Te, joiden lapset ovat koulussa perfektioniseja kympin oppilaita...

Vierailija kirjoitti:

Meillä on 14-vuotias, joka saa nykyisin 9-10 kokeista. Aiemmin vain 8-tasoa. Tunnustan kyllä, että minulla on osuus tähän nykytasoon. Olen aikanaan tehnyt selväksi, että hommat tulee hoitaa kunnolla, jos hyvän työn haluaa aikuisena. Likka on fiksu, joten en olisi "painostanut", jos oppiminen olisi hälle hankalampaa. Olen siis opettanut vain hyvää työmoraalia, josta seuraa automaattisesti paremmat numerot.

Meillä sama. 4tyttöä ja aina olen kannustanut ja vaatinutkin, että koulu hoidetaan kunnolla. Yläasteaikana kaikki alkoivat toimimaan itsenäisesti. Kaksi nyt lukiossa noin 9 keskiarvoilla, esikoinen varsinkin erittäin kunnianhimoinen ja vaatii itseltään todella paljon. 8lk alkanut tänä vuonna panostamaan täysillä ja nostanut ka 7.8 lähelle 9 vuoden aikana. Nuorin vielä ala-asteella ja hänen kanssaan taistelu kokeisiin luvuista vielä, mutta uskon, että hänkin tajuaa jossain vaiheessa, että pitää itse panostaa, jotta homma toimiin. Nyt vielä lukustrategiat hukassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä on kolme tyttöä, 20-, 16- ja 13-vuotiaat. Vanhin opiskelee kahta tutkintoa yliopistossa, keskimmäinen on erityislukiossa ja nuorin aloitti yläkoulun painotusluokalla (harvinainen kieli). Kaikki ovat aina olleet kympin tyttöjä. Olemme aina kannustaneet tyttöjä opiskelemaan ja myös harrastuksissa. He ovat aina hoitaneet asiansa hyvin, eikä meidän ole tarvinnut koskaan puuttua heidän tekemisiinsä. Ainoa missä olemme olleet tarkkoina on se, etteivät tytöt kuormita itseään liikaa harrastuksilla ja muilla menoilla.

Meillä lähdetään siitä, että kotona ollaan vähintään neljä iltaa viikossa, muina iltoina saa sitten harrastaa ja mennä kavereiden kanssa. Lisäksi tytöillä on ollut max 2 harrastusta kerrallaan. Nyt keskimmäisellä on tosin neljä johtuen siitä, kaksi liittyy koulunkäyntiin.

Koulutyön suhteen keskimmäinen on itsenäisin, eikä ole juurikaan apuja kysellyt. Nuorin taas on innostunut kielistä ja tykkää, että häneltä kysellään sanoja ja muutenkin kysellään läksyjä ym. Vanhin taas halusi tehdä läksyjä yhdessä parin koulukaverin kanssa.

Yhteistä kaikille on se, että he tykkäävät koulunkäynnistä ja hyvistä harrastuksista eivätkä pyöri ostarilla juopottelemassa tms.

Tästä paistaa vaativuus joka lauseesta.

Lähdetäänkö 30 v kanssa myös siitä, että on neljä iltaa kotona.

Entä jos 16 v haluaakin olla enemmän kavereiden kanssa?

Ei meilläkään kylillä hymmailla ja koulu sujuu ok. Harrastuksia on. Kotona ollaan tarpeeksi. Ei tulisi mieleenikään laskea onko nyt oltu tarpeeksi.

Neljä iltaa? Eli kolmena iltana voi olla harrastus (meillä on näin) ja kaveriden kanssa ei saa olla lainkaan.

Onko kotona oleminen yhtäkuin lukeminen ja koulutyö?

Itse kannatan sitä että oppii itse harkitsemaan. Ja pääasia on että on myös kivaa

Sinun kirjoituksestasi taas paistaa negatiivisuus joka lauseesta. Olemme perhe, joka viihtyy hyvin yhdessä ja olen huomannut että se herättää monissa kateutta ja ennakkoluuloja. Samoin se että lapsemme haluavat panostaa kouluun ja opiskeluun, aivan kuten mekin olemme tehneet mieheni kanssa. Meidän molempien suvuissa on perinne, että mitä tahansa voi tehdä, mutta sille mitä tekee on annettava kaikkensa. Näitä asioita monet eivät ymmärrä eikä tarvitsekaan. Siksi en aio alkaa perustelemaan asioita sen enempää. Totean vaan että kotona olo tarkoittaa ihan kotona oloa ja kotonaan jokainen saa tehdä ihan mitä haluaa: pianisti haluaa harjoitella soittoläksyjä, merimiehenalku tutkii vanhoja merikarttoja, lukutoukka pänttää historiaa ja kieliä. Välillä pelataan yhdessä tai vain ollaan ja jutellaan. Minusta lapset ja nuoret tarvitsevat paljon aikaa ihan vaan akkujen lataamiseen. Jos lapseni olisivat poissa kotoa enemmän kuin kolme iltaa viikossa olisin hyvin huolissani perheestämme. 18-vuotias saa toki vaikka muuttaa yksin asumaan kutem esikoisemme teki. Minä ja miehemme viihdymme kotonamme ja olemme onnistuneet luomaan kodistamme paikan, jossa lapsemmekin viihtyvät, jossa on hyvä elää ja olla. Olen tästä hyvin onnellinen.

