Lue keskustelun säännöt.
Kälyllä aivan eri kokemus yhteisestä anopista - miniöiden eri arvoinen kohtelu
18.04.2016 |
Olen nyt viimeisten vuosien aikana havahtunut huomaamaan, miten eri tavalla anoppi meitä poikiensa puolisoita kohtelee. Tyttären mies on tietysti asia erikseen, vävy kun mieheni perheessä on anopin ehdoton suosikki.
Mutta että me miniätkin olemme täysin eri arvoisissa asemissa! Ja lastenlapset.
Ei siis ihme, että kälylläni (mieheni veljen vaimolla) on varmastikin aivan eri kokemus anopista ja tämän käytöksestä. Tätä toista miniäänsä anoppi on kohdellut kuin kukkaa kämmenellä alusta alkaen. On leivottu, kudottu, ommeltu, autettu, kyläilty lähes viikottain. Minun (ja koko meidän perheen) kohtelu on aivan päinvastaista. Anoppi ei leivo, ei neulo, kyläillytkit on viimeisen 10 vuoden aikana kokonaiset kaksi kertaa! Kaksi kertaa! Aina on tullut viimetipassa jotakin estettä.
En ymmärrä miksi näin. :(
Olen aina yrittänyt olla anoppia kohtaan ystävällinen ja reilu, kohtelias ja huomioonottava. Meillä on ihan perusnätti, siisti koti. Lapset on hyvin puettuja ja mielestäni hyvin käyttäytyviäkin. Ollaan oltu toimeliaita ja säästäväisiä, osittain toki pakonkin edessä kun meille anoppi ei apen kanssa aikaa tai rahaa ole halunnut auttamismielessä lahjoittaa. Kuten muille lapsilleen ja näiden perheille.
Voisiko joku anoppi-ihminen tai kohtalotoveri-miniä auttaa minua ymmärtämään mitä teen/teemme perheenä väärin? :( Pahalta tuntuu. Olla ilman tukiverkkoja ja normaaleja lähisukulaissuhteita ilman että asiaan pystyy itse vaikuttamaan.
Kommentit (41)
Oon pahoillani sun puolesta ap... Eihän tuollainen mukavaa ole, mutta tilannetta tuskin pystyy enää muuttamaan. Toivottavasti omat vanhempasi ovat kuvioissa mukana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kamalan kuuloisia sukulaisongelmia ihmisiä. :O Itseäni harmittaa että mieheni äiti kuoli ennenkuin me edes tapasimme, juttujen perusteella en kuitenkaan usko että hän olisi tän palstan juttujen kauhujen anoppi ollutkaan. Se on tietenkin inhottavaa jos toisia suositaan, ystäväni mies ei ystävän isälle kelpaa sivaritaustansa takia. Jatkuvasti saan kuunnella ystäväni valitusta kun isä on vienyt kaikki muut vävyt mökille kalastamaan, mutta ystäväni mies on jätetty pois vaikka on innokas kalastaja ja eräihminen. Vain koska ei ole käynyt armeijaa. Onneksi ystäväni miehen perhe on todella mukavia, olen kummilapsen juhlissa heihin törmännyt.
Tää nyt ei oo anopista vaan mun äidistä. Mä oon esikoinen ja lähtenyt kotoa aikaisin ja mun äiti ei auta mua samalla tavalla ku siskon perhettä, koska kokee mun pärjäävän itsekin. Sisko taas tarvitsee enemmän apua äidin mielestä, koska se ei ole tottunut pärjäämään. Ja siis oonhan mä tottunut pärjäämään yksin, ei oo tarkoitus kuulostaa katkeralta :D (Mikähän tähän pärjäämiseen tottumiseen ois syynä.... :D )Ootko varma ettei susta vaan huou jotain tällaista vahvuutta, joka saa anopin aattelemaan että täytyy tukea tällaista vähemmän ei-pärjäävää ihmistä?
Anna olla äläkä vaivaa tuollaisella päätäsi. Ole sen sijaan ylpeä ja onnellinen siitä, mitä olette saanut aikaan ihan ilman appivanhempien avustuksia. Eipä teidän tarvitse olla kiitollisuudenvelassa vanhalle parille. Yleensähän taloudelliset ym. avustukset kytketään jonkinlaisiin velvollisuuksiin, jos ei heti, niin myöhemmin kuitenkin.
