Lue keskustelun säännöt.
Kaveri hylkäsi kun jouduin mielisairaalaan.
26.04.2016 |
Pitkäaikainen ystävä noin 20 vuoden takaa. Vetosi työkiireisiin ettei halua olla tekemisissä.
Kommentit (43)
Ymmärrän, että mielenterveyshäiriöisen läheisenä on todella raskasta, mutta kuinka kylmä ihminen on kun vetää maton kaverin jalkojen alta sen kamalimmassa elämänvaiheessa?
En ymmärrä..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun kokemuksen mukaan se on tosi tosi raskasta jos joku on sekaisin. Sitä ei vaan jaksa olla tukena. Oon yrittäny muutamankin kerran sillä seurauksella, että omat voimani ovat menneet. Se ei ole ollut kenenkään etu. Sittemmin olen keskittynyt omaan jaksamiseeni. Vetäydyn itsekin jos on vaikeeta. En edellytä, että joku jaksaisi olla tukena. Ei tämä mikään maailman paras neuvo ole, mutta mulla ei vaan ole ollut voimavaroja tukea ystäviä, vaikka halua ja yritystä on ollu kovasti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulta katosivat kaikki kaverit ja tuttavat, kun jouduin sairaalaan rampauttavan, tuolloin vielä melko tuntemattoman sairauden vuoksi. Pari heistä palaili myöhemmin takaisin muina miehinä, kun yllättäen ryhdyinkin paranemaan ja pääsin jaloilleni. Mutta kyllä minä muistan sen, kuinka puhelimeen ei vastattu eikä kukaan tullut sairaalaan katsomaan - yllättäen kaikilla oli liian kova kiire seitsemisen viikkoa putkeen. Tuo aika muutti suhtautumistani ihmisiin melko lailla.
Ymmärtäisin ehkä tuollaisen käyttäytymisen, jos olisin ollut hankala ja esimerkiksi juoksuttanut ihmisiä asioillani tai ruvennut ruikuttamaan. Suurin pyyntöni oli kuitenkin muutama minuutti jutteluaikaa, mutta ei sitä liiennyt.
Tämä teksti kiteytti avaukseni. Kiitos sen kirjoittajalle! En ole ongelmia ni kaatanut ystävieni niskaan, ehkä kannoin liikaa ja siksi itse hajosin. Kommentit kyllä pääsääntöisesti kertovat päivän hengestä. Haloo Helsingin sanoin täällä ei auteta jos oot sekaisin.
Siis en jaksa siksi, koska ihinen, jolla on vaikeaa, voi takertua tosi tiukasti ja olla aggressiivinen ja ilkeä yms. Oon ollu sen jälkeen itse tuen tarpeessa. Kai sitä sitten tulee varovaiseksi.
T. 23
Vierailija kirjoitti:
Ihminen on paha.
Amen.
Mutta ihmisessä on myös paljon hyvää. Mitä haluat itsestäsi tänne maailmaan ilmentää? Hyvää vai pahaa?
Vierailija kirjoitti:
Siis en jaksa siksi, koska ihinen, jolla on vaikeaa, voi takertua tosi tiukasti ja olla aggressiivinen ja ilkeä yms. Oon ollu sen jälkeen itse tuen tarpeessa. Kai sitä sitten tulee varovaiseksi.
T. 23
Miksi hylätä vaiheessa joka on kaverille varmaan elämässään ehkä vaikeinta ; joutua mielisairaalaan.
Miksi ei sitten jo aiemmin ole tehnyt välimatkaa ..
Ja kun se on siellä sairaalassa niin paljonko vaivaa maksaa laittaa välillä kannustava tekstiviesti.
..