Ei ole tarvinnu todellakaan patistaa. Kaikki hoitaa itse ja kunnialla.

Meillä kärsitään sitten tästä varjopuolesta, diagnoosina Anorexia :(

Lapseni ja kaverinsa ovat nyt 22v. Molemmat keksivät yläkoulussa, että haluavat asianajajiksi. Kaverin perheessä panostettiin siihen, että ei pidä ottaa koulua liian vakavasti, pitää ymmärtää, että on muutakin elämää, seiska on hyvä numero. Meillä korostettiin sitä, että oppiminen on iloinen asia, kaikki myöhemmin opittava pohjautuu siihen, mitä jo osaat ja että kymppiä kannattaa tavoitella, koska silloin tietää osaavansa.

Tyttö on nyt oikeustieteellisessä, kaverinsa ei ole vieläkään saanut opiskelupaikkaa. Hankala sanoa, kannattaako elämässä ponnistella, että saisi sen, mitä tahtoo. Opintotuki on kuukaudessa paljon pienempi kuin työttömyysetuus.

Vierailija kirjoitti:

Meillä lasta on vaikea saada lukemaan kokeisiin eikä juuri lue. Englanti on vaikeaa ja siitä on saanut pari seiskaa ja kasia kiitettävien lisäksi. Muista aineista saa kymppejä lukemattakin.

Miksi tätä on alapeukutettu? Lapsi tekee läksyt tunnollisesti heti samana päivänä, kun läksyjä saa, vaikka pitäisi olla tehtynä vasta viikon päästä. On hyvin tunnollinen. Huone on järjestyksessä ja kaikki pienet tavaratkin on aina järjestyksessä. Kouluun valitsee vaatteet edellisenä iltana. Ei koskaan myöhästy.

Toinen lapsemme saa myöskin lähes aina kymppejä, vaikka muutoin onkin sisarensa vastakohta ja läksyt unohtaisi, jos ei kyseltäisi onko tehty.

Oppimistapoja on monia ja luulen, että lapsemme oppivat asiat jo oppitunneilla. Itsekään en peruskoulussa kokeisiin lukenut ja keskiarvo oli hiukan päälle yhdeksän. Lukiossa luin jo muutamiin kokeisiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä on 14-vuotias, joka saa nykyisin 9-10 kokeista. Aiemmin vain 8-tasoa. Tunnustan kyllä, että minulla on osuus tähän nykytasoon. Olen aikanaan tehnyt selväksi, että hommat tulee hoitaa kunnolla, jos hyvän työn haluaa aikuisena. Likka on fiksu, joten en olisi "painostanut", jos oppiminen olisi hälle hankalampaa. Olen siis opettanut vain hyvää työmoraalia, josta seuraa automaattisesti paremmat numerot.

Kuulostat ihan isältäni. Mulla peruskoulun päättärissä ka 9,8, lukiossa 9,6 ja kirjoituksista LLLLEM. Ekalla sisään teknilliseen ja molemmat tutkinnot suoritettu oivallisesti. Arvaa onko hyvää työtä tai työtä ylipäänsä? Arvaa oonko isälle katkera ja ollaanko enää väleissä?

Mulla tasan samanlainen yo-todistus. Päättärin ysipilkkuja en tarkkaan edes muista, mutta reilusti päälle 9,5 joka tapauksessa. Kotona sanottiin vain, että fiksut pärjää aina. Kukaan ei painostanut, välillä tuntuu, ettei oikein edes arvostanut. Pikkusiskon kasit olivat jotenkin arvokkaampia, koska hän sai ne tekemättä mitään niiden eteen. (Tätä logiikkaa en ole vieläkään ihan tajunnut.) Opiskelupaikan sain heti, ja töitäkin kyllä, mutta ei se maailma suoraan todistuksella auennut. Mutta katkera en ole kenellekään. Miksi sinä olet? Olisivatko asiasi jotenkin paremmin, jos olisit saanut huonomman todistuksen?

