Lue keskustelun säännöt.
Terapeuttini sanoi, ettei minun kannata antaa äidilleni asioita auttaakseni siten
08.04.2016 |
Eli koska äitini käyttäytyy narsistisesti minua kohtaan, minun ei kannatta suhtautua häneen niin, että ilahdutan häntä auttamalla häntä. Eli jos minä perin vaikkapa asunnon, niin en annakaan äitini asua siinä, kuten hän asui joskus aikoinaan kun perinnönjättäjä oli elossa (eivät ole sukua) vaan autan vain, jos äiti sitä minulta pyytää. Silloin on asetelma kuulemma oikein päin.
Olin luullut, että parannan välejäni äitiini antamalla hänelle asioita. Mutta narsisti ei ilahdu niistä, vaan odottaa vain enemmän ja saattaa silti haukkuakin antajaa.
Kommentit (263)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oliko sinulla ystäviä, joille olisit voinut kertoa kaiken? Entä isäsi äiti(perinnön jättäjä), oliko hän sellainen aikuinen, jolta sait tukea ja joka ymmärsi raivokohtauksiasi?
Kun olen lukenut tätä palstaa, törmään usein vanhempiin, jotka kertovat, etteivät enää jaksa raivoavaa lastaan. Onko syy lapsen sairaudessa, jota pitäisi hoitaa heti vai aikuisissa, jotka eivät osaa toimia ko. tilanteessa oikein?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärsinkö nyt oikein? Aloittaja sai lapsena raivareita ja äiti näistä moitti? Äiti ei tukenut raivokohtauksissa
AhaNiin. Jostaihan ne raivokohtauksetkin johtuvat. Ainakin minulla oli ja on niin. Lapset ovat erilaisia, mutta en minä saanut raivokohtauksia muuten kuin jos minua oli kohdeltu väärin. Eli viallinen vanhempi edellyttää minulta asiaa, jota ei ole osannut ensin opettaa vaikkapa. Ymmärrän, että voi olla äitinä haasteellista tajuta, ettei lapsi osaa vielä jotain ja suuttuminen johtuu äidistä, ja lapsi tauhottuisi, jos sanottaisiin, että katsotaanpas tämä asia uudelleen, mutta yhtä kaikki raivokohtauksenkin saanut lapsi tarvitsee vanhempaa ja jos vanhempi menee tavallaan pois päältä ja vain syyttää ja huutaa lapselle niin lapsi jää ihan yksin ja näin minulle kävi jatkuvasti.
ap
Ihan hyvin sinä kuitenkin osaat analysoida noita tilanteita ja periaatteessa tiedät kuinka toimia. Osaatko itse tehdä paremmin kuin äitisi teki? Yritätkö ainakin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja siis mulla tosiaan voisi olla ihan hyvä olo ilman perhettänikin, ihan heidän vuokseen olen koittanut parantua. Mutta jos en saa muuta kuin rakot käteen siitäkin yrityksestä ja teiltä tuollaista vinoon katsomista kuin saan, niin jos hiukan laskeskelen onneni kannalta, niin se ei kannata. Ei mun lapset tarvitse äitiä sen enempää kuin minäkään ja isäkin heillä on parempi jo nyt kuin minun koskaan oli. Eli heillä on onneksi ihan kivasti.
Mulle taas tää perhe-elämä on äitini tekojen vuoksi yhtä helvettiä, mutta onneksi voin lähteä kun kerran vääryydet ovat elämässä aivan sallittuja. Voin jättää koko uppoavan paskan taakseni niin en enää edes havaitse että mulla ongelmia onkaan. Luen vain päivät pitkät hyviä kirjoja ja juttelen satunnaisille ohikulkijoille kahviloissa.
apNiinhän sä teet nytkin. Et osallistu mihinkään perheessäsi.
Heille olisi parempi, jos olisit poissa
(mutta ethän sinä lähde ennenkuin saat "perinnön"). Ehkä et silloinkaan, koska tarvitset palvelijoitaMoheni ei ole halunnut, että lähden. Hänelle se, etten kykene olemaan hyvä äiti ei ole pahuutta. Kuten i se olekaan. Ei vain osaa tukea minua olemaan hyvä äiti mutta siksi olen terapiassa.
apNo ainakin sinä yrität. Minun äitini oli kuin kopio sinusta, paitsi ettei hän halunnut jatkaa terapiaa, koska ei löytynyt tarpeeksi ymmärtävää terapeuttia. Ehkä sinulla on toivoa. Mutta please, pienillä askelilla ole läsnä lapsillesi. Edes jonkinlainen hetki päivässä. Pienillä askelilla tapahtuu paraneminenkin.
