Vellihousuvanhemmat

Vierailija kirjoitti:

Ovatko vanhemmat nykyään fyysisesti niin heikkoja, etteivät jaksa kaapaista maassa kiukuttelevaa pari-kolmevuotiasta kainaloonsa ja viemään ulos tai muualle syrjemmällä? Kuntosalikäynnit eivät nähtävästi kehitä mm. käsivarsilihaksia!

Kyllä lapset saavat purkaa kiukkuaan. Se tekee toisinaan todella hyvääkin, kun saa päästellä liikoja höyryjä pihalle. Mutta vanhemmat ovat vastuussa siitä, että lapsi ei satuta itseään tai toisia, ei särje mitään eikä häiritse sivullisia makaamalla esteenä ja kiljumalla korvia viiltävästi.

Haluatko ihan oikeasti keskustella aiheesta, vai todetaanko vain, että heikkoja ovat, eivätkä osaa kasvattaakaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan niitä näkynyt. Olen todistanut vierestä kun uhmaikäinen heittäytyy maahan keskelle kulkuväylää ja äiti vain lässyttää hiljaa anovasti "tules nyt kulta" eikä mitään tapahdu pitkään pitkään aikaan. Samankaltaisia tilanteita muutenkin kun mennään väärissä paikoissa lasten ehdoilla.. miksei nykyvanhemmat uskalla sanoa lapsilleen "ei"/vaatia tottelemaan? Lapset tarvitsee rajoja siinä missä rakkauttakin ja uhmaikä on toki haastava ikävaihe, mutta sekin menee ohi kunhan vanhemmat muistaa asettaa ne rajat ja pitää niistä kiinni.

Se on tosi helppo sanoa, että pitää vaatia tottelemaan. Mutta kun ei se elämä oikein mene lasten kanssa niin, että "tottelemaan vaatimisesta" olisi joku yleispätevä ohjenuora. Esimerkki: luin tänään Puutalobaby-blogia, jossa bloggaaja sanoi, että heidän lapsensa ovat uskoneet kerrasta, kun on kielletty koskemasta hellaan tai menemästä sen lähelle. Arvaapa, ovatko meidän lapset (etenkään nuorimmainen) uskoneet? Eivät ole, vaikka ihan joka päivä kielletään. Miten alle 2-vuotiasta "vaaditaan tottelemaan"? Tällaisessa on aika paljon kyse lapsen persoonallisuudesta.

Tuosta kuvaamastasi tilanteesta tulee mieleen, että äiti tietää, että jos sitä uhmaikäistä maassamakaajaa alkaa painostaa, alkaa ihan hirveä raivari. Siksi on paljon parempi antaa tilanteen mennä ohi omalla painollaan. On pelkkää kuvitelmaa, että lasten kanssa toimitaan niin, että aikuinen antaa käskyn, johon lapsi reagoi sillä sekunnilla. Se, että vanhempi sanoo maassa makaavalle lapselle "tules nyt kulta" ja odottaa, että lapsi tulee, on ainakin mun mielestä huomattavasti parempi reagointitapa kuin se, että tilanteessa syntyy konflikti.

Lapsella on omakin tahto, vaikka tietenkin olisi paljon helpompaa, ettei sitä olisi. Aikuisillakin on oma tahto, vaikka toki monelta kantilta katsottuna olisi helpompaa, ettei sitäkään olisi. Mutta minkäs teet.

Mulla on neljä lasta, eivät ole hirveästi harrastaneet maassa makailua. Ovat tietäneet, että seuraavaksi sitten matka jatkuu kantamalla. Aika paljon olen heidän kanssaan asioista neuvotellut, ovat oppineet jo alle 2v puhumaan hyvin, että siinä mielessä ollut helppoa. En ymmärrä esim mieheni sukulaisia, jotka eivät voi lähteä kylästä kotiin koska lapsi ei suostu lähtemään. Ovat meillä sitten vaikka 6 tuntia putkeen myöhäiseen iltaan.

Mä oon varmaan just tuommonen vellihousuvanhempi.