Ihmiset on kyllä niin ... :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun kokemuksen mukaan se on tosi tosi raskasta jos joku on sekaisin. Sitä ei vaan jaksa olla tukena. Oon yrittäny muutamankin kerran sillä seurauksella, että omat voimani ovat menneet. Se ei ole ollut kenenkään etu. Sittemmin olen keskittynyt omaan jaksamiseeni. Vetäydyn itsekin jos on vaikeeta. En edellytä, että joku jaksaisi olla tukena. Ei tämä mikään maailman paras neuvo ole, mutta mulla ei vaan ole ollut voimavaroja tukea ystäviä, vaikka halua ja yritystä on ollu kovasti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulta katosivat kaikki kaverit ja tuttavat, kun jouduin sairaalaan rampauttavan, tuolloin vielä melko tuntemattoman sairauden vuoksi. Pari heistä palaili myöhemmin takaisin muina miehinä, kun yllättäen ryhdyinkin paranemaan ja pääsin jaloilleni. Mutta kyllä minä muistan sen, kuinka puhelimeen ei vastattu eikä kukaan tullut sairaalaan katsomaan - yllättäen kaikilla oli liian kova kiire seitsemisen viikkoa putkeen. Tuo aika muutti suhtautumistani ihmisiin melko lailla.
Ymmärtäisin ehkä tuollaisen käyttäytymisen, jos olisin ollut hankala ja esimerkiksi juoksuttanut ihmisiä asioillani tai ruvennut ruikuttamaan. Suurin pyyntöni oli kuitenkin muutama minuutti jutteluaikaa, mutta ei sitä liiennyt.
Tämä teksti kiteytti avaukseni. Kiitos sen kirjoittajalle! En ole ongelmia ni kaatanut ystävieni niskaan, ehkä kannoin liikaa ja siksi itse hajosin. Kommentit kyllä pääsääntöisesti kertovat päivän hengestä. Haloo Helsingin sanoin täällä ei auteta jos oot sekaisin.
Ihan oikein. Mielisairaita yhteiskunnassamme jelppii koulutetut ammattilaiset, he eivät ole ystävien tai perheenjäsenten vastuulla. Tietysti lapsi on eri asia, lapset ovat vanhempien vastuulla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis en jaksa siksi, koska ihinen, jolla on vaikeaa, voi takertua tosi tiukasti ja olla aggressiivinen ja ilkeä yms. Oon ollu sen jälkeen itse tuen tarpeessa. Kai sitä sitten tulee varovaiseksi.
T. 23
Miksi hylätä vaiheessa joka on kaverille varmaan elämässään ehkä vaikeinta ; joutua mielisairaalaan.
Miksi ei sitten jo aiemmin ole tehnyt välimatkaa ..
Ja kun se on siellä sairaalassa niin paljonko vaivaa maksaa laittaa välillä kannustava tekstiviesti.
..
Ihmiset on kyllä niin ... :(
No ootko itte ihmisenä yhtään sen parempi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koen olevani enemmän häiriöksi kuin hyödyksi sairauden hoidossa. Sinun täytyy kääntyä käpertymästä itseesi päin jo ulkopuolelle! Ripustaudut liikaa paitsi minuun myös muihinkin enkä näe siitä olevan hyötyä sinun saamisessa kuntoon, taannut kuin lapseksi kun olemme olleet yhteydessä ja suunnan pitäisi olla päinvastainen!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis en jaksa siksi, koska ihinen, jolla on vaikeaa, voi takertua tosi tiukasti ja olla aggressiivinen ja ilkeä yms. Oon ollu sen jälkeen itse tuen tarpeessa. Kai sitä sitten tulee varovaiseksi.
T. 23
Miksi hylätä vaiheessa joka on kaverille varmaan elämässään ehkä vaikeinta ; joutua mielisairaalaan.
Miksi ei sitten jo aiemmin ole tehnyt välimatkaa ..
Ja kun se on siellä sairaalassa niin paljonko vaivaa maksaa laittaa välillä kannustava tekstiviesti.
..
Ihmiset on kyllä niin ... :(
Yritä asettua ystäväsi asemaan itsekyytesi sijasta. Ehkä ystäväsi ei jaksa olla sinun tukenasi, hänellä on oma elämä, omat ongelmat, hänellä ei mahdollisesti riitä voimavaroja sinun tukemiseesi. Ja se sinun on hyväksyttävä. Et omista toisia ihmisiä, etkä voi heittää itseäsi toisten kontille. Sellainen ei ole reilua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Te mielenterveysongelmaiset olette niin raskaita ihmisiä. Imette toisista voimat ja puhutte omista asioistanne yhtenään eikä teitä kiinnosta, että ihmisillä on omiakin ongelmia. Siksi moni väsyy tukemaan näitä sairaita.
