Puolisosta tullut ilkeä äitinsä syöpäsairaiden myötä

Ilmeisestikään miehesi ei osaa käsitellä tilannetta ja hänen kannattaisi jutella jollekin. Oletko yrittänyt keskustella hänen kanssaan siitä, miltä hänestä tuntuu ja yrittää tukea häntä tuomaan tunteensa esille?

Vierailija kirjoitti:

Ilmeisestikään miehesi ei osaa käsitellä tilannetta ja hänen kannattaisi jutella jollekin. Oletko yrittänyt keskustella hänen kanssaan siitä, miltä hänestä tuntuu ja yrittää tukea häntä tuomaan tunteensa esille?

Olen, mutta keskustelu kääntyy aina siihen, että hän voisi paremmin, jos minä tekisin ja jaksaisin paremmin. En saa häneen siis yhteyttä, vaan hän sulkeutuu. Hän on kyllä varannut ajan psykologilta, ehkäpä se auttaisi. Halu auttaa on suuri, mutta en kohta jaksa auttaa.

Ap

Teidän suhteen dynamiikka on ihan väärällä ladulla. Ehkä tämä laukaisi sen tai olisi ollut muutenkin. Taidat olla aika nuori. Mieti, mitä haluat elämältä ja haluaako kumppanisi samaa vai joudutko luopumaan omannäköisestäsi tulevaisuudesta.

Lähtisin kotiin. Se on kuitenkin sun puolison äiti. On raskasta, on kamalaa, mutta se ei ole sun vika millään muotoa eikä sun tarvitse olla mikään jätesäkki siellä. Luet pääsykokeisiin ja annat puolisosi keskittyä äitiinsä ja omaan lapsuuden perheeseensä. Välillä voit käydä siellä, mutta ei tarvitse asua siellä.

Vierailija kirjoitti:

Teidän suhteen dynamiikka on ihan väärällä ladulla. Ehkä tämä laukaisi sen tai olisi ollut muutenkin. Taidat olla aika nuori. Mieti, mitä haluat elämältä ja haluaako kumppanisi samaa vai joudutko luopumaan omannäköisestäsi tulevaisuudesta.

Tämä sen laukaisi. Aikaisemmin on kehunut ja pitänyt minua arvossa, ollut innoissaan minun kanssani pääsykokeista ja toivon mukaan tulevista opinnoista, pystynyt puhumaan omista tunteistaan jonkin verran. Meillä on ostettu asunto ja yhteistä tulevaisuutta odotellaan ja ollaan suunniteltu ja se on meille aika selvä (jos elämä menee suunnitelmien mukaan). Hänellä on ajottain hetkiä, kun hän kehuu ja kertoo rakastavansa ja arvostavansa minua, mutta nämä kiukkupuuskat ovat ilkeitä. Kun kysyn, että tarkoittaako hän todella kaikkea mistä on minua haukkunut, niin vastaus on yleensä "no emmä tarkota, älä kysele, anna mun olla". Mutta tuntuu kauhealta huomata, etten halua tulla hänen vanhempiensa luo koska jännittää tuo haukkuminen. Että koska se tulee? Näytänkö nyt laiskalta? Tiedän kyllä että tämä haukkuminen ei ole minun vikani, vaan puolison tapa purkaa ahdistusta.

Anteeksi ajatuksenvirrasta, ei oma ajatus pysy enää kovin selkeänä. Tänään ensimmäinen haukkuminen tuli aamukuudelta kun olin tehnyt palkkaani liittyvän virheen.

Ap

Oletko sanonut puolisollesi?

Meinaan että hiljaa kärsiminen ei auta mitään.