Kun lapsi saa jonkun itkupotkuraivarin kesken kauppareissun niin en mä vaan tiedä mitä helvettiä mä teen että se olis oikein! Kun ei auta rauhallinen puhe, ei huomion kääntäminen muualle, ei karjuminen takaisin, ei kieltäminen. Ja kun pitäs ne ostoksetkin tehdä ja yrittää saada lapsi hiljaiseksi ettei muut häiriinny. Joo, ahdistaa lähteä lapsen kanssa minnekään kun raivarit tulee jostain asiasta aina. Mietin varmaan liikaa mitä muut ihmiset ajattelee mutta jatkuvasti saa lukea miten "nykyvanhemmat ei osaa kasvattaa" tai lapset huutaa kaupassa tai ulkona tai kerrostalossa tai millon missäkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan niitä näkynyt. Olen todistanut vierestä kun uhmaikäinen heittäytyy maahan keskelle kulkuväylää ja äiti vain lässyttää hiljaa anovasti "tules nyt kulta" eikä mitään tapahdu pitkään pitkään aikaan. Samankaltaisia tilanteita muutenkin kun mennään väärissä paikoissa lasten ehdoilla.. miksei nykyvanhemmat uskalla sanoa lapsilleen "ei"/vaatia tottelemaan? Lapset tarvitsee rajoja siinä missä rakkauttakin ja uhmaikä on toki haastava ikävaihe, mutta sekin menee ohi kunhan vanhemmat muistaa asettaa ne rajat ja pitää niistä kiinni.

Se on tosi helppo sanoa, että pitää vaatia tottelemaan. Mutta kun ei se elämä oikein mene lasten kanssa niin, että "tottelemaan vaatimisesta" olisi joku yleispätevä ohjenuora. Esimerkki: luin tänään Puutalobaby-blogia, jossa bloggaaja sanoi, että heidän lapsensa ovat uskoneet kerrasta, kun on kielletty koskemasta hellaan tai menemästä sen lähelle. Arvaapa, ovatko meidän lapset (etenkään nuorimmainen) uskoneet? Eivät ole, vaikka ihan joka päivä kielletään. Miten alle 2-vuotiasta "vaaditaan tottelemaan"? Tällaisessa on aika paljon kyse lapsen persoonallisuudesta.

Tuosta kuvaamastasi tilanteesta tulee mieleen, että äiti tietää, että jos sitä uhmaikäistä maassamakaajaa alkaa painostaa, alkaa ihan hirveä raivari. Siksi on paljon parempi antaa tilanteen mennä ohi omalla painollaan. On pelkkää kuvitelmaa, että lasten kanssa toimitaan niin, että aikuinen antaa käskyn, johon lapsi reagoi sillä sekunnilla. Se, että vanhempi sanoo maassa makaavalle lapselle "tules nyt kulta" ja odottaa, että lapsi tulee, on ainakin mun mielestä huomattavasti parempi reagointitapa kuin se, että tilanteessa syntyy konflikti.

Lapsella on omakin tahto, vaikka tietenkin olisi paljon helpompaa, ettei sitä olisi. Aikuisillakin on oma tahto, vaikka toki monelta kantilta katsottuna olisi helpompaa, ettei sitäkään olisi. Mutta minkäs teet.

Mulla on neljä lasta, eivät ole hirveästi harrastaneet maassa makailua. Ovat tietäneet, että seuraavaksi sitten matka jatkuu kantamalla. Aika paljon olen heidän kanssaan asioista neuvotellut, ovat oppineet jo alle 2v puhumaan hyvin, että siinä mielessä ollut helppoa. En ymmärrä esim mieheni sukulaisia, jotka eivät voi lähteä kylästä kotiin koska lapsi ei suostu lähtemään. Ovat meillä sitten vaikka 6 tuntia putkeen myöhäiseen iltaan.

