Lue keskustelun säännöt.
Oliko lapsiperhe-elämä sinusta "aivan kauheaa" vielä n. 25-35-vuotiaana sivustaseuraajana, ennen kuin hankit omia lapsia?
02.05.2016 |
Mietin, ajattelevatko kaikki ihmiset näin, ennen kuin he hankkivat omia lapsia, vai onko tämä ominaista vain vapaaehtoisesti lapsettomille. Jotenkin vaikea kuvitella, että joku kääntyisi vaikkapa siskonsa perhe-elämää seurattuaan ja sen itselleen todella vastenmieliseksi todettuaan vielä haluamaan omaa perhettä, mutta mitenpä noiden lisääntyjien aivotuksista selvän ottaa. :D
Kommentit (74)
Vierailija kirjoitti:
Minusta yksilapsinen perhe-elämä on ajatuksena ihan yhtä ikävä kuin kaksilapsinenkin. Jos jotakin, siinähän täytyy olla lapselle vielä enemmän läsnä, kun ei ole sisarusta, jonka kanssa voisi leikkiä. Se saatavilla olo ja rajoittavuus minua ahdistaa, tietenkin itse lapsen lisäksi.
Mun sisko piti aika pitkän tauon ekan ja tokan lapsen välissä eli ensin näytti siltä että hän ja miehensä eivät aio "tehdä" toista lasta, ja muistan sen ajan ihan hirveänä. Välttelin heidän luokseen menemistä kaikin keinoin, koska heidän ainoa lapsensa roikkui koko ajan minun lahkeessani kiinni koska sisko teki koko ajan joitan muuta (laittoi ruokaa, yms.) joten minun piti toimia viihdyttäjänä. Siinä lähellä ei siis asunut muita lapsiperheitä. Onneksi penska on nyt jo sen verran iso että osaa leikkiä itsekseen tai pikkuveljensä kanssa, mutta silti välillä se haluaa leikkiä minun kanssani ja minä vaan keksin kaikkia mahdollisia tekosyitä että ei tarvitsisi (sanon usein siskolleni että "minä voin tehdä kaikki ruuat!!!!" :D oon varmaan ihan kauhea ihminen jonkun mielestä..)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vauvan saaminen oli ihaninta mitä mulle on tapahtunut. Olin haltioissani, sain vauvan yli 30 v... Pientä lasta oli ihana hoitaa. Toista lasta ei meille suotu jostain syystä. Annoin kaikkeni pikkulapsivuosien aikana, nyt lapsi 8 ja ekaluokka kohta käyty, ja voin huokaista helpotuksesta. On reipas, luotettava ja mukava, ja mikä ihaninta, alan saamaan oman vapauteni takaisin. Kotona on rauhallista silloin kun ei ole kavereita, voin nukkua päiväunia, katsella leffoja, lukea kirjaa...lähteä harrastamaan tai minne vaan. Ei ole päivisin semmoista ihan tööt väsyneenä hereillä sinnittelyä, en kestäisi enää sitä. En jaksaisi yhtään enää kuljetella eskariin tai päiväkotiin ja muita rasittavia juttuja.
Ensimmäistä kertaa 8 vuoteen jaksan ihastella aurinkoa, luontoa, lintuja, kevään merkkejä, oikein havahduin miten ihanaa elämä on!
Että kyllä lapsi on ihana, mutta kun sen kunnolla hoitaa ja itse, eikä hoidata mummoilla tms. niin aika kova homma...
Muistan miten huojentunut olin aina, kun pääsin ulos lapsiperheen ovesta. Huhhuh. Mikään siinä elämässä ei vaan kiinnostanut. Olen silti aina tykännyt lapsista, mutten osannut ennen - kun sain omani 32-vuotiaana - ajatella sellaisen elämän koskevan minua millään tavalla. Kun vauva sitten syntyi, ei siinä hoitamisessa mitään ihmeellistä ollut, sitä vaan hoiti rakasta omaa vauvaa ja se oli ihanaa ja välillä tosi raskasta. Vaikeinta oli se, että elämä muuttui niin paljon; identiteettikriisi.