Hyi helvetti. Kyllä pitäisi lapset viedä teiltä kympin vaatijoilta vittuun suoraan sanottuna. Ne on lapsia, ei teidän jatkoja! Olen niin monta surullista tarinaa nähnyt ja niin monen vanhemman virheet saanut korjata. Hävetkää! Tälläkin hetkellä julkisuudessa (siis hyvillä asioilla) pyörii muutoma minun entinen nuori, joista ei olisi koskaan tullut heidän vanhempiensa toiveiden seurauksena muuta kuin sosiaalihuollon asiakkaita. Nuoria, jotka olivat lahjakkaita ja joilla samoiset vanhemmat, mutta minä sain heidät repiä sieltä vanhempien vaatimuksista esiin. Minä tein työtäni, mutta jos nämä vanhemmat olisivat tehneet oikean heille kuuluvan työn, olisi heillä nyt menestyvät lapset ilman katkeruutta vanhempiaan kohtaan. Lasten puolesta olen onnellinen, mutta en tosiaan siitä, että tuntevat äärimmäistä katkeruutta vanhempiaan kohtaan. Kaikki vanhemmat olivat muuten ns.parempaa porukkaa, opettajia, jotka jaksaneet valtamediassakin esiintyä. Toivottavasti tunnistatte itsenne ja virheenne!

Vierailija kirjoitti:

Lapseni ja kaverinsa ovat nyt 22v. Molemmat keksivät yläkoulussa, että haluavat asianajajiksi. Kaverin perheessä panostettiin siihen, että ei pidä ottaa koulua liian vakavasti, pitää ymmärtää, että on muutakin elämää, seiska on hyvä numero. Meillä korostettiin sitä, että oppiminen on iloinen asia, kaikki myöhemmin opittava pohjautuu siihen, mitä jo osaat ja että kymppiä kannattaa tavoitella, koska silloin tietää osaavansa.

Tyttö on nyt oikeustieteellisessä, kaverinsa ei ole vieläkään saanut opiskelupaikkaa. Hankala sanoa, kannattaako elämässä ponnistella, että saisi sen, mitä tahtoo. Opintotuki on kuukaudessa paljon pienempi kuin työttömyysetuus.

Tässä nro 18 tuosta ylhäältä. En myöskään ymmärrä sitä ettei lasta kannusteta yhtään, että kaikki kelpaa, ettei ole pokkaa sanoa, ettet kyllä nyt tehnyt parastasi. Kyllä jo lapsena on opittava ottamaan vastaan kritiikkiä ja ymmärtämään ettei se ole paha asia vaan hyvä. Ja kaikista asioista täytyy oppia myös käymään keskustelua. Esimerkki: vanhin tytär pyrki ja pääsi opiskelemaan sekä teologiaa että filosofiaa ja lukee nyt molempia. Minusta ei ehkä ihan fiksua mutta omahan on asiansa. Itsekin paljon opiskelleena kyllä varoittelin että ymmärtääkö hän mihin ryhtyy.

Luonnostaan, ei tarvitse yhtään puuttua pojan koulunkäyntiin, ei siis kirjaimellisesti tippaakaan. Ja näin ollut aina. Olemme toki kiinnostuneita edelleen hänen koulunkäynnistään, kyselisin sanakokeisiin (4 kieltä) ja isoihin kokeisiin, mutta ei oikeastaan koskaan halua, että niin teen. Poika nyt 8-luokalla ja keskiarvo oli viimeksi lukuaineista tasan 10, kaikista aineista 9,8. Wilmassa koenrot tältä lukuvuodelta jotka 2kpl 9½ lukuunottamatta 10.

Suomalaisten kouluun panostaminen menee pääsääntöisesti näin. Kun lapsi asuu kotona niin painostetaan ja kannustetaan lukemaan ylä ja ala-asteen kokeisiin. Lukiossa se tuki sitten loppuu ja yliopistossa ovat täysin omillasi siinä itsariyksiössä tai solussa. Mutta hei onhan sulla ne peruskoulun hyvät toikkarit!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kannata lasta patistaa liikaa. Riittää että pääsee seuraavalle asteelle. Ne peruskoulun kympit ei mitään lisäarvoa tuo

Paitsi lapsesta voi tulla perfektionisti. Se on paha ja kuormittava ominaisuus. Vaikea olla itsensä kanssa sinut.

Itse olen valitettavasti perfektionisti. Vaikka en parhaita arvosanoja ole tavoitellut. Työssä ja opiskelussa. Jatkuvasti pitää tehdä enemmän. Ja paremmin.

Lapset ehkä imee tätä vaativuuttani ha koitan heitä toppuutella. Ei tarvitse pingottaa. Vähempi riittää. Tällä seiskaluokan numerolla ei ole mitään merkitystä jne.

Silti tyttäreni on 9-10 oppilas. Ei näytä kyllä stressaavan tai puurtavan liikaa. Poika on laiska ja oli aiemmin kova unohtelija. Kuulustelun kokeisiin. Muistuttelin. Nyt olen lopettanut ja tuloset ei ole juurikaan muuttuneet. Poikakin aikoo mennä lukioon ja sinne nykyisellä n 7,5 jeskiarvolla pääsee. Se riittää. Tytär menee samaan lukioon, koska on lähellä. Keskiarvo riittäisi lähikaupungin parhaisiin kouluihin. Mutta turha tehdä elämästään niin vaikeaa

Peruskoulun kymppi kertoo, että asia on opittu. Peruskoulun 7 kertoo, että osaamisessa on puutteita.

