Vellihousuvanhemmat

Naapurusto täynnä; mistään ei voi kieltää, kun tulee trauma. Jos naapurilla on trampoliini, pitää sen olla käytössä myös meidän pershedelmille jne.

Junan leikkivaunussa äiti kahden alakouluikäisen lapsen kanssa. Toinen oli kai noin 7-8 toinen ehkä 10. Nuorempi oli kunnon pissis, leikki puhelimella koko matkan ja kävi puhelinkopissa soittelemassa. Esitti niiin coolia pienemmille lapsille vaunussa, muut olivat1-4 v. Hyppi kirjahyllyssä ja keikkui kaiteiden yli ja äidilleen tämä oli ok. Valitti suureen ääneen miten on niin tylsää, ei osannut ollenkaan leikkiä muiden kanssa. Isompi lapsista rymysi myös pitkin seiniä, teki jotain mistä äitinsä laittoi "jäähylle" tabletilla pelaamaan pikkukakkosen pelejä.

Leikkipuistossa tyttöni oli ehkä noin puolitoista vuotias. Oli kiipeilytelineessä, jolloin vanhempi muksu tuli ja alkoi polkemaan tytön sormille ja heitteli hiekkaa kohti. Äitinsä katsoi vierestä kun mun mies nosti tuon pojan pois sieltä telineestä. Jotain lässytti pojalleen, mutta ei edes pyytäneet anteeksi.

isommat pojat, n.3 ja 5v kiusasivat vähän väliä pienempiä puistossa, äiti ei sano mitään. sitten kun menivät potkimaan yhen äitin vaunuja, joissa nukkui vauva, niin vauvan äiti karjaisi, että nyt loppu tuo, siellä on oikeasti pieni vauva. virnistellen vaan lähtivät pois, eikä niiden oma äiti sanonut mitään

Vierailija kirjoitti:

Junan leikkivaunussa äiti kahden alakouluikäisen lapsen kanssa. Toinen oli kai noin 7-8 toinen ehkä 10. Nuorempi oli kunnon pissis, leikki puhelimella koko matkan ja kävi puhelinkopissa soittelemassa. Esitti niiin coolia pienemmille lapsille vaunussa, muut olivat1-4 v. Hyppi kirjahyllyssä ja keikkui kaiteiden yli ja äidilleen tämä oli ok. Valitti suureen ääneen miten on niin tylsää, ei osannut ollenkaan leikkiä muiden kanssa. Isompi lapsista rymysi myös pitkin seiniä, teki jotain mistä äitinsä laittoi "jäähylle" tabletilla pelaamaan pikkukakkosen pelejä.

No jos varsinkaan lähipiirissä ei ole pieniä lapsia, niin oletettavasti 7-10 -vuotiaat ei todellakaan enään osaa tai kiinnosta leikkiä 1-4 -vuotiaiden kanssa. Itsekin laittaisin tuon ikäiset lukemaan tai pelaamaan junamatkalla.

Onhan niitä näkynyt. Olen todistanut vierestä kun uhmaikäinen heittäytyy maahan keskelle kulkuväylää ja äiti vain lässyttää hiljaa anovasti "tules nyt kulta" eikä mitään tapahdu pitkään pitkään aikaan. Samankaltaisia tilanteita muutenkin kun mennään väärissä paikoissa lasten ehdoilla.. miksei nykyvanhemmat uskalla sanoa lapsilleen "ei"/vaatia tottelemaan? Lapset tarvitsee rajoja siinä missä rakkauttakin ja uhmaikä on toki haastava ikävaihe, mutta sekin menee ohi kunhan vanhemmat muistaa asettaa ne rajat ja pitää niistä kiinni.

Mun siskopuoli ja sen mies. Eivät osaa/uskalla kieltää lapsiaan ollenkaan, saavat välillä tehdä ihan mitä haluavat.

