Puolisosta tullut ilkeä äitinsä syöpäsairaiden myötä

Jospa anoppisi tai muu kotiväki on joskus arvostellut rivien välistä tai suoraan sinua laiskaksi? Jos esim. opiskelet tai olet hyvässä virassa ja muut kadehtivat sitä, se kääntyy sinun istuskeluksi ja laiskuudeksi. Ja vielä jos he itse pitävät tärkeimpänä kotitöiden tekemistä ennen kaikke muuta, eivät ymmärrä mitä sinun elämäsi pääsykoelukuineen vaatii.

Jospa hänen kotiväkensä kateus sinua kohtaan purkaantuu nyt oudolla tavalla miehesi kautta, kun hän on niitä kuunnellut akansa ja näin tositilanteessa on pakko olla perheen puolella tunteineen?

Vierailija kirjoitti:

Jospa anoppisi tai muu kotiväki on joskus arvostellut rivien välistä tai suoraan sinua laiskaksi? Jos esim. opiskelet tai olet hyvässä virassa ja muut kadehtivat sitä, se kääntyy sinun istuskeluksi ja laiskuudeksi. Ja vielä jos he itse pitävät tärkeimpänä kotitöiden tekemistä ennen kaikke muuta, eivät ymmärrä mitä sinun elämäsi pääsykoelukuineen vaatii.

Jospa hänen kotiväkensä kateus sinua kohtaan purkaantuu nyt oudolla tavalla miehesi kautta, kun hän on niitä kuunnellut akansa ja näin tositilanteessa on pakko olla perheen puolella tunteineen?

Murheet ja vastoinkäymiset tuovat joskus imisistö esiin raadollisen puolen. Ainakin, jos ei ole tarpeeksi sivistystä ja älyä.

Tuttua tämä, joku makaa sohvalla ja haukkuu muita laiskoiksi, luulisi että helpompikin huutaa pystyasennossa.  Hän on kohtuuton.  Passaatte liikaa?

Olipa typerä idea muuttaa syöpäsairaan luo, jos kuitenkin asuu niin lähellä että voi sieltä käydä töissä.

Ymmärrettekö millainen rasitus olette?

Teistä ei ole mitään apua, mies pelkää menettävänsä äitinsä ja kiukuttelee sinulle.

Nyt keräätte luunne ja menette kotiinne, sinä tuet miestä ja yrität ymmärtää mitä hän käy mielessään läpi.

Väsynyt ja huono kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko sanonut puolisollesi?

Meinaan että hiljaa kärsiminen ei auta mitään.

Minä avaisin suuni, ja sanoisin "olen täällä siksi, että haluan auttaa. Se ei tarkoita, että se olen yksin minä, jonka pitää auttaa ja jota sinä kohtelelet minua kuin olisin joku vuokratyöntekijä, jonka olet nyt päättänyt lahjoittaa vanhemmillesi. Se on kuules nyt niin, että autapa sinä ihan itse vanhempiasi, ja sisaruksesi osallistukoot, muussa tapauksessa olette täällä vain heidän riesanaan. Minä lähden ny tkotiin lukemaan pääsykokeisiin, jotka eivät muuten lukematta mene läpi. Minä en uhraa tulevaisuuttani sen vuoksi, että sinä voit maata sohvalla ja huutaa minulle, että minä laiskottelen. . Soon nyt moro ja kassi selkään. Ai niin, ja ei kestä kiittää!" Anna tulla vaan, ja suoraa huutoa!

terv. n46v, elämää nähnyt

Olisipa rohkeutta. Olen sanonut, että voisin ottaa haukkumisen ilomielin vastaan jos hän tekisi yhtään mitään vanhempiensa vuoksi. Tämä auttoi pari kolme päivää, mokoma vain mökötti, mutta ei onneksi haukkunut. Sitten mokasin ja tein virheen ja helvetti pääsi jälleen irti. Kerroin hänelle että menen täksi viikonlopuksi viettämään aikaa kotiin ja omien vanhempieni luokse. Hän hermostui ja kertoi että häpeää koska en ole täällä auttamassa (hänen vanhempansa ovat itse poissa viikonlopun!). Kiitos kuitenkin tsemppauksesta, tuli sellainen olo, että enhän mitä väärin tee kun itseäni yritän puolustaa vaan päinvastoin!

