Asioita, joita tapahtuu vain elokuvissa - kerrotaan ärsyttäviä elokuvakliseitä

Astmapiippua höngitään aina ihan väärin. Siis kauheen nopeesti eikä henkeä pidätetä ollenkaan.

Kellään ei ole koskaan diabetestä tai muuta nykyään aika yleistä sairautta. Jos jollain on joku sairaus, se on henkeä uhkaava ja liittyy keskeisesti juonenkulkuun. Esim. syöpä tai hiv.

Parkkipaikka löytyy aina oven edestä, eikä koskaan tarvitse maksaa pysäköintiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parisuhde on karilla. Toinen osapuoli pakkaa laukkunsa ja lähtee lentokoneeseen.

Sillä välin, juuri täpärästi ja ihan sattumalta, se toinen osapuoli on häissä ja ymmärtää siellä hääpuheen aikana, että juuri on menettämässä elämänsä rakkaan.

Ryntää keskelle tietä, huutaa taksi! Kiirehtii lentokentälle, on hirveä ruuhka, lähtee aina maksamatta taksista autojen välissä ja katoilla hypellen, ja juuri, kun rakas on menossa portista läpi, huutaa ja läpsii lasia, koska toinen ei kuule sen läpi.

Toinen ei nousekaan koneeseen vaan juoksee hänen syliinsä. The end.

Silti, elävässä elämässä tapahtuu oikeasti joskus mitä ihmeellisimpiä juttuja, joissa myös timing on kohdallaan:)

Usein rynnätään myös sinne ihan lähtöalueelle lentokentällä, missä porukka jo lappaa lentokoneeseen menevään putkeen. Ei kai sinne edes pääse, jos ei ole itsellä passia ja lentolippua mukana? Passia ei varmasti ehdi mä-rakastankin-sitä-pakko-lähteä-heti-hötäkässä etsiä jostain lipastonlaatikosta mukaan, eikä jonottaa ostamaan lentolippua kentällä, kun toisen lennon viimeinen kuulutus jo raikaa siinä vaiheessa kun kentälle rynnitään.

Tämä!

 Oikeassa elämässä toisen voi saada kiinni lentokentällä, jos se on tyyliin ulko-ovella vasta menossa terminaaliin, tai korkeintaan tiskillä laittamassa laukkuja ruumaan ja näyttämässä passiaan.

Elokuvissa ne nimenomaan on jo siellä "toisella puolella" eli kansainvälisellä puolella, jonne ei pääse ilman lippua, passia ja turvatarkastusta. Ei sinne siis tulla juoksentelemaan ja hakemaan rakastettua sieltä lähtöportilta, kun se on melkein astumaisillaan lentokoneeseen. Mitä itse oon lentokentillä käynyt, niin sama systeemi on kaikilla kansainvälisillä kentillä.

Lähes mahdottomat ongelmat ratkaistaan hetkessä.

Vierailija kirjoitti:

Kun tarvitaan taksia, huikataan vain "taxi" kadunvarressa ja heti siihen kurvaa vapaa biili, jonka takapenkille istutaan ja auto lähtee ajamaan ilman, että pitää edes sanoa mihin mennään.

Kokeilepa huikkaamista normaalilla kadulla, niin yllätys yllätys kukaan ei pysähdy, eivät vapaat taksitkaan pysähdy kesken ajon satunnaisesti tienposkeen.

Toki voi rautatieasemalta huikata taksia, mutta sitten saa kimppuunsa sata tummaa suharia jotka repivät autoon tai tappelevat keskenään.

Amazing Racessa ainakin Suomi oli niitä harvoja (lähes ainoita?) maita, joissa taksia ei saa mitenkään lennosta, vaan ainoa tapa on jonottaa kiltisti ja järjestyksessä tolpalla (kilpailijathan eivät siis voi soittaa taksia, koska ei ole puhelimia matkassa).

Ilmeisesti muualla maailmassa on siis mahdollista saada taksi huitomalla kättään kadun varressa. Elokuvissa ja sarjoissa se vain tapahtuu missä ja milloin vain ja yhdellä pienellä kädenliikkeellä, jopa keskellä pahinta suurkaupungin ruuhkaa (esim. Sinkkuelämän Carrie Manhattanilla).

Itse olen saanut taksin yhtä iisisti Kanarialla, jossa ne taksit suihkii koko ajan eestaas ihan vain odottaen, että turisti heilauttaa kättään.