Onneksi eivät sentään ole ihan kauhukakaroita ainakaan enää, mutta pienempänä olivat todella rasittavia. Muistan kun nähtiin isommalla porukalla ja vaikka grillailtiin niin nää lapsoset kävi kokoajan likaisilla käsillä kaivamassa salaattikulhoja ja jopa muiden lautasia. Kukaan ei kieltänyt ja itse en uskaltanut ujona teininä komentaa toisten lapsia.

Jouduin usein viihdyttämään niitä lapsia, mutta olin kans monesti ihan oikeasti yksin vastuussa niistä. Pihan ympärillä ei ollut aitaa ja vanhemmat ei lapsiaan paljon vahtinut, jouduin kokoajan juoksemaan ne kiinni (olivat 2-5 -vuotiaita matkalla johonkin ihan keskenään) ja kantamaan kemurtelevia ja huutoitkeviä kakaroita sisälle. Muut istuivat vaan pöydässä mättämässä ruokaa, kukaan ei reagoinut mitenkään kun kerroin että lapset karkaa pihasta tai että kävin hakemassa just kävelemään oppineen lapsen läheisen metsän reunasta. 

Lapset ei mee rikki siitä että niitä komentaa tai kieltää.

Vierailija kirjoitti:

Onhan niitä näkynyt. Olen todistanut vierestä kun uhmaikäinen heittäytyy maahan keskelle kulkuväylää ja äiti vain lässyttää hiljaa anovasti "tules nyt kulta" eikä mitään tapahdu pitkään pitkään aikaan. Samankaltaisia tilanteita muutenkin kun mennään väärissä paikoissa lasten ehdoilla.. miksei nykyvanhemmat uskalla sanoa lapsilleen "ei"/vaatia tottelemaan? Lapset tarvitsee rajoja siinä missä rakkauttakin ja uhmaikä on toki haastava ikävaihe, mutta sekin menee ohi kunhan vanhemmat muistaa asettaa ne rajat ja pitää niistä kiinni.

Se on tosi helppo sanoa, että pitää vaatia tottelemaan. Mutta kun ei se elämä oikein mene lasten kanssa niin, että "tottelemaan vaatimisesta" olisi joku yleispätevä ohjenuora. Esimerkki: luin tänään Puutalobaby-blogia, jossa bloggaaja sanoi, että heidän lapsensa ovat uskoneet kerrasta, kun on kielletty koskemasta hellaan tai menemästä sen lähelle. Arvaapa, ovatko meidän lapset (etenkään nuorimmainen) uskoneet? Eivät ole, vaikka ihan joka päivä kielletään. Miten alle 2-vuotiasta "vaaditaan tottelemaan"? Tällaisessa on aika paljon kyse lapsen persoonallisuudesta.

Tuosta kuvaamastasi tilanteesta tulee mieleen, että äiti tietää, että jos sitä uhmaikäistä maassamakaajaa alkaa painostaa, alkaa ihan hirveä raivari. Siksi on paljon parempi antaa tilanteen mennä ohi omalla painollaan. On pelkkää kuvitelmaa, että lasten kanssa toimitaan niin, että aikuinen antaa käskyn, johon lapsi reagoi sillä sekunnilla. Se, että vanhempi sanoo maassa makaavalle lapselle "tules nyt kulta" ja odottaa, että lapsi tulee, on ainakin mun mielestä huomattavasti parempi reagointitapa kuin se, että tilanteessa syntyy konflikti.

Lapsella on omakin tahto, vaikka tietenkin olisi paljon helpompaa, ettei sitä olisi. Aikuisillakin on oma tahto, vaikka toki monelta kantilta katsottuna olisi helpompaa, ettei sitäkään olisi. Mutta minkäs teet.

Kaupan ostoskärrylapset, jotka syövät ennen maksamista herkkuja kuin konsanaan synttäreillä, kun eihän heiltä mitenkään voi kieltää mitään. Ollaan muuten huonoja ja julmia vanhempia ja joku voi tehdä lasun jos näkee.