Jatkossa sen kympin oppilaan täytyy tehdä paljon vähemmän töitä opintojensa eteen kuin seiskan oppilaan, jonka täytyy joskus jopa kerrata koko yläkoulun kurssi jossain aineessa. Vain siten hän voi jatkaa sen lukemista lukiossa tai ammattikoulussa., koska muuten ei ymmärrä asiasta puoliakaan.

Seiskaluokan numeroilla on merkitystä päättätodistukseen asti. Miksi vanhemmat eivät suostu ymmärtämään sitä? Ja miksi joillekin vanhemmille - kuten sinulle - oppiminen ja osaaminen on jotenkin halveksittavaa ja hävettävää? Lapsellesi kelpaa huono koulu, asia selvä. Varmaan hänelle kelpaa myös huono tai korkeintaan keskinkertainen työpaikka, pätkätöitä ja surkea palkka, koska ei elämässä kannata tehdä parastaan. Riittää, että tekee vähän jotenkin sinnepäin ja kadehtii perfektionisteja.

Kyllä, minun lapsilleni on kelvannut ja kelpaa huonompi koulu, keskinkertainen työ, ( mitä se ikinä tarkoittaakaan) minun elämässäni ihmisen arvoa ei määrää koulutus, työ tai palkkapussin suuruus. Vaikkeivat läpseni olleet kympin , eikä edes ysin oppilaita, kukin omista syistään, mm. murrosikäisen laiskuus, en ole koskaan halunnut painostaa heitä vaatimuksilla koulun suhteen. Asiasta ollaan monestikin keskusteltu, mutta olen uskonut ja luottanut heidän omiin kykyihinsä olla vastuussa omista tekemisistä tai niistä tekemättäjättämisistä. 

Tytön lukuaineiden keskiarvo on lähellä kymppiä ja saa sen pidettyä melko pienellä vaivalla. On mielestäni hyvä omaksumaan tietoa, parempi kuin itse olin aikoinani. Tietää tasonsa, melko helpolla tulee hyvä numero jos vaan viitsii panostaa. Itsenäisesti opiskelee. Pyritään kannustamaan ja autetaan esim. kyselemällä ennen koetta, jos hän niin haluaaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapseni ja kaverinsa ovat nyt 22v. Molemmat keksivät yläkoulussa, että haluavat asianajajiksi. Kaverin perheessä panostettiin siihen, että ei pidä ottaa koulua liian vakavasti, pitää ymmärtää, että on muutakin elämää, seiska on hyvä numero. Meillä korostettiin sitä, että oppiminen on iloinen asia, kaikki myöhemmin opittava pohjautuu siihen, mitä jo osaat ja että kymppiä kannattaa tavoitella, koska silloin tietää osaavansa.

Tyttö on nyt oikeustieteellisessä, kaverinsa ei ole vieläkään saanut opiskelupaikkaa. Hankala sanoa, kannattaako elämässä ponnistella, että saisi sen, mitä tahtoo. Opintotuki on kuukaudessa paljon pienempi kuin työttömyysetuus.

Tässä nro 18 tuosta ylhäältä. En myöskään ymmärrä sitä ettei lasta kannusteta yhtään, että kaikki kelpaa, ettei ole pokkaa sanoa, ettet kyllä nyt tehnyt parastasi. Kyllä jo lapsena on opittava ottamaan vastaan kritiikkiä ja ymmärtämään ettei se ole paha asia vaan hyvä. Ja kaikista asioista täytyy oppia myös käymään keskustelua. Esimerkki: vanhin tytär pyrki ja pääsi opiskelemaan sekä teologiaa että filosofiaa ja lukee nyt molempia. Minusta ei ehkä ihan fiksua mutta omahan on asiansa. Itsekin paljon opiskelleena kyllä varoittelin että ymmärtääkö hän mihin ryhtyy.

Kannustamisen ja kannustamisen välillä on eroa. Mielestäni paras on kannustaa niin että lapsi tuntee olevansa hyvä ilman suorittamista. Jopa niin ettei aina kannata pyrkiä täydelliseen. Hyvä riittää ja säästetään paukut siihen missä niitä tarvitaan.

Itse olin ok oppilas. Ylä-asteella opettaja sanoi että lukiossa munkin on pakko alkaa vähän panostamaan. Panostin keskittymällä ja luin tunnin päivässä. Kymppejä tuli. Toisen luokan kursseista jo 8 tai 9. Koska ihan turha liikaa pingottaa. Keskiarvo lopulta 8,7 ja neljä L ja yksi M.

Myöhemminkin mennyt hyvin samalla periaatteella.

Hyvä menestys yliopistossa ja työelämässä.

