Kaveri hylkäsi kun jouduin mielisairaalaan.

Masentunut tms ihminen muuttuu usein sairaudessaan hyvin itsekkääksi. olen tässä parin vuoden sisällä tukenut kolmea ystävää, yhtä eron käynyttä ja miessotkuja sen jälkeen, toista eronnutta joka ajautui pettäjämiehen hoiviin ja sairastui työuupumukseen ja yhtä läheistä psykoosin takia sairaalaan joutunutta ystävää. Tukenut, kuunnellut ja ollut läsnä. Kunnes sitten itse ahdistuksen takia jouduin sairaslomalle, eikä kukaan oikein jaksa nyt mun ongelmia kuunnella. Olen siis edelleen heille tukena, mutta jos aletaan mun asioita puida, puheet kääntyy nopeasti asioista pois. se on todella kuluttavaa.

Kestin persoonallisuushäiriöstä ja toistuvista psykooseista kärsivää ystävääni lähes 20 vuotta. Siinä vaiheessa oli pakko jättää vanha ystävä oman onnensa nojaan, kun hän alkoi sabotoimaan omaa elämääni: ystäväni haukkui minua joka suuntaan, esitti valheista minusta ja kateuttaan kieroili ties mitä sekä minusta että kaikista muistakin läheisistään - ja jäi rysän päältä kiinni tästä useaan otteeseen. Lopulta hän soitteli jopa työpaikkani pomoille - jo ennen tätä hän häiriköi fb:ssä jatkuvasti- samalla hän toivoi kuolemaa fb-feedissään kaikille häntä muka epäreilusti kohdelleille panetellen samalla näitä mitä törkeimmällä tavalla. Aina sama marttyyrin virsi sieltä löytyi, vaikka olisi jäänyt ihan itse kiinni xxx:n kerran omista valheistaan ja tempuistaan, jotka hän AINA sivuutti täysin kohdistaen keskustelun sen jälkeen heti siihen, että muut ovat niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin törkeitä ja feikkejä ihmisiä, koska eivät jaksa tukea ja ymmärtää häntä ja hänen vaikeita, itse aiheutettuja ongelmiaan. Juu, B-klusterin persoonallisuushäiriöstä kärsivä oli kyseessä, ja kadun lähinnä sitä, etten viheltänyt peliä poikki jo kymmenen vuotta sitten. Oli raskasta, traumaattista ja äärimmäisen epäkiitollista puuhaa toimia häiriintyneen ihmisen sylkykuppina, ja tämä tosiaan jätti jälkensä minuun. Never again.

Joo, hyvin kiteytetty, että mielenterveydeltään sairastuneen ihmisen lähellä oleminen on traumaattinen kokemus. Ne traumat voivat olla todella pitkäaikaisia. Mulle se on ollut sitä varmaan aina. Nyt en halua enää hajottaa itseäni. Se vetäytyminen on vaan rajan vetämistä. Oon huomannu, että välimuoto ei toimi. Tai sitten mä en vaan osaa.

Vierailija kirjoitti:

Kestin persoonallisuushäiriöstä ja toistuvista psykooseista kärsivää ystävääni lähes 20 vuotta. Siinä vaiheessa oli pakko jättää vanha ystävä oman onnensa nojaan, kun hän alkoi sabotoimaan omaa elämääni: ystäväni haukkui minua joka suuntaan, esitti valheista minusta ja kateuttaan kieroili ties mitä sekä minusta että kaikista muistakin läheisistään - ja jäi rysän päältä kiinni tästä useaan otteeseen. Lopulta hän soitteli jopa työpaikkani pomoille - jo ennen tätä hän häiriköi fb:ssä jatkuvasti- samalla hän toivoi kuolemaa fb-feedissään kaikille häntä muka epäreilusti kohdelleille panetellen samalla näitä mitä törkeimmällä tavalla. Aina sama marttyyrin virsi sieltä löytyi, vaikka olisi jäänyt ihan itse kiinni xxx:n kerran omista valheistaan ja tempuistaan, jotka hän AINA sivuutti täysin kohdistaen keskustelun sen jälkeen heti siihen, että muut ovat niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin törkeitä ja feikkejä ihmisiä, koska eivät jaksa tukea ja ymmärtää häntä ja hänen vaikeita, itse aiheutettuja ongelmiaan. Juu, B-klusterin persoonallisuushäiriöstä kärsivä oli kyseessä, ja kadun lähinnä sitä, etten viheltänyt peliä poikki jo kymmenen vuotta sitten. Oli raskasta, traumaattista ja äärimmäisen epäkiitollista puuhaa toimia häiriintyneen ihmisen sylkykuppina, ja tämä tosiaan jätti jälkensä minuun. Never again.