Kassalla saatte ihailla meidän suloisia muksuja, karkkipaperien ja juomapullojen keskellä, naama kivasti suklaassa ja silleen. On ne niin söpöjä ja täydellisiä, mun ja miehen elimistä putkahtaneet. Suorastaan kuninkaallisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan niitä näkynyt. Olen todistanut vierestä kun uhmaikäinen heittäytyy maahan keskelle kulkuväylää ja äiti vain lässyttää hiljaa anovasti "tules nyt kulta" eikä mitään tapahdu pitkään pitkään aikaan. Samankaltaisia tilanteita muutenkin kun mennään väärissä paikoissa lasten ehdoilla.. miksei nykyvanhemmat uskalla sanoa lapsilleen "ei"/vaatia tottelemaan? Lapset tarvitsee rajoja siinä missä rakkauttakin ja uhmaikä on toki haastava ikävaihe, mutta sekin menee ohi kunhan vanhemmat muistaa asettaa ne rajat ja pitää niistä kiinni.

Se on tosi helppo sanoa, että pitää vaatia tottelemaan. Mutta kun ei se elämä oikein mene lasten kanssa niin, että "tottelemaan vaatimisesta" olisi joku yleispätevä ohjenuora. Esimerkki: luin tänään Puutalobaby-blogia, jossa bloggaaja sanoi, että heidän lapsensa ovat uskoneet kerrasta, kun on kielletty koskemasta hellaan tai menemästä sen lähelle. Arvaapa, ovatko meidän lapset (etenkään nuorimmainen) uskoneet? Eivät ole, vaikka ihan joka päivä kielletään. Miten alle 2-vuotiasta "vaaditaan tottelemaan"? Tällaisessa on aika paljon kyse lapsen persoonallisuudesta.

Tuosta kuvaamastasi tilanteesta tulee mieleen, että äiti tietää, että jos sitä uhmaikäistä maassamakaajaa alkaa painostaa, alkaa ihan hirveä raivari. Siksi on paljon parempi antaa tilanteen mennä ohi omalla painollaan. On pelkkää kuvitelmaa, että lasten kanssa toimitaan niin, että aikuinen antaa käskyn, johon lapsi reagoi sillä sekunnilla. Se, että vanhempi sanoo maassa makaavalle lapselle "tules nyt kulta" ja odottaa, että lapsi tulee, on ainakin mun mielestä huomattavasti parempi reagointitapa kuin se, että tilanteessa syntyy konflikti.

Lapsella on omakin tahto, vaikka tietenkin olisi paljon helpompaa, ettei sitä olisi. Aikuisillakin on oma tahto, vaikka toki monelta kantilta katsottuna olisi helpompaa, ettei sitäkään olisi. Mutta minkäs teet.

Ei toimi munkaan lapseen tuo että käsken lasta nousemaan vaan ylös tai nostan huutavan ja rimpuilevan lapsen väkisin ylös. Paremmin toimii kun antaa lapsen huutaa maassa huutamisensa, muiden tuijotuksesta huolimatta ja odottaa että nousee ylös itse ja sitten matka jatkuu. Kaikki käskytys ja huuto saa aikaan entistä isomman raivarin mikä sitten kestää ja kestää. Tai jos jollain on joku muu pommimvarma keino jolla saa aivan kaikki uhmaikäiset tottelemaan tilanteessa kun tilanteessa, niin kertokaa toki.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan niitä näkynyt. Olen todistanut vierestä kun uhmaikäinen heittäytyy maahan keskelle kulkuväylää ja äiti vain lässyttää hiljaa anovasti "tules nyt kulta" eikä mitään tapahdu pitkään pitkään aikaan. Samankaltaisia tilanteita muutenkin kun mennään väärissä paikoissa lasten ehdoilla.. miksei nykyvanhemmat uskalla sanoa lapsilleen "ei"/vaatia tottelemaan? Lapset tarvitsee rajoja siinä missä rakkauttakin ja uhmaikä on toki haastava ikävaihe, mutta sekin menee ohi kunhan vanhemmat muistaa asettaa ne rajat ja pitää niistä kiinni.