Minä avaisin suuni, ja sanoisin "olen täällä siksi, että haluan auttaa. Se ei tarkoita, että se olen yksin minä, jonka pitää auttaa ja jota sinä kohtelelet minua kuin olisin joku vuokratyöntekijä, jonka olet nyt päättänyt lahjoittaa vanhemmillesi. Se on kuules nyt niin, että autapa sinä ihan itse vanhempiasi, ja sisaruksesi osallistukoot, muussa tapauksessa olette täällä vain heidän riesanaan. Minä lähden ny tkotiin lukemaan pääsykokeisiin, jotka eivät muuten lukematta mene läpi. Minä en uhraa tulevaisuuttani sen vuoksi, että sinä voit maata sohvalla ja huutaa minulle, että minä laiskottelen. . Soon nyt moro ja kassi selkään. Ai niin, ja ei kestä kiittää!" Anna tulla vaan, ja suoraa huutoa!

terv. n46v, elämää nähnyt

Vierailija kirjoitti:

Lähtisin kotiin. Se on kuitenkin sun puolison äiti. On raskasta, on kamalaa, mutta se ei ole sun vika millään muotoa eikä sun tarvitse olla mikään jätesäkki siellä. Luet pääsykokeisiin ja annat puolisosi keskittyä äitiinsä ja omaan lapsuuden perheeseensä. Välillä voit käydä siellä, mutta ei tarvitse asua siellä.

Tätä olen minäkin miettinyt ja olen koittanut sitä ehdottaa puolisolleni. Ajattelin että saattaisi helpottaa meitä molempia, hänen ei tarvisi hävetä minua ja minun ei tarvisisi olla varpaillani. Mutta sitten olen saanut kuulla olevani itsekäs, minun pitäisi auttaa syöpäsairasta, miten kehtaan, hänen siskonsa joutuu auttamaan minun puolestani. Olen keskustellut asiasta syöpään kuolleiden lasten kanssa ja he ovat sitä mieltä että kulutan itseni näin ja siitä ei ole kenellekään apua eikä hyötyä. En vain tiedä miten selittää tämä puolisolleni niin että hän ymmärtäisi. Puolison vanhemmille on ok, että olisin kotona (olen kysynyt)

Ap

Vierailija kirjoitti:

Oletko sanonut puolisollesi?

Meinaan että hiljaa kärsiminen ei auta mitään.

Minä avaisin suuni, ja sanoisin "olen täällä siksi, että haluan auttaa. Se ei tarkoita, että se olen yksin minä, jonka pitää auttaa ja jota sinä kohtelelet minua kuin olisin joku vuokratyöntekijä, jonka olet nyt päättänyt lahjoittaa vanhemmillesi. Se on kuules nyt niin, että autapa sinä ihan itse vanhempiasi, ja sisaruksesi osallistukoot, muussa tapauksessa olette täällä vain heidän riesanaan. Minä lähden ny tkotiin lukemaan pääsykokeisiin, jotka eivät muuten lukematta mene läpi. Minä en uhraa tulevaisuuttani sen vuoksi, että sinä voit maata sohvalla ja huutaa minulle, että minä laiskottelen. . Soon nyt moro ja kassi selkään. Ai niin, ja ei kestä kiittää!" Anna tulla vaan, ja suoraa huutoa!

terv. n46v, elämää nähnyt

Olisipa rohkeutta. Olen sanonut, että voisin ottaa haukkumisen ilomielin vastaan jos hän tekisi yhtään mitään vanhempiensa vuoksi. Tämä auttoi pari kolme päivää, mokoma vain mökötti, mutta ei onneksi haukkunut. Sitten mokasin ja tein virheen ja helvetti pääsi jälleen irti. Kerroin hänelle että menen täksi viikonlopuksi viettämään aikaa kotiin ja omien vanhempieni luokse. Hän hermostui ja kertoi että häpeää koska en ole täällä auttamassa (hänen vanhempansa ovat itse poissa viikonlopun!). Kiitos kuitenkin tsemppauksesta, tuli sellainen olo, että enhän mitä väärin tee kun itseäni yritän puolustaa vaan päinvastoin!

