Lue keskustelun säännöt.
Asioita, joita tapahtuu vain elokuvissa - kerrotaan ärsyttäviä elokuvakliseitä
Tiedetään, että näitä keskusteluja on paljon mutta aina löytyy jotain uutta :)
Kommentit (6827)
Vierailija kirjoitti:
Kotimaisissa elokuvissa ja sarjoissa maaseudun ihmiset puhuvat ainoastaan keski-Pohjanmaan-murretta tai Savon murretta tai sitten näitä murteita etäisesti muistuttavaa ylileveää ölinää.
Vaikka nämä maalaiset asuisivat lähellä Espoota.
Talon emäntä on hössöttävä hupsu, jolla on aina virkattu patalakki päässä.
Heidän autonsa ovat rämiseviä rotiskoja. Mieluummin he kulkevat kuitenkin traktorin peräkärrissä.
He suhtautuvat vihamielisesti Helsinkiläisiin=helesinkkkiläesssiin. Ne jotka eivät keitä pontikkaa ovat jyhkeitä uskovaisia. Tai sekä että.
ja elävät oikeastaan muutenkin kuin Suomen maaseudulla elettiin 50-luvulla.
Kukaan, ei edes perheen lapset, osaa englantia, paitsi se rikkaan naapurin ylioppilastyttö.
Kukaan ei ole käynyt ikinä ulkomailla paitsi Ruotsissa ns. rasvamatkoilla ja Leningradissa (huom).
Muodikkaita vaatteita ei ole kenelläkään. Ainoat kulttuuririennot ovat maatalousnaisten kuoro ja metsästys.
Itsekin olen maaseudulta kotoisin ja olen oikein yrittänyt etsiä noita stereotyyppejä usealtakin kylältä mutta eipäs ole vielä tärpännyt.
Tuohan on melkein kuin kakkosen takavuosien komedioista/draamoista. (Tankki täyteen, Reinikainen, Rintamäkeläiset) jne.... Väkisinkin se Tampereen murre mieletään kanssa niin junttimaiseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mies rakastuu aina naiseen, joka on ylimielinen ja kohtelee tätä mahdollisimmat törkeästi. Mies ei silti lannistu, vaan jatkaa iskemisen yrittämistä. Tosielämässä kuka tahansa järkevä ihminen olisi jo todennut että onpa tympeä tyyppi, ja kohdistanut ihailunsa toisaalle. Lopulta kelkka kuitenkin kääntyy, nainen lämpeneekin miehelle ja kyseessä on yhtäkkiä vuosisadan rakkaustarina.
Näissä kliseissä nainen ei ole kiinnostunut romantiikasta, parisuhteesta tai lapsista. Hän pukeutuu ei-naisellisesti tai tiukan bisnesmäisesti. Miehellä on yksi suloinen lapsi, jonka hän väen vängällä tutustuttaa tähän töykeästi käyttäytyvään naiseen. Nainen ei osaa suhtautua lapsen suoriin kysymyksiin. Elokuvan lopussa, naisen lämmettyä miehelle, hänen päälleen yllättäin eksyykin joku romanttinen kukkamekko ja hiukset on auki ja laineilla. Naisen vatsakin on jo hieman pyöristynyt. Miehen rakkaus pelasti naisen.
Katsoin juuri Terminaalin ja siinä oli yksi klassikkoklisee. Mies menee vahingossa naisten vessaan ja naiset alkaa kiljua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mahtava ketju!
Itselle tuli mieleen varsinaisena häiritsevien yksityiskohtien sarjana Netflixin Anna A:lla. Varsinkin viimeinen tuotantokausi on ihan mahdoton uskottavuuden puutteessaan. Sarjaan perustuu vain löyhästi Anna-kirjoihin ja vapaa ote oli sinänsä virkistävä. Mutta miksi ihmeessä pitää ympätä 1890-luvulle sijoittuvan sarjaan nykyajan älyttömyyksiä?