Ap

Surutyö. Hän jotenkin tietämättään testaa, kuinka kestät hänen rinnallaan kaiken? Hän kaipaa tukea ja on vanhempiensa ja muun kotiväen sekä sinun välissä. Taustalla jotakin ristiriitaa, jota ei voi suoraan sinulle kertoa. Masentuntu. Menkää lääkäriin, seurakuntaan tai psykologille.

Vierailija kirjoitti:

Olipa typerä idea muuttaa syöpäsairaan luo, jos kuitenkin asuu niin lähellä että voi sieltä käydä töissä.

Ymmärrettekö millainen rasitus olette?

Teistä ei ole mitään apua, mies pelkää menettävänsä äitinsä ja kiukuttelee sinulle.

Nyt keräätte luunne ja menette kotiinne, sinä tuet miestä ja yrität ymmärtää mitä hän käy mielessään läpi.

Olipa hyvä näkökulma ja kommentti! Näin se varmaan menee.

No totta helvetissä sinä häivyt tuosta taloudesta! Miten tuollaista pitää edes kysyä, oikeasti? Lapset ja puoliso hoitakoon asian. Se on tulevaisuuttakin varten hyvä oppia olemaan välittämättä ryhmäpaineesta ja hoitamaan niitä itselle tärkeitä asioita = pääsykoe. Anteeksi vaan, mutta olet kyllä ihan tolkuton kynnysmatto.

Tässä ulkopuolisen näkemys asiaan.

Vau, tänne on tullut paljon viestejä. Kiitoksia kaikille. Koitan parhaani mukaan vastata.

Puolisoni on muuten normaalisti normaali. Ymmärtää sen kun loukkaa minua ja huomioi minua parhaansa mukaan. Ollaan oltu kuin paita ja peppu monta vuotta. Asunto hankittiin vasta aivan äskettäin vuoden harkinnan jälkeen. Kyllä voisi sanoa, että hän nytkin ymmärtää, ettei ole reilu minua kohtaan, mutta ei osaa olla muuten. Hän on äitinsä silmäterä, voisi sanoa että on jopa lempilapsi, eniten hemmoteltu. Ehkä tämä tilanne onkin nyt vieras, kun puoliso joutuisikin huolehtimaan äidistänsä, eikä toisinpäin. Toivoo varmasti että tekisin sen hänen puolestaan, koska ei osaa eikä uskalla itselleen myöntää, että äiti ei pärjääkkään nyt yksin. Olen ajatellut että voisin kertoa että olen nyt viikonlopun ja alkuviikon kotona, että saan luettua kunnolla hyvin ja voin tulla loppuviikoksi avuksi. En oikein pidä tuosta ajatuksesta, että kun tulee vaikeita aikoja, olisi heti mietittävä eroa. Olemme tienneet alusta asti, heti tavattuamme että haluamme olla yhdessä ja sopineet että kun on vaikeaa, niin tehdään töitä, haetaan apua, eikä vain hylätä muuten melkein täydellistä suhdetta, jossa molempien on hyvä olla. Tiedostan itsekin paremmin kuin hyvin, että tämä on epäreilu minua kohtaan. Puoliso on sisäistänyt väärin tämän auttamiskuvion: minun tehtäväni olisi tukea puolisoani ja auttaa häntä auttamaan äitiään parhaani mukaan. Tiedän kaiken tämän. Aion tänään keskustella rauhallisesti puolison kanssa, kertoa että minne menen hetkeksi aikaa ja menen jotta voin kerätä voimia ja lukea.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olipa typerä idea muuttaa syöpäsairaan luo, jos kuitenkin asuu niin lähellä että voi sieltä käydä töissä.

Ymmärrettekö millainen rasitus olette?

Teistä ei ole mitään apua, mies pelkää menettävänsä äitinsä ja kiukuttelee sinulle.

Nyt keräätte luunne ja menette kotiinne, sinä tuet miestä ja yrität ymmärtää mitä hän käy mielessään läpi.

Olipa hyvä näkökulma ja kommentti! Näin se varmaan menee.

Näin minäkin ajattelin ja olen tuonut ilmi. Anoppi kokee kuulemma hylkäämisenä sen, jos menemme muualle. Tässä on sinällänsä huono tilanne, anoppi käy herkillä ja puoliso kiukuttelee.

