Asioita, joita tapahtuu vain elokuvissa - kerrotaan ärsyttäviä elokuvakliseitä

Tapahtuu jotain pahaa ja soi pahaenteistä musiikkia. Sitten kamerakulma vaihtuu ja näkyy soittajat, jotka vaihtavat musiikin soundia iloisempaan, kun vakavana olijat niin vaativat.

Tai samallalailla menee vähän erilaisemmassa tilanteessa.

Voisin kirjoittaa kirjan ärsyttävistä elokuvakliseistä, mutta kerrotaan nyt mielestäni kaikista ärsyttävin. Eli aamulla perhe on syömässä aamiaista. Pöytä on täynnä. Yhtäkkiä joku rääkäisee: olen myöhässä, jättää kesken sen syömänsä paahtoleivän/ murokulhon, ponkaisee ylös kuin riivattu ja sprinttailee ovelle. Kaikki ruokailu jää kesken. Miksi, oi miksi tämä on niin useassa sarjassa tai elokuvassa ja miksi ei edes yritetä tehdä syömisestä jokseenkin realistinen tapahtuma. Miksi pitää AINA jättää se syönti kesken? En ole hirveästi katsonut enää nykyajan sarjoja, mutta n. 10-15 vuotta sitten kyseinen klisee oli melkein jokaisessa sarjassa. Jos joskus tapaisin Hollywoodin ohjaajan tai käsikirjoittajan, niin kysyisin heti, mikä idea on tässä kohtauksessa.

Toinen ärsyttävä klisee on koulumaailmasta, jossa luokka on tunnilla ja kuuntelee opettajaa. Sitten soi kello ja sinä samaisena hetkenä alkaa tajuton hälinä, kun kaikki alkaa pakata laukkujaan ja jutella kovaan ääneen. Epätoivoinen opettaja yrittää vielä hälinän läpi kertoa huomista läksyä tai tehtävää, mutta kukaan ei kuuntele. En ole enää moneen vuoteen pystynyt katsomaan amerikkalaisia sarjoja/elokuvia, vaan olen siirtynyt brittisarjoihin. Niissäkin on toki omat kliseensä, mutta pääpiirteittäin ovat huomattavasti realistisempiä kuin amerikkaiset vastaavat. Suosittelen sellaista brittidraamaa kuin Manhunt. Se oli niin hyvä, että yhdessä vaiheessa luulin katsovani dokumenttia. Näyttelijät (esim. Martin Clunes) olivat vaan niin hyviä ja realistisia.

Kun lopetetaan puhelu, niin ikinä ei sanota näkemiin. Luulin oikeasti, että amerikkalaiset ovat tosi epäkohteliasta ja tätä tehdään myös tosielämässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Läski nainen saa helvetin hunk-uroksen koska #bodypositivity mutta läski ukko ei ikinä saa sitä mallinkaunista naista, vaan käytetään vaan pellen rooliin ja läskivitsit lentelee.

En tiedä mitä leffoja olet katsonut, mutta minusta vaikuttaa ihan päinvastaiselta. Jo pitkältä 90-luvulta asti oli sarjoja, joissa oli lihava mies ja hoikka/kaunis nainen. Simpsonit ja Family Guy nimenomaan spuuffaavat sitä kliseetä. Bodypositive on sen verran uusi juttu, ettei sitä ole kauhean paljon vielä ehtinyt sarjoissa esiintyä. 

Puhumattakaan vanha mies ja nuori nainen kuviosta. Ei ne naiset niin kiimoissaan vanhoista ukoista ole, kuin leffat antavat ymmärtää. Oikeasti rumia naisia ei kukaan koskaan elokuvissa deittaile, mutta kauniilla naisilla on velvollisuus rakastaa ei-niin-komeita miehiä.

Niinhän se on tosielämässäkin. Rumalla vanhalla ukkelilla on nuori kaunis vaimo, varsinkin kun mies on rikas tai/ja kuuluisa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No yhdenlainen klisee on yli-ikäinen mies ja nuori/nuorehko nainen-asetelma ja siihen usein sisältynyt naisviha. Tätä näki ennen enemmän kuin nykyään.