Juu, ymmärrän akuutin hädän ja toki siihen tarvii apua ihan vaikka siltä kaverilta.
Mutta jatkoa ajatellen voi miettiä vähän sitä ,että kuka Jaksaa olla terapeuttina viikoittain jollekkin.
Mielestäni fiksu ihminen hoitaa ongelmansa ammatti-auttajalla ja näin saa itselleen panoksia sekä voimia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun kokemuksen mukaan se on tosi tosi raskasta jos joku on sekaisin. Sitä ei vaan jaksa olla tukena. Oon yrittäny muutamankin kerran sillä seurauksella, että omat voimani ovat menneet. Se ei ole ollut kenenkään etu. Sittemmin olen keskittynyt omaan jaksamiseeni. Vetäydyn itsekin jos on vaikeeta. En edellytä, että joku jaksaisi olla tukena. Ei tämä mikään maailman paras neuvo ole, mutta mulla ei vaan ole ollut voimavaroja tukea ystäviä, vaikka halua ja yritystä on ollu kovasti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulta katosivat kaikki kaverit ja tuttavat, kun jouduin sairaalaan rampauttavan, tuolloin vielä melko tuntemattoman sairauden vuoksi. Pari heistä palaili myöhemmin takaisin muina miehinä, kun yllättäen ryhdyinkin paranemaan ja pääsin jaloilleni. Mutta kyllä minä muistan sen, kuinka puhelimeen ei vastattu eikä kukaan tullut sairaalaan katsomaan - yllättäen kaikilla oli liian kova kiire seitsemisen viikkoa putkeen. Tuo aika muutti suhtautumistani ihmisiin melko lailla.
Ymmärtäisin ehkä tuollaisen käyttäytymisen, jos olisin ollut hankala ja esimerkiksi juoksuttanut ihmisiä asioillani tai ruvennut ruikuttamaan. Suurin pyyntöni oli kuitenkin muutama minuutti jutteluaikaa, mutta ei sitä liiennyt.
Tämä teksti kiteytti avaukseni. Kiitos sen kirjoittajalle! En ole ongelmia ni kaatanut ystävieni niskaan, ehkä kannoin liikaa ja siksi itse hajosin. Kommentit kyllä pääsääntöisesti kertovat päivän hengestä. Haloo Helsingin sanoin täällä ei auteta jos oot sekaisin.
Ihan oikein. Mielisairaita yhteiskunnassamme jelppii koulutetut ammattilaiset, he eivät ole ystävien tai perheenjäsenten vastuulla. Tietysti lapsi on eri asia, lapset ovat vanhempien vastuulla.
Nyt puhut kyllä hieman asian vierestä. En huomannut tuon aloittajan vaativan ystävästä mitään hoitajaa tai lääkäriä itselleen. Olisiko se hieman eri asia muistaa ystävää vaikka käynnillä, viestillä tai kortilla, kuin todeta että sun hoitsuksi en ala ja heivata kylmästi. :O Sitten eräänä päivänä kun aloittaja palailee terveenä/terveempänä arkeensa, ei siellä olekaan enää ketään. Inhimillistä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihminen on paha.
Amen.
Mustavalkoista. Kapeakatseista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihminen on paha.
Amen.
Mutta ihmisessä on myös paljon hyvää. Mitä haluat itsestäsi tänne maailmaan ilmentää? Hyvää vai pahaa?
Ihmisessä ei ole hyvää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiedän. Mulla on vaan niin huonoja kokemuksia, että ne ovat meinanneet luhistaa oman mielenterveyteni pitkäksi aikaa. Oon tarvinnut pitkän terapeuttista apua sen jälkeen kun oon yrittänyt auttaa toista. Tätä sairastunut ei varmasti ymmärrä ollenkaan ja se tekee asian niin vaikeaksi. Sekin katkeroittaa mieltä kun alkaa itsekin voida huonosti ja melkeinpä sairastua ja se sairastunut, jota yritti tukea, ei ymmärrä tätä eikä näe tätä yhtään.
