Asioita, joita tapahtuu vain elokuvissa - kerrotaan ärsyttäviä elokuvakliseitä

Pariskunta tekee sovinnon. Toinen tulee toisen kotiin lukitsemattomasta ovesta yleensä sivuttain päähenkilöön, ei sano mitään vaan katsoo silmiin. Sopu on sillä selvä.

Vierailija kirjoitti:

Pariskunta tekee sovinnon. Toinen tulee toisen kotiin lukitsemattomasta ovesta yleensä sivuttain päähenkilöön, ei sano mitään vaan katsoo silmiin. Sopu on sillä selvä.

Henkilöt ovat yleensä pukeutuneet hihattomiin aluspaitohin tai muuhun arkiseen ja alastomuutta kuvaavaan vermeeseen.

Vierailija kirjoitti:

Tämä on voinut jo tulla, mutta minua ärsyttää päähenkilöt (tyyliin rikosetsivä), joilla on aina pitkän työpäivän jälkeen kotona odottamassa se yksi yksinäinen lapsi, jolle kerta toisensa jälkeen pahoitellaan suurta työmäärää ja luvataan tehdä vapailla jotain kivaa lapsen kanssa. Sitten se tietenkin peruuntuu töiden vuoksi.

Valitettavasti tuo ei ole pelkästään elokuvaklisee vaan ihan realismia.

Sotaelokuvissa päähenkilö juoksee pahoin haavoittuneen toverin luokse johonkin kuoppaan, kannattelee haavoittuneen päätä ja huutaa pari kertaa epätoivoisesti "medic, medic" (lääkintämies). Ei kuitenkaan itse edes yritä antaa mitään ensiapua.

Sen jälkeen hän lausuu kuolevalle toverille pari lohdutuksen sanaa, jonka jälkeen haavoittunut kuolee. Lääkintämiestä ei koskaan ilmaannu paikalle ja päähenkilö jättää kuolleen niille sijoille, ja lähtee jatkamaan taistelua.

Sankari ottaa pataan tavalla, jolla kuka tahansa ihminen kuolee jo pelkästään päähän kohdistuneihin iskuihin tai potkuihin.

Sankari ei ammu koskaan ohi mutta vihut ampuu aina ohi.

Sankari ottaa osumaa luodeista ja ties mistä mutta silti aina vaan nousee ylös, jatkaa tappelua ja lopulta tietenkin voittaa. 

Ammutaan ja ihmisiä kuolee. Kuin ihmeen kaupalla saman näkösiä heppuja kuiteski jossain muussa sarjassa tai leffassa mukana.Häh? Mitäs pelleilyy tää o??

Vierailija kirjoitti:

Sankari ottaa pataan tavalla, jolla kuka tahansa ihminen kuolee jo pelkästään päähän kohdistuneihin iskuihin tai potkuihin.

Sankari ei ammu koskaan ohi mutta vihut ampuu aina ohi.

Sankari ottaa osumaa luodeista ja ties mistä mutta silti aina vaan nousee ylös, jatkaa tappelua ja lopulta tietenkin voittaa. 

Nii että eri juttu ku ammuttii ritsalla kansakoulun keväjuhlasa yläkerrasta rusinoita akkojen kahvikuppeihi.

Kun on tehty joku iso ryöstö tai jotain kamalaa on tapahtunut rikolliset/osalliset ihmiset tms. avaavat television. Sitten katsotaan pikku pätkä tätä odotettua breaking news ja laitetaan telkkari kiinni.

Eikö kannattaisi katsoa uutisista se koko juttu ennenkun laitetaan telkka kiinni?

Juomat jätetään aina kesken ja lähdetään pois. Aika epäkohteliasta esim. juoman tarjoajaa kohtaan, jos ollaan kylässä. Viimeksi Kotiin takaisin -sarjassa jouluvieraana ollut aboriginaali jätti puolet isosta olutlasista ja kohteliaasti hyvästellen häipyi. En käsitä!

Jotakuta kolautetaan päähän puukalikalla/kaapinovella/viinilasilla/millä vaan, yhdellä iskulla taju siististi pois. Tajuihin tullessa ei mitään orientaatio-ongelmia, pahoinvointia, huimausta tai muuta, vaan juuri sopivan verran kestäneen pötköttelyn jälkeen ylös ja takas tappeluun (todennäköisesti juuri ajoissa pelastamaan se juuri pulaan jäänyt samalla puolella oleva tyyppi).

Vaikka päähän tulisi sitten vaikka piano, siitäkään ei tule mitään lääketieteellistä huomiota tarvitsevaa aivovammaa vaan se hoituu lyhyellä tajuttomuudella ja taas mennään.

