Vellihousuvanhemmat

Vierailija kirjoitti:

Eikö ne ostoskärryt ole sen verran painavat, että taaperon pieni sormin on tuusannuuskana jos sellaisella yli ajaa o.O Sairasta, normaali ihminen osaa tuon verran ennakoida omia liikkeitään=et ole normaali tai teit sen tahallasi.

Trollin satu kyseessä.

Kaverini meni hakemaan omaa kaveriaan jolla on lapsi, oli luvannut kuskata heitä jonnekin koska tällä ei ollut ajokorttia eikä autoakaan. Lapsi oli sotkenut koko vaalean takapenkin suklaalla alle viidessä minuutissa. Äitinsä oli vaan lässyttänyt että et nyt kulta pieni viitsisi kun tämä ei ole meidän auto!

Vierailija kirjoitti:

Kaverini meni hakemaan omaa kaveriaan jolla on lapsi, oli luvannut kuskata heitä jonnekin koska tällä ei ollut ajokorttia eikä autoakaan. Lapsi oli sotkenut koko vaalean takapenkin suklaalla alle viidessä minuutissa. Äitinsä oli vaan lässyttänyt että et nyt kulta pieni viitsisi kun tämä ei ole meidän auto!

No voi kamala. Kaverisi ei sitten vellihousuna maksattanut penkin putsausta kyydittävällä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan niitä näkynyt. Olen todistanut vierestä kun uhmaikäinen heittäytyy maahan keskelle kulkuväylää ja äiti vain lässyttää hiljaa anovasti "tules nyt kulta" eikä mitään tapahdu pitkään pitkään aikaan. Samankaltaisia tilanteita muutenkin kun mennään väärissä paikoissa lasten ehdoilla.. miksei nykyvanhemmat uskalla sanoa lapsilleen "ei"/vaatia tottelemaan? Lapset tarvitsee rajoja siinä missä rakkauttakin ja uhmaikä on toki haastava ikävaihe, mutta sekin menee ohi kunhan vanhemmat muistaa asettaa ne rajat ja pitää niistä kiinni.

Se on tosi helppo sanoa, että pitää vaatia tottelemaan. Mutta kun ei se elämä oikein mene lasten kanssa niin, että "tottelemaan vaatimisesta" olisi joku yleispätevä ohjenuora. Esimerkki: luin tänään Puutalobaby-blogia, jossa bloggaaja sanoi, että heidän lapsensa ovat uskoneet kerrasta, kun on kielletty koskemasta hellaan tai menemästä sen lähelle. Arvaapa, ovatko meidän lapset (etenkään nuorimmainen) uskoneet? Eivät ole, vaikka ihan joka päivä kielletään. Miten alle 2-vuotiasta "vaaditaan tottelemaan"? Tällaisessa on aika paljon kyse lapsen persoonallisuudesta.

Tuosta kuvaamastasi tilanteesta tulee mieleen, että äiti tietää, että jos sitä uhmaikäistä maassamakaajaa alkaa painostaa, alkaa ihan hirveä raivari. Siksi on paljon parempi antaa tilanteen mennä ohi omalla painollaan. On pelkkää kuvitelmaa, että lasten kanssa toimitaan niin, että aikuinen antaa käskyn, johon lapsi reagoi sillä sekunnilla. Se, että vanhempi sanoo maassa makaavalle lapselle "tules nyt kulta" ja odottaa, että lapsi tulee, on ainakin mun mielestä huomattavasti parempi reagointitapa kuin se, että tilanteessa syntyy konflikti.

Lapsella on omakin tahto, vaikka tietenkin olisi paljon helpompaa, ettei sitä olisi. Aikuisillakin on oma tahto, vaikka toki monelta kantilta katsottuna olisi helpompaa, ettei sitäkään olisi. Mutta minkäs teet.

Mitä lapsenkasvatusta se on, että vältellään konflikteja? Huutava lapsi kainaloon ja menoksi.

No mun mielestä konfliktien estäminen on just sitä hyvää lastenkasvatusta. Mikä itseisarvo mielestäsi on sillä, että etsii tilanteita, joissa lapsen saa huutamaan?

Sinusta se on konfliktien etsimistä, jos antaa lapsen raivota hetken siksi, koska hän ei saanut tahtoaan läpi? Kukaan ei tässä elämässä välty konflikteilta. Niiden ratkaisumallit on opittava jo pienestä pitäen. Konflikteja tulee ja niistä selvitään. Kun lapsi rauhoittuu, pelisäännöt tehdään selväksi. Ei lapsi ole perheen pää, joka päättää maassa makaamalla, milloin esimerkiksi kaupassa mennään eteenpäin.

Lapset repivät lehtihyllystä lehtiä, myyjä meni sanomaan että ne on myyntikappaleita eikä luettavaksi tarkoitettu jolloin mamma hyökkäsi vähän matkan päästä huutaen ja nyrkkejään heiluttaen että minun lapset saavat lukea täällä näitä lehtiä sillä välin kun minä teen ostoksia!