Sekin on raskasta kun sairastunut takertuu sanoen esim. "Onhan mulla sinut". Toisessa hetkessä hän saattaa raivota, haukkua pataluhaksi, itkeä.. Sitä vuoristorataa ei jaksa. Oikeestaan aina on käynyt niin, että ihminen, jota olen ihan vilpittömästi halunnut auttaa, takertuu ensin ja ylistää maasta taivaaseen. Lopulta hän on kuitenkin aina haukkuu minua ja alkaa vihata minua. Olen joutunut myös kostotoimenpiteitten kohteeksi useankin tällaisen ihmisen taholta. Olen oppinut vetämään sellaisen rajan, että vetäydyn kokonaan pois.
Eli se ei ole niin helppoa olla tukena edes vähän. Mä pelkään kaikeni kokemani perusteella että se "vähän" tulee kuitenkin taas riistäytymään käsistä ja saan vihat niskaani. Sitä sairastuneen ihmisen vihaa on tosi vaikea kestää ja se tuntuu henkiseltä väkivallalta!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis en jaksa siksi, koska ihinen, jolla on vaikeaa, voi takertua tosi tiukasti ja olla aggressiivinen ja ilkeä yms. Oon ollu sen jälkeen itse tuen tarpeessa. Kai sitä sitten tulee varovaiseksi.
T. 23
Miksi hylätä vaiheessa joka on kaverille varmaan elämässään ehkä vaikeinta ; joutua mielisairaalaan.
Miksi ei sitten jo aiemmin ole tehnyt välimatkaa ..
Ja kun se on siellä sairaalassa niin paljonko vaivaa maksaa laittaa välillä kannustava tekstiviesti.
..
Ihmiset on kyllä niin ... :(
Ihmiset reagoi sairastumiseen tosi eri tavoin. Kun omat voimani ovat olleet vähimmillään, olen ollut varmasti todella raskas ihminen. Väsynyt, iloton, kylmän oloinen, passiivinen. Eihän sellaisessa tilanteessa voi odottaa toiselta, että tämä jotenkin mystisesti osaisi parantaa oloni. Enkä ole odottanutkaan. Yhteydenpito voi olla tuollaisina kausina kevyempää, keskustelut lyhyempiä ja tapaamiset rajoitetumpia. Se on ok, jopa helpottavaa, kun ei väsyneenä tarvitse yrittää olla reipas toista varten.
Mutta sitten ovat nämä entiset ystävät, jotka *puff* katosivat, kun olin huonossa kunnossa, vaikka en vaatinut heiltä mitään erityistä. Heistä tuli sellainen olo, että sairauteni on jotain likaista ja tarttuvaa tai paheksuttavaa.
Mun mielestä se on se sairastuneen katkeruus ja viha, jonka takia vetäydyn.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Millä oikeudella "vaadit" ystävältäsi mitään? Tuskin olet ollut mikään tasapuolinen ystävä ennen pöpiläreissuakaan, vaan ystävyytenne on ollut toispuolesta ja tämä ystävä on antanut enemmän kuin on itse saanut. Itsetutkiskelun paikka sinulla.
Tiedätkö mitä tarkoittaa ystävä? Tiedän että sinulla ei sellaisia ole mutta luulisi että olet kuitenkin kuullut niistä
Se muuten tarkoittaa eri ihmisille eri asiaa. Joskus huomasin että kaveri pistänyt Facebookiin päivityksen, jossa kertonut olleensa ystävän kanssa siellä ja siellä. No, se ystävä olin minä, enkä ollut ajatellut että olisimme ystäviä, vaan jotain tuttavia vain.
Ja myöhemmin tämä "ystävä" on ripustautunut minuun masennuskausiensa aikana, soitellut melkein häiriöksi asti. Tuntuu että odottaa että minä järjestän hänelle ohjelmaa ja mielenvirkistystä, minulla työ ja perhe pyöritettävänä. Pakko ollut ottaa etäisyyttä.