Toimintaelokuvissa saattaa olla takaa-ajokohtaus juosten, jolloin sekä sankari että pahis sinkoilevat pitkin suurkaupunkia ja heittelevät parkour-tyyppisiä, valtavia loikkia kaiteiden ja kahvilapöytien yli. He juoksevat ihan sairaan kovaa jopa minuuttikaupalla, mutta pysähdyttyään ovat hädintuskin hengästyneitä. Olympiatason urheilijoita siis vähintään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotakuta kolautetaan päähän puukalikalla/kaapinovella/viinilasilla/millä vaan, yhdellä iskulla taju siististi pois. Tajuihin tullessa ei mitään orientaatio-ongelmia, pahoinvointia, huimausta tai muuta, vaan juuri sopivan verran kestäneen pötköttelyn jälkeen ylös ja takas tappeluun (todennäköisesti juuri ajoissa pelastamaan se juuri pulaan jäänyt samalla puolella oleva tyyppi).

Vaikka päähän tulisi sitten vaikka piano, siitäkään ei tule mitään lääketieteellistä huomiota tarvitsevaa aivovammaa vaan se hoituu lyhyellä tajuttomuudella ja taas mennään.

Vaikka päähenkilö olisi maannut sairaalassa koomassa kolme vuotta, hän ei ole menettänyt yhtään lihasmassaa. Yhtäkkiä hän herää säpsähtäen ja hyökkää istualleen. Ei tarvita kuukausien kuntoutusta, päähenkilö korkeintaan kompuroi pari kertaa, mutta parissa tunnissa se unohtuu ja hän on täysin iskussa jahtaamaan pahiksia.

Suomalaisissa leffoissa mua ottaa päähän hidas juonenkuljetus. Leffan kesto on vähintään kaksi tuntia, ja jos on vähänkään kunnianhimoisempi elokuva, kolme on minimi. Jostain syystä suomalaisissa leffoissa ujostellaan tiivistä kerrontaa tosi rajusti, ja tuloksena on ihan liikaa kohtauksia, jossa ei tapahdu yhtään mitään, mutta kuvataan toimintaa minuuttikaupalla jostain syystä. Päähenkilö kävelee loskaisella kadulla, tai käy takapihalla tupakalla, tai tekee ruokaa, eikä mitään tapahdu. Ehkä sen on tarkoitus kuvata päähenkilön sielunmaisemaa sillä hetkellä tai jotain yhtä grandiöösiä, mutta aivan tarpeettoman puuduttavaa, asia olisi tullut selväksi puolella siihen käytetystä ajasta.

minä taas nimenomaan tykkään tuonlaisesta kuvauksesta. Sinulle sopii varmaan paremmin Transformerit ym. rymistelyt.

Onko muita yli kolmetuntisia leffoja kuin Pohjantähdet ja Tuntemattomat sotilaat? Eikö muka muita kunnianhimoisia leffoja ole Suomessa tehty?

USA pelastaa koko universumin.

He ovat niin parhaita. Voittamattomia. He eivät tarvitse edes muiden maiden apua.

The Wandering Earth leffan netflixistä katsottuani tulin tälläistä ajatelleeksi. Tämä leffa pistää juuri toisin päin kuin Amerikkalaisissa vastaavanlaisissa elokuvissa. Tämä leffa on Kiinalainen.

Avaruusolennot laskeutuvat aina Yhdysvaltoihin ja vieläpä todennäköisesti Washingtoniin tai New Yorkin Central Parkiin. Nämä humanoidit osaavat tietenkin englantia.

Jos joku uhkaa toista käsiaseella, hän on aina niin lähellä, että aseen voi napata pois nopealla liikkeellä.

Luodeilta voi suojautua vaikka sohvan taakse tai jääkaapin oven takana. Samoin ikkuna menee ammuttaessa aina tuhannen murusiksi, mutta sen takana voi seistä vahingoittumattomana.

Pahikset tulevat yksitellen piilostaan esiin, joten heidät on helppo ampua.

Aseita käytetään aina yhdellä kädellä.

Aina kun joku menee tutkimaan taloa/asuntoa niin ennenkuin ne menevät sisään niin pälyillään ymparilleen,vissiin näkkeekö kukkaan

Vierailija kirjoitti:

lapset ovat aina  kilttejä, tottelevaisia ja huomaamattomia.. paitsi kauhuleffoissa, joissa myrkyttävät isin aamukahvin ja tyrkkäävät äidin portaita alas

Tai sitten komedioissa nuo lapset ovat järjestyksessä seuraavanlaisia.