Myyjä oli ihan sanaton tuossa tilanteessa, suu auki.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerran supermarketissa ostoskärryni pyörä ajoi lattialle heittäytyneen pikklapsen sormien yli. Luulen, että vanhemmat oppivat tästä läksynsä. Tuollainen julkinen kiukuttelu ei ole vain kasvatuskysymys vaan myös huomaavaisuus- ja lopulta turvallisuuskysymys.

Siis pyörä ajoi itsestään, vai sinä työnsit ostoskärryt lapsen käden yli?

No minähän sitä kärryä työnsin. Kyse oli vahingosta,mutta en pyytänyt anteeksi. Sanoin vain: "Kannattaisi varoa, ettei lapsi jää alle." Hymyilin.

Joopa joo... Kokeile käytännössä. Miten noin periaatteessa oletat vanhemman reagoivan jos se kattoo että vahingoitat sen taaperoa tahallasi. Jos sulla on aivan erityisen hyvä tuuri se soittaa ainoastaan poliisit paikalle.

Olen mä astunut lapsen sormien päälle useankin kerran jossain jonotus/ yleisötilaisuudessa. Pienten annetaan mennä ilman valvontaa pitkin likaisia lattioita. Eihän siinä tarvitse kuin ottaa askel taakse niin lapsi jää alle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaverini meni hakemaan omaa kaveriaan jolla on lapsi, oli luvannut kuskata heitä jonnekin koska tällä ei ollut ajokorttia eikä autoakaan. Lapsi oli sotkenut koko vaalean takapenkin suklaalla alle viidessä minuutissa. Äitinsä oli vaan lässyttänyt että et nyt kulta pieni viitsisi kun tämä ei ole meidän auto!

No voi kamala. Kaverisi ei sitten vellihousuna maksattanut penkin putsausta kyydittävällä?

Ensinnäkään kaverini ei antanut lapselle suklaata vaan "fiksu" äitinsä antoi sen lapselle autossa, ja kun tämä sanoi että mitäs takapenkille tehdään kun meni tuohon kuntoon niin äiti sanoi että kun ei nyt ole rahaa puhdistukseen ja pakeni paikalta ennenkuin kaveri ehti kysyä että miten olisi pieni siivous näin ensihätään kun penkillä soraa ja ties mitä kakkaa lapsen kengistä. Pisti myöhemmin välit poikki tuommoiseen.

Vierailija kirjoitti:

Lapset repivät lehtihyllystä lehtiä, myyjä meni sanomaan että ne on myyntikappaleita eikä luettavaksi tarkoitettu jolloin mamma hyökkäsi vähän matkan päästä huutaen ja nyrkkejään heiluttaen että minun lapset saavat lukea täällä näitä lehtiä sillä välin kun minä teen ostoksia!

Myyjä oli ihan sanaton tuossa tilanteessa, suu auki.

Mun kaverin kaveri näki sellasen tapauksen, että lapset söivät sipsihyllystä sipsejä samaan aikaan kun ryystivät limuhyllystä colaa sekä sytyttelivät pieniä tulipaloja paperihyllyyn, myyjä meni sanomaan että ne on myyntikappaleita eikä syötäväksi, juotavaksi tai poltettavaksi tarkoitettu jolloin mamma hyökkäsi vähän matkan päästä huutaen ja nyrkkejään heiluttaen että minun lapset saavat syödä täällä sipsejä, juoda colaa ja sytellä tulipaloja sillä välin kun minä teen ostoksia!

Myyjä oli ihan sanaton tuossa tilanteessa ja kuoli seuraavana päivänä sydänkohtaukseen.

Tuossa jo joku mainitsi äänenpainon. Lapset on erittäin taitavia aistimaan onko vanhempi tosissaan vai ei. Vanhemman kuuluu olla jääräpäisempi kuin lapsen. Se ei tarkoita, että pitää ehdoin tahdoin hakea konflikteja vaan jos se on nätisti vältettävissä, vältetään. Lapselle voi myös sanoa että odotapas kun mietin mitä me nyt tehdään. Jos lapsi ei kuitenkaan ala käyttäytyä kunnolla, ei kun kainaloon vaan ja menoksi. Huutakoon. Jos aina vain joustaa, lapsi alkaa käyttää konfliktin riskiä tarkoituksella. Selvä viesti mitä seuraa jos ei tottele JA SE TÄYTYY TOTEUTTAA. Uhkaukset on siis myös syytä valita huolella. Jari Sinkkonen kertoi siitä armeijan kapiaisesta joka käski ja jätkät totteli. Käskeminen on itseluottamusasia. Meidän naapurin muuttaneen perheen muksu on toisinaan kylässä ja kun isä hakee häntä takaisin, on se ihan sälittävän näköistä uikutusta: "Tule nyt. Hei meidän pitää nyt oikeesti mennä." Minua sama lapsi tottelee ihan ongelmitta. Silloin alkuun pari kertaa intti jostain vastaan mutta kun olin tarpeeksi selkeä enkä lähtenyt aiheetta pakittelemaan, poika alkoi totella. Ei minun tarvinnut olla tyly. Jos on syytä perua joku, mitä olen käskenyt, kerron myös miksi teen niin. Auktoriteetti ei kärsi kun peruuttamisen tekee fiksusti.