Vierailija kirjoitti:
Jospa se anoppi näkee että teillä menee hyvin ja pärjäätte hienosti omillannekin. Jospa miehesi veli vaimoineen ei pärjää niin hyvin ja tarvitsee enemmän apua? Ehkä he tarvitsevat apua niin paljon, ettei anopin resurssit riitä teidän auttamiseen enää? Toisaalta, oma lapsi se miehesi velikin anopille on ja hänen on varmaan vaikeaa olla auttamatta omaa lastaan jos tämä selvästi apua tarvitsee.
Eikö tämä ole moraalisesti väärin sitä systemaattisesti syrjäänjäävää kohtaan??
Eikö asiaa pitäisi jotenkin kompensoida?
Itse en voisi ikinä kuvitellakaan ohjaavana kaikki resurssini vain toiselle lapsella toisen lapsen jäädessä ihan omilleen. Ja näennäisenä selityksenä ettei resurssit vaan riitä enää? Come on.
Eikö tuossa voi olla kyse myös opitusta avuttomuudestakin? Ja mahdollisesti jopa vanhempien hyväksikäytöstä? Eli se suosikkilapsi, joka ei "pärjää omillaan" ei koskaan tule omillaan pärjäämäänkään kiitos anopin jatkuvan hyysäyksen ja auttamisen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jospa se anoppi näkee että teillä menee hyvin ja pärjäätte hienosti omillannekin. Jospa miehesi veli vaimoineen ei pärjää niin hyvin ja tarvitsee enemmän apua? Ehkä he tarvitsevat apua niin paljon, ettei anopin resurssit riitä teidän auttamiseen enää? Toisaalta, oma lapsi se miehesi velikin anopille on ja hänen on varmaan vaikeaa olla auttamatta omaa lastaan jos tämä selvästi apua tarvitsee.
Eikö tämä ole moraalisesti väärin sitä systemaattisesti syrjäänjäävää kohtaan??
Eikö asiaa pitäisi jotenkin kompensoida?Itse en voisi ikinä kuvitellakaan ohjaavana kaikki resurssini vain toiselle lapsella toisen lapsen jäädessä ihan omilleen. Ja näennäisenä selityksenä ettei resurssit vaan riitä enää? Come on.
Eikö tuossa voi olla kyse myös opitusta avuttomuudestakin? Ja mahdollisesti jopa vanhempien hyväksikäytöstä? Eli se suosikkilapsi, joka ei "pärjää omillaan" ei koskaan tule omillaan pärjäämäänkään kiitos anopin jatkuvan hyysäyksen ja auttamisen?
Juurikin näin! Mutta se sama kuvio on voinut olla päällä synnäriltä asti. Toinen on iso poika ja toinen on vauva.
Meillä on tuota samaa, mutta ei anopin vaan mun oman äidin tekemänä. Koko meidän lapsuuden vanhempien suosikki oli isoveljeni. Me muut (kolme) jäimme tämän yhden varjoon. Ja sama jatkuu edelleen, veljeni saa rahallista tukea ja ennenkaikkea hänen lapsiaan hoidetaan ja suorastaan palvotaan. Minun lapsiani äitini on ehtinyt nähdä viimeksi kesällä 2014. Soittelin äidille viimeksi jouluna, sen jälkeen en ole. Olen kyllästynyt olemaan se joka aina soittaa. Antaa perkele olla. Ne puhelut on muutenkin ihan pelkkää veljenlapsien kehumista. Ja minun lasteni vähättelyä. Joten eipä siinä edes menetä mitään.
Onneksi lapsillani on yksi mummi, anoppini.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Anna olla äläkä vaivaa tuollaisella päätäsi. Ole sen sijaan ylpeä ja onnellinen siitä, mitä olette saanut aikaan ihan ilman appivanhempien avustuksia. Eipä teidän tarvitse olla kiitollisuudenvelassa vanhalle parille. Yleensähän taloudelliset ym. avustukset kytketään jonkinlaisiin velvollisuuksiin, jos ei heti, niin myöhemmin kuitenkin.
Kun se vaan menisikin niin... Ironisintahan tässä kaikessa on se, että usein nämä avustetut ja "maton yli autetut" ei edes osaa olla kiitollisuudenvelassa, vaikka juuri sellaisessa heidän kaiken järjen mukaan pitäisi olla.