Ap

Kuinka kauan olette olleet yhdessä? Kuinka pian asunto ostettiin? Onko tämä asunto jo käytössäsi? Sinä asut omassa kotonasi ja käyt vierailuilla sopivaksi katsomasi määrän. Auttajia tuntuu olevan riittävästi oman perheenkin parista, mutta jos SINUSTA ITSESTÄSI tuntuu, että haluat joskus auttaa, voit kysyä onko jotain. 

t. Luonnehäiriöisen kanssa asunut sekä perheenjäsenensä syövälle menettänyt

Väsynyt ja huono kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lähtisin kotiin. Se on kuitenkin sun puolison äiti. On raskasta, on kamalaa, mutta se ei ole sun vika millään muotoa eikä sun tarvitse olla mikään jätesäkki siellä. Luet pääsykokeisiin ja annat puolisosi keskittyä äitiinsä ja omaan lapsuuden perheeseensä. Välillä voit käydä siellä, mutta ei tarvitse asua siellä.

Tätä olen minäkin miettinyt ja olen koittanut sitä ehdottaa puolisolleni. Ajattelin että saattaisi helpottaa meitä molempia, hänen ei tarvisi hävetä minua ja minun ei tarvisisi olla varpaillani. Mutta sitten olen saanut kuulla olevani itsekäs, minun pitäisi auttaa syöpäsairasta, miten kehtaan, hänen siskonsa joutuu auttamaan minun puolestani. Olen keskustellut asiasta syöpään kuolleiden lasten kanssa ja he ovat sitä mieltä että kulutan itseni näin ja siitä ei ole kenellekään apua eikä hyötyä. En vain tiedä miten selittää tämä puolisolleni niin että hän ymmärtäisi. Puolison vanhemmille on ok, että olisin kotona (olen kysynyt)

Ap

Äh, ajatusvirhe. Olen siis keskustellut heidän kanssa, joiden vanhemmat ovat syöpään kuolleet.

Ap

Jos se poikaystäväsi ei ota onkeensa, kun kerrot miten koet asiat, ei hän tule muuttumaan. Tai siis tulee. Pahempaan. Kuvaavaa ovat vellovat riidat ja keskustelut, jotka eivät johda mihinkään ja joissa tulet sovatuksi ja syytellyksi. Mieti, onko yhtä hankalaa hoitaa asioita muiden kanssa. Jos se onnistuu muiden kanssa, miksei hänen? Onko syy todella sinussa vai hänessä/teissä kokonaisuutena?

Monta vuotta elämästäni hukkasin yrittämiseen ja kärsimiseen. Nyt tajuan, että jos ne asiat eivät lähde heti korjaantumaan oikealle ladulle, miksi ne tekisivät sitä myöhemminkään. Vastapuolelle voi esittää vaikka kuinka monta järkiargumenttia tai kertoa omista tunteistaan, mutta ne eivät tule muuttamaan yhtään mitään.

t. 9

Ai kamala, mikä tilanne. Ap:n ei todellakaan tarvitse noin paljon tehdä varsinkin, kun taloudessa asuu muitakin täysin kykeneviä ihmisiä. Itse taidan olla ap:n anopin ikäluokkaa enkä odota, että vastaavassa tilanteessa miniä on se, joka joutuu auttamaan.

Sano anopille, että olet auttanut sen verran mitä jaksat ja jatkossa keskityt enemmän pääsykokeisiin. Anoppinasi juttelisin pojalle kunnolla.

Väsynyt ja huono kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko sanonut puolisollesi?

Meinaan että hiljaa kärsiminen ei auta mitään.

Minä avaisin suuni, ja sanoisin "olen täällä siksi, että haluan auttaa. Se ei tarkoita, että se olen yksin minä, jonka pitää auttaa ja jota sinä kohtelelet minua kuin olisin joku vuokratyöntekijä, jonka olet nyt päättänyt lahjoittaa vanhemmillesi. Se on kuules nyt niin, että autapa sinä ihan itse vanhempiasi, ja sisaruksesi osallistukoot, muussa tapauksessa olette täällä vain heidän riesanaan. Minä lähden ny tkotiin lukemaan pääsykokeisiin, jotka eivät muuten lukematta mene läpi. Minä en uhraa tulevaisuuttani sen vuoksi, että sinä voit maata sohvalla ja huutaa minulle, että minä laiskottelen. . Soon nyt moro ja kassi selkään. Ai niin, ja ei kestä kiittää!" Anna tulla vaan, ja suoraa huutoa!