Tuolla joku mainitsikin siitä, että myös muu perhe pitää minua laiskana. On fakta, että nainen on heidän silmissään laiska, jos ei pidä kotitöitä tärkeimpänä asiana. Tästä olen tuonut jo ennen syöpää mielipiteeni esiin: meillä kotona kotityöt jaetaan. Mies on tästä samaa mieltä. Anoppi sitten luovutti suhteeni, ajatteli että olen luonteeltani laiska. Ajatelkoot, minä autan sen mitä voin/jaksan/kerkeän, jos se ei riitä niin se ei ole ongelmani. Ymmärtää kuitenkin että opiskelu on minulle tärkeää.

Ap

Mitäpä jos omat vanhempasi tarvitsisivat apua juuri nyt? Mitäpä jos pidät pienen keskustelun vanhempiesi kanssa, ja keksisitte vaivan, minkä takia sinun pitää lähteä heille. menetkin sitten kotiin lukemaan. Kun olet lukenut niihin pääsykokeisiisi, käynyt pääsykokeissa, niin tsekkaapa sitten, että kannattaako suhdetta jatkaa: Jos syöpäsairas ei ole ihan terminaalivaiheessa, niin ei kaikkien tarvitse hänen luonaan asua puhumattakaan siitä, että niissä kotitöissä rasitettaisiin perheeseen kuulumatonta.

Ilmiselvästi miehesi on perheensä luona sauessaan omaksunut perheensä käsityksen kotitöiden jakamisesta: ne kuuluvat vain naisille ja erityisesti miniälle. Nyt kun hän on näyttänyt oikean karvansa stressin alla, niin haluatko jatkaa elämää hänen kanssaan? Arvaa kenelle jää kotityöt tulevaisuudessa, jos lapsia hankitte?

Toki, jos muutos tulee siihen käytökseen siellä psykologin luona viikossa tai kahdessa, niin sitten voit ajatella tulevaisuutta yhdessä, muuten en harkitsisi.

Nimittäin on ihan eri asia olla kireä, kiukkuinen ja hankala surun kohdatessa, kuin vaatia toista asumaan koko ajan anoppilassa, tekemään kaikki anoppilan työt itse laiskotellessa, ja vaatia sitä. sekin olisi ymmärrettävää, että kukaan muu ei pystyisi tekemään niitä kotitöitä: suru ja ahdistus saattaa vaikuttaa niin, että tulee tarmottomaksi ja eikä pysty tarttumaan toimeen. Silloin kuitenkin yleensä kuitenkin osaa arvostaa sitä, että joku toinen kykenee.

N43 puhuu asiaa. Sinä et ole joku jonka pitää alistua, joka on suhteessa vaan saamapuolella. Te olette kaksi yhtä tärkeää ihmistä. Sinulla on oma elämä, ja ammatti ja pääsykokeet on valtavan tärkeät ja stressaavat. Älä tee sitä virhettä että nyt sysäät ne sivuun, ja vuosien päästä tajuat että sinulla jäi se haluamasi ammatti saamatta ja olet nyt miehen solvaama ja ehkä jättämä.

Lähdet kotiin, ja jos mies suuttuu että hoidat PÄÄSYKOKEET kun heitä sisaruksia riittää hoitamaan, niin jätä se.

N49

Sivumennen sanoen, noin itsekeskeinen mies ei tuosta iän myötä ainakaan parane, eikä ilkeys yleensä iän myötä lievene.

Tossa on nyt miehelläsi näitä elämän kolhuja, jotka kasvattavat meitä aikuisksi. Tee hänelle palvelus äläkä ole anoppilassa piikana vaan anna miehellsi mahdollisuus maksaa äidilleen takaisin häneltä saamansa huolenpito ja osallistua sukupolvien ketjuun, jossa vanhempi saatetaan hautaan ja kasvetaan itse siksi viisaaksi vanhemmaksi poismenneen paikalle.

Onhan se surullista ja rankkaakin. Olen oman äitini hoitanut hautaan nelikymppisenä. Enkä olisi suostunut antamaan tehtävää kenenkään muun hoidettavaksi.

Yrität selitellä tuota tilannetta miehen puolelta parhain päin.