Vierailija kirjoitti:

Tuossa jo joku mainitsi äänenpainon. Lapset on erittäin taitavia aistimaan onko vanhempi tosissaan vai ei. Vanhemman kuuluu olla jääräpäisempi kuin lapsen. Se ei tarkoita, että pitää ehdoin tahdoin hakea konflikteja vaan jos se on nätisti vältettävissä, vältetään. Lapselle voi myös sanoa että odotapas kun mietin mitä me nyt tehdään. Jos lapsi ei kuitenkaan ala käyttäytyä kunnolla, ei kun kainaloon vaan ja menoksi. Huutakoon. Jos aina vain joustaa, lapsi alkaa käyttää konfliktin riskiä tarkoituksella. Selvä viesti mitä seuraa jos ei tottele JA SE TÄYTYY TOTEUTTAA. Uhkaukset on siis myös syytä valita huolella. Jari Sinkkonen kertoi siitä armeijan kapiaisesta joka käski ja jätkät totteli. Käskeminen on itseluottamusasia. Meidän naapurin muuttaneen perheen muksu on toisinaan kylässä ja kun isä hakee häntä takaisin, on se ihan sälittävän näköistä uikutusta: "Tule nyt. Hei meidän pitää nyt oikeesti mennä." Minua sama lapsi tottelee ihan ongelmitta. Silloin alkuun pari kertaa intti jostain vastaan mutta kun olin tarpeeksi selkeä enkä lähtenyt aiheetta pakittelemaan, poika alkoi totella. Ei minun tarvinnut olla tyly. Jos on syytä perua joku, mitä olen käskenyt, kerron myös miksi teen niin. Auktoriteetti ei kärsi kun peruuttamisen tekee fiksusti.

TEE ENSIN SE LAPSI JA KASVATA VASTA SITTEN.

TEE ENSIN SE LAPSI JA KASVATA VASTA SITTEN.[/quote]

Minulla on jo kolme

Lapsi istui mammansa vieressä metrossa ja potki vastapäätä istuvaa mummoa polviin, mummo sanoi että jos et nyt viitsisi kun hänellä vanhat ja kipeät polvet, johon lapsen äiti tokaisi että heillä harjoitetaan vapaata lastenkasvatusta ja katsoi mummoa todella veemäisesti, ja antoi lapsensa jatkaa mummon potkimista! 

Mummon vieressä istuva isokokoisempi parrakas herrasmies kysyi mummolta että haluaako rouva vaihtaa paikkaa, ja hän meni istumaan lasta vastapäätä. Lapsen potkiminen loppui kuin seinään.

Tuommoisilta vanhemmilta pitäisi kieltää lisääntyminen tai ottaa lapset pois, miettikää millainen koulu- tai työkaveri tuollaisesta vapaakasvatuslapsesta tulee teidän hyvinkasvatetuille lapsille??!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan niitä näkynyt. Olen todistanut vierestä kun uhmaikäinen heittäytyy maahan keskelle kulkuväylää ja äiti vain lässyttää hiljaa anovasti "tules nyt kulta" eikä mitään tapahdu pitkään pitkään aikaan. Samankaltaisia tilanteita muutenkin kun mennään väärissä paikoissa lasten ehdoilla.. miksei nykyvanhemmat uskalla sanoa lapsilleen "ei"/vaatia tottelemaan? Lapset tarvitsee rajoja siinä missä rakkauttakin ja uhmaikä on toki haastava ikävaihe, mutta sekin menee ohi kunhan vanhemmat muistaa asettaa ne rajat ja pitää niistä kiinni.

Se on tosi helppo sanoa, että pitää vaatia tottelemaan. Mutta kun ei se elämä oikein mene lasten kanssa niin, että "tottelemaan vaatimisesta" olisi joku yleispätevä ohjenuora. Esimerkki: luin tänään Puutalobaby-blogia, jossa bloggaaja sanoi, että heidän lapsensa ovat uskoneet kerrasta, kun on kielletty koskemasta hellaan tai menemästä sen lähelle. Arvaapa, ovatko meidän lapset (etenkään nuorimmainen) uskoneet? Eivät ole, vaikka ihan joka päivä kielletään. Miten alle 2-vuotiasta "vaaditaan tottelemaan"? Tällaisessa on aika paljon kyse lapsen persoonallisuudesta.

Tuosta kuvaamastasi tilanteesta tulee mieleen, että äiti tietää, että jos sitä uhmaikäistä maassamakaajaa alkaa painostaa, alkaa ihan hirveä raivari. Siksi on paljon parempi antaa tilanteen mennä ohi omalla painollaan. On pelkkää kuvitelmaa, että lasten kanssa toimitaan niin, että aikuinen antaa käskyn, johon lapsi reagoi sillä sekunnilla. Se, että vanhempi sanoo maassa makaavalle lapselle "tules nyt kulta" ja odottaa, että lapsi tulee, on ainakin mun mielestä huomattavasti parempi reagointitapa kuin se, että tilanteessa syntyy konflikti.

Lapsella on omakin tahto, vaikka tietenkin olisi paljon helpompaa, ettei sitä olisi. Aikuisillakin on oma tahto, vaikka toki monelta kantilta katsottuna olisi helpompaa, ettei sitäkään olisi. Mutta minkäs teet.