Se on tosi helppo sanoa, että pitää vaatia tottelemaan. Mutta kun ei se elämä oikein mene lasten kanssa niin, että "tottelemaan vaatimisesta" olisi joku yleispätevä ohjenuora. Esimerkki: luin tänään Puutalobaby-blogia, jossa bloggaaja sanoi, että heidän lapsensa ovat uskoneet kerrasta, kun on kielletty koskemasta hellaan tai menemästä sen lähelle. Arvaapa, ovatko meidän lapset (etenkään nuorimmainen) uskoneet? Eivät ole, vaikka ihan joka päivä kielletään. Miten alle 2-vuotiasta "vaaditaan tottelemaan"? Tällaisessa on aika paljon kyse lapsen persoonallisuudesta.

Tuosta kuvaamastasi tilanteesta tulee mieleen, että äiti tietää, että jos sitä uhmaikäistä maassamakaajaa alkaa painostaa, alkaa ihan hirveä raivari. Siksi on paljon parempi antaa tilanteen mennä ohi omalla painollaan. On pelkkää kuvitelmaa, että lasten kanssa toimitaan niin, että aikuinen antaa käskyn, johon lapsi reagoi sillä sekunnilla. Se, että vanhempi sanoo maassa makaavalle lapselle "tules nyt kulta" ja odottaa, että lapsi tulee, on ainakin mun mielestä huomattavasti parempi reagointitapa kuin se, että tilanteessa syntyy konflikti.

Lapsella on omakin tahto, vaikka tietenkin olisi paljon helpompaa, ettei sitä olisi. Aikuisillakin on oma tahto, vaikka toki monelta kantilta katsottuna olisi helpompaa, ettei sitäkään olisi. Mutta minkäs teet.

Mä olen opettanut jokaisen lapseni samalla tavalla olematta koskemaan hellan ja uuneihin. Kun takassa on tulet, vien lapsen lähelle ja lapsen kädin, sanon kuuma, ei saa koskea. Toistan. Lapsi tuntee kädellään kuuman eikä edes halua mennä lähelle. Aika ihmeellistä, neljä omaa lasta ja kaksi lastenlasta eikä kukaan ole koskaan polttanut itseään takassa tai koskenut hellaan. Äänensävy millä lapselle kerrotaan kielletyt asiat kertoo paljon. Meillä sen äänensävyn nimi on ehdoton ei ja sitä tottelee kaikki. Ystävissäni  olen nähnyt kun kielletään lässyttävällä "hymyilevällä" äänellä ja sitten ihmetellään kun lapsi ei usko, no ei usko kun äänensävy ei kerro kiellosta mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan niitä näkynyt. Olen todistanut vierestä kun uhmaikäinen heittäytyy maahan keskelle kulkuväylää ja äiti vain lässyttää hiljaa anovasti "tules nyt kulta" eikä mitään tapahdu pitkään pitkään aikaan. Samankaltaisia tilanteita muutenkin kun mennään väärissä paikoissa lasten ehdoilla.. miksei nykyvanhemmat uskalla sanoa lapsilleen "ei"/vaatia tottelemaan? Lapset tarvitsee rajoja siinä missä rakkauttakin ja uhmaikä on toki haastava ikävaihe, mutta sekin menee ohi kunhan vanhemmat muistaa asettaa ne rajat ja pitää niistä kiinni.