terv. n46v, elämää nähnyt

Olisipa rohkeutta. Olen sanonut, että voisin ottaa haukkumisen ilomielin vastaan jos hän tekisi yhtään mitään vanhempiensa vuoksi. Tämä auttoi pari kolme päivää, mokoma vain mökötti, mutta ei onneksi haukkunut. Sitten mokasin ja tein virheen ja helvetti pääsi jälleen irti. Kerroin hänelle että menen täksi viikonlopuksi viettämään aikaa kotiin ja omien vanhempieni luokse. Hän hermostui ja kertoi että häpeää koska en ole täällä auttamassa (hänen vanhempansa ovat itse poissa viikonlopun!). Kiitos kuitenkin tsemppauksesta, tuli sellainen olo, että enhän mitä väärin tee kun itseäni yritän puolustaa vaan päinvastoin!

Ap

Miksikäs se rohkeus puuttuu?

Haluatko olla alisteinen toisille ja siinä samassa vähän olettaa, että koska kiltisti alistut, niin voit myös vaatia että sinua palvellaan? Ala kantaa vastuu itsestäsi nyt vain, ei sitä kukaan prinssi valkoisella ratsullaan tule koskaan puolestasi tekemään. Sellaiseten miesten kuin sun munat pitää sapelilla kuvainnollisesti katkoa, etteivät hypi nenille, kuten miehesi näyttää tekevän. Sulla on pillu jota miehesi haluaa, sulla on valta. N43

Vierailija kirjoitti:

Jos se poikaystäväsi ei ota onkeensa, kun kerrot miten koet asiat, ei hän tule muuttumaan. Tai siis tulee. Pahempaan. Kuvaavaa ovat vellovat riidat ja keskustelut, jotka eivät johda mihinkään ja joissa tulet sovatuksi ja syytellyksi. Mieti, onko yhtä hankalaa hoitaa asioita muiden kanssa. Jos se onnistuu muiden kanssa, miksei hänen? Onko syy todella sinussa vai hänessä/teissä kokonaisuutena?

Monta vuotta elämästäni hukkasin yrittämiseen ja kärsimiseen. Nyt tajuan, että jos ne asiat eivät lähde heti korjaantumaan oikealle ladulle, miksi ne tekisivät sitä myöhemminkään. Vastapuolelle voi esittää vaikka kuinka monta järkiargumenttia tai kertoa omista tunteistaan, mutta ne eivät tule muuttamaan yhtään mitään.

t. 9

Onneksi mä osaan pitää puoleni enkä ole tuollainen hyväntahtoinen ns. epäitsekäs typerys, joka hukkaa idiooteille parhaat vuotensa.

Vierailija kirjoitti:

Väsynyt ja huono kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko sanonut puolisollesi?

Meinaan että hiljaa kärsiminen ei auta mitään.

Minä avaisin suuni, ja sanoisin "olen täällä siksi, että haluan auttaa. Se ei tarkoita, että se olen yksin minä, jonka pitää auttaa ja jota sinä kohtelelet minua kuin olisin joku vuokratyöntekijä, jonka olet nyt päättänyt lahjoittaa vanhemmillesi. Se on kuules nyt niin, että autapa sinä ihan itse vanhempiasi, ja sisaruksesi osallistukoot, muussa tapauksessa olette täällä vain heidän riesanaan. Minä lähden ny tkotiin lukemaan pääsykokeisiin, jotka eivät muuten lukematta mene läpi. Minä en uhraa tulevaisuuttani sen vuoksi, että sinä voit maata sohvalla ja huutaa minulle, että minä laiskottelen. . Soon nyt moro ja kassi selkään. Ai niin, ja ei kestä kiittää!" Anna tulla vaan, ja suoraa huutoa!