Mitä lapsenkasvatusta se on, että vältellään konflikteja? Huutava lapsi kainaloon ja menoksi.

No mun mielestä konfliktien estäminen on just sitä hyvää lastenkasvatusta. Mikä itseisarvo mielestäsi on sillä, että etsii tilanteita, joissa lapsen saa huutamaan?

Sinusta se on konfliktien etsimistä, jos antaa lapsen raivota hetken siksi, koska hän ei saanut tahtoaan läpi? Kukaan ei tässä elämässä välty konflikteilta. Niiden ratkaisumallit on opittava jo pienestä pitäen. Konflikteja tulee ja niistä selvitään. Kun lapsi rauhoittuu, pelisäännöt tehdään selväksi. Ei lapsi ole perheen pää, joka päättää maassa makaamalla, milloin esimerkiksi kaupassa mennään eteenpäin.

Kysynpä sulta, miten sä estät lasta raivoamasta? Sanomalla älä raivoa? Mä olen puhunut siitä, miten reagoidaan lapsen tekemisiin.  Olen kirjoittanut aiheesta aika monta viestiä jo, enkä enää viitsisi, mutta kai se on pakko.

Konflikteja tulee lapsen kanssa joka päivä useita, varmaan ihan kenen tahansa lapsen kanssa. Niitä ei voi välttää. Joitain konflikteja voi kuitenkin ehkäistä. Jos nyt vielä sadannen kerran pitää puida tätä maassamakaamisesimerkkiä, niin puidaan. Koska sen lapsen oma vanhempi todennäköisesti tuntee sen maassa makaavan lapsen paremmin kuin satunnainen ohikulkija, hän voi tietää, että se lapsi nousee kohta ylös siitä ja lähtee sovinnolla mukaan. Jos vanhempi taas nostaisi lapsen ylös, lapsi alkaisi raivota. Toki varmasti jotkut kasvattaa lapsiaan sillä perusteella, että kaikki tehdään konfliktin kautta, mutta mun ja aika monen muunkin mielestä on olemassa muunkinlaisia ratkaisumalleja, eikä se poista sitä, etteikö olisi sääntöjä. Monella lapsella se uhmakkuus kuitenkin vain kasvaa, jos ainoa keino reagoida lapsen omaan tahtoon on se, että lapsi aina viedään pakolla pois.

Nyt päästään taas tähän omaan tahtoon, josta ihan ekassa viestissäni kirjoitin. Lapselle kehittyy oma tahto, ja uhmaikä on yksi vaihe siinä kehityksessä. Olis tosi kätevää, jos omaa tahtoa ei olisi lainkaan, mutta kun se nyt ei ole kenellekään hyväksi, niin pakko sen kehittymistä on sietää. Jos omaa tahtoa ei saa harjoitella, seuraa ongelmia. Lapsi, jolla ei ole omaa tahtoa, ei myöskään oikein osaa pitää puoliaan vaikkapa myöhemmin kaverien kesken, saati aikuisena. Täällä usein näkyy, että vanhemmat ylpeilevät sillä, että isompi lapsi ei mene muiden tahdon mukana, vaan osaa käyttää omaa arvostelukykyään. No, valitettavasti sen tahdon ja arvostelukyvyn juuret ovat siinä, että se taapero valahtaa ärsyttävästi maahan makaamaan silloin kuin ei pitäisi.

TOtta kai on tilanteita, joissa lapsi on pakko ottaa pois, halusi tai ei. Mulla on todella vilkas alle 2-vuotias, ja mun päivä koostuu lähinnä siitä, että kiellän ja otan häntä pois. Raivareita tulee ja menee. En mm. siksi halua niitä sellaisiin tilanteisiin, jotka hoituvat jollain muullakin tavalla, vaikkapa odottelemalla, että lapsi on noussut maasta ylös.

Vierailija kirjoitti:

Tuossa jo joku mainitsi äänenpainon. Lapset on erittäin taitavia aistimaan onko vanhempi tosissaan vai ei. Vanhemman kuuluu olla jääräpäisempi kuin lapsen. Se ei tarkoita, että pitää ehdoin tahdoin hakea konflikteja vaan jos se on nätisti vältettävissä, vältetään. Lapselle voi myös sanoa että odotapas kun mietin mitä me nyt tehdään. Jos lapsi ei kuitenkaan ala käyttäytyä kunnolla, ei kun kainaloon vaan ja menoksi. Huutakoon. Jos aina vain joustaa, lapsi alkaa käyttää konfliktin riskiä tarkoituksella. Selvä viesti mitä seuraa jos ei tottele JA SE TÄYTYY TOTEUTTAA. Uhkaukset on siis myös syytä valita huolella. Jari Sinkkonen kertoi siitä armeijan kapiaisesta joka käski ja jätkät totteli. Käskeminen on itseluottamusasia. Meidän naapurin muuttaneen perheen muksu on toisinaan kylässä ja kun isä hakee häntä takaisin, on se ihan sälittävän näköistä uikutusta: "Tule nyt. Hei meidän pitää nyt oikeesti mennä." Minua sama lapsi tottelee ihan ongelmitta. Silloin alkuun pari kertaa intti jostain vastaan mutta kun olin tarpeeksi selkeä enkä lähtenyt aiheetta pakittelemaan, poika alkoi totella. Ei minun tarvinnut olla tyly. Jos on syytä perua joku, mitä olen käskenyt, kerron myös miksi teen niin. Auktoriteetti ei kärsi kun peruuttamisen tekee fiksusti.