Kumppania ei tietenkään jätetä vain siksi että on vaikeaa. Mutta helppona aikana kiltin ihmisen on helppo olla sille hankalalle mieliksi, se ei mene yli voimavarojen. Kun tulee vaikeuksia, hankalan ihmisen kanssa ei käykään niin että ne vaikeudet kohdataan yhdessä. Hankala ei lisääkään omia ponnistuksiaan yhtään, vaan se kiltti ponnistelee yhä enemmän ja enemmän ja lopulta uupuu. Eli vaikeudet paljastaa armottomasti parisuhteen dynamiikan.

Teidän parisuhteessa ei nyt käynyt niin kuin hyvässä parisuhteessa, jossa vaikeuksien tullen ensin kiukutellaan mutta sitten avaudutaan puolisolle ja haetaan tältä tukea. Vaikeuksien käsitteleminen ja kohtaaminen yhdessä, ja niiden voittaminen yhdessä, vahvistaa hyvää suhdetta. Tulee sellainen olo, että me yhdessä selvitään pahoistakin ajoista. Kyllä siihen kuuluu kiukuttelua, mutta kun on keskusteluyhteys niin ne otetaan puheeksi.

Hankala (itsekäs, itsekeskeinen, vaativa) ihminen ihmissuhteessa ei pahan paikan tullen turvaudukaan puolisoon vaan alkaa syytellä tätä kaikesta mikä ei mennytkään hyvin, hän on tottunut että hän saa paljon huomiota ja että hän ei juurikaan joudu joustamaan ja tekemään kompromisseja. Hyvänä aikana näin onkin.

Sitten kun tulee esimerkiksi lapsi suhteeseen, hankala ja vaativa puoliso ei muutakaan yhtään toimintatapojaan. Lapsen tultua kun pitäisi yhdessä jakaa väsymys, vapaa-ajan vähentyminen, elämän muutos, rahan kuluminen, vastuu. Käykin niin että hankala jatkaa elämäänsä kuten ennekin, ja kaiken venymisen tekee se kiltti - jolla ei tietenkään voimavarat riitä mahdottomiin. Hankala ei kuitenkaan tule ymmärtämään, miksi palvelu ei pelaa niin kuin ennen, vaimo pihtaa, rupsahtaa ja alkaa nalkuttaa ja lopulta eroaa, jos taloudellisesti siihen pystyy.

Lapsen saamisen tilalle voi vaihtaa sen kiltin puolison sairastuminen/ ongelmat opintojen saamisessa päätökseen/ kiltin vanhempien sairastuminen / työttömyys jne. Kaikki ongelmat kohdataan samalla ymmärtämättömyydellä, itsekeskeisyydellä ja vaativuudella. Ilkeydellä maustettuna.

Ap, tässä on jonkun verran elämänkokemusta takana, joten mietipä ihan tosissaan ja vakavasti tätä asiaa, ja tätä paljastavaa käännekohtaa teidän suhteessa. Sinulla ei ole tuon kanssa vielä lapsia vaan olet vapaa lähtemään.

Älä tunne valinnoistasi syyllisyyttä. Kyse on sinun elämästäsi, et ole tehnyt mitään elämän kokoista lupausta pitää huolta juuri tuosta hankalasta ihmisestä maailman loppuun. Sinä rakastuit häneen mutta se ei ole rikos. Voi rakastaa hankalaa miestä, mutta sinun ei tarvitse jäädä silti elämään sellaisen kanssa. Siitä voi toipua. Hän ei myöskään ole maailman ainoa mies. Mukaviakin miehiä on, ja heitä tulee sinullekin vastaan sitten, kun olet oppinut tunnistamaan ja välttämään tuollaiset väärät miehet, jotka imevät elämänvoimasi ja käyttävät sinut loppuun.

Kukaan ei tule syyllistämään sinua erosta - kukaan sellainen jolla olisi väliä sen jälkeen kun olet eronnut. Omat ystäväsi ja vanhempasi haluavat vain että olet onnellinen. Kukaan heistä ei voi tietää eikä päättää puolestasi, vain sinä tiedät jos suhde ei toimi, sitä ei tarvitse edes yrittää selittää kenellekään. Sinun elämäsi.

N49

Uskon, että koska hänestä tulee tällaista käytöstä ja asennetta tiukassa paikassa esiin, johtui se sitten mistä tahansa, tulee hän olemaan samanlainen ja vielä pahempi, kun sinulle tapahtuu jotain vastaavaa. Nimim. Sen kaiken kokenut

Haluaakohan se anoppikaan sinua sinne? Minä ainakin kuvittelisin jos olisin sairas, niin en todellakaan haluaisi mitään lasteni puolisoita tänne asumaan.