Ei munkaan lapset ole hirveästi harrastaneet maassa makailua, se maassa makailu nyt vain on yksi esimerkki siitä tilanteesta, että lapsi tekee jotain omasta mielestään hirveän olennaista (kuten jää maahan makaamaan), ja sitten siihen tilanteeseen on erilaisia mahdollisia tapoja reagoida. Se vanhempi nyt kuitenkin todennäköisesti osaa ennustaa, miten lapsi mihinkin ratkaisumalliin reagoi, ja voi arvioida sitä tilannetta sen mukaan. Esim. jos lapsen antaa maata siinä maassa vaikka 2 min, se lapsi saattaakin lähteä siitä itsekseen kävelemänn hyvillä mielin. Toisaalta se, että sen lapsen ottaa kainaloon, voikin johtaa siihen, että lapsi saa puolen tunnin raivarin. Siksi ei mun mielestä kannattaisi hirveäsi vedota siihen, montako lasta itsellä on, koska se ei tarkoita sitä, että tuntisit kaikkien muiden lasten mielenlaadun ja reagointitavan. Ja vielä painotan, että se, että odottaa vaikka sen 2 min, on ihan eri asia kuin se, ettei muka pääse lähtemään lapsen takia pois.

Te näette esim. kaupassa jonkun yhden otteen jonkun perheen elämästä niin tuomitsette heidän kelvottomiksi vanhemmiksi. Kompensoitteko tällä kaikella omaa epävarmuuttanne? Olette mahdollisesti itse tulleet lyödyksi vastaavassa tilanteessa. 

Ihan samalla tavalla teistä ja teidän kasvatuksesta teidän selän takana puhutaa. Kukaan ei ole niin saatanallisesti syyllistävä kuin toinen vanhempi. Huonosti piilotettu itse korostus ei tee teistä yhtään parempaa tai täydellistä kasvattajaa.

Vierailija kirjoitti:

Mä oon varmaan just tuommonen vellihousuvanhempi.

Kun lapsi saa jonkun itkupotkuraivarin kesken kauppareissun niin en mä vaan tiedä mitä helvettiä mä teen että se olis oikein! Kun ei auta rauhallinen puhe, ei huomion kääntäminen muualle, ei karjuminen takaisin, ei kieltäminen. Ja kun pitäs ne ostoksetkin tehdä ja yrittää saada lapsi hiljaiseksi ettei muut häiriinny. Joo, ahdistaa lähteä lapsen kanssa minnekään kun raivarit tulee jostain asiasta aina. Mietin varmaan liikaa mitä muut ihmiset ajattelee mutta jatkuvasti saa lukea miten "nykyvanhemmat ei osaa kasvattaa" tai lapset huutaa kaupassa tai ulkona tai kerrostalossa tai millon missäkin.

No kato ku se on nykyään silleen, että se paskalle haiseva alkkis tai kalpeena ittekseen höpöttelevä laiha nistikin on parempia kuin lapsi joka itkee. Itku on PAHINTA koska se ahistaa kaikesta jo valmiiksi ahistuneita ihmisiä. Lisäksi siihen pieneen lapseen on turvallista suunnata negatiivisia energioita koska se on vaaraton.

Vierailija kirjoitti:

Te näette esim. kaupassa jonkun yhden otteen jonkun perheen elämästä niin tuomitsette heidän kelvottomiksi vanhemmiksi. Kompensoitteko tällä kaikella omaa epävarmuuttanne? Olette mahdollisesti itse tulleet lyödyksi vastaavassa tilanteessa. 

Ihan samalla tavalla teistä ja teidän kasvatuksesta teidän selän takana puhutaa. Kukaan ei ole niin saatanallisesti syyllistävä kuin toinen vanhempi. Huonosti piilotettu itse korostus ei tee teistä yhtään parempaa tai täydellistä kasvattajaa.

Bravo!

Mulla on kasvatuksellinen dilemma: 3-vuotias lopettaa karkailut ja maassa makailut heti, kun en tee mitään, vaan olen poistuvinani takavasemmalle kiinnittämättä mukulaan mitään huomiota. Mutta on pakko reagoida jotenkin, jos on yleisöä ("eikö äiti tee mitään, eikö se välutä?") ja reaktio taas ruokkii lapsen huonoa käytöstä. Miten toimisitte vastaavassa tilanteessa?