Miehen perheessä avustukset siis menee sille hyysätylle suosikille, velvollisuudet ja hommat taas sorsitulle miehelleni. Mies on se ahkera velvollisuudentuntoinen, joka kai ikuisesti yrittää ansaita vanhempiensa hyväksyntää ilman tunnustusta ja palkintoa, miehen sisarukset taas ikuisesti kiittämättömiä autettuja.
Ehkä appivanhemmat yrittävätkin ns. ostaa noiden suosikkilastensa hyväksyntää toimimalla kuten toimivat? Pitäisikö miehenikin suhtautua vanhempiinsa kiittämättömästi ja halveksuen: alkaisivatko he sitten auttamaan myös miestäni ja tämän perhettä?
Minun äitini (anoppi myös hänkin) kohtelee yleensä ihmisiä sitä paremmin mitä enemmän hän haluaa heitä mielistellä.
Läheisille päästelee tulemaan ihan mitä sattuu ilman suodatinta. Mutta vähän oudommille pistää suotimet päälle ja on ystävällinen, auttavainen ja ymmärtäväinen.
Itse lähimpänä sukulaisena saan eniten paskaa niskaani. Aina kun alan ottamaan etäisyyttä ja pistän rajoja sille paskalle niin äiti alkaa käyttäytymään asiallisesti. On ystävällinen, jopa lahjoo. Sitten kun hänen kanssaan rentoutuu (kun kuvittelee että äiti on oppinut käyttäytymään asiallisesti) niin johan alkaa taas loka lentämään.
Jostain syystä vaan tuli ap:n aloituksesta mieleen äitini käytös.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anna olla äläkä vaivaa tuollaisella päätäsi. Ole sen sijaan ylpeä ja onnellinen siitä, mitä olette saanut aikaan ihan ilman appivanhempien avustuksia. Eipä teidän tarvitse olla kiitollisuudenvelassa vanhalle parille. Yleensähän taloudelliset ym. avustukset kytketään jonkinlaisiin velvollisuuksiin, jos ei heti, niin myöhemmin kuitenkin.
Kun se vaan menisikin niin... Ironisintahan tässä kaikessa on se, että usein nämä avustetut ja "maton yli autetut" ei edes osaa olla kiitollisuudenvelassa, vaikka juuri sellaisessa heidän kaiken järjen mukaan pitäisi olla.
Miehen perheessä avustukset siis menee sille hyysätylle suosikille, velvollisuudet ja hommat taas sorsitulle miehelleni. Mies on se ahkera velvollisuudentuntoinen, joka kai ikuisesti yrittää ansaita vanhempiensa hyväksyntää ilman tunnustusta ja palkintoa, miehen sisarukset taas ikuisesti kiittämättömiä autettuja.
Ehkä appivanhemmat yrittävätkin ns. ostaa noiden suosikkilastensa hyväksyntää toimimalla kuten toimivat? Pitäisikö miehenikin suhtautua vanhempiinsa kiittämättömästi ja halveksuen: alkaisivatko he sitten auttamaan myös miestäni ja tämän perhettä?
Hyvä näkökulma! Kyse ei välttämättä ole lainkaan siitä, että huomiotta jäänyt lapsi perheineen olisi jotenkin huonompi anopin silmissä, vaan juurikin hyväksynnän ostamista siltä paapotulta lapselta. Ja mitä enemmän paapottu lapsi taas vanhempiaan ylenkatsoo, sen enemmän vanhemmat yrittävät paikata tilannetta paapomalla entistä enemmän.
... Jos kohta itse tällaiseen kuvioon sanoisin, että näin epäsuhtaiseen auttamiseen ei tarvitse suostua. Jos kaikki vanhemman resurssit menevät vain ja ainoastaan "lellilapsen" perheelle, ei tarvitse sen paitsioon jääneen lapsen repeytyä tämän tästä auttamaan remonteissa, puutarhatalkoissa tai television korjaamisissa. Oman kantansa selväksi tekeminen voi olla ihan hyvä herätys sille vanhemmallekin, joka ei itse ymmärrä käytöksensä epäoikeudenmukaisuutta, saati sitä, kuinka paljon hän itsestään antaa yhdelle lapsistaan. Hän nimittäin voi olla itsekin lopen väsynyt siihen, että on tämän tästä lastenvahtina ja raha-automaattina, mutta ei vain osaa omin voimin panna peliä poikki.