Samaa toivon lapsilleni. Paitsi vielä paljon vähemmän perfektionismia. Itselläni se aiheuttaa työstresdiä. Kun aina voisi tehdä enemmän

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kannata lasta patistaa liikaa. Riittää että pääsee seuraavalle asteelle. Ne peruskoulun kympit ei mitään lisäarvoa tuo

Paitsi lapsesta voi tulla perfektionisti. Se on paha ja kuormittava ominaisuus. Vaikea olla itsensä kanssa sinut.

Itse olen valitettavasti perfektionisti. Vaikka en parhaita arvosanoja ole tavoitellut. Työssä ja opiskelussa. Jatkuvasti pitää tehdä enemmän. Ja paremmin.

Lapset ehkä imee tätä vaativuuttani ha koitan heitä toppuutella. Ei tarvitse pingottaa. Vähempi riittää. Tällä seiskaluokan numerolla ei ole mitään merkitystä jne.

Silti tyttäreni on 9-10 oppilas. Ei näytä kyllä stressaavan tai puurtavan liikaa. Poika on laiska ja oli aiemmin kova unohtelija. Kuulustelun kokeisiin. Muistuttelin. Nyt olen lopettanut ja tuloset ei ole juurikaan muuttuneet. Poikakin aikoo mennä lukioon ja sinne nykyisellä n 7,5 jeskiarvolla pääsee. Se riittää. Tytär menee samaan lukioon, koska on lähellä. Keskiarvo riittäisi lähikaupungin parhaisiin kouluihin. Mutta turha tehdä elämästään niin vaikeaa

Peruskoulun kymppi kertoo, että asia on opittu. Peruskoulun 7 kertoo, että osaamisessa on puutteita.

Jatkossa sen kympin oppilaan täytyy tehdä paljon vähemmän töitä opintojensa eteen kuin seiskan oppilaan, jonka täytyy joskus jopa kerrata koko yläkoulun kurssi jossain aineessa. Vain siten hän voi jatkaa sen lukemista lukiossa tai ammattikoulussa., koska muuten ei ymmärrä asiasta puoliakaan.

Seiskaluokan numeroilla on merkitystä päättätodistukseen asti. Miksi vanhemmat eivät suostu ymmärtämään sitä? Ja miksi joillekin vanhemmille - kuten sinulle - oppiminen ja osaaminen on jotenkin halveksittavaa ja hävettävää? Lapsellesi kelpaa huono koulu, asia selvä. Varmaan hänelle kelpaa myös huono tai korkeintaan keskinkertainen työpaikka, pätkätöitä ja surkea palkka, koska ei elämässä kannata tehdä parastaan. Riittää, että tekee vähän jotenkin sinnepäin ja kadehtii perfektionisteja.

Aika tylyä sinäviestintää.

Mutta asia kyllä heikosti hallussa. Valitan.

Seiska peruskoulussa on keskitasoa. Ei kerro sen enempää kyvystä oppia tai ymmärryksestä. Toki hyvä pohja monissa aineissa on tärkeää uuden oppimiselle. Muttei siihen kymppiä tarvita. Olen opettanut, ettei aina tarvitse olla paras eikä edes pinnistellä liikaa. Riittävän hyvä on ok.

Itse olen opettaja aikuiskoulutuksessa. Enkä missään nimessä halveksi oppimista tai osaamista. Olen myös ikuinen opiskelija. Aina meneillään jotain.

Tämän lapseni on oppineet.

Ja tavallisesta lukiosta pystyy yhtä hyvin ponnistamaan tulevaisuuteen. Luultavasti muut taidot kuten sosiaalinen kyvykkyys ja kyky hellittää painaa myös tulevaisuuden työelämässä.

Yhtä hyvin pärjääviä täältä pienten kuntien lukioista tulee. Ja lukion jälkeen ei paljoa alakoulun menestystä kysellä

Kyse on enemmänkin siitä mitä oppiminen on. Mitä ihmisenä oleminen on

Totta. Mitä on oppiminen, jos seiska katsotaan peruskoulun keskitasoksi. Outoa, että se on samalla myös monen keskiasteen oppilaitoksen alin sisäänpääsyraja. Puolet oppilaista on siis niin huonoja, että heidän osaamisellaan ei ole mitään mahdollisuutta edes tuetusti jatkaa eteenpäin?

Työelämässä on aika vähän kysyntää pelkälle sosiaaliselle kyvykkyydelle, ammatissa tai tehtävässä vaadittava osaaminen on se ensimmäinen kynnyskysymys ja vasta sen jälkeen tulevat henkilökohtaiset ominaisuudet. Mikään ei estä kympin oppilasta olemasta myös sosiaalisesti kyvykäs, muita huomioiva ja kunnioittava, mutta harmillisen harvoin seiskan oppilas pääsee edes sille alalle, josta on unelmoinut.

Ei koulua käydä koulun itsensä takia vaan siksi, että koulutuksella on välinearvoa hyvään elämään ja unelmien toteuttamiseen. Tänäkin keväänä moni seiskan oppilas nielee itkua, kun toivottu opiskelupaikka jäi saamatta, vaikka miten on se sinulle tärkeä "kyky hellittää" hallinnassa. Samaan aikaan moni kympin oppilas on askelta lähempänä tavoitettaan. Kumpikin on tehnyt juuri niin kuin on itse halunnut, joten seiskan oppilaan on turha olla surullinen.