Vierailija kirjoitti:

Mulla on kasvatuksellinen dilemma: 3-vuotias lopettaa karkailut ja maassa makailut heti, kun en tee mitään, vaan olen poistuvinani takavasemmalle kiinnittämättä mukulaan mitään huomiota. Mutta on pakko reagoida jotenkin, jos on yleisöä ("eikö äiti tee mitään, eikö se välutä?") ja reaktio taas ruokkii lapsen huonoa käytöstä. Miten toimisitte vastaavassa tilanteessa?

Toimi sillä tavalla, mikä toimii. Ei me kaikki vanhemmat kuitenkaan sua kyttäillä :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan niitä näkynyt. Olen todistanut vierestä kun uhmaikäinen heittäytyy maahan keskelle kulkuväylää ja äiti vain lässyttää hiljaa anovasti "tules nyt kulta" eikä mitään tapahdu pitkään pitkään aikaan. Samankaltaisia tilanteita muutenkin kun mennään väärissä paikoissa lasten ehdoilla.. miksei nykyvanhemmat uskalla sanoa lapsilleen "ei"/vaatia tottelemaan? Lapset tarvitsee rajoja siinä missä rakkauttakin ja uhmaikä on toki haastava ikävaihe, mutta sekin menee ohi kunhan vanhemmat muistaa asettaa ne rajat ja pitää niistä kiinni.

Se on tosi helppo sanoa, että pitää vaatia tottelemaan. Mutta kun ei se elämä oikein mene lasten kanssa niin, että "tottelemaan vaatimisesta" olisi joku yleispätevä ohjenuora. Esimerkki: luin tänään Puutalobaby-blogia, jossa bloggaaja sanoi, että heidän lapsensa ovat uskoneet kerrasta, kun on kielletty koskemasta hellaan tai menemästä sen lähelle. Arvaapa, ovatko meidän lapset (etenkään nuorimmainen) uskoneet? Eivät ole, vaikka ihan joka päivä kielletään. Miten alle 2-vuotiasta "vaaditaan tottelemaan"? Tällaisessa on aika paljon kyse lapsen persoonallisuudesta.

Tuosta kuvaamastasi tilanteesta tulee mieleen, että äiti tietää, että jos sitä uhmaikäistä maassamakaajaa alkaa painostaa, alkaa ihan hirveä raivari. Siksi on paljon parempi antaa tilanteen mennä ohi omalla painollaan. On pelkkää kuvitelmaa, että lasten kanssa toimitaan niin, että aikuinen antaa käskyn, johon lapsi reagoi sillä sekunnilla. Se, että vanhempi sanoo maassa makaavalle lapselle "tules nyt kulta" ja odottaa, että lapsi tulee, on ainakin mun mielestä huomattavasti parempi reagointitapa kuin se, että tilanteessa syntyy konflikti.

Lapsella on omakin tahto, vaikka tietenkin olisi paljon helpompaa, ettei sitä olisi. Aikuisillakin on oma tahto, vaikka toki monelta kantilta katsottuna olisi helpompaa, ettei sitäkään olisi. Mutta minkäs teet.

Mulla on neljä lasta, eivät ole hirveästi harrastaneet maassa makailua. Ovat tietäneet, että seuraavaksi sitten matka jatkuu kantamalla. Aika paljon olen heidän kanssaan asioista neuvotellut, ovat oppineet jo alle 2v puhumaan hyvin, että siinä mielessä ollut helppoa. En ymmärrä esim mieheni sukulaisia, jotka eivät voi lähteä kylästä kotiin koska lapsi ei suostu lähtemään. Ovat meillä sitten vaikka 6 tuntia putkeen myöhäiseen iltaan.

Ei munkaan lapset ole hirveästi harrastaneet maassa makailua, se maassa makailu nyt vain on yksi esimerkki siitä tilanteesta, että lapsi tekee jotain omasta mielestään hirveän olennaista (kuten jää maahan makaamaan), ja sitten siihen tilanteeseen on erilaisia mahdollisia tapoja reagoida. Se vanhempi nyt kuitenkin todennäköisesti osaa ennustaa, miten lapsi mihinkin ratkaisumalliin reagoi, ja voi arvioida sitä tilannetta sen mukaan. Esim. jos lapsen antaa maata siinä maassa vaikka 2 min, se lapsi saattaakin lähteä siitä itsekseen kävelemänn hyvillä mielin. Toisaalta se, että sen lapsen ottaa kainaloon, voikin johtaa siihen, että lapsi saa puolen tunnin raivarin. Siksi ei mun mielestä kannattaisi hirveäsi vedota siihen, montako lasta itsellä on, koska se ei tarkoita sitä, että tuntisit kaikkien muiden lasten mielenlaadun ja reagointitavan. Ja vielä painotan, että se, että odottaa vaikka sen 2 min, on ihan eri asia kuin se, ettei muka pääse lähtemään lapsen takia pois.

