilaisia. On tosi rauhallisia ja mukavia lapsia ja sitten taas ylivilkkaita riehujia. Samoin kun jotkut vauvat nukkuvat hyvin ja jotkut eivät nuku millään.

Ainakin on tullut selväksi, että valitse lapselle isä huolella. Väärä valinta voi vaikuttaa lapseen ikuisesti.

Mitenkähän olisin selvinnyt vaikka eilisillasta lasten kanssa...töistä tulin kuolemanväsyneenä, lysähdin sänkyyn, vaati aikaa että jaksoin raahautua suihkuun. Suihkun jälkeen söin valmispizzan ja ilta meni torkkuessa puolitajuttomana. Oli kova leposärky kädessä, mutten jaksanut hakea jääpussia pakkasesta vaikka tiesin että se helpottaisi. Viimein jaksoin hakea, helpotti vähän ja menin nukkumaan. Nukuin syvää tajuttoman unta.

(Ei, en syö joka päivä noin epäterveellisesti)

Jos tuossa olis pitänyt lapsia hoitaa...

Mun lähipiirissä perheelliset on eläneet aika idyllistä lapsiperhe-elämää. Musta tuntuu, että kaikille kavereille on siunaantunut poikkeuksellisen helppoja, alusta asti hyvin nukkuvia, terveitä lapsia. Ja kaikkien puolisot on myös ihan täysipäiväisesti vanhemmuudessa mukana. Ei heidän elämänsä millään tavalla "kauhealta" vaikuta, mutta edelleen se on myös elämää jota en osaisi kuvitella itselleni (olen 35, joten uskallan väittää ettei mieleni muutu tästä enää). Vaikka kaikki sujuu hyvin, niin lapsiperhe-elämä on silti hektisempää, tarkemmin aikataulutettua ja enemmän velvollisuuksia sisältävä kuin lapsettoman elämä. Ei minun juttuni, kuormittuisin siitä suunnattomasti enkä pystyisi nauttimaan samalla tavalla kuin ystäväni pystyvät. 

Vierailija kirjoitti:

No ei ihan kauheaa, mutta mieluummin vierailin yksilapsisen veljeni luona kuin nelilapsisen veljeni kodissa. Kylla se lapsiperhe-elaman kauheus kasvaa ihan suhteessa lasten maaraan. Monissa yhden lapsen talouksissa on viela mukavan seesteista ja rauhallista. Ei sellaista tauotonta kiljumista, juoksemista, itkemista ja vinkumista.

Myöskään isoilla ikäeroilla, esim. yli 7 vuotta, lapset eivät riitele keskenään, koska isompi osaa olla jo aikuisempi. Vaatii vaan, että aloitetaan lastenteko nuorena, mutta näistä asioista ei puhuta mitään esim. gynekologilla käydessä.

Julkisuudessa puhutaan lapsiperheistä niin ikävästi, että moni voi huomata, ettei lapsiperhe-elämä olekaan niin raskasta. Mutta isot ikäerot ovat yksi ratkaiseva asia, että on helppoa.

No ei ollut, vaikka ajattelin kyllä etten erityisemmin välitä alle 5-vuotiaista lapsista. No olin väärässä, nykyään taaperot mielestäni kaikista söpöimpiä.

Vierailija kirjoitti:

Myöskään isoilla ikäeroilla, esim. yli 7 vuotta, lapset eivät riitele keskenään, koska isompi osaa olla jo aikuisempi.

hahha tää on kyllä iso vitsi :D Mulla ja veljellä on 7v ikäeroa ja kyllä tapeltiin paljonkin.

Olen aina pitänyt lapsista. Tosin pelännyt heitä jossain määrin, sen valtavan vastuun takia minkä tuovat tullessaan. Ennen neljääkymppiä sitten sain kaksi puolentoista vuoden ikäerolla. Olen tosi onnellinen lapsistani. 

Monillahan ei ole mitään kosketusta lapsiin nuorena, kun perheet ovat pieniä 1-2 lapsen perheitä ollut jo vuosikymmeniä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Myöskään isoilla ikäeroilla, esim. yli 7 vuotta, lapset eivät riitele keskenään, koska isompi osaa olla jo aikuisempi.

 

 

hahha tää on kyllä iso vitsi :D Mulla ja veljellä on 7v ikäeroa ja kyllä tapeltiin paljonkin.

Onko veljesi vammainen tai henkisesti jälkeenjäänyt? Ei ole normaalia. Myös vanhemmilla on tuollaisessa tilanteessa vastuu, ettei pientä lasta kiusata.

Lapsiperhe elämä on aina ollu kauheaa. Se oli sitä kun olin parikymppinen seuratessani tyttöystävän perheen elämää, oli samaa kolmikymppisenä omien lasten kanssa ja pysynyt samana nelikymppisenä isompien lasten kanssa. Ihan varmasti tulee olemaan sitä sitten jos lastenlapsia tulee tänne riehumaan tulevaisuudessa.

Oli kauheaa kun olin itse lapsi, oli kauheaa ennen omia lapsia ja nyt kun on omia niin elämä vasta kauheaa onkin.

Loputon pahan kehä pyörii sukupolvesta toiseen.