Se on tosi helppo sanoa, että pitää vaatia tottelemaan. Mutta kun ei se elämä oikein mene lasten kanssa niin, että "tottelemaan vaatimisesta" olisi joku yleispätevä ohjenuora. Esimerkki: luin tänään Puutalobaby-blogia, jossa bloggaaja sanoi, että heidän lapsensa ovat uskoneet kerrasta, kun on kielletty koskemasta hellaan tai menemästä sen lähelle. Arvaapa, ovatko meidän lapset (etenkään nuorimmainen) uskoneet? Eivät ole, vaikka ihan joka päivä kielletään. Miten alle 2-vuotiasta "vaaditaan tottelemaan"? Tällaisessa on aika paljon kyse lapsen persoonallisuudesta.

Tuosta kuvaamastasi tilanteesta tulee mieleen, että äiti tietää, että jos sitä uhmaikäistä maassamakaajaa alkaa painostaa, alkaa ihan hirveä raivari. Siksi on paljon parempi antaa tilanteen mennä ohi omalla painollaan. On pelkkää kuvitelmaa, että lasten kanssa toimitaan niin, että aikuinen antaa käskyn, johon lapsi reagoi sillä sekunnilla. Se, että vanhempi sanoo maassa makaavalle lapselle "tules nyt kulta" ja odottaa, että lapsi tulee, on ainakin mun mielestä huomattavasti parempi reagointitapa kuin se, että tilanteessa syntyy konflikti.

Lapsella on omakin tahto, vaikka tietenkin olisi paljon helpompaa, ettei sitä olisi. Aikuisillakin on oma tahto, vaikka toki monelta kantilta katsottuna olisi helpompaa, ettei sitäkään olisi. Mutta minkäs teet.

Mä olen opettanut jokaisen lapseni samalla tavalla olematta koskemaan hellan ja uuneihin. Kun takassa on tulet, vien lapsen lähelle ja lapsen kädin, sanon kuuma, ei saa koskea. Toistan. Lapsi tuntee kädellään kuuman eikä edes halua mennä lähelle. Aika ihmeellistä, neljä omaa lasta ja kaksi lastenlasta eikä kukaan ole koskaan polttanut itseään takassa tai koskenut hellaan. Äänensävy millä lapselle kerrotaan kielletyt asiat kertoo paljon. Meillä sen äänensävyn nimi on ehdoton ei ja sitä tottelee kaikki. Ystävissäni  olen nähnyt kun kielletään lässyttävällä "hymyilevällä" äänellä ja sitten ihmetellään kun lapsi ei usko, no ei usko kun äänensävy ei kerro kiellosta mitään.

Meillä on alakerrassa kolme tulisijaa, joita käytetään talvella päivittäin, mutta eipä tämä ole silti saanut aikaan sitä, että tämä nuorempi lapsi ei koskisi sähköhellaan. Hän kyllä tietää, mitä on kuuma, mutta hän myös tietää, että sähköhella ei ole koskiessa kuuma, joten vaikka kiellän häntä koskemasta sähköhellaan ja varoitan kuumasta, hän ei sitä konkreettisesti kädellään tunne. Ja koska hän tietää, mitä kuuma on, hän myös tietää, että kun tulisija ei ole kuuma, on ihan turvallista mennä sitä näpelöimään, kun se ei ole kuuma. 

En nyt erityisesti kaipaa neuvoja tähän asiaan, koska olen kuitenkin lapseni kanssa jatkuvasti, ja minulle on jo käynyt selväksi, että hän on rämäpää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan niitä näkynyt. Olen todistanut vierestä kun uhmaikäinen heittäytyy maahan keskelle kulkuväylää ja äiti vain lässyttää hiljaa anovasti "tules nyt kulta" eikä mitään tapahdu pitkään pitkään aikaan. Samankaltaisia tilanteita muutenkin kun mennään väärissä paikoissa lasten ehdoilla.. miksei nykyvanhemmat uskalla sanoa lapsilleen "ei"/vaatia tottelemaan? Lapset tarvitsee rajoja siinä missä rakkauttakin ja uhmaikä on toki haastava ikävaihe, mutta sekin menee ohi kunhan vanhemmat muistaa asettaa ne rajat ja pitää niistä kiinni.