Joskus se lapsi vaan saa sen puolen tunnin raivarin, teit sitten mitä vaan ja vaikka kuinka koitat taipua tuhannen mutkalle. Ja se on vaan kestettävä. Monet pelkäävät lastensa raivoa ja suuttumusta niin paljon, että antavat myöten joka asiassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan niitä näkynyt. Olen todistanut vierestä kun uhmaikäinen heittäytyy maahan keskelle kulkuväylää ja äiti vain lässyttää hiljaa anovasti "tules nyt kulta" eikä mitään tapahdu pitkään pitkään aikaan. Samankaltaisia tilanteita muutenkin kun mennään väärissä paikoissa lasten ehdoilla.. miksei nykyvanhemmat uskalla sanoa lapsilleen "ei"/vaatia tottelemaan? Lapset tarvitsee rajoja siinä missä rakkauttakin ja uhmaikä on toki haastava ikävaihe, mutta sekin menee ohi kunhan vanhemmat muistaa asettaa ne rajat ja pitää niistä kiinni.

Se on tosi helppo sanoa, että pitää vaatia tottelemaan. Mutta kun ei se elämä oikein mene lasten kanssa niin, että "tottelemaan vaatimisesta" olisi joku yleispätevä ohjenuora. Esimerkki: luin tänään Puutalobaby-blogia, jossa bloggaaja sanoi, että heidän lapsensa ovat uskoneet kerrasta, kun on kielletty koskemasta hellaan tai menemästä sen lähelle. Arvaapa, ovatko meidän lapset (etenkään nuorimmainen) uskoneet? Eivät ole, vaikka ihan joka päivä kielletään. Miten alle 2-vuotiasta "vaaditaan tottelemaan"? Tällaisessa on aika paljon kyse lapsen persoonallisuudesta.

Tuosta kuvaamastasi tilanteesta tulee mieleen, että äiti tietää, että jos sitä uhmaikäistä maassamakaajaa alkaa painostaa, alkaa ihan hirveä raivari. Siksi on paljon parempi antaa tilanteen mennä ohi omalla painollaan. On pelkkää kuvitelmaa, että lasten kanssa toimitaan niin, että aikuinen antaa käskyn, johon lapsi reagoi sillä sekunnilla. Se, että vanhempi sanoo maassa makaavalle lapselle "tules nyt kulta" ja odottaa, että lapsi tulee, on ainakin mun mielestä huomattavasti parempi reagointitapa kuin se, että tilanteessa syntyy konflikti.

Lapsella on omakin tahto, vaikka tietenkin olisi paljon helpompaa, ettei sitä olisi. Aikuisillakin on oma tahto, vaikka toki monelta kantilta katsottuna olisi helpompaa, ettei sitäkään olisi. Mutta minkäs teet.

Mitä lapsenkasvatusta se on, että vältellään konflikteja? Huutava lapsi kainaloon ja menoksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerran supermarketissa ostoskärryni pyörä ajoi lattialle heittäytyneen pikklapsen sormien yli. Luulen, että vanhemmat oppivat tästä läksynsä. Tuollainen julkinen kiukuttelu ei ole vain kasvatuskysymys vaan myös huomaavaisuus- ja lopulta turvallisuuskysymys.

Siis pyörä ajoi itsestään, vai sinä työnsit ostoskärryt lapsen käden yli?