Kun omat lapset ( 2kpl ) kasvoivat isommiksi, niin aloin aika nopeesti taas ällöämään niitä kaikkia maitoriepuja ja muuta vauvakamaa. Edelleen puistattaa ajatella jotain rintapumppua ( no enpä sitä kyllä usein ajattelekaan :D ). Tykkään katsella vauvoja ja silitellä niitä, mutta esim. kenenkään ystävän vauvaa en ottaisi hoitoon; en jaksa, alkaa nukuttaa pelkkä ajatuskin.
Osan elämä näytti kamalalta, osan mukavalta. Riippuen lasten lukumäärästä, iästä, kasvatuksesta jne. Itsellä nyt yksi lapsi 4-v ja edelleen joidenkin lapsiperhe-elämä näyttää kauhealta, varsinkin jos useita riehuvia ja kiljuvia lapsia pienellä ikäerolla. Onneksi lapsiperhe-elämän voi tehdä omannäköisekseen. Ja oman lapsen kanssa ei ole samanlaista "leikkipakkoa" kuin toisten lapsia hoitaessa. Mä leikin hetken lapsen kana ja sit sanon, että äitin pitää nyt tehdä muita juttuja. Lapselle tekee hyvää oppia leikkimään itsekseenkin.
Joo, eipä se metelin puute merkkaa mitään. Vaikka saisin maailman rauhallisimman ja hijaisimman lapsen, en siltikään haluaisi elää lapsiperheenä. Se on vain jotenkin todella kauheaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kamalalta, mutta ihan kamalan uuvuttavalta.
Nuorempana (20v) ajattelin etten halua vielä niin raskasta elämää ja nyt (31v) epäilen että en ehkä pysty siihen!
Olen todella huono ihminen väsyneenä ja nälkäisenä, itsekäs, valittava, mököttävä jne.
Joten vaikea on päättää että haluanko valita tuota totaalista väsymystä vuosiksi eteenpäin vai tätä nykyistä helppoa elämää.
riepukka kirjoitti:
Muistan miten huojentunut olin aina, kun pääsin ulos lapsiperheen ovesta. Huhhuh. Mikään siinä elämässä ei vaan kiinnostanut. Olen silti aina tykännyt lapsista, mutten osannut ennen - kun sain omani 32-vuotiaana - ajatella sellaisen elämän koskevan minua millään tavalla. Kun vauva sitten syntyi, ei siinä hoitamisessa mitään ihmeellistä ollut, sitä vaan hoiti rakasta omaa vauvaa ja se oli ihanaa ja välillä tosi raskasta. Vaikeinta oli se, että elämä muuttui niin paljon; identiteettikriisi.
Kun omat lapset ( 2kpl ) kasvoivat isommiksi, niin aloin aika nopeesti taas ällöämään niitä kaikkia maitoriepuja ja muuta vauvakamaa. Edelleen puistattaa ajatella jotain rintapumppua ( no enpä sitä kyllä usein ajattelekaan :D ). Tykkään katsella vauvoja ja silitellä niitä, mutta esim. kenenkään ystävän vauvaa en ottaisi hoitoon; en jaksa, alkaa nukuttaa pelkkä ajatuskin.
Miksi näissä "lastenvihaajasta hurmosmammaksi" -kuvauksissa aina skipataan se osuus, miten lasten hankinta päätettiin? Tässäkin ketjussa on kaksi melkein identtistä tarinaa. Ainoa mahdollinen johtopäätös on, että nämä ovat vahinkoraskauksia, joita ei syystä taikka toisesta keskeytetty. Sellaisen jälkeen on tietysti tavallista suurempi tarve todistaa itselleen, että tuli valittua oikein.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei se ollut "aivan kauheaa", mutta se vaikutti aikamoiselta hullunmyllyltä. Ihmettelin, miten vanhemmat venyvät ja jaksavat. Sitten kun sain omia lapsia, huomasin, että ei se venyminen yleensä niin vaikeaa ole. Joskus kyllä! Mä olin aika kahden vaiheilla lasten hankkimisen suhteen, mutta mulla oli parikymppisenä pari läheistä lapsiperhettä, joiden kanssa olin tekemisissä paljon, ja tein myös päiväkotihommia nuorena.