Vierailija kirjoitti:

N43 puhuu asiaa. Sinä et ole joku jonka pitää alistua, joka on suhteessa vaan saamapuolella. Te olette kaksi yhtä tärkeää ihmistä. Sinulla on oma elämä, ja ammatti ja pääsykokeet on valtavan tärkeät ja stressaavat. Älä tee sitä virhettä että nyt sysäät ne sivuun, ja vuosien päästä tajuat että sinulla jäi se haluamasi ammatti saamatta ja olet nyt miehen solvaama ja ehkä jättämä.

Lähdet kotiin, ja jos mies suuttuu että hoidat PÄÄSYKOKEET kun heitä sisaruksia riittää hoitamaan, niin jätä se.

N49

Sivumennen sanoen, noin itsekeskeinen mies ei tuosta iän myötä ainakaan parane, eikä ilkeys yleensä iän myötä lievene.

Uskon, että tämä ei johdu pelkästään miehestä, vaan koko hänen lapsuudenperheestään, anopista, siskosta, apesta tai/ja. Entä kaveripiiri. Miehesi ja naoppisi ei ole katkaissut napanuoraa ja se johtaa tähän.

Väsynyt, huono ja nyt toiveikas kirjoitti:

Vau, tänne on tullut paljon viestejä. Kiitoksia kaikille. Koitan parhaani mukaan vastata.

Puolisoni on muuten normaalisti normaali. Ymmärtää sen kun loukkaa minua ja huomioi minua parhaansa mukaan. Ollaan oltu kuin paita ja peppu monta vuotta. Asunto hankittiin vasta aivan äskettäin vuoden harkinnan jälkeen. Kyllä voisi sanoa, että hän nytkin ymmärtää, ettei ole reilu minua kohtaan, mutta ei osaa olla muuten. Hän on äitinsä silmäterä, voisi sanoa että on jopa lempilapsi, eniten hemmoteltu. Ehkä tämä tilanne onkin nyt vieras, kun puoliso joutuisikin huolehtimaan äidistänsä, eikä toisinpäin. Toivoo varmasti että tekisin sen hänen puolestaan, koska ei osaa eikä uskalla itselleen myöntää, että äiti ei pärjääkkään nyt yksin. Olen ajatellut että voisin kertoa että olen nyt viikonlopun ja alkuviikon kotona, että saan luettua kunnolla hyvin ja voin tulla loppuviikoksi avuksi. En oikein pidä tuosta ajatuksesta, että kun tulee vaikeita aikoja, olisi heti mietittävä eroa. Olemme tienneet alusta asti, heti tavattuamme että haluamme olla yhdessä ja sopineet että kun on vaikeaa, niin tehdään töitä, haetaan apua, eikä vain hylätä muuten melkein täydellistä suhdetta, jossa molempien on hyvä olla. Tiedostan itsekin paremmin kuin hyvin, että tämä on epäreilu minua kohtaan. Puoliso on sisäistänyt väärin tämän auttamiskuvion: minun tehtäväni olisi tukea puolisoani ja auttaa häntä auttamaan äitiään parhaani mukaan. Tiedän kaiken tämän. Aion tänään keskustella rauhallisesti puolison kanssa, kertoa että minne menen hetkeksi aikaa ja menen jotta voin kerätä voimia ja lukea.

Ap

Olet fiksu ja ihana ihminen. Pääsette tämän yli kun käsittelette asiaa ja hänkin myöntää ja yrittää vastedes. Miehesi on onnenpekka, olet ymmärtäväinen, kuten kuuluukin.

Vierailija kirjoitti:

Väsynyt, huono ja nyt toiveikas kirjoitti:

Vau, tänne on tullut paljon viestejä. Kiitoksia kaikille. Koitan parhaani mukaan vastata.