Oppiminen ja arvosana ei ole sama asia, vai mitä. Mitä se oppiminen on? Mitä on oppimisen perustaidot, oppimisen ilo, käsitys itsestään. Niiden ja muutamien ydintietojen varaan rakentuu tuleva koulumenestys.

Tiesitkö että ammatillisissa oppilaitoksissa ei aina saada kaikkia paikkoja täyteen. Sisään pääsee kyllä sillä seiskalla ja jopa vitosella.

Lukioon myös seiskalla tai joissain jopa alle. Riippuu ihan mikä on tavoite. Jos haluaa lukioon, johon vaaditaan 10 keskiarvo, on syytä ponnistella. Muttei se mitään tulevaisuudesta takaa. Ei edes yo kirjoitusten menestyksestä. Ei myöskään tasapainoisesta elämästä. Tai menestyksestä missään muodossa.

Yläkoulussa arviointi tiukentuu, mutta kyllä alakoulussa pitäisi sen verran tsempata, että tulisi ainakin se kasi. Sekä kodin, että lapsen. Tämä siis, jos oppiminen onnistuu ihan tavallisesti. Jos on lukihäiriötä tms. oppimisvaikeutta,  niin toki asia on eri. Seiskan jos alakoulussa saa, ei kovin montaa asiaa ole jakson sisällöistä osannut. Ja jos kyseessä on vaikka matikka tai kielet, joissa tuleva rakentuu tiukasti vanhan päälle, käy homma koko ajan sitten hankalammaksi vaan.

Minusta on erikoista lukea, miten moni täällä on sitä mieltä, että koti pidetään jotenkin vaatimusvapaana ja lapsi saa itse päättää miten hoitaa koulutyönsä, jos mitenkään.

Opiskelijan pitää itse löytää oma motivaationsa. Jos ei ole motivaatiota niin silloin ei jaksa ja antaa periksi. Itseni motivaatio on aina ollut yksinkertaisesti olla paras.

Elämäm koulussa ei numeroilla ole väliä. Kaikki pääsee sisään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä on kolme tyttöä, 20-, 16- ja 13-vuotiaat. Vanhin opiskelee kahta tutkintoa yliopistossa, keskimmäinen on erityislukiossa ja nuorin aloitti yläkoulun painotusluokalla (harvinainen kieli). Kaikki ovat aina olleet kympin tyttöjä. Olemme aina kannustaneet tyttöjä opiskelemaan ja myös harrastuksissa. He ovat aina hoitaneet asiansa hyvin, eikä meidän ole tarvinnut koskaan puuttua heidän tekemisiinsä. Ainoa missä olemme olleet tarkkoina on se, etteivät tytöt kuormita itseään liikaa harrastuksilla ja muilla menoilla.

Meillä lähdetään siitä, että kotona ollaan vähintään neljä iltaa viikossa, muina iltoina saa sitten harrastaa ja mennä kavereiden kanssa. Lisäksi tytöillä on ollut max 2 harrastusta kerrallaan. Nyt keskimmäisellä on tosin neljä johtuen siitä, kaksi liittyy koulunkäyntiin.

Koulutyön suhteen keskimmäinen on itsenäisin, eikä ole juurikaan apuja kysellyt. Nuorin taas on innostunut kielistä ja tykkää, että häneltä kysellään sanoja ja muutenkin kysellään läksyjä ym. Vanhin taas halusi tehdä läksyjä yhdessä parin koulukaverin kanssa.

Yhteistä kaikille on se, että he tykkäävät koulunkäynnistä ja hyvistä harrastuksista eivätkä pyöri ostarilla juopottelemassa tms.

Tästä paistaa vaativuus joka lauseesta.

Lähdetäänkö 30 v kanssa myös siitä, että on neljä iltaa kotona.

Entä jos 16 v haluaakin olla enemmän kavereiden kanssa?

Ei meilläkään kylillä hymmailla ja koulu sujuu ok. Harrastuksia on. Kotona ollaan tarpeeksi. Ei tulisi mieleenikään laskea onko nyt oltu tarpeeksi.

Neljä iltaa? Eli kolmena iltana voi olla harrastus (meillä on näin) ja kaveriden kanssa ei saa olla lainkaan.

Onko kotona oleminen yhtäkuin lukeminen ja koulutyö?

