Puolisosta tullut ilkeä äitinsä syöpäsairaiden myötä

Anteeksi jo alkuun tästä mitä sanon, mutta olen osittain tässä sun miehesi puolella.

Kyllä, tottakai sun pitää hoitaa sun velvollisuutesi ja omat asiasi ja kyllä, teit oikean ratkaisun kun menit kotiisi. Ei sun, eikä sun miehen pidä punkata syöpäsairaan kotona, olette siellä rasite. Myös sun miehesi pitäisi tulla sieltä kotiin.

Se kipu, suru ja pelko mitä sun miehesi nyt kokee, on aivan hirvittävää. En väitä että hän kohtelisi sua oikein, mutta mun mielestä hänellä on täysi oikeus käyttäytyä väärin ja epäloogisesti. Tuossa tilanteessa pää ei toimi oikein. Se että ihmisen naamalle lätkäistään tieto että oma vanhempi voi kuolla .. Se on aivan hirveä asia. Sitä ei voi sanoin kuvailla. Sun pitää kuitenkin nyt ottaa huomioon se, että tilanne voi jatkua pitkään. Et ole kertonut mikä syöpä on kysymyksessä, kauanko tilanne on jatkunut tai millainen ennuste on. Pahimmillaan voi käydä niin, että mies suree vuoden äitinsä sairautta ja sen jälkeen toisen vuoden hänen kuolemaansa.

Tämä ei ole helppoa aikaa parisuhteessa mutta jos oikeasti rakastat miestäsi niin juu, sun pitää nyt vaan hyväksyä se että häntä sattuu ja siniäkin saat siinä sivussa vähän osumaa. Toki hänen pitäisi jollain tasolla ymmärtää että kohtelee sinua väärin. Silti surun ja raivonpuuskia tulee.

Sanon tämän kokemuksesta - olen itse ollut samantyyppisessä tilanteessa kuin miehesi nyt. Minulla ei mitenkään olisi riittäneet voimat leikkimään enkeliä miestäni kohtaan. Minulla oli oma suruni. Olen äärettömän kiitollinen siitä että hän jaksoi käytöstäni ja kaikesta huolimatta tuki minua. Tiedän että tuo aika oli myös hänelle rankkaa. En tiedä missä olisin ilman häntä.

Vierailija kirjoitti:

Anteeksi jo alkuun tästä mitä sanon, mutta olen osittain tässä sun miehesi puolella.

Kyllä, tottakai sun pitää hoitaa sun velvollisuutesi ja omat asiasi ja kyllä, teit oikean ratkaisun kun menit kotiisi. Ei sun, eikä sun miehen pidä punkata syöpäsairaan kotona, olette siellä rasite. Myös sun miehesi pitäisi tulla sieltä kotiin.

Se kipu, suru ja pelko mitä sun miehesi nyt kokee, on aivan hirvittävää. En väitä että hän kohtelisi sua oikein, mutta mun mielestä hänellä on täysi oikeus käyttäytyä väärin ja epäloogisesti. Tuossa tilanteessa pää ei toimi oikein. Se että ihmisen naamalle lätkäistään tieto että oma vanhempi voi kuolla .. Se on aivan hirveä asia. Sitä ei voi sanoin kuvailla. Sun pitää kuitenkin nyt ottaa huomioon se, että tilanne voi jatkua pitkään. Et ole kertonut mikä syöpä on kysymyksessä, kauanko tilanne on jatkunut tai millainen ennuste on. Pahimmillaan voi käydä niin, että mies suree vuoden äitinsä sairautta ja sen jälkeen toisen vuoden hänen kuolemaansa.

Tämä ei ole helppoa aikaa parisuhteessa mutta jos oikeasti rakastat miestäsi niin juu, sun pitää nyt vaan hyväksyä se että häntä sattuu ja siniäkin saat siinä sivussa vähän osumaa. Toki hänen pitäisi jollain tasolla ymmärtää että kohtelee sinua väärin. Silti surun ja raivonpuuskia tulee.

Sanon tämän kokemuksesta - olen itse ollut samantyyppisessä tilanteessa kuin miehesi nyt. Minulla ei mitenkään olisi riittäneet voimat leikkimään enkeliä miestäni kohtaan. Minulla oli oma suruni. Olen äärettömän kiitollinen siitä että hän jaksoi käytöstäni ja kaikesta huolimatta tuki minua. Tiedän että tuo aika oli myös hänelle rankkaa. En tiedä missä olisin ilman häntä.

Näinpä juuri, toisten pitää leikkiä enkeliä ja pahassa paikassa eivät jaksa. Myös toiset aidosti huomioon ottavia ihmisiä on olemassa, esimerkkinä ap.