No minähän sitä kärryä työnsin. Kyse oli vahingosta,mutta en pyytänyt anteeksi. Sanoin vain: "Kannattaisi varoa, ettei lapsi jää alle." Hymyilin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan niitä näkynyt. Olen todistanut vierestä kun uhmaikäinen heittäytyy maahan keskelle kulkuväylää ja äiti vain lässyttää hiljaa anovasti "tules nyt kulta" eikä mitään tapahdu pitkään pitkään aikaan. Samankaltaisia tilanteita muutenkin kun mennään väärissä paikoissa lasten ehdoilla.. miksei nykyvanhemmat uskalla sanoa lapsilleen "ei"/vaatia tottelemaan? Lapset tarvitsee rajoja siinä missä rakkauttakin ja uhmaikä on toki haastava ikävaihe, mutta sekin menee ohi kunhan vanhemmat muistaa asettaa ne rajat ja pitää niistä kiinni.

Se on tosi helppo sanoa, että pitää vaatia tottelemaan. Mutta kun ei se elämä oikein mene lasten kanssa niin, että "tottelemaan vaatimisesta" olisi joku yleispätevä ohjenuora. Esimerkki: luin tänään Puutalobaby-blogia, jossa bloggaaja sanoi, että heidän lapsensa ovat uskoneet kerrasta, kun on kielletty koskemasta hellaan tai menemästä sen lähelle. Arvaapa, ovatko meidän lapset (etenkään nuorimmainen) uskoneet? Eivät ole, vaikka ihan joka päivä kielletään. Miten alle 2-vuotiasta "vaaditaan tottelemaan"? Tällaisessa on aika paljon kyse lapsen persoonallisuudesta.

Tuosta kuvaamastasi tilanteesta tulee mieleen, että äiti tietää, että jos sitä uhmaikäistä maassamakaajaa alkaa painostaa, alkaa ihan hirveä raivari. Siksi on paljon parempi antaa tilanteen mennä ohi omalla painollaan. On pelkkää kuvitelmaa, että lasten kanssa toimitaan niin, että aikuinen antaa käskyn, johon lapsi reagoi sillä sekunnilla. Se, että vanhempi sanoo maassa makaavalle lapselle "tules nyt kulta" ja odottaa, että lapsi tulee, on ainakin mun mielestä huomattavasti parempi reagointitapa kuin se, että tilanteessa syntyy konflikti.

Lapsella on omakin tahto, vaikka tietenkin olisi paljon helpompaa, ettei sitä olisi. Aikuisillakin on oma tahto, vaikka toki monelta kantilta katsottuna olisi helpompaa, ettei sitäkään olisi. Mutta minkäs teet.

Mulla on neljä lasta, eivät ole hirveästi harrastaneet maassa makailua. Ovat tietäneet, että seuraavaksi sitten matka jatkuu kantamalla. Aika paljon olen heidän kanssaan asioista neuvotellut, ovat oppineet jo alle 2v puhumaan hyvin, että siinä mielessä ollut helppoa. En ymmärrä esim mieheni sukulaisia, jotka eivät voi lähteä kylästä kotiin koska lapsi ei suostu lähtemään. Ovat meillä sitten vaikka 6 tuntia putkeen myöhäiseen iltaan.

Ei munkaan lapset ole hirveästi harrastaneet maassa makailua, se maassa makailu nyt vain on yksi esimerkki siitä tilanteesta, että lapsi tekee jotain omasta mielestään hirveän olennaista (kuten jää maahan makaamaan), ja sitten siihen tilanteeseen on erilaisia mahdollisia tapoja reagoida. Se vanhempi nyt kuitenkin todennäköisesti osaa ennustaa, miten lapsi mihinkin ratkaisumalliin reagoi, ja voi arvioida sitä tilannetta sen mukaan. Esim. jos lapsen antaa maata siinä maassa vaikka 2 min, se lapsi saattaakin lähteä siitä itsekseen kävelemänn hyvillä mielin. Toisaalta se, että sen lapsen ottaa kainaloon, voikin johtaa siihen, että lapsi saa puolen tunnin raivarin. Siksi ei mun mielestä kannattaisi hirveäsi vedota siihen, montako lasta itsellä on, koska se ei tarkoita sitä, että tuntisit kaikkien muiden lasten mielenlaadun ja reagointitavan. Ja vielä painotan, että se, että odottaa vaikka sen 2 min, on ihan eri asia kuin se, ettei muka pääse lähtemään lapsen takia pois.