Itse kannatan sitä että oppii itse harkitsemaan. Ja pääasia on että on myös kivaa

Sinun kirjoituksestasi taas paistaa negatiivisuus joka lauseesta. Olemme perhe, joka viihtyy hyvin yhdessä ja olen huomannut että se herättää monissa kateutta ja ennakkoluuloja. Samoin se että lapsemme haluavat panostaa kouluun ja opiskeluun, aivan kuten mekin olemme tehneet mieheni kanssa. Meidän molempien suvuissa on perinne, että mitä tahansa voi tehdä, mutta sille mitä tekee on annettava kaikkensa. Näitä asioita monet eivät ymmärrä eikä tarvitsekaan. Siksi en aio alkaa perustelemaan asioita sen enempää. Totean vaan että kotona olo tarkoittaa ihan kotona oloa ja kotonaan jokainen saa tehdä ihan mitä haluaa: pianisti haluaa harjoitella soittoläksyjä, merimiehenalku tutkii vanhoja merikarttoja, lukutoukka pänttää historiaa ja kieliä. Välillä pelataan yhdessä tai vain ollaan ja jutellaan. Minusta lapset ja nuoret tarvitsevat paljon aikaa ihan vaan akkujen lataamiseen. Jos lapseni olisivat poissa kotoa enemmän kuin kolme iltaa viikossa olisin hyvin huolissani perheestämme. 18-vuotias saa toki vaikka muuttaa yksin asumaan kutem esikoisemme teki. Minä ja miehemme viihdymme kotonamme ja olemme onnistuneet luomaan kodistamme paikan, jossa lapsemmekin viihtyvät, jossa on hyvä elää ja olla. Olen tästä hyvin onnellinen.

Taas sinäviesintää.

Viihtyvät. Koska on pakko

Neljä iltaa.

Sille mitä tekee on annettava kaikkensa

Että sellaiset arvot

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kannata lasta patistaa liikaa. Riittää että pääsee seuraavalle asteelle. Ne peruskoulun kympit ei mitään lisäarvoa tuo

Paitsi lapsesta voi tulla perfektionisti. Se on paha ja kuormittava ominaisuus. Vaikea olla itsensä kanssa sinut.

Itse olen valitettavasti perfektionisti. Vaikka en parhaita arvosanoja ole tavoitellut. Työssä ja opiskelussa. Jatkuvasti pitää tehdä enemmän. Ja paremmin.

Lapset ehkä imee tätä vaativuuttani ha koitan heitä toppuutella. Ei tarvitse pingottaa. Vähempi riittää. Tällä seiskaluokan numerolla ei ole mitään merkitystä jne.

Silti tyttäreni on 9-10 oppilas. Ei näytä kyllä stressaavan tai puurtavan liikaa. Poika on laiska ja oli aiemmin kova unohtelija. Kuulustelun kokeisiin. Muistuttelin. Nyt olen lopettanut ja tuloset ei ole juurikaan muuttuneet. Poikakin aikoo mennä lukioon ja sinne nykyisellä n 7,5 jeskiarvolla pääsee. Se riittää. Tytär menee samaan lukioon, koska on lähellä. Keskiarvo riittäisi lähikaupungin parhaisiin kouluihin. Mutta turha tehdä elämästään niin vaikeaa

Peruskoulun kymppi kertoo, että asia on opittu. Peruskoulun 7 kertoo, että osaamisessa on puutteita.

Jatkossa sen kympin oppilaan täytyy tehdä paljon vähemmän töitä opintojensa eteen kuin seiskan oppilaan, jonka täytyy joskus jopa kerrata koko yläkoulun kurssi jossain aineessa. Vain siten hän voi jatkaa sen lukemista lukiossa tai ammattikoulussa., koska muuten ei ymmärrä asiasta puoliakaan.

Seiskaluokan numeroilla on merkitystä päättätodistukseen asti. Miksi vanhemmat eivät suostu ymmärtämään sitä? Ja miksi joillekin vanhemmille - kuten sinulle - oppiminen ja osaaminen on jotenkin halveksittavaa ja hävettävää? Lapsellesi kelpaa huono koulu, asia selvä. Varmaan hänelle kelpaa myös huono tai korkeintaan keskinkertainen työpaikka, pätkätöitä ja surkea palkka, koska ei elämässä kannata tehdä parastaan. Riittää, että tekee vähän jotenkin sinnepäin ja kadehtii perfektionisteja.

Aika tylyä sinäviestintää.

Mutta asia kyllä heikosti hallussa. Valitan.

Seiska peruskoulussa on keskitasoa. Ei kerro sen enempää kyvystä oppia tai ymmärryksestä. Toki hyvä pohja monissa aineissa on tärkeää uuden oppimiselle. Muttei siihen kymppiä tarvita. Olen opettanut, ettei aina tarvitse olla paras eikä edes pinnistellä liikaa. Riittävän hyvä on ok.

Itse olen opettaja aikuiskoulutuksessa. Enkä missään nimessä halveksi oppimista tai osaamista. Olen myös ikuinen opiskelija. Aina meneillään jotain.

Tämän lapseni on oppineet.

Ja tavallisesta lukiosta pystyy yhtä hyvin ponnistamaan tulevaisuuteen. Luultavasti muut taidot kuten sosiaalinen kyvykkyys ja kyky hellittää painaa myös tulevaisuuden työelämässä.