Täällä on muilla aivan samoja kokemuksia kuin meillä, omillaan pärjäävä ja velvollisuudentuntoinen esikoispoika on se, joka saa todellakin pärjätä omillaan. Nuorempia, vaikkakin yli kolmekymppisiä "ei niin menestyneitä" lapsia hyysätään, maksetaan lasten ja lastenlasten menot ja vaatteet jne jne.
Velvollisuudentuntoinen esikoinen soitetaan hätiin aina kun tarvitaan apua, kummasti silloin ei soiteta näille avustettaville, joiden todellakin pitäisi tehdä töitä avustusten vastapainoksi.
Koomisinta meidän tapauksessa on ehkä se, että näiden "avustettavien lasten" ei niin menestyksekkään elämän vastoinkäymisistä ollaan ihan hiljaa. Eli vaikka muiden sukulaisten ikävistäkin asioista puhutaan, niin näiden herranterttujen osalta ei vahingossakaan sanota mitään, mistä voisi päätellä, että asiat eivät niin ruusuisasti ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En jaksanut ekaa kappalettapidemmälle mutta aika kälyseltä homma vaikuttaa. Jätä se.
Vierailija kirjoitti:
Täällä on muilla aivan samoja kokemuksia kuin meillä, omillaan pärjäävä ja velvollisuudentuntoinen esikoispoika on se, joka saa todellakin pärjätä omillaan. Nuorempia, vaikkakin yli kolmekymppisiä "ei niin menestyneitä" lapsia hyysätään, maksetaan lasten ja lastenlasten menot ja vaatteet jne jne.
Velvollisuudentuntoinen esikoinen soitetaan hätiin aina kun tarvitaan apua, kummasti silloin ei soiteta näille avustettaville, joiden todellakin pitäisi tehdä töitä avustusten vastapainoksi.
Koomisinta meidän tapauksessa on ehkä se, että näiden "avustettavien lasten" ei niin menestyksekkään elämän vastoinkäymisistä ollaan ihan hiljaa. Eli vaikka muiden sukulaisten ikävistäkin asioista puhutaan, niin näiden herranterttujen osalta ei vahingossakaan sanota mitään, mistä voisi päätellä, että asiat eivät niin ruusuisasti ole.
Meitä käskettiin ostamaan appivanhemmille talo. Nämä asuneet siinä ilmaiseksi ja sitten talo jäänyt lapsille perinnöksi. Eli me ostaneet, maksaneet kulut ja appivanhempien kuoltua saatu omasta talostamme kolmannes siskojen periessä omat kolmannekset.
En suosutunut.
T. Inhottu miniä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näyttää olevan vanha ketju, mutta ah niin ajankohtainen aina. Ei tuossa asetelmassa ole kyse siitä, onko miniä tehnyt tai sanonut jotain, josta anoppi suuttunut. Ap, miehesi ei ole koskaan ollut äidilleen tärkeä. Siksi et ole sinäkään, eivätkä lapsenne. Et voi tehdä asialle mitään, korkeintaan ottaa etäisyyttä. Miehesi olisi myös syytä lopettaa kaikki auttaminen.
Vanha ketju, mutta vastaan silti. Mulla on vasta yksi miniä. Jo ensitapaamisella musta tuntui kuin olisin saanut tyttären. Monet meistä naisista tietää, miltä tuntuu tavata mies, jonka seurassa välittömästi on niin hyvä olla, että tietää miehen olevan "se oikea". Ettei tarvitse enää etsiä. Tai kun tapaa jonkun ihmisen, heti alusta lähtien tuntuu kuin oltaisiin tunnettu aina. Että oltaisiin oltu "sielunsiskoja jossain edellisessä elämässä". Tai jonkun työkaverin seurassa viihtyy niin paljon paremmin kuin muiden. Mitään varsinaista syytä ei ole, miksi jonkun seurassa vaan tuntuu niin paljon paremmalta kuin jonkun toisen seurassa.
Mun on vaikea uskoa olevani niin onnekas, että kokisin saman toisenkin kerran. Tottakai toivon, että niin kävisi. Käy miten käy, koitan olla tasapuolinen molemmille miniöilleni. Pojilleni on ihan helppoa olla tasapuolinen, molemmat ovat mulle yhtä rakkaita. Tunteilleen ei kuitenkaan voi mitään, joten toinen miniä nyt vaan voi olla rakkaampi kuin toinen.