Se on tosi helppo sanoa, että pitää vaatia tottelemaan. Mutta kun ei se elämä oikein mene lasten kanssa niin, että "tottelemaan vaatimisesta" olisi joku yleispätevä ohjenuora. Esimerkki: luin tänään Puutalobaby-blogia, jossa bloggaaja sanoi, että heidän lapsensa ovat uskoneet kerrasta, kun on kielletty koskemasta hellaan tai menemästä sen lähelle. Arvaapa, ovatko meidän lapset (etenkään nuorimmainen) uskoneet? Eivät ole, vaikka ihan joka päivä kielletään. Miten alle 2-vuotiasta "vaaditaan tottelemaan"? Tällaisessa on aika paljon kyse lapsen persoonallisuudesta.

Tuosta kuvaamastasi tilanteesta tulee mieleen, että äiti tietää, että jos sitä uhmaikäistä maassamakaajaa alkaa painostaa, alkaa ihan hirveä raivari. Siksi on paljon parempi antaa tilanteen mennä ohi omalla painollaan. On pelkkää kuvitelmaa, että lasten kanssa toimitaan niin, että aikuinen antaa käskyn, johon lapsi reagoi sillä sekunnilla. Se, että vanhempi sanoo maassa makaavalle lapselle "tules nyt kulta" ja odottaa, että lapsi tulee, on ainakin mun mielestä huomattavasti parempi reagointitapa kuin se, että tilanteessa syntyy konflikti.

Lapsella on omakin tahto, vaikka tietenkin olisi paljon helpompaa, ettei sitä olisi. Aikuisillakin on oma tahto, vaikka toki monelta kantilta katsottuna olisi helpompaa, ettei sitäkään olisi. Mutta minkäs teet.

Mä olen opettanut jokaisen lapseni samalla tavalla olematta koskemaan hellan ja uuneihin. Kun takassa on tulet, vien lapsen lähelle ja lapsen kädin, sanon kuuma, ei saa koskea. Toistan. Lapsi tuntee kädellään kuuman eikä edes halua mennä lähelle. Aika ihmeellistä, neljä omaa lasta ja kaksi lastenlasta eikä kukaan ole koskaan polttanut itseään takassa tai koskenut hellaan. Äänensävy millä lapselle kerrotaan kielletyt asiat kertoo paljon. Meillä sen äänensävyn nimi on ehdoton ei ja sitä tottelee kaikki. Ystävissäni  olen nähnyt kun kielletään lässyttävällä "hymyilevällä" äänellä ja sitten ihmetellään kun lapsi ei usko, no ei usko kun äänensävy ei kerro kiellosta mitään.

Meillä on alakerrassa kolme tulisijaa, joita käytetään talvella päivittäin, mutta eipä tämä ole silti saanut aikaan sitä, että tämä nuorempi lapsi ei koskisi sähköhellaan. Hän kyllä tietää, mitä on kuuma, mutta hän myös tietää, että sähköhella ei ole koskiessa kuuma, joten vaikka kiellän häntä koskemasta sähköhellaan ja varoitan kuumasta, hän ei sitä konkreettisesti kädellään tunne. Ja koska hän tietää, mitä kuuma on, hän myös tietää, että kun tulisija ei ole kuuma, on ihan turvallista mennä sitä näpelöimään, kun se ei ole kuuma. 

En nyt erityisesti kaipaa neuvoja tähän asiaan, koska olen kuitenkin lapseni kanssa jatkuvasti, ja minulle on jo käynyt selväksi, että hän on rämäpää.

Rämäpää on erityisesti sellainen joka tarvitsee kasvatusta. Älä vetäydy lapsen persoonan taakse ja vain kohauttele olkiasi.