Yritän. Ehkä äitisikin on kärsinyt narsistisesta äidistä tai muuten vain itsekkäästä, koska tavallinen terapia ei silloin auta. Ja olen toiminut juuri noin kun sanoit, että teen sentään jotain ja koitan näyttää vain kiireiseltä, en piittaamattomalta, ja mulle on sitäpaitsi lasten kanssa oleminen helpompaa kun he kasvaa, koska kaikkein vaikein mulle on kiukussaan tarvitsevainen pikkulapsi, joka ei ymmärryksellään voi vielä rauhoittua, vaan tarttisi siihen vanhemman henkistä tukea. Samaa, jota olen itsekin vailla. Pikkuhiljaa ollaan pelailtu mm. muistipeliä.
apKyllä, isoäitini oli jollain tavalla narsistinen, mutta oli siinä muutakin outoa ja lopputulos oli monella tavalla rikkinäinen ja itseensä kääntynyt äitini. Minä taas olen sitten rampannut vuosia terapiassa ja varmaan minussakin on sellaista narsismia, mitä en haluaisi olevan. Haluaisin olla lapsilleni parempi äiti, mutta se on hyvin vaikeaa, juuri niissä kohdissa missä ei itsekkään ole saanut apua. Minunkin elämä olisi helpompaa ilman lapsia, mutta kun ne olen tänne tehnyt ja he ovat täysin syyttömiä minun historiaani, niin koitan olla heille mahdollisimman hyvä. Osittain onnistun siinä, mutta ihan takuulla jotain teen väärin ihan tiedostamattani. Minäkin lohduttaudun sillä, että heillä on hyvä isä, parempi kuin minulla oli.
Kaikista parhaiten olen selvinnyt siten, että en ole äitini kanssa tekemisissä juuri ollenkaan. Mitä vähemmän olen, sitä paremmin voin. Jos päästän häntä lähelle, niin joudun korjailemaan oloani päiviä, joskus jopa viikkoja. Siksi suosittelen sinullekkin omien rajojen tiukentamista. Elä vastaa puhelimeen, elä anna tulla kylään, elä kyläile itse. Elä anna hänen kaataa sinuun enää omia ongelmiaan. Pikkuhiljaa saatat huomata, että katkeruus ja viha hälvenee, ehkä jopa poistuu kokonaan ja tilalle tulee anteeksianto. Minä en ole siinä kohdassa vielä, enkä tiedä olenko koskaan.
Oman minän muuttaminen on mahdollista, jos tekee tietoisesti töitä sen eteen. Voit vaikka ajatella, että paras korjaus kaikelle vääryydelle on yrittää olla itse parempi läheinen toisille, (varsinkin rakkaimmilleen) kuin äitisi on koskaan ollut. Äitisi on tehnyt väärin, mutta valitse sinä toisin. Tiedän, että se on vaikeaa, kun viha pauhaa sisällä. Itsekkin luulin aikoinani, että räjähdän siihen vihaan ja katkeruuteen, mitä äitiäni kohtaan tunsin. Ja ajattelin myös samoin, että asiat ei mene oikein jos niitä ei korjata. Mutta kun ei mitään enää ole tehtävissä. Mitä enemmän yritin korjata sitä, mikä oli jo mennyt, sitä huonommaksi asiat meni. Äiti ei ikinä kuunaan myöntänyt tehneensä mitään väärin ja minä vain kaivelin haavani auki. Se oli todellista kurjuuden maksimointia.
Mutta se olo on onneksi terapiassa korjaantunut. Ehkä sinullakin joskus nytkähtää eteenpäin, toivon ainakin niin.
Hyvin sanottu tuo "nytkähtää eteenpäin". Juuri niin se menee (jos menee, ja toivottavasti menee :) ) eli voin tehdä nyt vaikka mitä, seistä päälläni, huutaa tuleen, rukoilla jumalaa, koittaa kaikin tavoin olla hyvä ja lopputulos on yhtä paskaa vain. Mitään ei tapahdu. Mikään ei auta. Mutta koko ajan se focus on siellä jossain. Paremmassa olossa, minässä, anteeksiannossa, itsensä hyväksymisessä, mitä nyt haetaankaan. Ja sitten joskus homma, oma olo ja elämä lopultakin vain nytkähtää. Yleensä kun ei enää sillä hetkellä yhtään yritä. On jo vähän luovuttanut. Niin sitten tapahtuu jokin asia juttu tai iso oivallus, jonka kanssa mennään taas kovasti kohti parempaa.