Tuo ei nyt pidä ihan paikkaansa. Olen itse töissä päiväkodissa, ja se on ihan hirveän tavallista, että kun vanhemmat hakevat lapsensa hoidosta, lapset saavat ihme hepuleita, juoksevat vaatteet kädessä pitkin käytäviä ja tekevät ihan kaikkea muuta, paitsi pukevat. Vaikka vanhemmat sanoisivat ihan jämäkästi ja normaalisti, monet lapset tekevät tuota silti, vaikka eivät teekään vastaavaa meille hoitajille. Ja muutenkin, kyllähän useimmat lapset ovat sillä tavalla vieraskoreita, että tottelevat vieraampaa aikuista helposti. Vanehmmille perseillään ja näytetään kaikenlaisia tunnetiloja.

Huvitti kun eräänä päivänä äiti kulki noin 3-4v poikalapsen perässä ja lapsi yritti temppuilla niin äiti sanoi joka viidennellä lapsen askeleella että EI, EI, EI, EI, EI. Lapsi vaan virnuili ja porskutti menemään ja potki ja repi kaikkea vastaantulevaa.

Arvatkaa vaan menettääkö tuollainen EI-kieltosana koko merkityksensä jos äiti ei tee muuta kuin hokee sitä yhtenään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan niitä näkynyt. Olen todistanut vierestä kun uhmaikäinen heittäytyy maahan keskelle kulkuväylää ja äiti vain lässyttää hiljaa anovasti "tules nyt kulta" eikä mitään tapahdu pitkään pitkään aikaan. Samankaltaisia tilanteita muutenkin kun mennään väärissä paikoissa lasten ehdoilla.. miksei nykyvanhemmat uskalla sanoa lapsilleen "ei"/vaatia tottelemaan? Lapset tarvitsee rajoja siinä missä rakkauttakin ja uhmaikä on toki haastava ikävaihe, mutta sekin menee ohi kunhan vanhemmat muistaa asettaa ne rajat ja pitää niistä kiinni.

Se on tosi helppo sanoa, että pitää vaatia tottelemaan. Mutta kun ei se elämä oikein mene lasten kanssa niin, että "tottelemaan vaatimisesta" olisi joku yleispätevä ohjenuora. Esimerkki: luin tänään Puutalobaby-blogia, jossa bloggaaja sanoi, että heidän lapsensa ovat uskoneet kerrasta, kun on kielletty koskemasta hellaan tai menemästä sen lähelle. Arvaapa, ovatko meidän lapset (etenkään nuorimmainen) uskoneet? Eivät ole, vaikka ihan joka päivä kielletään. Miten alle 2-vuotiasta "vaaditaan tottelemaan"? Tällaisessa on aika paljon kyse lapsen persoonallisuudesta.

Tuosta kuvaamastasi tilanteesta tulee mieleen, että äiti tietää, että jos sitä uhmaikäistä maassamakaajaa alkaa painostaa, alkaa ihan hirveä raivari. Siksi on paljon parempi antaa tilanteen mennä ohi omalla painollaan. On pelkkää kuvitelmaa, että lasten kanssa toimitaan niin, että aikuinen antaa käskyn, johon lapsi reagoi sillä sekunnilla. Se, että vanhempi sanoo maassa makaavalle lapselle "tules nyt kulta" ja odottaa, että lapsi tulee, on ainakin mun mielestä huomattavasti parempi reagointitapa kuin se, että tilanteessa syntyy konflikti.

Lapsella on omakin tahto, vaikka tietenkin olisi paljon helpompaa, ettei sitä olisi. Aikuisillakin on oma tahto, vaikka toki monelta kantilta katsottuna olisi helpompaa, ettei sitäkään olisi. Mutta minkäs teet.

Mitä lapsenkasvatusta se on, että vältellään konflikteja? Huutava lapsi kainaloon ja menoksi.

No mun mielestä konfliktien estäminen on just sitä hyvää lastenkasvatusta. Mikä itseisarvo mielestäsi on sillä, että etsii tilanteita, joissa lapsen saa huutamaan?

Sinusta se on konfliktien etsimistä, jos antaa lapsen raivota hetken siksi, koska hän ei saanut tahtoaan läpi? Kukaan ei tässä elämässä välty konflikteilta. Niiden ratkaisumallit on opittava jo pienestä pitäen. Konflikteja tulee ja niistä selvitään. Kun lapsi rauhoittuu, pelisäännöt tehdään selväksi. Ei lapsi ole perheen pää, joka päättää maassa makaamalla, milloin esimerkiksi kaupassa mennään eteenpäin.

Kysynpä sulta, miten sä estät lasta raivoamasta? Sanomalla älä raivoa? Mä olen puhunut siitä, miten reagoidaan lapsen tekemisiin.  Olen kirjoittanut aiheesta aika monta viestiä jo, enkä enää viitsisi, mutta kai se on pakko.