Varoitus: esimerkeissä juonipaljastuksia!- sarjassa korostetaan kovasti pienen kyläyhteisön ja aikakaudenkin ahdasmielisyyttä ja vanhanaikaisuutta. Kummasti sinne kyläpahaseen kuitenkin on kasvanut useampikin kapinallinen nuori, jotka protestoivat milloin yksitellen, milloin porukalla valtarakenteita vastaan
- kumman luontevasti puhutaan tunteista ja rakkaudesta jo teini-ikäisinä jopa kasvattivanhemmille ”I just realised I love xxx”. Jonka jälkeen kasvattiäiti selostaa kaiken naapurille: ”My goodness, she’s in love with him and now he’s leaving” Just joo
- luonnollisesti tuikitärkeä rakkaudentunnustus kirjoitetaan paperilapulle, jota vastaanottaja ei tietenkään saa, ja siitäkös väärinkäsitysten sarja syntyy
- 16-vuotiaat juhlivat koulun päättymistä yönuotiolla tanssien ja viinapullo kiertää pojilta tytöille
- edelleen aika epäsovinnaisia ratkaisuja tuppukylässä: musta aviopari asuu valkoisen pojan kanssa samaa taloa tasavertaisesti, miehet ovat ystäviä ja liikekumppaneita. Tätäkään ei sen kummemmin tunnuta ihmettelevän
- kovin herkästi henkilöt toisiaan koskettelevat ja elehdintä on muutenkin nykyaikaista kaupunkilaismeininkiä. En sitten tiedä, olisko pohjoisessa Kanadassa ollut niin erilaista reilut 120 vuotta sittenArgh!
-
Onneksi ei ole Netflixiä. Montgomeryn Anna Shirley on minulle kovin rakas enkä siedä hänen muistoaan häpäistävän (vain pikkiriikkisen liioitellen).
Tuosta koskettelusta minulle tuli mieleen Ylen tämänhetkinen Jane Austen -filmatisointi Sanditon, jossa vain ekassa jaksossa oli Austenin tekstiä, muuten on käsikirjoittaja Andrew Daviesin tekstiä. Davies halusi kuulemma nykyaikaistaa Austenia, ja se on kyllä nähty. Jakso tai pari sitten lankomies Sidney tulee tapaamaan veljeään ja tapaa ensin kälynsä, jota halaa käsivarret tämän ympärillä. Minäpä en usko, että ennen 1800-luvun puoltaväliä oltaisiin oltu noin läheisissä väleissä edes noin läheisten sukulaisten kesken. Käly olisi voinut ojentaa kätensä ja lankomies kumartaa ja kumartua kättä kohti (ei kuitenkaan koskettaa kättä suullaan!), tai ehkä mahdollisesti lähempänä poskisuudelmia antaen (joko ranskalainen tyyli olisi ehtinyt Britanniaan asti?) , mutta ei missään nimessä nykyaikaista lämmintä halausta käsivarsien kiertyessä ympärille. Hätkähdin katsoessani kohtausta. Ylpeydessä ja ennakkoluulossa Davis onnistui (sama mies oli senkin käsikirjoituksen takana), mutta tämä Sanditon on kyllä vähän... äh, en oikein tykkää. Katson sen kyllä loppuun saakka, kun kerran aloitin, mutta tämä Austenin maailman modernisointi on minulle vähän liikaa. Päähenkilökin huitelee ympäri kaupunkia ilman hattua hiukset rumasti hajallaan roikkuen! Olen samaa mieltä kuin lainaamani kirjoittaja: miksi yrittää kuvata kauan sitten mennyttä maailmaa, jos ei pitäydytä sen tapakulttuurissa? Miksi ei vain tehdä ihan uutta, nykymaailmaan sijoittuvaa? Sydämen kutsumus on aivan vastaava sarja, jossa modernit ihmiset seikkailevat vanhahtavissa kulisseissa ja ovat elävinään sen ajan elämää, vaikka todellisuudessa ihan 2010-luvulla ollaan. Enpä ole katsonut sitäkään kuin jonkin minuutin silloin alussa, pedantikko kun olen.