Kerran supermarketissa ostoskärryni pyörä ajoi lattialle heittäytyneen pikklapsen sormien yli. Luulen, että vanhemmat oppivat tästä läksynsä. Tuollainen julkinen kiukuttelu ei ole vain kasvatuskysymys vaan myös huomaavaisuus- ja lopulta turvallisuuskysymys.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan niitä näkynyt. Olen todistanut vierestä kun uhmaikäinen heittäytyy maahan keskelle kulkuväylää ja äiti vain lässyttää hiljaa anovasti "tules nyt kulta" eikä mitään tapahdu pitkään pitkään aikaan. Samankaltaisia tilanteita muutenkin kun mennään väärissä paikoissa lasten ehdoilla.. miksei nykyvanhemmat uskalla sanoa lapsilleen "ei"/vaatia tottelemaan? Lapset tarvitsee rajoja siinä missä rakkauttakin ja uhmaikä on toki haastava ikävaihe, mutta sekin menee ohi kunhan vanhemmat muistaa asettaa ne rajat ja pitää niistä kiinni.

Se on tosi helppo sanoa, että pitää vaatia tottelemaan. Mutta kun ei se elämä oikein mene lasten kanssa niin, että "tottelemaan vaatimisesta" olisi joku yleispätevä ohjenuora. Esimerkki: luin tänään Puutalobaby-blogia, jossa bloggaaja sanoi, että heidän lapsensa ovat uskoneet kerrasta, kun on kielletty koskemasta hellaan tai menemästä sen lähelle. Arvaapa, ovatko meidän lapset (etenkään nuorimmainen) uskoneet? Eivät ole, vaikka ihan joka päivä kielletään. Miten alle 2-vuotiasta "vaaditaan tottelemaan"? Tällaisessa on aika paljon kyse lapsen persoonallisuudesta.

Tuosta kuvaamastasi tilanteesta tulee mieleen, että äiti tietää, että jos sitä uhmaikäistä maassamakaajaa alkaa painostaa, alkaa ihan hirveä raivari. Siksi on paljon parempi antaa tilanteen mennä ohi omalla painollaan. On pelkkää kuvitelmaa, että lasten kanssa toimitaan niin, että aikuinen antaa käskyn, johon lapsi reagoi sillä sekunnilla. Se, että vanhempi sanoo maassa makaavalle lapselle "tules nyt kulta" ja odottaa, että lapsi tulee, on ainakin mun mielestä huomattavasti parempi reagointitapa kuin se, että tilanteessa syntyy konflikti.

Lapsella on omakin tahto, vaikka tietenkin olisi paljon helpompaa, ettei sitä olisi. Aikuisillakin on oma tahto, vaikka toki monelta kantilta katsottuna olisi helpompaa, ettei sitäkään olisi. Mutta minkäs teet.

Mä olen opettanut jokaisen lapseni samalla tavalla olematta koskemaan hellan ja uuneihin. Kun takassa on tulet, vien lapsen lähelle ja lapsen kädin, sanon kuuma, ei saa koskea. Toistan. Lapsi tuntee kädellään kuuman eikä edes halua mennä lähelle. Aika ihmeellistä, neljä omaa lasta ja kaksi lastenlasta eikä kukaan ole koskaan polttanut itseään takassa tai koskenut hellaan. Äänensävy millä lapselle kerrotaan kielletyt asiat kertoo paljon. Meillä sen äänensävyn nimi on ehdoton ei ja sitä tottelee kaikki. Ystävissäni  olen nähnyt kun kielletään lässyttävällä "hymyilevällä" äänellä ja sitten ihmetellään kun lapsi ei usko, no ei usko kun äänensävy ei kerro kiellosta mitään.

Meillä on alakerrassa kolme tulisijaa, joita käytetään talvella päivittäin, mutta eipä tämä ole silti saanut aikaan sitä, että tämä nuorempi lapsi ei koskisi sähköhellaan. Hän kyllä tietää, mitä on kuuma, mutta hän myös tietää, että sähköhella ei ole koskiessa kuuma, joten vaikka kiellän häntä koskemasta sähköhellaan ja varoitan kuumasta, hän ei sitä konkreettisesti kädellään tunne. Ja koska hän tietää, mitä kuuma on, hän myös tietää, että kun tulisija ei ole kuuma, on ihan turvallista mennä sitä näpelöimään, kun se ei ole kuuma. 