No jos laitat ap itsesi miehesi asemaan niin tiedät mitä odotat mieheltäsi vastaavassa tilanteessa ja mihin sinua voidaan "velvoittaa". Kukin käsittelee kuolemanpelon omalla tavallaan ja toisilla rahkeet ei riitä kovin kummoiseen tilanteen käsittelyyn tai itseanalyysiin. Mieti ap mitä odottaisit vastaavassa tilanteessa puolisoltasi ja toimi sen mukaan. Oman oikeudentajusi ja omantuntosi mukaan, ei puolisosi. Sillon ehkä tilanneratkausu on sinulle armollisempi ja voit elää sen mukaan. Nimenomaa elää, nyt ei kuole kukaan paitsi ehkä anoppisi eikä se ole sinun syysi.

Olen ollut tilanteissa, jossa omat vanhempani kuolivat syöpiin. Päätin unohtaa omat pelkoni ja auttaa heitä mutta myös huolehtia omasta jaksamisestani. Puolisoltani odotin vain hänen kykyjensä mukaista suhtautumista tilanteeseen. Puolisoni jäi vähän ulkopuoliseksi, hän on huono käsittelemään kuolemaa ja minä en jaksanut auttaa. Toisella kertaa hän oli myös pettymys, hän kiukutteli kun en jaksanut huomioida häntä tarpeeksi ja aloitti sivusuhteen. Kerroin, että en aio elää näin pahantuulista riitaisaa elämää lopun elämää, elämä on lyhyt ja kun saan ensin vanhempani saatettua elämänsä loppuun niin selvitellään sitten meidän parisuhde. Ja niinhän me erottiin, petyin hänen kiukutteluunsa minulle vaikeassa elämäntilanteessa. Tiedättehän, paha tilanne ja toinen pahentaa tilannetta entisestään kun ei parempaan pysty. Minä haluan parisuhteelta enemmän. (Ja myös löysin mitä halusin, vähän myöhemmin. )

Sinä voit tukea puolisoasi ja jos olet erityisen lahjakas ihminen voit myös tukea anoppiasi. Mutta vastuu tilanteesta ei ole sinun, sinulla ei ole velvollisuutta auttaa, sinun puolisollasi ja hänen sisaruksillaan on. Vapaudu syyllisyydestä ja auta parhaasi mukaan. Ehkä tärkeintä on tukea puolisoasi mutta mitä tahansa heittoja, syyllistämistä ja kiukuttelua sinun ei tarvitse ottaa. Otat sitten välimatkaa ja kerrot miksi. Puolisosi varmaan haukkuu sinua ja kaikki se moite on hänen syyllisyyttään kun hän ei kestä asiaa ja itseasiassa hän haukkuu itseään, sinä olet vain sattumoisin siinä lähellä ja maalitauluna. Älä ota itseesi, sano puolisollesi että sinähän haukut vain itseäsi, kuuntelen tiettyyn pisteeseen asti koska välitän sinusta mutta kun mitta tulee täyteen niin otan vähän happea ja välimatkaa niin en hajoa tähän.

Minä hoidin äitini hautaan sinkkuna. Ei minulla ollut tarvetta kiukutella kenellekään tai purkaa pahaa oloa. Ihmiset ovat erilaisia. Jokainen reagoi tavallaan, mutta ketään muuta ei voi pakottaa ottaa reaktioa vastaan, jos se on kohtuuton. On anoppi varmaan ap:llekin tärkeä ja jotenkin kuoleman lähestyminen koskettanee myös ap:tä. Ap:n piinaamisen sijaan suosittelisin miehelle terveyskeskuskäyntiä ja psyk. sh:n luokse menemistä. 

Ap, muista nyt kaiken tämän keskellä yrittää pitää itsesi rauhallisena ja lukea niihin kokeisiin!

Vierailija kirjoitti:

Minä hoidin äitini hautaan sinkkuna. Ei minulla ollut tarvetta kiukutella kenellekään tai purkaa pahaa oloa. Ihmiset ovat erilaisia. Jokainen reagoi tavallaan, mutta ketään muuta ei voi pakottaa ottaa reaktioa vastaan, jos se on kohtuuton. On anoppi varmaan ap:llekin tärkeä ja jotenkin kuoleman lähestyminen koskettanee myös ap:tä. Ap:n piinaamisen sijaan suosittelisin miehelle terveyskeskuskäyntiä ja psyk. sh:n luokse menemistä. 

Ap, muista nyt kaiken tämän keskellä yrittää pitää itsesi rauhallisena ja lukea niihin kokeisiin!