Vaikka päähenkilö olisi maannut sairaalassa koomassa kolme vuotta, hän ei ole menettänyt yhtään lihasmassaa. Yhtäkkiä hän herää säpsähtäen ja hyökkää istualleen. Ei tarvita kuukausien kuntoutusta, päähenkilö korkeintaan kompuroi pari kertaa, mutta parissa tunnissa se unohtuu ja hän on täysin iskussa jahtaamaan pahiksia.

Suomalaisissa leffoissa mua ottaa päähän hidas juonenkuljetus. Leffan kesto on vähintään kaksi tuntia, ja jos on vähänkään kunnianhimoisempi elokuva, kolme on minimi. Jostain syystä suomalaisissa leffoissa ujostellaan tiivistä kerrontaa tosi rajusti, ja tuloksena on ihan liikaa kohtauksia, jossa ei tapahdu yhtään mitään, mutta kuvataan toimintaa minuuttikaupalla jostain syystä. Päähenkilö kävelee loskaisella kadulla, tai käy takapihalla tupakalla, tai tekee ruokaa, eikä mitään tapahdu. Ehkä sen on tarkoitus kuvata päähenkilön sielunmaisemaa sillä hetkellä tai jotain yhtä grandiöösiä, mutta aivan tarpeettoman puuduttavaa, asia olisi tullut selväksi puolella siihen käytetystä ajasta.

Katoilla hyppely: kukaan ei ikinä putoa ja jos meinaa luisua niin tipahtaa hienosti vain toiselle katolle/markkinoille ilman haavoja.

Astma on lastenelokuvissa merkki arkuudesta tai nörttiydestä, ja se unohtuu astmapiipun käyttämisen myötä heti kun kyseinen henkilö saa rohkeutta tai kunnostautuu muuten. Joskus silmälasit ajavat saman asian, eli näkö maagisesti parantuu kun "nörtti" miehistyy elokuvan loppupuoliskolla. Oikeasti astma ei parane sillä, että kerää rohkeutta tehdä jotain.

Kun tarvitaan taksia, huikataan vain "taxi" kadunvarressa ja heti siihen kurvaa vapaa biili, jonka takapenkille istutaan ja auto lähtee ajamaan ilman, että pitää edes sanoa mihin mennään.

Kokeilepa huikkaamista normaalilla kadulla, niin yllätys yllätys kukaan ei pysähdy, eivät vapaat taksitkaan pysähdy kesken ajon satunnaisesti tienposkeen.

Toki voi rautatieasemalta huikata taksia, mutta sitten saa kimppuunsa sata tummaa suharia jotka repivät autoon tai tappelevat keskenään.

Vierailija kirjoitti:

Parisuhde on karilla. Toinen osapuoli pakkaa laukkunsa ja lähtee lentokoneeseen.

Sillä välin, juuri täpärästi ja ihan sattumalta, se toinen osapuoli on häissä ja ymmärtää siellä hääpuheen aikana, että juuri on menettämässä elämänsä rakkaan.

Ryntää keskelle tietä, huutaa taksi! Kiirehtii lentokentälle, on hirveä ruuhka, lähtee aina maksamatta taksista autojen välissä ja katoilla hypellen, ja juuri, kun rakas on menossa portista läpi, huutaa ja läpsii lasia, koska toinen ei kuule sen läpi.

Toinen ei nousekaan koneeseen vaan juoksee hänen syliinsä. The end.

Silti, elävässä elämässä tapahtuu oikeasti joskus mitä ihmeellisimpiä juttuja, joissa myös timing on kohdallaan:)

Usein rynnätään myös sinne ihan lähtöalueelle lentokentällä, missä porukka jo lappaa lentokoneeseen menevään putkeen. Ei kai sinne edes pääse, jos ei ole itsellä passia ja lentolippua mukana? Passia ei varmasti ehdi mä-rakastankin-sitä-pakko-lähteä-heti-hötäkässä etsiä jostain lipastonlaatikosta mukaan, eikä jonottaa ostamaan lentolippua kentällä, kun toisen lennon viimeinen kuulutus jo raikaa siinä vaiheessa kun kentälle rynnitään.

Vierailija kirjoitti:

Sotaelokuvissa päähenkilö juoksee pahoin haavoittuneen toverin luokse johonkin kuoppaan, kannattelee haavoittuneen päätä ja huutaa pari kertaa epätoivoisesti "medic, medic" (lääkintämies). Ei kuitenkaan itse edes yritä antaa mitään ensiapua.

Sen jälkeen hän lausuu kuolevalle toverille pari lohdutuksen sanaa, jonka jälkeen haavoittunut kuolee. Lääkintämiestä ei koskaan ilmaannu paikalle ja päähenkilö jättää kuolleen niille sijoille, ja lähtee jatkamaan taistelua.

Katsoin juuri tositapahtumiin perustuvan sotaleffan, jossa lääkintämies yksin pelastaa yli 70 ihmistä, kun muut joukot ovat perääntyneet. Jäin miettimään, että miten suuri osa tarinasta oli väritettyä, kun ylivuorokauden etsi haavoittuneita ja väisteli luoteja lepäämättä, syömättä, samalla kun japanilaiset eivät häntä huomanneet vaikka päältä kävelivät.