Oivallinen esimerkki tästä on elokuva As good as it gets eli Elämä on ihanaa vuodelta 1997. Siinähän sosiaalisesti kyvyttömänä, aspergermaisena, mutta rikkaana kirjailijana on Jack Nicholson (n. 60 v). Kirjailija suoltaa koko ajan hauskaa naisvihamielistä tekstia suustaan, mm. vanhalle, ystävälliselle naapurille, joka huolehtii muistaa eli 'pistää nokkansa muiden asioihin' tai nuorelle vastaanottoapulaiselle, joka on turhan innokas fani kysellessään miten kirjailija osaa kirjoittaa naisille niin hyvin, 'ajattelen henkilön mieheksi, ja sitten poistan siltä älyn ja vastuullisuuden' jne jne. Tietenkin elokuvassa sovitellen vihjataan, että kirjailija -reppana on ilkeä näille naisille, koska uskaltaa olla ilkeä vain heille, he ovat helppoja kohteita. Ja sitten nuorehko (Helen Hunt, n. 35v), köyhä nainen näkee kirjailija-paran ilkeän kuoren läpi ja pelastaa tämän miesressukan elämälle. Ja naisen äiti kannustaa tytärtään ottamaan tämän miehen.

Tätä äitiä näyttelee Shirley Knight, joka on syntynyt 1936. Jack Nicholson on syntynyt vuonna 1937. Eli periaatteessa he olisivat täydellinen pari toisilleen, paitsi että eivät ole. Elokuvan kohderyhmänä on kaikki ne vanhemmat miehet (siksi pääosissa vanha Jack N.), jotka haaveilevat uudesta nuoresta kumppanista ja jonka äidille (eli omalle kumppanille/exälle) voisi vain näyttää anuksessa uitettua keskisormea.

Vähän epämiellyttävä tuo sun loppukaneetti, mutta muuten komppaan. 

On ollut jotenkin outoa seurata, miten tietyt näyttelijät ikääntyvät, mutta heidän tyttöystäväänsä esittävät aina yhtä nuoret naiset/tytöt. Ja totta kai kiltti herkkä nainen haluaa miehekseen ja lapsensa isähahmoksi tylyn ja tunnevammaisen vanhan miehen. Kyse on sen miehen elämän pelastamisesta, eikä siitä että nainen saisi itselleen sopivan, mukavan ja hellän puolison. 

Jäin miettimään tuota leffaa ja miten minulle ei tullut parikymmpisenä mieleenkään, että se Helen Huntin hahmon äiti oli saman ikäinen kuin Jack Nicholson. Jotenkin se esitettiin semmoisena homssuisena ja vähän mitättömänä tyyppinä, jonka työnä oli olla sen naisen äiti ja lapsen isoäiti. Siis sellainen hahmo, joka on toisten tukena mutta jolla ei ole omaa elämää. Olisiko se vähän muuttunut viime vuosina? 

En muista, olenko tänne kirjoittanut tästä. Naisnäyttelijä vs. miesnäyttelijä: ”Ensin näyttelin hänen tytärtään, sitten näyttelin hänen vaimoaan ja nyt näyttelen hänen äitiään”.

Naiset käyttävät kuukautissuojina pelkkiä tamponeja. Ei koskaan siteitä.

Obduktio-lääkäri ei voi ikinä olla tavallisen peruslääkätin oloinen.

Tapahtuu jotain mukavaa suoritusta kavereiden kesken ja sitten yhtäkkiä jotain kaameaa tapahtuu esim. joku saapuu paikalle ja ampuu yhden kaveruksista.

Vierailija kirjoitti:

Onko leffojen ja sarjojen välttämättä kuvastettava todellisuutta, niin että homoja tai mustaihoisia saa näyttää vain X prosenttia? 

Ainakin ihmiset tuntuvat jo tottuneen naissankareihin, kun kukaan ei valita siitä ettei joka ikisen leffan päähenkilönä ole mies. 

Ihmiset, jotka tuntevat pelkästään heteroita, pitävät homoutta hirveän marginaalisena asiana. Jollain, joka on itse homo, saattaa olla vaikka monta kymmentä homokaveria. Sehän riippuu täysin siitä, missä piireissä liikkuu. 

TV-sarjoissa yleensä on yksi homomies per porukka, ja kaikki muut ovat heteronaisia. Ei se todellisuudessa ihan niin mene. 