En kuulu kirkkoon, siksi mun anoppi ei pidä minusta.
Joissain perheissä käy niin että nuorempia sisaruksia pidetään lapsina hamaan vanhuuteen asti... mies on vanhin ja nuoremmat sisarukset tulevat 2 vuoden ikäeroilla. Jollain lailla aikuistuminen kesken...
Mies pitää etäisyyttä vanhempiinsa ettei joudu kuuntelemaan tai ratkomaan aikuisten ihmisten ongelmia, jotka eivät hänelle kuulu millään tavoin.
Vierailija kirjoitti:
Vanha ketju, mutta vastaan silti. Mulla on vasta yksi miniä. Jo ensitapaamisella musta tuntui kuin olisin saanut tyttären. Monet meistä naisista tietää, miltä tuntuu tavata mies, jonka seurassa välittömästi on niin hyvä olla, että tietää miehen olevan "se oikea". Ettei tarvitse enää etsiä. Tai kun tapaa jonkun ihmisen, heti alusta lähtien tuntuu kuin oltaisiin tunnettu aina. Että oltaisiin oltu "sielunsiskoja jossain edellisessä elämässä". Tai jonkun työkaverin seurassa viihtyy niin paljon paremmin kuin muiden. Mitään varsinaista syytä ei ole, miksi jonkun seurassa vaan tuntuu niin paljon paremmalta kuin jonkun toisen seurassa.
Mun on vaikea uskoa olevani niin onnekas, että kokisin saman toisenkin kerran. Tottakai toivon, että niin kävisi. Käy miten käy, koitan olla tasapuolinen molemmille miniöilleni. Pojilleni on ihan helppoa olla tasapuolinen, molemmat ovat mulle yhtä rakkaita. Tunteilleen ei kuitenkaan voi mitään, joten toinen miniä nyt vaan voi olla rakkaampi kuin toinen.
En ole sielunsisko edes äitini kanssa, saati anopin. Välit neutraalin asialliset.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanha ketju, mutta vastaan silti. Mulla on vasta yksi miniä. Jo ensitapaamisella musta tuntui kuin olisin saanut tyttären. Monet meistä naisista tietää, miltä tuntuu tavata mies, jonka seurassa välittömästi on niin hyvä olla, että tietää miehen olevan "se oikea". Ettei tarvitse enää etsiä. Tai kun tapaa jonkun ihmisen, heti alusta lähtien tuntuu kuin oltaisiin tunnettu aina. Että oltaisiin oltu "sielunsiskoja jossain edellisessä elämässä". Tai jonkun työkaverin seurassa viihtyy niin paljon paremmin kuin muiden. Mitään varsinaista syytä ei ole, miksi jonkun seurassa vaan tuntuu niin paljon paremmalta kuin jonkun toisen seurassa.
Mun on vaikea uskoa olevani niin onnekas, että kokisin saman toisenkin kerran. Tottakai toivon, että niin kävisi. Käy miten käy, koitan olla tasapuolinen molemmille miniöilleni. Pojilleni on ihan helppoa olla tasapuolinen, molemmat ovat mulle yhtä rakkaita. Tunteilleen ei kuitenkaan voi mitään, joten toinen miniä nyt vaan voi olla rakkaampi kuin toinen.
En ole sielunsisko edes äitini kanssa, saati anopin. Välit neutraalin asialliset.
Ja sellaiset kai yleensä onkin ihan normaalit välit anopin ja miniän välillä. Joskus vaan käy niin, että miniä tuntuukin kuin omalta tyttäreltä eikä sille voi mitään.
Et ole ainoa. Meillä anoppi on aina kohdellut lapsenlapsiaan eriarvoisesti. Minäkin yritin aikani olla hyvä miniä ja annoin anopille vuosia mahdollisuuden tutustua lapsenlapseensa. Mutta ei kun ei. Minä olen lopettanut kyläilyt kokonaan. Anoppi saa tulla meille ja kohtelen häntä asiallisen hyvin. Enää en kuitenkaan suostu siihen, että mummolassa minun synnyttämäni lapsenlapset ovat toisen luokan kansalaisia verrattuna muihin lapsenlapsiin.
Onhan se sääli ettei lapsilla ns. ole mummoa, mutta minkäs teet. Ei toista voi pakottaa pelkästään siksi, että on verisukulainen.