Kiitos, että oikeastaan muistutit minua siitä. Se nytkähtää. Homma ei läheskään aina ole tasaista nousua tai edes nousua. Mutta focus on suht selvä. Parempi huominen kuin aika, joka on jo mennyttä.
ap
Vierailija kirjoitti:
Oliko sinulla ystäviä, joille olisit voinut kertoa kaiken? Entä isäsi äiti(perinnön jättäjä), oliko hän sellainen aikuinen, jolta sait tukea ja joka ymmärsi raivokohtauksiasi?
Kun olen lukenut tätä palstaa, törmään usein vanhempiin, jotka kertovat, etteivät enää jaksa raivoavaa lastaan. Onko syy lapsen sairaudessa, jota pitäisi hoitaa heti vai aikuisissa, jotka eivät osaa toimia ko. tilanteessa oikein?
Ei ollut silloin aikoinaan tai siis syyllistin itse itseäni kostamisestani, ei kai sille kukaan olisi minulle antanut hyväksyntäänsä? Kun sen avun olisi nimenomaan pitänyt tulla joltakin, joka olisi ymmärtänyt vihaani. Ei sen kertominen jollekin tavikselle tai ainakaan minun läheisilleni olisi aiheuttanut "ahaa, tuetaanpas sinua" -reaktiota, vaan paha on paha, aivan sama miksi.
Koska pidin itseäni vähän pahana niin en osannut kai ajatella, että saisin apua. En kylläkään pitänyt itseäni sen pahempana kuin mitä näin muidenkin ihmisten olevan, mutta jostain syystä vain se minun pahuuteni oli tuomittavaa, muita kuului ymmärtää. Tämä siis äitini ajatuksia. Ja siis poikani on samanlainen kuin minä, tyttäreni ei ole. Saattaa olla, että pojalla on jotain lievää neurologista epätyypillisyyttä, ettei esim. pysty keskittymään samoin kuin muut eikä siksi heti ymmärrä mitä sanotaan. Tai varsinkaan tee asioita ensipyytämällä. Eihän tuollaista aikoinaan tajuttu, että on olemassa. Lapsia pidettiin siis ilkeinä kun kysyvät monta kertaa mitä tmv. Mutta se ei minusta silti selitä äitini käytöstä minua kohtaan, hän oli minusta suhteettoman ankara ja paheksuva eikä hänestä välittynyt rakkautta lasta kohtaan. Mutta minä kyllä kuulin mitä sanotaan, mutta en ehkä aina ymmärtänyt rivien välistä tai en minä tiedä, mutta en minä pahuuttani vaatinut huolellisempaa paneutumista siihen, miten mun ois pitänyt äidin neuvoja käsittää.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärsinkö nyt oikein? Aloittaja sai lapsena raivareita ja äiti näistä moitti? Äiti ei tukenut raivokohtauksissa
AhaNiin. Jostaihan ne raivokohtauksetkin johtuvat. Ainakin minulla oli ja on niin. Lapset ovat erilaisia, mutta en minä saanut raivokohtauksia muuten kuin jos minua oli kohdeltu väärin. Eli viallinen vanhempi edellyttää minulta asiaa, jota ei ole osannut ensin opettaa vaikkapa. Ymmärrän, että voi olla äitinä haasteellista tajuta, ettei lapsi osaa vielä jotain ja suuttuminen johtuu äidistä, ja lapsi tauhottuisi, jos sanottaisiin, että katsotaanpas tämä asia uudelleen, mutta yhtä kaikki raivokohtauksenkin saanut lapsi tarvitsee vanhempaa ja jos vanhempi menee tavallaan pois päältä ja vain syyttää ja huutaa lapselle niin lapsi jää ihan yksin ja näin minulle kävi jatkuvasti.
apIhan hyvin sinä kuitenkin osaat analysoida noita tilanteita ja periaatteessa tiedät kuinka toimia. Osaatko itse tehdä paremmin kuin äitisi teki? Yritätkö ainakin?
En osaa. Vihaa on patoutunut minuun niin paljon, että en osaa toimia lainkaan hedelmällisesti jos lapsi on väsynyt tai kränää ruoasta tms. Mutta sen tiedän, että jos se nähdään lapsen pahuutena niin yhtä hyvin voidaan antaa lapselle menolippu helvettiin.
ap
No terapeuttis suosittelee ettet auta sitä.