Konflikteja tulee lapsen kanssa joka päivä useita, varmaan ihan kenen tahansa lapsen kanssa. Niitä ei voi välttää. Joitain konflikteja voi kuitenkin ehkäistä. Jos nyt vielä sadannen kerran pitää puida tätä maassamakaamisesimerkkiä, niin puidaan. Koska sen lapsen oma vanhempi todennäköisesti tuntee sen maassa makaavan lapsen paremmin kuin satunnainen ohikulkija, hän voi tietää, että se lapsi nousee kohta ylös siitä ja lähtee sovinnolla mukaan. Jos vanhempi taas nostaisi lapsen ylös, lapsi alkaisi raivota. Toki varmasti jotkut kasvattaa lapsiaan sillä perusteella, että kaikki tehdään konfliktin kautta, mutta mun ja aika monen muunkin mielestä on olemassa muunkinlaisia ratkaisumalleja, eikä se poista sitä, etteikö olisi sääntöjä. Monella lapsella se uhmakkuus kuitenkin vain kasvaa, jos ainoa keino reagoida lapsen omaan tahtoon on se, että lapsi aina viedään pakolla pois.

Nyt päästään taas tähän omaan tahtoon, josta ihan ekassa viestissäni kirjoitin. Lapselle kehittyy oma tahto, ja uhmaikä on yksi vaihe siinä kehityksessä. Olis tosi kätevää, jos omaa tahtoa ei olisi lainkaan, mutta kun se nyt ei ole kenellekään hyväksi, niin pakko sen kehittymistä on sietää. Jos omaa tahtoa ei saa harjoitella, seuraa ongelmia. Lapsi, jolla ei ole omaa tahtoa, ei myöskään oikein osaa pitää puoliaan vaikkapa myöhemmin kaverien kesken, saati aikuisena. Täällä usein näkyy, että vanhemmat ylpeilevät sillä, että isompi lapsi ei mene muiden tahdon mukana, vaan osaa käyttää omaa arvostelukykyään. No, valitettavasti sen tahdon ja arvostelukyvyn juuret ovat siinä, että se taapero valahtaa ärsyttävästi maahan makaamaan silloin kuin ei pitäisi.

TOtta kai on tilanteita, joissa lapsi on pakko ottaa pois, halusi tai ei. Mulla on todella vilkas alle 2-vuotias, ja mun päivä koostuu lähinnä siitä, että kiellän ja otan häntä pois. Raivareita tulee ja menee. En mm. siksi halua niitä sellaisiin tilanteisiin, jotka hoituvat jollain muullakin tavalla, vaikkapa odottelemalla, että lapsi on noussut maasta ylös.

Tottakai lapsi saa maata lattialla, jos vanhempi tietää, että hän nousee siitä ilman turhia maanitteluja ylös, ja ilman turhaa odottelua. On eri asia maanitella kitisevää lasta minuuttitolkulla pois keskeltä karkkihyllyjä. Saahan lapsi tahtoa vaikka sun mitä. Se että on vanhempana auktoriteetti ei tee lapsesta tahdotonta robottia tai ihmissuhteissaan epäonnistuvaa heittopussia.

Vierailija kirjoitti:

TEE ENSIN SE LAPSI JA KASVATA VASTA SITTEN.

Minulla on jo kolme

Mä oon huomannut tällaisen asian: aina, jos joku kirjoittaa viestin, josta tulee vähän sellainen viba, että kirjoittajalla ei ehkä olekaan lapsia, hän oikaisee asian kertomalla, että lapsia on KOLME. Maaginen kolme. Tiedättekö, ennen kuin itse sain lapsia, vastasin täällä myös aina, että mulla on kolme lasta. Kolme siksi, että kolmen lapsen äidillä on jo aika paljon kokemusta, mutta ei nyt sentään liioitella. Veikkaanpa, että muutkin ovat ajatelleet samoin ;)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuossa jo joku mainitsi äänenpainon. Lapset on erittäin taitavia aistimaan onko vanhempi tosissaan vai ei. Vanhemman kuuluu olla jääräpäisempi kuin lapsen. Se ei tarkoita, että pitää ehdoin tahdoin hakea konflikteja vaan jos se on nätisti vältettävissä, vältetään. Lapselle voi myös sanoa että odotapas kun mietin mitä me nyt tehdään. Jos lapsi ei kuitenkaan ala käyttäytyä kunnolla, ei kun kainaloon vaan ja menoksi. Huutakoon. Jos aina vain joustaa, lapsi alkaa käyttää konfliktin riskiä tarkoituksella. Selvä viesti mitä seuraa jos ei tottele JA SE TÄYTYY TOTEUTTAA. Uhkaukset on siis myös syytä valita huolella. Jari Sinkkonen kertoi siitä armeijan kapiaisesta joka käski ja jätkät totteli. Käskeminen on itseluottamusasia. Meidän naapurin muuttaneen perheen muksu on toisinaan kylässä ja kun isä hakee häntä takaisin, on se ihan sälittävän näköistä uikutusta: "Tule nyt. Hei meidän pitää nyt oikeesti mennä." Minua sama lapsi tottelee ihan ongelmitta. Silloin alkuun pari kertaa intti jostain vastaan mutta kun olin tarpeeksi selkeä enkä lähtenyt aiheetta pakittelemaan, poika alkoi totella. Ei minun tarvinnut olla tyly. Jos on syytä perua joku, mitä olen käskenyt, kerron myös miksi teen niin. Auktoriteetti ei kärsi kun peruuttamisen tekee fiksusti.