Miten se vääristää sitä, mihin ihminen kykenee oikeasti. Jos olisin veteraani, niin hävettäisi, jos leivotaan hyvistä teoistani jotain supersankaritouhua. Sitten sotaan lähteneet ja kotiinjäävät ihmettelevät, kun oikeasti ei pystytäkään samaan.

Vierailija kirjoitti:

Astma on lastenelokuvissa merkki arkuudesta tai nörttiydestä, ja se unohtuu astmapiipun käyttämisen myötä heti kun kyseinen henkilö saa rohkeutta tai kunnostautuu muuten. Joskus silmälasit ajavat saman asian, eli näkö maagisesti parantuu kun "nörtti" miehistyy elokuvan loppupuoliskolla. Oikeasti astma ei parane sillä, että kerää rohkeutta tehdä jotain.

Ja vaikka ne lasit olisivat elokuvan alussa kunnon pullonpohjat, eli näkö olisi todella huono, niin silti lopussa pystyy olemaan ilman laseja ihan ongelmitta. Voi kun se olisikin niin helppoa :D

Vierailija kirjoitti:

Kun tarvitaan taksia, huikataan vain "taxi" kadunvarressa ja heti siihen kurvaa vapaa biili, jonka takapenkille istutaan ja auto lähtee ajamaan ilman, että pitää edes sanoa mihin mennään.

Kokeilepa huikkaamista normaalilla kadulla, niin yllätys yllätys kukaan ei pysähdy, eivät vapaat taksitkaan pysähdy kesken ajon satunnaisesti tienposkeen.

Toki voi rautatieasemalta huikata taksia, mutta sitten saa kimppuunsa sata tummaa suharia jotka repivät autoon tai tappelevat keskenään.

USA:ssa voi oikeasti saada taksin tuolla tavalla, tosin voi joutua odottamaan vapaata taksia. Taksitolpat kuuluvat suomalaiseen kulttuuriin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sotaelokuvissa päähenkilö juoksee pahoin haavoittuneen toverin luokse johonkin kuoppaan, kannattelee haavoittuneen päätä ja huutaa pari kertaa epätoivoisesti "medic, medic" (lääkintämies). Ei kuitenkaan itse edes yritä antaa mitään ensiapua.

Sen jälkeen hän lausuu kuolevalle toverille pari lohdutuksen sanaa, jonka jälkeen haavoittunut kuolee. Lääkintämiestä ei koskaan ilmaannu paikalle ja päähenkilö jättää kuolleen niille sijoille, ja lähtee jatkamaan taistelua.

Katsoin juuri tositapahtumiin perustuvan sotaleffan, jossa lääkintämies yksin pelastaa yli 70 ihmistä, kun muut joukot ovat perääntyneet. Jäin miettimään, että miten suuri osa tarinasta oli väritettyä, kun ylivuorokauden etsi haavoittuneita ja väisteli luoteja lepäämättä, syömättä, samalla kun japanilaiset eivät häntä huomanneet vaikka päältä kävelivät.

Miten se vääristää sitä, mihin ihminen kykenee oikeasti. Jos olisin veteraani, niin hävettäisi, jos leivotaan hyvistä teoistani jotain supersankaritouhua. Sitten sotaan lähteneet ja kotiinjäävät ihmettelevät, kun oikeasti ei pystytäkään samaan.

"Tositapahtumiin perustuvat" leffat eivät yleensä ole oikeasti kovin totuudenmukaisia. Kaikkea on väritetty aina. Pohjana voi olla tositapahtumiin perustuva kirja, mutta elokuvassa otetaan yleensä paljon vapauksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun tarvitaan taksia, huikataan vain "taxi" kadunvarressa ja heti siihen kurvaa vapaa biili, jonka takapenkille istutaan ja auto lähtee ajamaan ilman, että pitää edes sanoa mihin mennään.

Kokeilepa huikkaamista normaalilla kadulla, niin yllätys yllätys kukaan ei pysähdy, eivät vapaat taksitkaan pysähdy kesken ajon satunnaisesti tienposkeen.

Toki voi rautatieasemalta huikata taksia, mutta sitten saa kimppuunsa sata tummaa suharia jotka repivät autoon tai tappelevat keskenään.

USA:ssa voi oikeasti saada taksin tuolla tavalla, tosin voi joutua odottamaan vapaata taksia. Taksitolpat kuuluvat suomalaiseen kulttuuriin.

Koreassa saa isoissa kaupungeissa taksin kun nostaa käden pystyyn suojatien vieressä

Kun autolla halutaan lähestyä pimeään aikaan vastustajan olinpaikkaa mahdollisimman huomaamattomasti, sammutetaan ajovalot muutama metri ennen kuin auto pysähtyy.