Sanditonissa oli muitakin epäuskottavia tilanteita, esim. Charlotte lähtee illan hämärissä vaunuilla yksin Lontooseen, tulee lähes raiskatuksi ja myöhemmin yhdessä Sidneyn kanssa neiti Lambea etsiskellessään päätyy jopa b*rdelliin. Tuskknpa tuollainen käytös olisi tuohon aikaan ollut yleisesti hyväksyttyä nuorelta naiselta, kun esiliina piti olla joka paikassa ja kaikki asiatkin sanottiin kierrellen ja kaarrellen hillitysti (vrt. Ylpeys ja Ennakkoluulo -sarja 1995). Muita epäuskottavia kohtauksia oli mm. Sidneyn ja Charlotten huutaminen toisilleen kadulla keskellä kirkasta päivää, Sidneyn soutuopetus Charlottelle, johon kuuluu vyötärön koskettelu sekä seksistä puhuminen kuin elettäisiin vuotta 2020. Varsinainen tuuliviiri muutenkin koko Sidney, mikä toi koko sarjaan vaikutelman että siinä ei edetty mihinkään.
Joku esittelee serkkunsa ja kaveri sanoo: "En tiennytkään, että sinulla on serkku."
Lähes kaikilla on serkku, miksi se pitäisi erikseen mainita keskusteluissa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joissakin (suomalaisissakin) sarjoissa/elokuvissa pistää silmään kaikkien henkilöiden persoonallisesti sisustetut asunnot, kuin suoraan sisustuslehdistä sellaisillakin henkilöillä, joiden elämä on kiireistä/sekavaa eikä viitteitä sisustusharrastukseen muuten anneta. Joku vastavalmistunut lavastaja on vain päässyt toteuttamaan visioitaan käyntikorttina omista taidoistaan, eikä ole uskaltanut luoda realistisia miljöitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mahtava ketju!
Itselle tuli mieleen varsinaisena häiritsevien yksityiskohtien sarjana Netflixin Anna A:lla. Varsinkin viimeinen tuotantokausi on ihan mahdoton uskottavuuden puutteessaan. Sarjaan perustuu vain löyhästi Anna-kirjoihin ja vapaa ote oli sinänsä virkistävä. Mutta miksi ihmeessä pitää ympätä 1890-luvulle sijoittuvan sarjaan nykyajan älyttömyyksiä?
Varoitus: esimerkeissä juonipaljastuksia!- sarjassa korostetaan kovasti pienen kyläyhteisön ja aikakaudenkin ahdasmielisyyttä ja vanhanaikaisuutta. Kummasti sinne kyläpahaseen kuitenkin on kasvanut useampikin kapinallinen nuori, jotka protestoivat milloin yksitellen, milloin porukalla valtarakenteita vastaan
- kumman luontevasti puhutaan tunteista ja rakkaudesta jo teini-ikäisinä jopa kasvattivanhemmille ”I just realised I love xxx”. Jonka jälkeen kasvattiäiti selostaa kaiken naapurille: ”My goodness, she’s in love with him and now he’s leaving” Just joo
- luonnollisesti tuikitärkeä rakkaudentunnustus kirjoitetaan paperilapulle, jota vastaanottaja ei tietenkään saa, ja siitäkös väärinkäsitysten sarja syntyy
- 16-vuotiaat juhlivat koulun päättymistä yönuotiolla tanssien ja viinapullo kiertää pojilta tytöille
- edelleen aika epäsovinnaisia ratkaisuja tuppukylässä: musta aviopari asuu valkoisen pojan kanssa samaa taloa tasavertaisesti, miehet ovat ystäviä ja liikekumppaneita. Tätäkään ei sen kummemmin tunnuta ihmettelevän
- kovin herkästi henkilöt toisiaan koskettelevat ja elehdintä on muutenkin nykyaikaista kaupunkilaismeininkiä. En sitten tiedä, olisko pohjoisessa Kanadassa ollut niin erilaista reilut 120 vuotta sittenArgh!
-
Onneksi ei ole Netflixiä. Montgomeryn Anna Shirley on minulle kovin rakas enkä siedä hänen muistoaan häpäistävän (vain pikkiriikkisen liioitellen).