terv. n46v, elämää nähnyt

Olisipa rohkeutta. Olen sanonut, että voisin ottaa haukkumisen ilomielin vastaan jos hän tekisi yhtään mitään vanhempiensa vuoksi. Tämä auttoi pari kolme päivää, mokoma vain mökötti, mutta ei onneksi haukkunut. Sitten mokasin ja tein virheen ja helvetti pääsi jälleen irti. Kerroin hänelle että menen täksi viikonlopuksi viettämään aikaa kotiin ja omien vanhempieni luokse. Hän hermostui ja kertoi että häpeää koska en ole täällä auttamassa (hänen vanhempansa ovat itse poissa viikonlopun!). Kiitos kuitenkin tsemppauksesta, tuli sellainen olo, että enhän mitä väärin tee kun itseäni yritän puolustaa vaan päinvastoin!

Ap

Miksikäs se rohkeus puuttuu?

Haluatko olla alisteinen toisille ja siinä samassa vähän olettaa, että koska kiltisti alistut, niin voit myös vaatia että sinua palvellaan? Ala kantaa vastuu itsestäsi nyt vain, ei sitä kukaan prinssi valkoisella ratsullaan tule koskaan puolestasi tekemään. Sellaiseten miesten kuin sun munat pitää sapelilla kuvainnollisesti katkoa, etteivät hypi nenille, kuten miehesi näyttää tekevän. Sulla on pillu jota miehesi haluaa, sulla on valta. N43

Toi toimii normaalin ihmisen kanssa. Nyt pitäisi tietää, onko ap:n poikaystävä normaali vai ei. Tuo ap:n käytös ja reaktiot antavat viitteitä siihen, että kyseessä ei ole normaali parisuhderiita. Toisaalta, kuka normaali vaatii kumppaniltaan tuollaista kuin ap:n? Ja he ovat vasta yheisen taipaleensa alussa (toivottavasti lopussa, jos tilanne on noin paha).

t.9

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos se poikaystäväsi ei ota onkeensa, kun kerrot miten koet asiat, ei hän tule muuttumaan. Tai siis tulee. Pahempaan. Kuvaavaa ovat vellovat riidat ja keskustelut, jotka eivät johda mihinkään ja joissa tulet sovatuksi ja syytellyksi. Mieti, onko yhtä hankalaa hoitaa asioita muiden kanssa. Jos se onnistuu muiden kanssa, miksei hänen? Onko syy todella sinussa vai hänessä/teissä kokonaisuutena?

Monta vuotta elämästäni hukkasin yrittämiseen ja kärsimiseen. Nyt tajuan, että jos ne asiat eivät lähde heti korjaantumaan oikealle ladulle, miksi ne tekisivät sitä myöhemminkään. Vastapuolelle voi esittää vaikka kuinka monta järkiargumenttia tai kertoa omista tunteistaan, mutta ne eivät tule muuttamaan yhtään mitään.

t. 9

Onneksi mä osaan pitää puoleni enkä ole tuollainen hyväntahtoinen ns. epäitsekäs typerys, joka hukkaa idiooteille parhaat vuotensa.

Jos joku olisi sanonut mulle, että katso nyt tätä ja tätä ja lähde menemään, olet ihan vapaa, olisin lähtenyt. Mutta se otti aikansa, että pystyi antamaan itse itselleen luvan. Todeta, että on kaikkensa yrittänyt eikä mikään auta. Enää en menisi samaan ansaan. Mutta nyt on minun vuoroni yrittää avata toisten kärsivien silmiä, jotta he voisivat arvioida omaa tilannettaan paremmin ja mahdollisesti nähdä sen, mitä itse en osanunut aikanaan nähdä.

t. 9

Vierailija kirjoitti:

Lähtisin kotiin. Se on kuitenkin sun puolison äiti. On raskasta, on kamalaa, mutta se ei ole sun vika millään muotoa eikä sun tarvitse olla mikään jätesäkki siellä. Luet pääsykokeisiin ja annat puolisosi keskittyä äitiinsä ja omaan lapsuuden perheeseensä. Välillä voit käydä siellä, mutta ei tarvitse asua siellä.