Puolisoni on muuten normaalisti normaali. Ymmärtää sen kun loukkaa minua ja huomioi minua parhaansa mukaan. Ollaan oltu kuin paita ja peppu monta vuotta. Asunto hankittiin vasta aivan äskettäin vuoden harkinnan jälkeen. Kyllä voisi sanoa, että hän nytkin ymmärtää, ettei ole reilu minua kohtaan, mutta ei osaa olla muuten. Hän on äitinsä silmäterä, voisi sanoa että on jopa lempilapsi, eniten hemmoteltu. Ehkä tämä tilanne onkin nyt vieras, kun puoliso joutuisikin huolehtimaan äidistänsä, eikä toisinpäin. Toivoo varmasti että tekisin sen hänen puolestaan, koska ei osaa eikä uskalla itselleen myöntää, että äiti ei pärjääkkään nyt yksin. Olen ajatellut että voisin kertoa että olen nyt viikonlopun ja alkuviikon kotona, että saan luettua kunnolla hyvin ja voin tulla loppuviikoksi avuksi. En oikein pidä tuosta ajatuksesta, että kun tulee vaikeita aikoja, olisi heti mietittävä eroa. Olemme tienneet alusta asti, heti tavattuamme että haluamme olla yhdessä ja sopineet että kun on vaikeaa, niin tehdään töitä, haetaan apua, eikä vain hylätä muuten melkein täydellistä suhdetta, jossa molempien on hyvä olla. Tiedostan itsekin paremmin kuin hyvin, että tämä on epäreilu minua kohtaan. Puoliso on sisäistänyt väärin tämän auttamiskuvion: minun tehtäväni olisi tukea puolisoani ja auttaa häntä auttamaan äitiään parhaani mukaan. Tiedän kaiken tämän. Aion tänään keskustella rauhallisesti puolison kanssa, kertoa että minne menen hetkeksi aikaa ja menen jotta voin kerätä voimia ja lukea.

Ap

Olet fiksu ja ihana ihminen. Pääsette tämän yli kun käsittelette asiaa ja hänkin myöntää ja yrittää vastedes. Miehesi on onnenpekka, olet ymmärtäväinen, kuten kuuluukin.

Joo, just näin. Mutta koska ap on kiltti ja vastuuntuntoinen ja miellyttämisenhaluinen, on tärkeää, että jos mies ei myönnä eikä yritä, pitää ap:n pelastaa itse itsensä, koska silloin mies ei tule sitä tekemään vaan imee ap:stä ihan kaiken, mitä imettävissä on. 

Paljon kiitoksia kaikille vastanneille. Jännitti aluksi kirjoittaa tänne, kun ei tiedä mikä on vastaanotto. Kiitoksia kaikille avusta!

Pyrin aina tosiaan ymmärtämään toisen näkökulmaa - miksi hän tekee noin, miltä hänestä tuntuu, mitä hän tällä hakee. Minusta muutenkin tuntuu rajulta tuomita mies, jonka äiti saattaa kuolla pian. Omat rajat on kuitenkin pidettävä.

Sain kamalasti rohkeutta teiltä (oli ihanaa huomata, ettei oikeasti ole niin kamala, mitä kiukkukalle väittää). Miehelle kerroin että menen itse kotiin yöksi ja viikonlopuksi ja että hän on toki tervetullut mukaan. Kerroin myös etten ota vastaan vittuilua laiskottelusta mieheltä joka ei tee itse mitään kenenkään hyväksi tässä taloudessa. Riitahan siitä tuli, mutta puheväleissä ollaan. Tuntuu että mies taisi nyt ymmärtää jotain, mutta ettei ole valmis sitä ääneen myöntämään. Mutta suunta on oikea. Toivon mukaan.

Oma ajatusmallini on se, että syöpä ja kuolema ovat kamalia asioita, niiden kuuluu ahdistaa tavallaan, niistä kuuluu olla vihainen. Mutta oman elämän elämisen lopettaminen läheisen sairauden vuoksi ei ole hyvä kenelläkään: ei itselle, läheisille tai sairaalle. Olen kovasti koittanut ja tässä on minun rajani. Haluaisin toki, että jaksaisin enemmän, mutta oma jaksaminen ei ole valinta. Pakko se on nyt hyväksyä, niin minun kuin puolisonkin.

Kiitoksia vielä kerran kaikille, itse laittelen viestiä tilanteesta jatkossakin tänne (ei ole varmasti ohi vielä) ja vastailen tottakai kysymyksiin.

Ap, meneekö teillä välienselvittelyt helposti tappeluksi vai sujuvatko ristiriitojen ratkaisut normaalisti paremmin? Eli onko mies nyt vain sekaisin tästä äitinsä tapauksesta ja osaa keskustella muulloin ongelmista rakentavammin?