(En muuten ole tuo alkuperäinen toispuoleisuudesta kirjoittava, mutta kokemus taitaa olla yhteinen.)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis en jaksa siksi, koska ihinen, jolla on vaikeaa, voi takertua tosi tiukasti ja olla aggressiivinen ja ilkeä yms. Oon ollu sen jälkeen itse tuen tarpeessa. Kai sitä sitten tulee varovaiseksi.
T. 23
Miksi hylätä vaiheessa joka on kaverille varmaan elämässään ehkä vaikeinta ; joutua mielisairaalaan.
Miksi ei sitten jo aiemmin ole tehnyt välimatkaa ..
Ja kun se on siellä sairaalassa niin paljonko vaivaa maksaa laittaa välillä kannustava tekstiviesti.
Kannustava tekstiviesti? Ai niinkun "kyllä sä pärjäät, tsemppiä!", vai? Sanokaas sairaalassa olleet, onko tuosta paljon apua?
Minun tulee muutenkin läheteltyä tekstiviestejä ihan vain käytännöllisissa asioissa. Enkä kaipaa mitään kannustusviestejä itsekään.
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset reagoi sairastumiseen tosi eri tavoin. Kun omat voimani ovat olleet vähimmillään, olen ollut varmasti todella raskas ihminen. Väsynyt, iloton, kylmän oloinen, passiivinen. Eihän sellaisessa tilanteessa voi odottaa toiselta, että tämä jotenkin mystisesti osaisi parantaa oloni. Enkä ole odottanutkaan. Yhteydenpito voi olla tuollaisina kausina kevyempää, keskustelut lyhyempiä ja tapaamiset rajoitetumpia. Se on ok, jopa helpottavaa, kun ei väsyneenä tarvitse yrittää olla reipas toista varten.
Mutta sitten ovat nämä entiset ystävät, jotka *puff* katosivat, kun olin huonossa kunnossa, vaikka en vaatinut heiltä mitään erityistä. Heistä tuli sellainen olo, että sairauteni on jotain likaista ja tarttuvaa tai paheksuttavaa.
Minun kokemukseni masennuksen takia sairaalahoidossakin olleesta kaverista on juuri tuo. Tuntuu kuin joutuisin kivirekeä vetämään, kun joskus soitellaan. Jos hän edes puhuisi asioistaan, olisi helpompaa, mutta kun tuntuu että hän on täysin ikään kuin sammunut ja sulkeutunut, ja minun pitää keksiä kaikki sanottava. Hänen reaktionsa sanomisiini ovat yksinomaan myötäileviä, ei millään tavoin uutta näkökulmaa tuovaa, asiasta jatkavaa tms. Hän voi kysyä, onko minulla ollut töitä kovasti, minä puhun hetken töistäni, hän siihen "niin, sellaista se on". Puhuisi vaikka eroon päätyneestä parisuhteestaan, kyllä minä sitä jaksaisinkin aina joskus kuulla, mutta tuota en että minun pitäisi olla joku viihdyttäjä ja ohjelmanumero.
Ei mielenterveyden ongelmissa mitään likaista tai tarttuvaa tai paheksuttavaa minusta ole. Minä vain en jaksa tuollaista "keskustelua"!
Sulla on sitten varmasti laajakin otanta, ja mm. tunnet tuon aloittajan ja erittäin punnitusti ja harkiten toteat noin? Eli ei ole. Moni ei käsittääkseni puhu liiemmin mitään ongelmistaan, varsinkaan siinä vaiheessa kun pelin nimi 'ihmispiraijat' on tullut selväksi. Ja tuleehan se, kun yhteiskuntaa aistii. Tippa verta, ja sadistisimmat ovat nitistämässä loputkin pihalle, ainakin yrittämässä.
Ihmisyyden voisi muuten yrittää hoitaa hieman hienomminkin, aikuisemmin. Se ei vaadi oman elämän täydellisyyttä ja rajattomasti voimia, se vaatii vaan jotain elävää tuonne sisälle. Pakko ei ole mitään, mutta voisi edes opetella vaikenemaan viisaasti eikä niputtaa ihmisiä yhdeksi ja samaksi ja loukata sillä muita. Netissäkin kirjoittajat ovat oikeita ihmisiä, unohtuiko.