Täällä palstalla kaikki suosittelee ettet auta sitä.
Mitä vittua vielä intät? Heitä se pihalle, äläkä anna ihmisten kohdella sua paskasti.
Ja jos sulla on jotain ongelmia sun terapeutin kanssa, niin varmaan parempi puhua niistä sen kans ku täällä jaella kaikki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No terapeuttis suosittelee ettet auta sitä.
Täällä palstalla kaikki suosittelee ettet auta sitä.
Mitä vittua vielä intät? Heitä se pihalle, äläkä anna ihmisten kohdella sua paskasti.
Ja jos sulla on jotain ongelmia sun terapeutin kanssa, niin varmaan parempi puhua niistä sen kans ku täällä jaella kaikki.
Jos et ole huomannut, niin tuohon kysymykseen kytkeytyy kaikenlaista muuta, mikä tässä mietityttää.
ap
Laitahan tämä keskustelu linkkinä sille sun terapeutille. Se auttaisi häntä hahmottamaan, miten sua voi parhaiten auttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Monta sivua paskaa, arvaa lukeeko kukaan kaikkia viestejä?
Vaihda terapeuttia jos et pysty hänelle kaikista asioista kertomaan.
Olitko lasten tai nuortenpsykiatrian asiakas?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olitko lasten tai nuortenpsykiatrian asiakas?
En ollut. Ei minun pahoinvoinnistani kukaan piitannut. Ja eihän se oikeastaan näkynyt, kuin suhteessa äitiini joka kyllä uhkaili minua kasvatusneuvolalla, mikä oli sinänsä aivan hölmöä, koska senkin pitäisi olla paikka, josta haetaan apua, eikä rankaisua, mutta äidin fantasiahan oli varmaan rangaista idioottia lastaan, mutta sitä ei toki voinut toteuttaa, ettei kukaan voisi ajatella, etteikö rva olisi ollut moitteeton kasvattaja. Lapsessa vain oli jotain vikaa, muutenhan hän siis oli aivan loistava kasvattaja, nimenomaan.
ap
Vierailija kirjoitti:
Monta sivua paskaa, arvaa lukeeko kukaan kaikkia viestejä?
Vaihda terapeuttia jos et pysty hänelle kaikista asioista kertomaan.
Kyllä minä pystyn hänelle kaiken kertomaan. Halusin vain kertoa teille, että minunpa ei kuulukaan auttaa äitiäni, vaikka joku voisi niinkin väittää.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei vaan sinun ei kannata kostaa äidillesi "auttamalla". Se vahingoittaa vain sinua lisää
No mutta se on sitten hienoa, jos et aio häntä auttaa! Asia loppuunkäsitelty?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monta sivua paskaa, arvaa lukeeko kukaan kaikkia viestejä?
Vaihda terapeuttia jos et pysty hänelle kaikista asioista kertomaan.Kyllä minä pystyn hänelle kaiken kertomaan. Halusin vain kertoa teille, että minunpa ei kuulukaan auttaa äitiäni, vaikka joku voisi niinkin väittää.
ap
Voi pyhä yksinkertaisuus. Tuo sinun suunnitelmasi "auttamisesta" on lähinnä lapsellinen ja nöyryyttävä, eikä kenenkään tervepäisen mieleenkään olisi tuommoisen asian pähkiminen tullut.
Joten ihan keskenäs voit sitten tätä miettiä. Ai niin, ja sen terapeuttisi.
Vierailija kirjoitti:
Ei vaan sinun ei kannata kostaa äidillesi "auttamalla". Se vahingoittaa vain sinua lisää
No ei minun alkuperäinen ajatukseni suinkaan ollutkaan kostaa, vaan aidosti AUTTAA. Mutta terapeutti sai minut hereille siitä, että äitiä ei kannata auttaa, koska hän ei ilahdu siten kun minä toivoisin, JOLLOIN se hänen auttamisensa olisi puhtaasti kiva juttu minullekin ja rakentaisi meidän välejämme. Koska olisin vihdoinkin voinut tehdä jotain kivaa hänelle, jos en ole oikein koskaan mieleisensä ollut.
MUTTA: Se lähtisi koston tielle jos äiti saatuaan asunnon käyttöönsä silti haukkuisi minua tai moittisi, olisi ikävä, niin silloin tekisi mieli kusta hänen päälleen. Jos olisi kiittämätön.