Joskus se lapsi vaan saa sen puolen tunnin raivarin, teit sitten mitä vaan ja vaikka kuinka koitat taipua tuhannen mutkalle. Ja se on vaan kestettävä. Monet pelkäävät lastensa raivoa ja suuttumusta niin paljon, että antavat myöten joka asiassa.

Totta kai! Mutta tässä oli nyt alun perin kyse siitä, että joku henkilö kirjoitti, miten hirveän vellihousua on lässyttää lapselle, että tules nyt kulta, jos lapsi ei pitkään aikaan reagoi (tahtoo sanoa, että kuitenkin reagoi). En mä kirjoittanut, että lasta ei missään nimessä saa ottaa väkisin pois tai että lapsen ei saa antaa raivota, mutta ainakin mun mielestä aina parempi tapa on se, että yrittäisi hoitaa tilanteen rauhallisesti, esim. kokeilemalla, josko se lapsi kuitenkin tulisi. Vai oletko eri mieltä? Mulle on vaikeaa se, että lapsia pitää odottaa, haluaisin, että kaikki tapahtuisi heti, koska olen ns. hätäinen ihminen. Mä oon se, joka nappaa lapsen kainaloon ja kärsii niistä raivareista. Mutta olen yrittänyt opetella niitä toisenkinlaisia reagointitapoja, jotta elämä olisi vähän rauhallisempaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerran supermarketissa ostoskärryni pyörä ajoi lattialle heittäytyneen pikklapsen sormien yli. Luulen, että vanhemmat oppivat tästä läksynsä. Tuollainen julkinen kiukuttelu ei ole vain kasvatuskysymys vaan myös huomaavaisuus- ja lopulta turvallisuuskysymys.

Siis pyörä ajoi itsestään, vai sinä työnsit ostoskärryt lapsen käden yli?

No minähän sitä kärryä työnsin. Kyse oli vahingosta,mutta en pyytänyt anteeksi. Sanoin vain: "Kannattaisi varoa, ettei lapsi jää alle." Hymyilin.

Voi herra jeesus sentään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan niitä näkynyt. Olen todistanut vierestä kun uhmaikäinen heittäytyy maahan keskelle kulkuväylää ja äiti vain lässyttää hiljaa anovasti "tules nyt kulta" eikä mitään tapahdu pitkään pitkään aikaan. Samankaltaisia tilanteita muutenkin kun mennään väärissä paikoissa lasten ehdoilla.. miksei nykyvanhemmat uskalla sanoa lapsilleen "ei"/vaatia tottelemaan? Lapset tarvitsee rajoja siinä missä rakkauttakin ja uhmaikä on toki haastava ikävaihe, mutta sekin menee ohi kunhan vanhemmat muistaa asettaa ne rajat ja pitää niistä kiinni.

Se on tosi helppo sanoa, että pitää vaatia tottelemaan. Mutta kun ei se elämä oikein mene lasten kanssa niin, että "tottelemaan vaatimisesta" olisi joku yleispätevä ohjenuora. Esimerkki: luin tänään Puutalobaby-blogia, jossa bloggaaja sanoi, että heidän lapsensa ovat uskoneet kerrasta, kun on kielletty koskemasta hellaan tai menemästä sen lähelle. Arvaapa, ovatko meidän lapset (etenkään nuorimmainen) uskoneet? Eivät ole, vaikka ihan joka päivä kielletään. Miten alle 2-vuotiasta "vaaditaan tottelemaan"? Tällaisessa on aika paljon kyse lapsen persoonallisuudesta.

Tuosta kuvaamastasi tilanteesta tulee mieleen, että äiti tietää, että jos sitä uhmaikäistä maassamakaajaa alkaa painostaa, alkaa ihan hirveä raivari. Siksi on paljon parempi antaa tilanteen mennä ohi omalla painollaan. On pelkkää kuvitelmaa, että lasten kanssa toimitaan niin, että aikuinen antaa käskyn, johon lapsi reagoi sillä sekunnilla. Se, että vanhempi sanoo maassa makaavalle lapselle "tules nyt kulta" ja odottaa, että lapsi tulee, on ainakin mun mielestä huomattavasti parempi reagointitapa kuin se, että tilanteessa syntyy konflikti.