Näin. Keskustelisin ensin anopin kanssa ja kertoisin asiallisesti miksi lähtisin (jotta mies ei pääsisi mustamaalaamaan). Jos et uskalla miehelle avautua, kirjoita kirje ja kerro siinä kaikki epäkohdat ja mieltä painavat asiat. Sen jälkeen puhelin äänettömälle ja keskitys pääsykokeisiin. :) Ap, olet kuitenkin "vain" miniä, ei ole yksin sinun harteillasi hoitaa syöpäsairasta anoppia etenkin kun talo on täynnä appivanhempien lapsia.

Kuinka auliisti ap:n poikaystävä olisi hoitamassa omaa sairasta anoppiaan tai appeaan? Ei kuulosta kovin toimeliaalta tapaukselta. 

Väsynyt ja huono kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Teidän suhteen dynamiikka on ihan väärällä ladulla. Ehkä tämä laukaisi sen tai olisi ollut muutenkin. Taidat olla aika nuori. Mieti, mitä haluat elämältä ja haluaako kumppanisi samaa vai joudutko luopumaan omannäköisestäsi tulevaisuudesta.

Tämä sen laukaisi. Aikaisemmin on kehunut ja pitänyt minua arvossa, ollut innoissaan minun kanssani pääsykokeista ja toivon mukaan tulevista opinnoista, pystynyt puhumaan omista tunteistaan jonkin verran. Meillä on ostettu asunto ja yhteistä tulevaisuutta odotellaan ja ollaan suunniteltu ja se on meille aika selvä (jos elämä menee suunnitelmien mukaan). Hänellä on ajottain hetkiä, kun hän kehuu ja kertoo rakastavansa ja arvostavansa minua, mutta nämä kiukkupuuskat ovat ilkeitä. Kun kysyn, että tarkoittaako hän todella kaikkea mistä on minua haukkunut, niin vastaus on yleensä "no emmä tarkota, älä kysele, anna mun olla". Mutta tuntuu kauhealta huomata, etten halua tulla hänen vanhempiensa luo koska jännittää tuo haukkuminen. Että koska se tulee? Näytänkö nyt laiskalta? Tiedän kyllä että tämä haukkuminen ei ole minun vikani, vaan puolison tapa purkaa ahdistusta.

Anteeksi ajatuksenvirrasta, ei oma ajatus pysy enää kovin selkeänä. Tänään ensimmäinen haukkuminen tuli aamukuudelta kun olin tehnyt palkkaani liittyvän virheen.

Ap

Hän purkaa pahaa oloaan sinuun ja jokin lapsuudesta ja vanhempien parisuhteesta kumpuaa nyt tuossa tilanteessa. Valitettavasti joskus syöpäsairaskin voi muuttua aik  katkeraksi ja itsekkääksi, jos vaikka taustalla on jotakin alttiutta sellaiselle. Jopa perintöasiat voivat tulla mieleen ja herätä kuvittelut perintöä kärkkyvistä lasten kumppaneista. Valitettavasti siis näinkin se menee aina joskus, kun ihmiset ovat heikkoja ja lääkityksen ja surun alla. Tuossa tilanteessa pojasta voi tulla äidistä riippuvainen äidin miellyttäjä, jopa sinun ylitse. Onko teillä tällaisesta kysymys? Toivottavasti ei.

Todella epäreilu tilanne. Kyllähän omien lasten pitäisi ensisijaisesti auttaa (eikä varsinkaan niin, että sinä teet ja muut istuvat sohvalla). Itse varmaan lähtisin ja sanoisin, ettei täällä niin paljon tekemistä ole, etteikö mies sisaruksineen (+appi) niistä suoriutuisi. Olisin valmis tulemaan käymään silloin, jos apua ihan oikeasti tarvittaisiin.