Eli myönnän, että toiveessani oli itsekästäkin halua saada välejä paremmaksi eikä vain tyylipuhdasta halua auttaa, joten siksi se on parempi haudata, koska on tosiaan olemassa riski, että äiti ei lopeta haukkumistaan edes tuohon. Jolloin mä taas haluaisin kostaa ja kierre ei katkea ikinä.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monta sivua paskaa, arvaa lukeeko kukaan kaikkia viestejä?
Vaihda terapeuttia jos et pysty hänelle kaikista asioista kertomaan.Kyllä minä pystyn hänelle kaiken kertomaan. Halusin vain kertoa teille, että minunpa ei kuulukaan auttaa äitiäni, vaikka joku voisi niinkin väittää.
apVoi pyhä yksinkertaisuus. Tuo sinun suunnitelmasi "auttamisesta" on lähinnä lapsellinen ja nöyryyttävä, eikä kenenkään tervepäisen mieleenkään olisi tuommoisen asian pähkiminen tullut.
Joten ihan keskenäs voit sitten tätä miettiä. Ai niin, ja sen terapeuttisi.
Miten niin lapsellinen ja nöyryyttävä? Jos et vastaa niin sanoillasi ei ole mitään katetta, kuten ei olekaan. Se oli hyvin ystävällinen ele, tai olisi tullut olemaan. Ei sen kummempaa.
ap
Sait tämänkin käännettyä äidin syyksi. Ja itsesi hyväksi. Vaikka motiivisi oli palkkä pahuus
Kyllä, isoäitini oli jollain tavalla narsistinen, mutta oli siinä muutakin outoa ja lopputulos oli monella tavalla rikkinäinen ja itseensä kääntynyt äitini. Minä taas olen sitten rampannut vuosia terapiassa ja varmaan minussakin on sellaista narsismia, mitä en haluaisi olevan. Haluaisin olla lapsilleni parempi äiti, mutta se on hyvin vaikeaa, juuri niissä kohdissa missä ei itsekkään ole saanut apua. Minunkin elämä olisi helpompaa ilman lapsia, mutta kun ne olen tänne tehnyt ja he ovat täysin syyttömiä minun historiaani, niin koitan olla heille mahdollisimman hyvä. Osittain onnistun siinä, mutta ihan takuulla jotain teen väärin ihan tiedostamattani. Minäkin lohduttaudun sillä, että heillä on hyvä isä, parempi kuin minulla oli.
Kaikista parhaiten olen selvinnyt siten, että en ole äitini kanssa tekemisissä juuri ollenkaan. Mitä vähemmän olen, sitä paremmin voin. Jos päästän häntä lähelle, niin joudun korjailemaan oloani päiviä, joskus jopa viikkoja. Siksi suosittelen sinullekkin omien rajojen tiukentamista. Elä vastaa puhelimeen, elä anna tulla kylään, elä kyläile itse. Elä anna hänen kaataa sinuun enää omia ongelmiaan. Pikkuhiljaa saatat huomata, että katkeruus ja viha hälvenee, ehkä jopa poistuu kokonaan ja tilalle tulee anteeksianto. Minä en ole siinä kohdassa vielä, enkä tiedä olenko koskaan.
Oman minän muuttaminen on mahdollista, jos tekee tietoisesti töitä sen eteen. Voit vaikka ajatella, että paras korjaus kaikelle vääryydelle on yrittää olla itse parempi läheinen toisille, (varsinkin rakkaimmilleen) kuin äitisi on koskaan ollut. Äitisi on tehnyt väärin, mutta valitse sinä toisin. Tiedän, että se on vaikeaa, kun viha pauhaa sisällä. Itsekkin luulin aikoinani, että räjähdän siihen vihaan ja katkeruuteen, mitä äitiäni kohtaan tunsin. Ja ajattelin myös samoin, että asiat ei mene oikein jos niitä ei korjata. Mutta kun ei mitään enää ole tehtävissä. Mitä enemmän yritin korjata sitä, mikä oli jo mennyt, sitä huonommaksi asiat meni. Äiti ei ikinä kuunaan myöntänyt tehneensä mitään väärin ja minä vain kaivelin haavani auki. Se oli todellista kurjuuden maksimointia.
Mutta se olo on onneksi terapiassa korjaantunut. Ehkä sinullakin joskus nytkähtää eteenpäin, toivon ainakin niin.