Tuosta koskettelusta minulle tuli mieleen Ylen tämänhetkinen Jane Austen -filmatisointi Sanditon, jossa vain ekassa jaksossa oli Austenin tekstiä, muuten on käsikirjoittaja Andrew Daviesin tekstiä. Davies halusi kuulemma nykyaikaistaa Austenia, ja se on kyllä nähty. Jakso tai pari sitten lankomies Sidney tulee tapaamaan veljeään ja tapaa ensin kälynsä, jota halaa käsivarret tämän ympärillä. Minäpä en usko, että ennen 1800-luvun puoltaväliä oltaisiin oltu noin läheisissä väleissä edes noin läheisten sukulaisten kesken. Käly olisi voinut ojentaa kätensä ja lankomies kumartaa ja kumartua kättä kohti (ei kuitenkaan koskettaa kättä suullaan!), tai ehkä mahdollisesti lähempänä poskisuudelmia antaen (joko ranskalainen tyyli olisi ehtinyt Britanniaan asti?) , mutta ei missään nimessä nykyaikaista lämmintä halausta käsivarsien kiertyessä ympärille. Hätkähdin katsoessani kohtausta. Ylpeydessä ja ennakkoluulossa Davis onnistui (sama mies oli senkin käsikirjoituksen takana), mutta tämä Sanditon on kyllä vähän... äh, en oikein tykkää. Katson sen kyllä loppuun saakka, kun kerran aloitin, mutta tämä Austenin maailman modernisointi on minulle vähän liikaa. Päähenkilökin huitelee ympäri kaupunkia ilman hattua hiukset rumasti hajallaan roikkuen! Olen samaa mieltä kuin lainaamani kirjoittaja: miksi yrittää kuvata kauan sitten mennyttä maailmaa, jos ei pitäydytä sen tapakulttuurissa? Miksi ei vain tehdä ihan uutta, nykymaailmaan sijoittuvaa? Sydämen kutsumus on aivan vastaava sarja, jossa modernit ihmiset seikkailevat vanhahtavissa kulisseissa ja ovat elävinään sen ajan elämää, vaikka todellisuudessa ihan 2010-luvulla ollaan. Enpä ole katsonut sitäkään kuin jonkin minuutin silloin alussa, pedantikko kun olen.
Sanditonissa oli muitakin epäuskottavia tilanteita, esim. Charlotte lähtee illan hämärissä vaunuilla yksin Lontooseen, tulee lähes raiskatuksi ja myöhemmin yhdessä Sidneyn kanssa neiti Lambea etsiskellessään päätyy jopa b*rdelliin. Tuskknpa tuollainen käytös olisi tuohon aikaan ollut yleisesti hyväksyttyä nuorelta naiselta, kun esiliina piti olla joka paikassa ja kaikki asiatkin sanottiin kierrellen ja kaarrellen hillitysti (vrt. Ylpeys ja Ennakkoluulo -sarja 1995). Muita epäuskottavia kohtauksia oli mm. Sidneyn ja Charlotten huutaminen toisilleen kadulla keskellä kirkasta päivää, Sidneyn soutuopetus Charlottelle, johon kuuluu vyötärön koskettelu sekä seksistä puhuminen kuin elettäisiin vuotta 2020. Varsinainen tuuliviiri muutenkin koko Sidney, mikä toi koko sarjaan vaikutelman että siinä ei edetty mihinkään.
Samaa mieltä. Niin, olisi pitänyt minunkin varmaan tarkentaa, että Andrew Davies oli nimenomaan Ylpeys ja ennakkoluulo -sarjan takana. Ei tullut aikaisempaa kommenttiani kirjoittessani tuo mieleen, koska elokuvaa en ole edes nähnyt. Vuoden 2005 elokuva oli myös niin poissa Jane Austenin tekstistä ja maailmasta, että ei ole ollut mitään kiinnostusta sitä katsoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
uhri pakenee pahista ja yrittää paniikissa avata avaimella ulko-ovea ja tietty pudottaa ne avaimet tai muuten sählää lukon kanssa.
Kun jostain paikasta katkeavat sähköt dramaattisesti, niin kuuluu hirveä Jysäys kuin joku olisi pudottanut kontillisen alasimia betoniin.