Yhtä hyvin pärjääviä täältä pienten kuntien lukioista tulee. Ja lukion jälkeen ei paljoa alakoulun menestystä kysellä

Kyse on enemmänkin siitä mitä oppiminen on. Mitä ihmisenä oleminen on

Totta. Mitä on oppiminen, jos seiska katsotaan peruskoulun keskitasoksi. Outoa, että se on samalla myös monen keskiasteen oppilaitoksen alin sisäänpääsyraja. Puolet oppilaista on siis niin huonoja, että heidän osaamisellaan ei ole mitään mahdollisuutta edes tuetusti jatkaa eteenpäin?

Työelämässä on aika vähän kysyntää pelkälle sosiaaliselle kyvykkyydelle, ammatissa tai tehtävässä vaadittava osaaminen on se ensimmäinen kynnyskysymys ja vasta sen jälkeen tulevat henkilökohtaiset ominaisuudet. Mikään ei estä kympin oppilasta olemasta myös sosiaalisesti kyvykäs, muita huomioiva ja kunnioittava, mutta harmillisen harvoin seiskan oppilas pääsee edes sille alalle, josta on unelmoinut.

Ei koulua käydä koulun itsensä takia vaan siksi, että koulutuksella on välinearvoa hyvään elämään ja unelmien toteuttamiseen. Tänäkin keväänä moni seiskan oppilas nielee itkua, kun toivottu opiskelupaikka jäi saamatta, vaikka miten on se sinulle tärkeä "kyky hellittää" hallinnassa. Samaan aikaan moni kympin oppilas on askelta lähempänä tavoitettaan. Kumpikin on tehnyt juuri niin kuin on itse halunnut, joten seiskan oppilaan on turha olla surullinen.

Oppiminen ja arvosana ei ole sama asia, vai mitä. Mitä se oppiminen on? Mitä on oppimisen perustaidot, oppimisen ilo, käsitys itsestään. Niiden ja muutamien ydintietojen varaan rakentuu tuleva koulumenestys.

Tiesitkö että ammatillisissa oppilaitoksissa ei aina saada kaikkia paikkoja täyteen. Sisään pääsee kyllä sillä seiskalla ja jopa vitosella.

Lukioon myös seiskalla tai joissain jopa alle. Riippuu ihan mikä on tavoite. Jos haluaa lukioon, johon vaaditaan 10 keskiarvo, on syytä ponnistella. Muttei se mitään tulevaisuudesta takaa. Ei edes yo kirjoitusten menestyksestä. Ei myöskään tasapainoisesta elämästä. Tai menestyksestä missään muodossa.

Edes se seiskan keskiarvo ei takaa tasapainoista elämää!

Oppiminen ja arvosana eivät ole sama asia, mutta arvosanalla osoitetaan muulle maailmalle, minkä verran ko. ainetta osataan. Jos saa arvosanan 7, niin ulkopuoliset tietävät, että osoitettu osaaminen ei ole kaksinen. Ammatillisiin oppilaitoksiin pääsee huonoillakin numeroilla, mutta jos haluaa lääkäriksi, ei lähihoitajaopinnot tunnu mukavilta.

Mulle kymppien saaminen on ollut aikanaan jotenkin sisäsyntyinen halu. Toki vanhemmat arvostivat ja arvostavat koulutusta, mutta ei minulta kymppejä vaadittu, varmasti joku kasin ka olisi riittänyt heille hyvin.  Yläasteen päättötodistuksessa ka oli 9,6 ja eliittilukion päättötodistuksessa 9,8. Kirjoitin viisi laudaturia ja kaksi eximiaa. Ja nyt olenkin nuohonnut yliopistolla kahdeksan vuotta, kun sain yhtäkkiä lukemisesta tarpeekseni ja haluaisin vain löhötä ja katsoa tosi-tv:tä. :D Luulin, että haluan isona urahaiksi, mutta nykyään tavallinen, mukava elämä kiinnostaa enemmän. Työ, joka ei vie kaikkea aikaa, kivat harrastukset, kaverit, mies sun muu. Valitettavasti nyt on työ, joka vie liikaa aikaa, ei todellakaan ole mulle mikään intohimo. 

Ainoa kerta kun olen tosissani suuttunut äidilleni, oli lukiossa. Olin lähdössä tapaamaan kavereita alkuillasta - mikä oli tuolloin harvinaista, koska aina oli joku essee tekeillä tai kokeisiinluku käynnissä, tai piti tahkota soittoharjoituksia kurssitutkintoa varten tai jotain. Äiti ei jostain syystä halunnut, että lähden ja meni kysymään, että onhan läksyt tehty. Huusin täyttä kurkkua, että hänen ei ole tarvinnut mun läksyjentekoani vahtia ekaluokallakaan, ja häivyin ulos. Onneksi äiti ymmärsi pyytää anteeksi, koska oikeassahan minä olin.