Jotkut säteilee kuuluvansa toisilleen, eikä nämä tunne vielä rakkautta toisiaan kohtaan.

Tapahtuu paljon asioita, rymistelyä sun muuta ja nämä ovat erillään toisistansa. Pitkän taapertelun/seikkailun jälkeen nämä taas kohtaavat ja ovatkin yhtäkkiä rakastuneet toisiinsa.

Vierailija kirjoitti:

Nykyleffoissa toistuu sellainen loppuratkaisu, että taivaalle aukaistaan jollain laaserilla portti Kälviälle tai johonkin muuhun ikävään paikkaan, ja sankareiden pitää sitten toisella laaserilla pamauttaa toi portti umpeen ennen kuin kälviäläiset valtaa maan. Ja toi ratkaisu on aina jotain hirveän moninmutkaista, tän tyypin pitää hoitaa tuo homma tänne ennen kuin toi tyyppi tekee samaan aikaan tota, jiiänee.

Kälviälle, aika paha. :P

Marvel-leffoissa ainakin on tuota. Minusta ihan mielenkiintoinen käänne verrattuna siihen, millaisia jännitysleffot olivat esim. 90-luvulla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

likatlikatlikat kirjoitti:

Nykyajan uusi klisee on, että leboilua pitää olla joka leffassa. Se kiihottaa miehiä ja antaa ennakkoluulottoman leiman leffalle vaikka on vaan seksististä pornokuvastoa.

Minusta lesboilussa ja homoilussa ei ole mitään pahaa, kunhan tiedän elokuvaa valitessani, että tässä leffassa sitä nyt on, esim. Brokeback Mountain tai F*cking Åmål.

Mutta sitten ärsyttää, jos elokuvassa ystävinä kuvatut hahmot alkavat yhtäkkiä pussailla ja syöksyvät sänkyyn keskenään. Silloin pidän sitä päälleliimattuna ja teennäisenä juonenkäänteenä.

Ahaa, sua pitää siis etukäteen varoittaa, että tässä leffassa on nyt muutakin kuin heteroita. 

Jos miehen ja naisen yllättävä pussailu ei ole susta päälleliimattua ja teennäistä, niin ei pitäisi olla homojenkaan pussailu. Sellaista oikea elämä on, että jotkut ovat homoja ja lesboja. Miksei sitä saisi olla leffoissakin?

Homot ovat nykyään yliedustettuina.

Päinvastoin, homoja on sarjoissa ja elokuvissa merkittävästi väestöosuutta vähemmän (Audiovisuaalisen instituutin tutkimus).

Alkoholismi alka sillä että ryyppää rankasti joka päivä, ja kaikki tutut huomaavat asian. Sitten pidetään interventio ja alkoholisti itkee ja suostuu lopettamaan juomisen. Se onnistuu tuosta vaan, eikä se ihminen enää koskaan juo. 

Oikeassa elämässä alkoholismi kehittyy hitaasti kuukausien tai jopa vuosien mittaan, ja alkaa yleensä kohtuullisella juomisella. Alkoholistit ovat ainakin alkuvaiheessa hyviä piilottamaan ongelmansa. TV:ssä kaikki vain vedetään sileäksi, että saadaan parissa jaksossa ratkaistua koko juttu. Sama huumeidenkäytössä ja kaikessa.

Jos tulee jotain mielenterveysongelmia, ihminen viedään välittömästi mielisairaalaan. Ja se sairaala on suoraan jostain 60-luvulta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

likatlikatlikat kirjoitti:

Nykyajan uusi klisee on, että leboilua pitää olla joka leffassa. Se kiihottaa miehiä ja antaa ennakkoluulottoman leiman leffalle vaikka on vaan seksististä pornokuvastoa.

Minusta lesboilussa ja homoilussa ei ole mitään pahaa, kunhan tiedän elokuvaa valitessani, että tässä leffassa sitä nyt on, esim. Brokeback Mountain tai F*cking Åmål.

Mutta sitten ärsyttää, jos elokuvassa ystävinä kuvatut hahmot alkavat yhtäkkiä pussailla ja syöksyvät sänkyyn keskenään. Silloin pidän sitä päälleliimattuna ja teennäisenä juonenkäänteenä.

