Olisitko omaishoitaja miehellesi 47 vuoden ajan? Ihana juttu Raisa Lardotista ja miehestään hesarissa

http://www.hs.fi/kaupunki/a1458915750042?ref=hs-prio-5-1

47 vuotta vammautunutta miestään hoitanut Raisa Lardot ihmettelee, minne katosi puhe rakkaudesta – ”Sanotaan, että herranen aika, mitä läheisriippuvuutta”
Suomessa on noin miljoona läheistään säännöllisesti auttavaa ihmistä. Vammautunutta rakastaan 47 vuotta hoitanut Raisa Lardot sanoo, ettei halua luovuttaa miestään pitkäksi aikaa mihinkään hoitolaitokseen. Hän käyttää niistä sanaa ”säilömö”.

"Haluan seurata sinua äärettömyyteen asti, sillä minne sinä menet, siellä minäkin haluan olla", kirjoitti nuori Raisa rakastetulleen Andrélle 60-luvun alussa. Vuosikymmenen lopussa autokolari vammautti Andrén vakavasti, Raisasta tuli puolisonsa omaishoitaja. Tältä pariskunnan elämä näyttää tänään, jokunen äärettömyys myöhemmin. Tekstit kirjasta Raisa Lardot: Morsian, 2015, toimittaja: Maija Aalto, kuvaus: Rio Gandara, leikkaus: Janne Elkki, grafiikat: Boris Stefanov

Kauniainen. Sairaalan ovella hoitaja sanoi, että kutsuu vartijat apuun, ellei vaimo häivy. Ei ole vierailuaika.

Kirjailija Raisa Lardot järkyttyi. Hän ei ollut vieras puolisolleen André Lardot’lle, joka oli joutunut sairaalaan lyhyeksi aikaa, vaan tulkki, avustaja ja omaishoitaja. Jo 47 vuoden ajan.
Artikkeliin liittyvät

Eikä Raisa ollut helmikuussa tullut sairaalaan seurustelemaan vaan avuksi: kertomaan puhekyvyttömän miehensä puolesta vaikka sen, että tämä kammoaa sairaalan nostolaitteita.

Suomessa on noin miljoona läheistään säännöllisesti auttavaa ihmistä. Harvalle se on kuitenkaan puolen vuosisadan mittainen, ympärivuorokautinen pesti.

”Nykyisin sanotaan, että herranen aika, mitä läheisriippuvuutta. Enää ei puhuta rakkaudesta”, Lardot miettii.

Inhimillisyys on toinen sana, jota Lardot käyttää usein. Se on hänestä yhteiskunnasta hukassa, kun kaikkea mitataan ja lasketaan.

Niiaileva maalaistyttö ja twistiä pöydällä tanssiva nauravasilmäinen mies. Näin kirjailija kuvailee 1960-luvun alussa tavannutta paria. Nuori Raisa rakastui sekunnissa. Seurasi nopea avioituminen, tytär ja poika, muutto vuosiksi Egyptiin miehen työn vuoksi. Maailma oli avoinna, ja elämä eteni nopeasti.

Maaliskuussa 1969 oli toinen merkitsevä sekunti: vasta Suomeen palannut pariskunta joutui auto-onnettomuuteen. Raisa loukkaantui lievästi, mutta André oli tajuton kuukausia. Alkuun ei ollut selvää, heräisikö hän – ja jos heräisi, millaisena.

Kun André heräsi, hän oli toiselta puolelta halvaantunut eikä osannut enää puhua. Jouluksi hän pääsi ensimmäistä kertaa kotiin, silloinkin paareilla olohuoneen sohvalle.

”Minä nostin häntä, ja lapset auttoivat jaloista. Jotenkin selvisimme”, Lardot muistelee. Vaikka mies oli se vammautunut, onnettomuus teki koko perheestä uhrin.

Sittemmin pikkuruinen vaimo on nostanut isoa miestään pystyyn lukuisia kertoja joka ikinen päivä. Mutta ei puolisosta huolehtiminen kuulemma mikään valinta ole ollut vaan kohtalo: heikkoa ei vain voi jättää yksin.

”Minä olen aina ollut hoivaaja. Lapsena hain pihalta kiviä ja tikkuja ja pidin niistä huolen. Nuorena opiskelin lastentarhanopettajaksi ja ajattelin, että teen sitä eläkeikään asti. Toisin kävi.”

1970-luku oli raskas mutta välillä onnellinenkin. Perheen saama tuki oli erilaista kuin nykyisin: kotiavulla oli aikaa vaikka leipoa karjalanpiirakoita. André ei pystynyt juuri puhumaan, mutta kirjoittaminen onnistui. Viesteissä eli edelleen se sukkela ja älykäs maailmanmies.

Raisa kirjoitti enemmän. Ensin syntyi muistiinpanoja ruutuvihkoon, sitten romaani, kaksi, nyt jo kahdeksantoista. Ne kertovat osin Raisan elämästä ja vepsäläisestä suvusta.

”Nuorempana minä aina kohdatessani epäoikeudenmukaisuutta ajattelin, että odottakaapas, minä kerron tämän vielä kaikille. Vaikka haaveilin kyllä, että minusta tulee runoilija.”

Lasten aikuistuttua Raisa yritti ottaa omaa tilaa toisellakin tavalla, ja mieskin halusi osoittaa pärjäävänsä itse. Raisa muutti hetkeksi pois kotoa, vaikka tapasikin puolisoa useita kertoja viikossa.

Ei siitä mitään tullut: ikävä pakotti palaamaan yhteen.

”Ihmiset aina sanoivat minulle, että ajattele itseäsi välillä. Tajusin, että parhaiten minä teen niin olemalla hyvä Andrélle.”

Nyt pariskunnan elämä on taas muuttunut. Alkuperäisen vamman rinnalle on tullut uusia koettelemuksia: sydäninfarkteja, syöpä ja muistisairaus. Sairaalajaksoja, mutta lyhyitä. Raisa ei halua luovuttaa miestään pitkäksi aikaa mihinkään hoitolaitokseen. Hän käyttää niistä sanaa ”säilömö”.

Jaksamisessa auttavat yhteiset hetket. ”Hän on niin upea ihminen”, sanoo Raisa puolisostaan.

Lardot kertoo, että on vuosien mittaan kohdannut ammattilaisia laidasta laitaan. Hänen mielestään koko systeemi on nykyään erilainen. Kaikkea lasketaan, mitataan ja katsotaan kellosta.

”On aina jokin ohjeistus, joka on potilasta tärkeämpi”, Lardot sanoo.

”Minä ymmärrän ihan hyvin tätä nykyistä vihapuhetta. Se tulee avuttomuuden tunteesta. Siitä, ettei voi itse vaikuttaa siihen, miten pyörän rattaissa pyörii.”

Raisa ei silti tunne itseään katkeraksi, mutta kovaksi tappelemaan kyllä. Jaksamisessa auttavat pikkuasiat, kuten suklaapala ruoan jälkeen, kirjoittaminen ja sisustaminen sekä jokailtainen Andrén ja Raisan yhteinen autuus. He makaavat vierekkäin katsomassa televisiota: uutisia, murhia, Emmerdalea.

”Hän on niin upea ihminen. Olen onnekas, että olen saanut elää hänen kanssaan.”