Tosielämässä kuuluu lakoninen hiljainen "naks".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikki mahdollinen vähänkään omilla pyörillä kulkeva räjähtää heti, jos se törmää johonkin tai siihen törmää jokin. Ja vielä mahdollisimman näyttävästi, mutta siten, että päähenkilöt eivät vahingoitu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jokaisen turhapuro-leffan alkupuolella Tuura toteaa "Tämä on oikea onnen päivä. Bisnekset menee hyvin eikä sitä törkyturpaaakaan näy missään". Ja ei mene kauaa kun Tuura menettää taas miljoonan.
Uuno toisaalta on järjestellyt appiukolleen satojen miljoonien bisnekset useammassakin elokuvassa.
Älkää listikö mua, mutta mä olen aina pitänyt Uuno-elokuvista. Tämä juontaa varhaiseen nuoruuteeni kun asuimme pikkukaupungissa jossa ei ollut kuin yksi elokuvateatteri. Ei sinne tullut muita sallittuja elokuvia kuin Uunot! Ne oli tosiaan ainoat elokuvat joita pääsimme veljeni kanssa katsomaan. Vuoden tapaus oli se!
Mä tykkäsin lapsena Uunoista en oikeen muita leffoja lapsena katsonutkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mahtava ketju!
Itselle tuli mieleen varsinaisena häiritsevien yksityiskohtien sarjana Netflixin Anna A:lla. Varsinkin viimeinen tuotantokausi on ihan mahdoton uskottavuuden puutteessaan. Sarjaan perustuu vain löyhästi Anna-kirjoihin ja vapaa ote oli sinänsä virkistävä. Mutta miksi ihmeessä pitää ympätä 1890-luvulle sijoittuvan sarjaan nykyajan älyttömyyksiä?
Varoitus: esimerkeissä juonipaljastuksia!- sarjassa korostetaan kovasti pienen kyläyhteisön ja aikakaudenkin ahdasmielisyyttä ja vanhanaikaisuutta. Kummasti sinne kyläpahaseen kuitenkin on kasvanut useampikin kapinallinen nuori, jotka protestoivat milloin yksitellen, milloin porukalla valtarakenteita vastaan
- kumman luontevasti puhutaan tunteista ja rakkaudesta jo teini-ikäisinä jopa kasvattivanhemmille ”I just realised I love xxx”. Jonka jälkeen kasvattiäiti selostaa kaiken naapurille: ”My goodness, she’s in love with him and now he’s leaving” Just joo
- luonnollisesti tuikitärkeä rakkaudentunnustus kirjoitetaan paperilapulle, jota vastaanottaja ei tietenkään saa, ja siitäkös väärinkäsitysten sarja syntyy
- 16-vuotiaat juhlivat koulun päättymistä yönuotiolla tanssien ja viinapullo kiertää pojilta tytöille
- edelleen aika epäsovinnaisia ratkaisuja tuppukylässä: musta aviopari asuu valkoisen pojan kanssa samaa taloa tasavertaisesti, miehet ovat ystäviä ja liikekumppaneita. Tätäkään ei sen kummemmin tunnuta ihmettelevän
- kovin herkästi henkilöt toisiaan koskettelevat ja elehdintä on muutenkin nykyaikaista kaupunkilaismeininkiä. En sitten tiedä, olisko pohjoisessa Kanadassa ollut niin erilaista reilut 120 vuotta sittenArgh!
-
Onneksi ei ole Netflixiä. Montgomeryn Anna Shirley on minulle kovin rakas enkä siedä hänen muistoaan häpäistävän (vain pikkiriikkisen liioitellen).