TEE ENSIN SE LAPSI JA KASVATA VASTA SITTEN.

Mielestäni edellinen kirboitus oli oikein asiallinen. Noin se menee useiden lasten kanssa, lässyttävä ja aneleva vanhempi on täysin lapsen vietävissä eikä saa minkäänlaista kontaktia lapseen, joka on päättänyt jotain tehdä. Kun joku muu pyytää lapselta samoja asioita, mutta tekee sen määrätietoisesti ja tietyllä äänenpainolla(huutamatta) lapsi totteleekin. Ja mulla on lapsia neljä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan niitä näkynyt. Olen todistanut vierestä kun uhmaikäinen heittäytyy maahan keskelle kulkuväylää ja äiti vain lässyttää hiljaa anovasti "tules nyt kulta" eikä mitään tapahdu pitkään pitkään aikaan. Samankaltaisia tilanteita muutenkin kun mennään väärissä paikoissa lasten ehdoilla.. miksei nykyvanhemmat uskalla sanoa lapsilleen "ei"/vaatia tottelemaan? Lapset tarvitsee rajoja siinä missä rakkauttakin ja uhmaikä on toki haastava ikävaihe, mutta sekin menee ohi kunhan vanhemmat muistaa asettaa ne rajat ja pitää niistä kiinni.

Se on tosi helppo sanoa, että pitää vaatia tottelemaan. Mutta kun ei se elämä oikein mene lasten kanssa niin, että "tottelemaan vaatimisesta" olisi joku yleispätevä ohjenuora. Esimerkki: luin tänään Puutalobaby-blogia, jossa bloggaaja sanoi, että heidän lapsensa ovat uskoneet kerrasta, kun on kielletty koskemasta hellaan tai menemästä sen lähelle. Arvaapa, ovatko meidän lapset (etenkään nuorimmainen) uskoneet? Eivät ole, vaikka ihan joka päivä kielletään. Miten alle 2-vuotiasta "vaaditaan tottelemaan"? Tällaisessa on aika paljon kyse lapsen persoonallisuudesta.

Tuosta kuvaamastasi tilanteesta tulee mieleen, että äiti tietää, että jos sitä uhmaikäistä maassamakaajaa alkaa painostaa, alkaa ihan hirveä raivari. Siksi on paljon parempi antaa tilanteen mennä ohi omalla painollaan. On pelkkää kuvitelmaa, että lasten kanssa toimitaan niin, että aikuinen antaa käskyn, johon lapsi reagoi sillä sekunnilla. Se, että vanhempi sanoo maassa makaavalle lapselle "tules nyt kulta" ja odottaa, että lapsi tulee, on ainakin mun mielestä huomattavasti parempi reagointitapa kuin se, että tilanteessa syntyy konflikti.

Lapsella on omakin tahto, vaikka tietenkin olisi paljon helpompaa, ettei sitä olisi. Aikuisillakin on oma tahto, vaikka toki monelta kantilta katsottuna olisi helpompaa, ettei sitäkään olisi. Mutta minkäs teet.

Mitä lapsenkasvatusta se on, että vältellään konflikteja? Huutava lapsi kainaloon ja menoksi.

No mun mielestä konfliktien estäminen on just sitä hyvää lastenkasvatusta. Mikä itseisarvo mielestäsi on sillä, että etsii tilanteita, joissa lapsen saa huutamaan?

Sinusta se on konfliktien etsimistä, jos antaa lapsen raivota hetken siksi, koska hän ei saanut tahtoaan läpi? Kukaan ei tässä elämässä välty konflikteilta. Niiden ratkaisumallit on opittava jo pienestä pitäen. Konflikteja tulee ja niistä selvitään. Kun lapsi rauhoittuu, pelisäännöt tehdään selväksi. Ei lapsi ole perheen pää, joka päättää maassa makaamalla, milloin esimerkiksi kaupassa mennään eteenpäin.

Kysynpä sulta, miten sä estät lasta raivoamasta? Sanomalla älä raivoa? Mä olen puhunut siitä, miten reagoidaan lapsen tekemisiin.  Olen kirjoittanut aiheesta aika monta viestiä jo, enkä enää viitsisi, mutta kai se on pakko.