Pienin on vielä konttaava vauva. Mutta pääsee aina karkaamaan ja seikkailemaan, mutta ei koskaan kolhi itseään tai ääntele, ja voi joskus olla ns. "smoking gun", eli pelastaa huonon juonen, tarjoamalla siihen jonkun käänteen.

Poika on nuorempi ja täysi nörtti, mutta sosiaalisesti täysi idiootti. Jos nörtillä on tietokone, sieltä löytyy ihan kaikki yhdellä hakusanalla.

Tyttö on pikkuvanha aikuinen, joka on viisas.

Jos siinä on toinen poika, on tuo toinen poika aina piikkitukkainen, pulloposkinen, läski, ja kiusaaja joka kiusaa nörttiä poikaa, ja tyttö vetää sitä lättyyn.

Sellaista leffaa ei tehdä, jossa poika olisi viisas, ja joka päättäisi kaikesta ja johtaisi kaikki kunnialla elokuvan loppuun, koska sovinismi. Sen viisaan, pikkuvanhan ärsyttävän k*sipäisen kaikkitietävän, kiusaajia lättyyn lyövän paskiaisen täytyy olla aina tyttö, koska fukin naisenergia.

Nuorisoelokuvissa kiusaajapoika on aina urheilija, hyvännäköinen ja liehulettinen leuhkija, jolla on kaksi tavallisen näköistä, tai rumaa, läskiä kaveria jotka vain hymyilevät ilkeän näköisesti, ja kiusatun kirjat lyödään aina kädestä maahan, ja sitten KAIKKI nauravat, kun kello soi (se nimittäin soi aina silloin, ja tulee kaikille kiire, ja kiusattu ja sankarinainen saavat siitä hetken aikaa jutella ja vaihtaa katseita, koska tietenkin se kiusattu on oikeassakin elämässä ihan ihqusöpis! ja sitten vasta hän söpö onkin kun ottaa silmälasit pois päästään!)

Vierailija kirjoitti:

Astmapiippua höngitään aina ihan väärin. Siis kauheen nopeesti eikä henkeä pidätetä ollenkaan.

Kellään ei ole koskaan diabetestä tai muuta nykyään aika yleistä sairautta. Jos jollain on joku sairaus, se on henkeä uhkaava ja liittyy keskeisesti juonenkulkuun. Esim. syöpä tai hiv.

Tiedän sarjan ja leffan, jossa hahmoilla oli diabetes. Muistaakseni myös Nicolas Cagesin esittämällä hahmolla on diabetes elokuvassa Con Air.

Epärealistista, että esim metsurit pukeutuvat puhtaisiin selkeästi uusiin ja hyvin istuviin vaatteisiin. Kuka oikeasti kaataa puita metsässä niin ettei vaatteissa ole jälkeäkään? Vanhoissakin elokuvissa rähjäiset henkilöt näytetään todella siisteinä.

Rikkaat ihmiset ovat aina epäonnistuneita ihmissuhteissaan. Varakkaalla parilla ei voi olla onnellista avioliittoa ja he ovat myös usein lapsettomia.

Vierailija kirjoitti:

Toimintaelokuvissa saattaa olla takaa-ajokohtaus juosten, jolloin sekä sankari että pahis sinkoilevat pitkin suurkaupunkia ja heittelevät parkour-tyyppisiä, valtavia loikkia kaiteiden ja kahvilapöytien yli. He juoksevat ihan sairaan kovaa jopa minuuttikaupalla, mutta pysähdyttyään ovat hädintuskin hengästyneitä. Olympiatason urheilijoita siis vähintään.

Pahimmillaan tää sankari ravaa vähintään muutaman kilometrin isoa tietä kiihdyttävän auton perässä väistellen vastaantulevia ja risteyksessä kulkevia autoja ja lopulta saavuttaa sen jossain sillalla loikkaamalla kymmenisen metriä alapuolla kulkevan auton konepellille mahalleen. Sitten tää kamppailu jatkuu valtatienopeuksissa kun sankari roikkuu tuulilasissa, väistelee luoteja ja lopulta tunkee ikkunasta sisään ja potkaisee roiston ulos autosta. 

Televisio sammutetaan aina kesken kaiken kaukodäätimellä, kun sieltä on ensin katsottu jotain tärkeää uutusta tms.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotakuta kolautetaan päähän puukalikalla/kaapinovella/viinilasilla/millä vaan, yhdellä iskulla taju siististi pois. Tajuihin tullessa ei mitään orientaatio-ongelmia, pahoinvointia, huimausta tai muuta, vaan juuri sopivan verran kestäneen pötköttelyn jälkeen ylös ja takas tappeluun (todennäköisesti juuri ajoissa pelastamaan se juuri pulaan jäänyt samalla puolella oleva tyyppi).