Oletko varma, että jos sulla olisi ollut kokoajan joku vierellä niin olisit jaksanut esittää että kaikki on kunnossa, vai olisitkohan kuitenkin saattanut välillä ärähtää? Kun on yksin ei kukaan todista niitä huonoja hetkiä. En mä viitsinyt omassa kodissani esittää että mulla olisi kaikki hyvin kun ei todellakaan ollut. Tottakai aina paikalla oleva puoliso saa osansa siitä pahasta olosta jos toisen maailma romahtaa.

Ap:n miehen kohdalla on kyse tunteensiirrosta, transferenssistä. Oman äidin sairastaminen, uhkaava menehtyminen on petos, mutta liian kipeä tullakseen tiedostetuksi. Tämä torjuttu syytös siirretään tyttöystävään/puolisoon, malka nähdään hänessä: miksi sinä et ota tätä Äidin roolia nyt haltuun ja hoida hommia, luo turvaa, emännöi. Miksi elät omaa elämääsi, et häärää lämpöä ja jotenkin olen vihamielinen sinulle, kun en voi äitiäni syyttää siitä, että hän on vakavasti sairas. On luonnollista, että nuori mies on tolaltaan ja käyttäytyy huonosti rakastamaansa puolisoa kohtaan. Se ei ole oikeutettua, mutta ymmärrettävää. Ap:n ei tule psykologisoida ja esittää tätä teoriaa päin miehen naamaa. Tämä voi tuoda helpotusta sinulle, että tästä voisi olla kyse. 

Jokainen vastaa omista tunteistaan. Sinä ap et ole syypää puolisosi pahaan oloon. Ja jos sinun ei ole hyvä olla siellä, etkä voi täyttää siellä sopivaa roolia, etsi tasapainoa. Etsi vertaistukea. Jossain on sitä sinullekin. Sinun pääsykokeet ovat myös tärkeät. Voit myös myöntää avuttomuutesi puolisollesi, olla rehellinen ja avoin. Et voi olla enempää kuin olet ja se riittää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä hoidin äitini hautaan sinkkuna. Ei minulla ollut tarvetta kiukutella kenellekään tai purkaa pahaa oloa. Ihmiset ovat erilaisia. Jokainen reagoi tavallaan, mutta ketään muuta ei voi pakottaa ottaa reaktioa vastaan, jos se on kohtuuton. On anoppi varmaan ap:llekin tärkeä ja jotenkin kuoleman lähestyminen koskettanee myös ap:tä. Ap:n piinaamisen sijaan suosittelisin miehelle terveyskeskuskäyntiä ja psyk. sh:n luokse menemistä. 

Ap, muista nyt kaiken tämän keskellä yrittää pitää itsesi rauhallisena ja lukea niihin kokeisiin!

Oletko varma, että jos sulla olisi ollut kokoajan joku vierellä niin olisit jaksanut esittää että kaikki on kunnossa, vai olisitkohan kuitenkin saattanut välillä ärähtää? Kun on yksin ei kukaan todista niitä huonoja hetkiä. En mä viitsinyt omassa kodissani esittää että mulla olisi kaikki hyvin kun ei todellakaan ollut. Tottakai aina paikalla oleva puoliso saa osansa siitä pahasta olosta jos toisen maailma romahtaa.

Jokainen reagoi tavallaan. Ei minun maailmani romahtanut ennen äidin kuolemaa. Minun oli keskitettävä kaikki voimani hänen hoitamiseensa ja meillä molemmilla oli aika samanlainen tsemppi, yritettiin elää jäljellä olevat päivät sairauden antamissa puitteissa mahdollisimman normaalisti. 

Jos ap:n miehellä on tarve ärhennellä, eikö silloin pieni välimatka voisi olla ihan hyväkin juttu. Ap voisi keskittyä kokeisiin ja kumppani käydä tosiaan siellä ammattilaisen juttusilla. 

Pistipä silmään aapeen kommentti, jossa sanoo miehensä olevan vihainen , että jos ei aapee auta, niin hänen siskonsa joutuu sitten auttamaan...! Siis mitä?! Siskohan on syöpää sairastavan tytär, aapeen mies poika. Et aapee ole vastuussa anopista eikä ilmeisesti anoppi tunnu sitä odottavankaan?

Kysypä nyt mieheltäsi, että jos sinun vanhemmistasi jompi kumpi sairastuisi, niin olisiko miehesi valmis hoitamaan heitä ja vielä niin, ettet sinä tee mitään. Ja kuunnella vielä haukkuja päälle.

Nyt on minusta tauon paikka. Mene ihmeessä vanhempiesi luokse ja käske miehesi ottamaan sisarustensa kanssa vastuu omista vanhemmistaan. Ymmärrän toki, että miehelläsi on ongelmia käsitellä asiaa, mutta ei silti ole oikein, että kaikki kääntyy sinun niskaasi.