Konflikteja tulee lapsen kanssa joka päivä useita, varmaan ihan kenen tahansa lapsen kanssa. Niitä ei voi välttää. Joitain konflikteja voi kuitenkin ehkäistä. Jos nyt vielä sadannen kerran pitää puida tätä maassamakaamisesimerkkiä, niin puidaan. Koska sen lapsen oma vanhempi todennäköisesti tuntee sen maassa makaavan lapsen paremmin kuin satunnainen ohikulkija, hän voi tietää, että se lapsi nousee kohta ylös siitä ja lähtee sovinnolla mukaan. Jos vanhempi taas nostaisi lapsen ylös, lapsi alkaisi raivota. Toki varmasti jotkut kasvattaa lapsiaan sillä perusteella, että kaikki tehdään konfliktin kautta, mutta mun ja aika monen muunkin mielestä on olemassa muunkinlaisia ratkaisumalleja, eikä se poista sitä, etteikö olisi sääntöjä. Monella lapsella se uhmakkuus kuitenkin vain kasvaa, jos ainoa keino reagoida lapsen omaan tahtoon on se, että lapsi aina viedään pakolla pois.

Nyt päästään taas tähän omaan tahtoon, josta ihan ekassa viestissäni kirjoitin. Lapselle kehittyy oma tahto, ja uhmaikä on yksi vaihe siinä kehityksessä. Olis tosi kätevää, jos omaa tahtoa ei olisi lainkaan, mutta kun se nyt ei ole kenellekään hyväksi, niin pakko sen kehittymistä on sietää. Jos omaa tahtoa ei saa harjoitella, seuraa ongelmia. Lapsi, jolla ei ole omaa tahtoa, ei myöskään oikein osaa pitää puoliaan vaikkapa myöhemmin kaverien kesken, saati aikuisena. Täällä usein näkyy, että vanhemmat ylpeilevät sillä, että isompi lapsi ei mene muiden tahdon mukana, vaan osaa käyttää omaa arvostelukykyään. No, valitettavasti sen tahdon ja arvostelukyvyn juuret ovat siinä, että se taapero valahtaa ärsyttävästi maahan makaamaan silloin kuin ei pitäisi.

TOtta kai on tilanteita, joissa lapsi on pakko ottaa pois, halusi tai ei. Mulla on todella vilkas alle 2-vuotias, ja mun päivä koostuu lähinnä siitä, että kiellän ja otan häntä pois. Raivareita tulee ja menee. En mm. siksi halua niitä sellaisiin tilanteisiin, jotka hoituvat jollain muullakin tavalla, vaikkapa odottelemalla, että lapsi on noussut maasta ylös.

Tottakai lapsi saa maata lattialla, jos vanhempi tietää, että hän nousee siitä ilman turhia maanitteluja ylös, ja ilman turhaa odottelua. On eri asia maanitella kitisevää lasta minuuttitolkulla pois keskeltä karkkihyllyjä. Saahan lapsi tahtoa vaikka sun mitä. Se että on vanhempana auktoriteetti ei tee lapsesta tahdotonta robottia tai ihmissuhteissaan epäonnistuvaa heittopussia.

No tää oli just se mun pointti...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuossa jo joku mainitsi äänenpainon. Lapset on erittäin taitavia aistimaan onko vanhempi tosissaan vai ei. Vanhemman kuuluu olla jääräpäisempi kuin lapsen. Se ei tarkoita, että pitää ehdoin tahdoin hakea konflikteja vaan jos se on nätisti vältettävissä, vältetään. Lapselle voi myös sanoa että odotapas kun mietin mitä me nyt tehdään. Jos lapsi ei kuitenkaan ala käyttäytyä kunnolla, ei kun kainaloon vaan ja menoksi. Huutakoon. Jos aina vain joustaa, lapsi alkaa käyttää konfliktin riskiä tarkoituksella. Selvä viesti mitä seuraa jos ei tottele JA SE TÄYTYY TOTEUTTAA. Uhkaukset on siis myös syytä valita huolella. Jari Sinkkonen kertoi siitä armeijan kapiaisesta joka käski ja jätkät totteli. Käskeminen on itseluottamusasia. Meidän naapurin muuttaneen perheen muksu on toisinaan kylässä ja kun isä hakee häntä takaisin, on se ihan sälittävän näköistä uikutusta: "Tule nyt. Hei meidän pitää nyt oikeesti mennä." Minua sama lapsi tottelee ihan ongelmitta. Silloin alkuun pari kertaa intti jostain vastaan mutta kun olin tarpeeksi selkeä enkä lähtenyt aiheetta pakittelemaan, poika alkoi totella. Ei minun tarvinnut olla tyly. Jos on syytä perua joku, mitä olen käskenyt, kerron myös miksi teen niin. Auktoriteetti ei kärsi kun peruuttamisen tekee fiksusti.

TEE ENSIN SE LAPSI JA KASVATA VASTA SITTEN.

Mielestäni edellinen kirboitus oli oikein asiallinen. Noin se menee useiden lasten kanssa, lässyttävä ja aneleva vanhempi on täysin lapsen vietävissä eikä saa minkäänlaista kontaktia lapseen, joka on päättänyt jotain tehdä. Kun joku muu pyytää lapselta samoja asioita, mutta tekee sen määrätietoisesti ja tietyllä äänenpainolla(huutamatta) lapsi totteleekin. Ja mulla on lapsia neljä.

Mä taas oon huomannut, että kun on vieras ihminen, niin lässyttämällä saa sen lapsen tekemään, koska se lapsi on sen verran vieraskorea, ettei viitsi väittää vastaan.