Minä en halunnut lapsia ja sitten tulin vahingossa raskaaksi (ehkäisy petti). Ja koska ajattelin että kun kerran olen mennyt harrastamaan seksiä ja tiedän mitä siitä voi seurata, niin ei minulla ole oikeutta ottaa viattoman lapsen elämää pois (+ raskaushormonit sekoitti mun pään ihan totaalisesti; pelkkä ajatuskin abortista sai mut purskahtamaan itkuun), joten ajattelin että pystyn olemaan hyvä äiti. Ja vaikka itse sanonkin niin olen mielestäni onnistunut olemaan hyvä ja rakastava äiti :) Vaikka välillä on toki rankkaa, mutta luonto kyllä hoitaa sen kiintymyspuolen: omaa lastaan rakastaa, kaikesta huolimatta. Toki on varmasti olemassa ihmisiä, jotka pystyvät heittämään vauvansa tuosta noin vaan roskiin, mutta mututuntumallakin uskaltaisin veikata, että harvassa ovat nämä ihmiset. Lapsiluku myöskin jäi tähän yhteen (vuoden kuluttua siitä kun sain lapseni, täytin 30 vuotta ja halusin sterilisaation), koska kahden tai useamman lapsen hälinä olisi ihan kauheaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei todellakaan! Parikymppisenä opiskelijana olin vain kateellinen lähipiirin pikkulapsiarkea eläville.
Vierailija kirjoitti:
Kai te muuten hahmotatte, että "lapsiperhe-elämää" on aika monenlaista, niitä voi olla 1, 5 tai 3 vuoden välein tai pari pidemmällä ikäerolla tai kaksoset tai... Joiden elämä näyttää lapsellisen silmäänkin älyttömältä mekkalalta ja toisilla arki soljuu ihan leppoisasti.
Enpä ole vielä nähnyt sellaista lapsiperhettä, jonka elämästä toivoisin mitään itselleni. Parhaimmat näkemäni esimerkit ovat olleet sillä lailla neutraaleja, että kylässä voi käydä ongelmitta, on siistiä, puhutaan normaalisti ja itsenäisiksi kasvatetut lapset menevät "siinä sivussa". Parhaiten viihdyn kyllä ihan aikauisseurassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen äiti ja silti, tai ehkä juuri sen takia, ahdistun jos kuulen vauvan huutoa vaikkapa kaupassa. Pikkulapsiaika on ollut aika raskas kokemus, sen myötä lapsiluku jää yhteen. Lapsi on rakas ja olen onnellinen siitä miten hän kasvaa ja kehittyy.
Vierailija kirjoitti:
Ei, koska sain oman lapseni 21-vuotiaana ja tuolloin en tuntenut muita lapsiperheitä, joten en tiennyt miten "kauheaa" lapsiperhe-elämä voisi olla. Ja eihän se siis kauheaa edes lopulta ole ollut. :)
Minusta elämä jää elämättä, jos tekee 2-kymppisenä lapset. 😅 Nuoruus, opinnot, utelias tekeminen ja meneminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omat vanhempani ja muut läheiseni elivät perhe-elämää niin ettei siitä jäänyt kuva kaameasta elämästä, vaan ihan hyvästä elosta. Siitä sain esimerkkini.
Kenenkään lapsiperhe-elämä ei näyttäytynyt millään tavoin houkuttelevalta, vaan päinvastoin. Silti halusin omia lapsia ja onnekseni heidät sain. Oma elämä tuntuu mukavalta.