Tuosta koskettelusta minulle tuli mieleen Ylen tämänhetkinen Jane Austen -filmatisointi Sanditon, jossa vain ekassa jaksossa oli Austenin tekstiä, muuten on käsikirjoittaja Andrew Daviesin tekstiä. Davies halusi kuulemma nykyaikaistaa Austenia, ja se on kyllä nähty. Jakso tai pari sitten lankomies Sidney tulee tapaamaan veljeään ja tapaa ensin kälynsä, jota halaa käsivarret tämän ympärillä. Minäpä en usko, että ennen 1800-luvun puoltaväliä oltaisiin oltu noin läheisissä väleissä edes noin läheisten sukulaisten kesken. Käly olisi voinut ojentaa kätensä ja lankomies kumartaa ja kumartua kättä kohti (ei kuitenkaan koskettaa kättä suullaan!), tai ehkä mahdollisesti lähempänä poskisuudelmia antaen (joko ranskalainen tyyli olisi ehtinyt Britanniaan asti?) , mutta ei missään nimessä nykyaikaista lämmintä halausta käsivarsien kiertyessä ympärille. Hätkähdin katsoessani kohtausta. Ylpeydessä ja ennakkoluulossa Davis onnistui (sama mies oli senkin käsikirjoituksen takana), mutta tämä Sanditon on kyllä vähän... äh, en oikein tykkää. Katson sen kyllä loppuun saakka, kun kerran aloitin, mutta tämä Austenin maailman modernisointi on minulle vähän liikaa. Päähenkilökin huitelee ympäri kaupunkia ilman hattua hiukset rumasti hajallaan roikkuen! Olen samaa mieltä kuin lainaamani kirjoittaja: miksi yrittää kuvata kauan sitten mennyttä maailmaa, jos ei pitäydytä sen tapakulttuurissa? Miksi ei vain tehdä ihan uutta, nykymaailmaan sijoittuvaa? Sydämen kutsumus on aivan vastaava sarja, jossa modernit ihmiset seikkailevat vanhahtavissa kulisseissa ja ovat elävinään sen ajan elämää, vaikka todellisuudessa ihan 2010-luvulla ollaan. Enpä ole katsonut sitäkään kuin jonkin minuutin silloin alussa, pedantikko kun olen.
Sanditonissa oli muitakin epäuskottavia tilanteita, esim. Charlotte lähtee illan hämärissä vaunuilla yksin Lontooseen, tulee lähes raiskatuksi ja myöhemmin yhdessä Sidneyn kanssa neiti Lambea etsiskellessään päätyy jopa b*rdelliin. Tuskknpa tuollainen käytös olisi tuohon aikaan ollut yleisesti hyväksyttyä nuorelta naiselta, kun esiliina piti olla joka paikassa ja kaikki asiatkin sanottiin kierrellen ja kaarrellen hillitysti (vrt. Ylpeys ja Ennakkoluulo -sarja 1995). Muita epäuskottavia kohtauksia oli mm. Sidneyn ja Charlotten huutaminen toisilleen kadulla keskellä kirkasta päivää, Sidneyn soutuopetus Charlottelle, johon kuuluu vyötärön koskettelu sekä seksistä puhuminen kuin elettäisiin vuotta 2020. Varsinainen tuuliviiri muutenkin koko Sidney, mikä toi koko sarjaan vaikutelman että siinä ei edetty mihinkään.
Eniten mua Sanditonissa hämmästyttää se, että upporikkaan perijättären, Georgianan, makuuhuoneessa ravaa naimaikäisiä miehiä kuin postitoimistossa konsanaan :D Charlotte nyt kuitenkin on vain papin (?) köyhä tytär, joka on Sanditonissa lähinnä lastenvahdin asemassa.
Elokuvien ja sarjojen onnettomuuskohtauksissa lehdistö on heti paikalla.
Oikeassa elämässä toimittajat eivät lähde onnettomuuspaikalle. Ne uutiset hoidetaan puhelimitse palolaitoksen ja poliisin kanssa.
Jos käy joku kolari tai tulipalo, ei sinne lehdistöä tule, ei sellaiseen ole aikaa. Ehkä joku kuvaaja voi ohimennen napata kuvan, siinähän se.
Mutta elokuvissa on heti pari kolme toimittajaa jonkun nauhan takana kyselemässä, että mitäs täällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Elokuvien ja sarjojen onnettomuuskohtauksissa lehdistö on heti paikalla.
Oikeassa elämässä toimittajat eivät lähde onnettomuuspaikalle. Ne uutiset hoidetaan puhelimitse palolaitoksen ja poliisin kanssa.