Vaikka päähän tulisi sitten vaikka piano, siitäkään ei tule mitään lääketieteellistä huomiota tarvitsevaa aivovammaa vaan se hoituu lyhyellä tajuttomuudella ja taas mennään.

Vaikka päähenkilö olisi maannut sairaalassa koomassa kolme vuotta, hän ei ole menettänyt yhtään lihasmassaa. Yhtäkkiä hän herää säpsähtäen ja hyökkää istualleen. Ei tarvita kuukausien kuntoutusta, päähenkilö korkeintaan kompuroi pari kertaa, mutta parissa tunnissa se unohtuu ja hän on täysin iskussa jahtaamaan pahiksia.

Suomalaisissa leffoissa mua ottaa päähän hidas juonenkuljetus. Leffan kesto on vähintään kaksi tuntia, ja jos on vähänkään kunnianhimoisempi elokuva, kolme on minimi. Jostain syystä suomalaisissa leffoissa ujostellaan tiivistä kerrontaa tosi rajusti, ja tuloksena on ihan liikaa kohtauksia, jossa ei tapahdu yhtään mitään, mutta kuvataan toimintaa minuuttikaupalla jostain syystä. Päähenkilö kävelee loskaisella kadulla, tai käy takapihalla tupakalla, tai tekee ruokaa, eikä mitään tapahdu. Ehkä sen on tarkoitus kuvata päähenkilön sielunmaisemaa sillä hetkellä tai jotain yhtä grandiöösiä, mutta aivan tarpeettoman puuduttavaa, asia olisi tullut selväksi puolella siihen käytetystä ajasta.

minä taas nimenomaan tykkään tuonlaisesta kuvauksesta. Sinulle sopii varmaan paremmin Transformerit ym. rymistelyt.

Onko muita yli kolmetuntisia leffoja kuin Pohjantähdet ja Tuntemattomat sotilaat? Eikö muka muita kunnianhimoisia leffoja ole Suomessa tehty?

8 surmanluotia on elokuvaversiona 145 minuuttia, mutta televisioversiona jopa 316 minuuttia pitkä. Laskisin sen kunnianhimoisiin klassikoihin.

Äidit ja anopit ovat kamalia pirttihirmuja, jotka valittavat tyttären/miniän painosta, vaatteista, kodin siisteydestä, lasten kasvatuksesta jne. Isät sen sijaan ovat paljon mukavampia ja rennompia, mutta äitien tossun alla.

Toinen vaihtoehto on liian takertuva äiti, joka ei jätä ikinä rauhaan ja tukahduttaa lapset huolenpidollaan.

Kolmas on hauska mutta vastuuton hippiäiti, joka haahuilee ympäri maailmaa, käyttää huumeita ja tulee käymään vain kun tarvitsee rahaa tai asunnon. Isästä ei ole tietoa, poikaystävät vaihtuvat tiuhaan tahtiin.

Jos henkilöllä todetaan syöpä, niin sairaalaan pääse heti ja samoin kaikenmaailman tutkimuksiin. Tietysti sairaalan ainoa ja komea mieslääkäri ottaa hoitaakseen tämän syöpäpotilaan joka on nainen ja vapaa-ajallakin soittelee naiselle varmistaakseen tuleehan potilas tutkimuksiin ja onhan muistanut ottaa lääkkeet ym. Sama toistuu myös kesken kiireisen työpäivän, lääkärillä on aikaa hillua sairaalan käytävillä ja ainoa potilas on tämä syöpäpotilas joka pitää parantaa.

Toinen asia mikä toistuu leffoissa ja sarjoissa on tapahtuu verinen autokolari ja ambulanssi tulee paikalle minuutissa, vaikka onnettomuus olisi tapahtunut missä lie hevonjeerassa ja sairaalassa yhden potilaan ympärillä pörrää 20 hoitajan ja lääkärin joukko. Lääkäreillä ja potilailla on aina aikaa jutella potilaiden kanssa ja vaihtaa kuulumiset, vaikka valittavat kiirettä.

Kolmas tapaus on, että komea sukulaispoika on juuri aloittanut keskussairaalassa ja menestyy hyvin. Ainoa ongelma lääkärimiehen äidille ja tädille on miehen sinkkuus ja se ettei sopivaa kumppania tahdo löytyä.