2 v lapsen äidin kokemus:
-Oma lapsi on _aina_ eri asia kuin muiden lapset. Omassa lapsessa moni sellainen asia ei ällötä tai ärsytä, mikä muiden lapsissa ällöttää tai ärsyttää.
-Omaa lasta jaksaa eri tavalla kuin muiden lapsia. Oman lapsen kohdalla on itse vastuussa kasvatuksesta ja rajoista, toisen lapsen kohdalla joutuu sietämään aivan erilaista kasvatustapaa.
-Sivusta seuratessa näki yleensä vain ne lapsiarjen negatiivisimmat puolet: kiireen, keskeytykset, hälinän, säätämisen. Sitten taas monet lapsiarjen ihanat puolet jäi näkemättä, kun ne tapahtuvat hetkinä, jolloin paikalla ei ole muita. Ne hetket, kun hassutellaan lapsen kanssa, lapsi oppii jotain uutta ja näyttää tunteensa avoimesti jne.
Meillä on 1 lapsi ja enempää ei fyysisen sairauteni vuoksi tule. Yhden lapsen vanhemmuudessa on paljon hyviä puolia: lapsi saa meidän vanhempien huomion, meillä on aikaa ja jaksamista tehdä asioita lapsen kanssa jne. Ja vaikka itse sanonkin, niin on käynyt tuuri: lapsella on samanlainen luonne kuin meillä vanhemmilla. Lapsi on puuhakas, puhelias ja reipas, mutta osaa leikkiä itsekseenkin ja rauhoittua vaikka lukemaan kirjoja. Varmasti olisi vaikeampaa, jos lapsi olisi persoonaltaan hyvin erilainen kuin me vanhemmat.
Lapsiperhe-elämä ei ollut sen kamalampaa, mutta tottakai sitä välillä joutui ihan vain kestämään. Nyt kun lapset ovat jo isoja, niin edelleenkin välillä on kamalia päiviä, eikä nukuta, mutta yleensä ei. Onneksi ymmärsin olla tekemättä mitään johtopäätöksiä omasta lapsiperhe-elämästäni sen perusteella mitä ennen lapsiani näin ja ajattelin sen olevan. On ihan eri asia, kun asia oikeasti on omakohtainen. Vähän niin kuin synnyttäminenkin. Näyttää ulkoapäin katsottuna ihan hullulle hommalle, jota kukaan ei voi kestää kuolematta. Sitten kun itse synnyttää, niin eihän tavanomainen synnytys sen kummallisempaa ole, sen verran keho ja psyyke ovat valmistautuneet ennen sitä. Mitään ei uskalla tehdä ja kaikkea pitää pelätä, jos uskottelee, että ulkoapäin pystyy realistisesti etukäteen arvioimaan, miten minkäkin elämänvaiheen todellisuudessa tulee kokemaan. Suosittelen analysoimaan vähemmän ja uskaltamaan enemmän.
Ihmettelin lähinnä sitä, miten jotkut työkaverit puhuivat lapsistaan taakkana ja rajoitteena. Toiset taas puhuivat lapsistaan ennemminkin ilon lähteinä. En ollut koskaan tavannut näiden työkavereiden perheitä.
En nyt ihan hahmottanut mitä yrität sanoa, mutta ei se mitään, koska onneksi itse tiedän mitä olin kokenut tuohon ikään mennessä ja miten elämä on mennyt lapsen saamisen jälkeen.
Ja aikuinen omillaan asuva kuitenkin olin ollut jo 3 vuotta ennen 21ikävuotta, joten en ainakaan tuolloin enää teiniksi itseäni tuntenut.
P.s. Kirjoita jatkossa selkeämpiä kommentteja, jotta ne ymmärretään kuten haluat ja laita kaikki tarvittavat sanat myös. Nyt lisäsin yhden mikä puuttui ja sen puute teki lauseesta sekavan. ;)