Jos käy joku kolari tai tulipalo, ei sinne lehdistöä tule, ei sellaiseen ole aikaa. Ehkä joku kuvaaja voi ohimennen napata kuvan, siinähän se.
Mutta elokuvissa on heti pari kolme toimittajaa jonkun nauhan takana kyselemässä, että mitäs täällä.
Se on lisäksi täysin turhaa. Toimittajana tiedän, että jos soittaakin poliisi voi antaa jonkun Twitter-sivun seurattavaksi. Sinne sitten päivitetään tapahtumat. Tai annetaan vaikka jonkun viestintähenkilön numero josta kysellä.
Vierailija kirjoitti:
Jenkkiteinielokuvissa eurooppalaisteinit ovat aina seksihulluja pilvenpolttajia. Varsinkin ranskalaiset ja ruotsalaiset naiset ovat välittömästi jalat levällään kenen tahansa jenkkipojan edessä.
Ylipäätään nuortenelokuvissa ja sarjoissa mielestäni teineistä ja nuorista annetaan hyvin kyseenalainen kuva. Kaikki ovat varmasti nähneet Skinsit sun muut (joka on kyllä tosi hyvä sarja, ei sillä) joissa kaikista teineistä annetaan autamattoman rappiotunut kuva. Ei ne mitään muuta ehdikään tehdä, kuin kännätä, naida ristiin ja käyttää huumeita, siitäkin huolimatta että monien tutkimusten mukaan tuollainen on laskusuunnassa nykynuorilla. Ei siinä, voihan näitäkin piirejä kuvata, mutta noissa esitetään tämän tyylinen elämäntapa suurin piirtein ainoana mahdollisuutena. Ainoastaan yksinäiset supernörtit ja uskikset eivät ehkä tuollaiseen osallistu, kaikki normaalit nuoret kyllä. Yksi hyvä nuorten elokuva kuitenkin oli Elämäni seinäruusuna. Sekin sisälsi vähän alkoholia ja huumeitakin, mutta se ei ollut pääasiassa.
Lapsilla/nuorilla ei ole reppua, vaan he kantavat kirjat ja eväspussit kädessä.
Taiteilija asuu valtavassa kattohuoneistossa, josta avautuu ovi suoraan hissiin.
Sekin että esim. kuvataiteilija voi elää taiteellaan, eikä tarvitse tehdä mitään päivätyötä.
Kirjailijan tärkein/paras teos on aina omaelämäkerta, tai "fiktiivinen" teos jossa on tapahtumia ja hahmoja omasta elämästä, nimet vain on muutettu.
Jos jollain on paska pomo, kannattaa haistattaa pitkät ja kävellä mielenosoituksellisesti ulos työpaikalta, pahvilaatikollinen tavaroita kädessä. Heti seuraavana päivänä saa upean työtarjouksen tai perustaa oman firman, joka totta kai menestyy.
Sukellus- ja avaruuselokuvissa maskin sisäpuolella on valot, jotka valaisevat kasvot. Todellisuudessa valot estäisivät maskista ulos näkemisen lähes kokonaan.
Kun mies ja nainen makoilevat sängyssä seksin jälkeen, heillä on aina sellainen L-kirjaimen muotoinen peitto, joka peittää mieheltä vain alavartalon ja naisen peittää rintaan saakka.
Lukiossa nörtit näyttävät 13-vuotiailta, suositut nuoret ja kiusaajat 25-vuotiailta.
Koulussa kehittynyt ystäväporukka on edelleen ystäviä yliopistossa, ja menevät vaikka huonompaan yliopistoon pysyäkseen yhdessä.
Häissä/hautajaisissa ei ole mukana koskaan sitä jonkun mukanaan tuomaa pikkulasta joka ulvoo suurimman osan seremoniasta kuin hyeena. Jos mukana on pikkulapsia niin nuo tuntuvat olevan jonkun supermamman kouluttamia valioyksilöitä jotka osaavat tehdä just niin kuin on opetettu esim. morsiamen perässä kävellessään.