Ahaa, sua pitää siis etukäteen varoittaa, että tässä leffassa on nyt muutakin kuin heteroita. 

Jos miehen ja naisen yllättävä pussailu ei ole susta päälleliimattua ja teennäistä, niin ei pitäisi olla homojenkaan pussailu. Sellaista oikea elämä on, että jotkut ovat homoja ja lesboja. Miksei sitä saisi olla leffoissakin?

Homot ovat nykyään yliedustettuina.

Päinvastoin, homoja on sarjoissa ja elokuvissa merkittävästi väestöosuutta vähemmän (Audiovisuaalisen instituutin tutkimus).

Osalle noista sanojista homo yhdessäkin sarjassa on jo tosi paljon, kun eivät ole itse homojen kanssa missään tekemisissä. 

Puhelimessa toinen sanoo, että avaa televisio. Ja toinen avaa tietenkin oikean kanavan heti.

Vierailija kirjoitti:

Puhelimessa toinen sanoo, että avaa televisio. Ja toinen avaa tietenkin oikean kanavan heti.

 

Ja sitten pistetään TV välittömästi kiinni, kun uutinen loppuu. Mistä ne tietävät, että se on nyt loppu? 

Vierailija kirjoitti:

Voisin kirjoittaa kirjan ärsyttävistä elokuvakliseistä, mutta kerrotaan nyt mielestäni kaikista ärsyttävin. Eli aamulla perhe on syömässä aamiaista. Pöytä on täynnä. Yhtäkkiä joku rääkäisee: olen myöhässä, jättää kesken sen syömänsä paahtoleivän/ murokulhon, ponkaisee ylös kuin riivattu ja sprinttailee ovelle. Kaikki ruokailu jää kesken. Miksi, oi miksi tämä on niin useassa sarjassa tai elokuvassa ja miksi ei edes yritetä tehdä syömisestä jokseenkin realistinen tapahtuma. Miksi pitää AINA jättää se syönti kesken? En ole hirveästi katsonut enää nykyajan sarjoja, mutta n. 10-15 vuotta sitten kyseinen klisee oli melkein jokaisessa sarjassa. Jos joskus tapaisin Hollywoodin ohjaajan tai käsikirjoittajan, niin kysyisin heti, mikä idea on tässä kohtauksessa.

.

Kyllä se on vieläkin lähes kaikissa ohjelmissa. Pöydällä on valtava määrä ruokaa. Munia, pekonia, pannukakkuja, hedelmiä, muroja... Ja aina vaan rynnätään pöydästä yllättäen koulubussiin ja töihin. Ruoat jää pahimmassa tapauksessa pöydälle. 

Joskus tyttö lähtee omenaa pureskellen ovesta. 

Luulisi että äitikin pääsisi vähemmällä, jos lätkäisisi pöytään vain tuoremehua ja muroja, kun muuta ei kuitenkaan syödä koskaan.

Aamiainen, päivällinen, kouluruoka, illallinen, ravintola-annos jää syömättä juu aina, mutta kuka oikeasti jaksaisi katsoa tunnin verran elokuvaa jossa pupelletaan ruoka loppuun ja nuollaan lautanen?

Sopranos sarjassa taidettiin välillä syödä ihan oikeasti, muistaakseni.

Vierailija kirjoitti:

Toinen ärsyttävä klisee on koulumaailmasta, jossa luokka on tunnilla ja kuuntelee opettajaa. Sitten soi kello ja sinä samaisena hetkenä alkaa tajuton hälinä, kun kaikki alkaa pakata laukkujaan ja jutella kovaan ääneen. Epätoivoinen opettaja yrittää vielä hälinän läpi kertoa huomista läksyä tai tehtävää, mutta kukaan ei kuuntele.

Meillä oli koulussa sellaisia opettajia, jotka sanoivat kellon soidessa, että tämä on vielä kesken, ollaan pari ylimääräistä minuuttia nyt.  Harmitti,  mutta eihän sille mitään voinut. 

TV-sarjoissa usein kello soi kesken opettajan puheen. Luulisi, että opettaja olisi sen verran hyvä työssään, että tajuaisi suunnitella opetuksen niin, ettei se jää kesken. Kello on kuitenkin koko ajan näkyvillä seinällä.