En nyt erityisesti kaipaa neuvoja tähän asiaan, koska olen kuitenkin lapseni kanssa jatkuvasti, ja minulle on jo käynyt selväksi, että hän on rämäpää.

Rämäpää on erityisesti sellainen joka tarvitsee kasvatusta. Älä vetäydy lapsen persoonan taakse ja vain kohauttele olkiasi.

Mitä sun mielestä on kasvatus? Kieltämistäkö? Itse määrittelen asian aika lailla toisin. Musta on aika ärsyttävää, että sä et edes halua kysyä multa, miten toimin, ennen kuin jakelet neuvojasi. Kasvatuksesta voi vaihtaa mielipiteitä, mutta tuo, mitä viestissäsi kirjoitat, ei ole keskustelua, vaan sitä, että kuvittelet minun toimivan jollain tavalla ja jaat sitten tälle kuvittelemallesi ihmiselle ohjeita, joilla ei ole mitään tekemistä todellisen tilanteen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Kerran supermarketissa ostoskärryni pyörä ajoi lattialle heittäytyneen pikklapsen sormien yli. Luulen, että vanhemmat oppivat tästä läksynsä. Tuollainen julkinen kiukuttelu ei ole vain kasvatuskysymys vaan myös huomaavaisuus- ja lopulta turvallisuuskysymys.

Siis pyörä ajoi itsestään, vai sinä työnsit ostoskärryt lapsen käden yli?

Mun "tuttavat". Eivät uskalla kieltää 4,5 vuotiasta poikaansa mistään, tyttöjä kyllä kielletään ja heille huudetaan senkin edestä. Luulisi heilläkin menevän raja siinä kun lapsi on kaiken lisäksi väkivaltainen mutta ei.

Mmh... "puhahteluja" sietävät vanhemmat ovat niitä todellisia vellihousuja. Kun pieni ihminen vaikka kaatuu marketissa ja siihen viereen tulee joku riemuidiootti kovaäänisesti huokailemaan syntynyttä itkua. Itse katton siinä vaiheessa huokailijaa syvälle silmiin ja huokaan oikein perusteellisesti.

Kas kun vanhempana et vaan kerta kaikkiaan voi tehdä mitään oikein koska jokaisella on oma 100% pomminvarma mielipide miten asiat pitäisi MUIDEN hoitaa. Parasta olisi nyky-yhteiskunnassa jos lapset pidettäisiin sisällä asunnoissa 18-vuotiaiksi asti. Paitti sekin on väärin koska sitten ne ei sosiaalistu eikä opi olemaan julkisilla paikoilla.

Ovatko vanhemmat nykyään fyysisesti niin heikkoja, etteivät jaksa kaapaista maassa kiukuttelevaa pari-kolmevuotiasta kainaloonsa ja viemään ulos tai muualle syrjemmällä? Kuntosalikäynnit eivät nähtävästi kehitä mm. käsivarsilihaksia!

Kyllä lapset saavat purkaa kiukkuaan. Se tekee toisinaan todella hyvääkin, kun saa päästellä liikoja höyryjä pihalle. Mutta vanhemmat ovat vastuussa siitä, että lapsi ei satuta itseään tai toisia, ei särje mitään eikä häiritse sivullisia makaamalla esteenä ja kiljumalla korvia viiltävästi.

Mä huomaan, että suurin osa ihmisistä on näitä nössöjen kasvattamia, ei tiedetä käsitystä kunnioitus tai käytöstapoja, ei osata tervehtiä. Mun isä löi mua munille tai nosti korvasta ilmaan jos törttöilin.