Lapsella on omakin tahto, vaikka tietenkin olisi paljon helpompaa, ettei sitä olisi. Aikuisillakin on oma tahto, vaikka toki monelta kantilta katsottuna olisi helpompaa, ettei sitäkään olisi. Mutta minkäs teet.

Mitä lapsenkasvatusta se on, että vältellään konflikteja? Huutava lapsi kainaloon ja menoksi.

No mun mielestä konfliktien estäminen on just sitä hyvää lastenkasvatusta. Mikä itseisarvo mielestäsi on sillä, että etsii tilanteita, joissa lapsen saa huutamaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerran supermarketissa ostoskärryni pyörä ajoi lattialle heittäytyneen pikklapsen sormien yli. Luulen, että vanhemmat oppivat tästä läksynsä. Tuollainen julkinen kiukuttelu ei ole vain kasvatuskysymys vaan myös huomaavaisuus- ja lopulta turvallisuuskysymys.

Siis pyörä ajoi itsestään, vai sinä työnsit ostoskärryt lapsen käden yli?

No minähän sitä kärryä työnsin. Kyse oli vahingosta,mutta en pyytänyt anteeksi. Sanoin vain: "Kannattaisi varoa, ettei lapsi jää alle." Hymyilin.

Joopa joo... Kokeile käytännössä. Miten noin periaatteessa oletat vanhemman reagoivan jos se kattoo että vahingoitat sen taaperoa tahallasi. Jos sulla on aivan erityisen hyvä tuuri se soittaa ainoastaan poliisit paikalle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerran supermarketissa ostoskärryni pyörä ajoi lattialle heittäytyneen pikklapsen sormien yli. Luulen, että vanhemmat oppivat tästä läksynsä. Tuollainen julkinen kiukuttelu ei ole vain kasvatuskysymys vaan myös huomaavaisuus- ja lopulta turvallisuuskysymys.

Siis pyörä ajoi itsestään, vai sinä työnsit ostoskärryt lapsen käden yli?

No minähän sitä kärryä työnsin. Kyse oli vahingosta,mutta en pyytänyt anteeksi. Sanoin vain: "Kannattaisi varoa, ettei lapsi jää alle." Hymyilin.

Kerro vanhemmillesi terveisiä...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerran supermarketissa ostoskärryni pyörä ajoi lattialle heittäytyneen pikklapsen sormien yli. Luulen, että vanhemmat oppivat tästä läksynsä. Tuollainen julkinen kiukuttelu ei ole vain kasvatuskysymys vaan myös huomaavaisuus- ja lopulta turvallisuuskysymys.

Siis pyörä ajoi itsestään, vai sinä työnsit ostoskärryt lapsen käden yli?

No minähän sitä kärryä työnsin. Kyse oli vahingosta,mutta en pyytänyt anteeksi. Sanoin vain: "Kannattaisi varoa, ettei lapsi jää alle." Hymyilin.

Miten voi vanhingossa ajaa maassa makaavan lapsen päällle? 

Pikkutyttö kulki marketissa heittelemässä tavaroita hyllyistä lattialle, saamattoman näköinen hipsterfaija kulki kyyryssä sen perässä kädet ojossa että "Kultapienirakas "Emilia", ethän viitsisi, ethän. Ostetaan "Emilia" sulle karkkia jooko, isi ostaa karkkia, älä kerro äidille". Lapsi innostui karkeista ja molemmat lähtivät karkkihyllyä kohti. Kaikki pennun lattialle heittämät tavarat jäivät sinne, isi oli liian hieno nostamaan ne takaisin paikoilleen!!!! :-/

Eikö ne ostoskärryt ole sen verran painavat, että taaperon pieni sormin on tuusannuuskana jos sellaisella yli ajaa o.O Sairasta, normaali ihminen osaa tuon verran ennakoida omia liikkeitään=et ole normaali tai teit sen tahallasi.