Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Onko teistä joku vain lakannut suorittamasta elämää?
21.03.2016 |
Itse kokenut totaalisen burn outin vuosia sitten: Taustalla oli hyvä, vakituinen ja suhteellisen korkeapalkkainen ja vaativa työ. Opiskelin tutkintoa samalla, josta valmistuinkin. Mielikuvissa itsensä piiskaaminen uralla eteenpäin, kenties palaaminen takaisin ulkomaille töihin, tilava OMA koti, hyvä parisuhde ja kaiken kaikkiaan "mallikelpoinen elämä". Poltin voimat loppuun.
Nyt en haaveile enkä unelmoi näistä mistään (paitsi ulkomaille muutosta). Käänteentekevä muutos ajatukseen oli läheisen kuolema, joka sai miettimään mitä haluan elämältä?
Yht´äkkiä ajatus jatkuvasta suorittamisesta, itsensä kehittämisestä ja yhä suurempien tavoitteiden asettamisesta, puhumattakaan velasta ja materiaalisesta omistamisesta lakkasi olemasta - päinvastoin: aloin voida pahoin jo niitä ajatellessani.
Kymmenen vuoden parisuhde on tiensä päässä: en jaksa enkä halua enää tehdä myönnytyksiä tai kompromisseja, enkä kokea tai pelätä kokevani pettymyksiä - helpompi olla omineen, siltä ainakin nyt tuntuu. Lapsia meillä ei ole.
Olen parhaillaan aloittamassa työkokeilua ja elämä täysin avoin mutta hyvällä tavalla.
Hyvät välit sisaruksiin ja heidän jo aikuisiin lapsiin, sekä ystäviä - en siis ole yksinäinen.
Mutta tietynlainen kunnianhimo minulta on kadonnut: en kaipaa (siedä) yhtään stressiä arkeeni. Minulla on takana hyvä ja pitkä työhistoria ja useampi tutkinto mutta en jaksa enää vaatia itseltäni mitään. Haluan kyllä takaisin töihin, ja olen palaamassakin mutta tekisin mielelläni ihan mitä tahansa, missä riittää vain se, että olet työsi tehnyt, esim. siivoustyö (tällä en tarkoita, että halveksisin mitenkään siivoajia vaan sitä etten näe enää mieltä jatkuvaan itsensä kehittämiseen työn vuoksi).
Minulle riittäisi se, että saisin elämiseni maksettua ja joskus matkustettua. Muutin juuri isosta asunnosta yksiöön, omasta vapaasta tahdostani (syynä ei taloudelliset syyt eikä puoliso, asuimme omillamme jo muutenkin). Myin suurimman osan vanhan asunnon omaisuudesta, luovuin kaikesta turhasta tavarasta, myin auton, jne.
Enkä kaipaa niistä mitään, enkä kaipaa entistä elämää yhtään.
Oletko sinä lakannut suorittamasta? (Tällä en nyt tarkoita tarkoituksellisesti työttömäksi jättäytymistä tai esim. alkoholisoitumista). Miten muutit arkeasi tai mistä luovuit? Mitä sait tilalle? Ja miten voit nyt?
Kommentit (58)
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä miksi menit takaisin töihin. Olen ryypännyt viimeiset 6 vuotta.
Töihin ei ole ollut ikävä. En tosin pidä itseäni suorittajatyyppinä muutenkaan, vaan jos olisin ollut työttömänä jo aikaisemmin, niin olisin varmaan jo kuollut.
t. rapis
Kysyitkö tätä minulta?
Jos, niin syy on ihan se, että haluan mielekästä tekemistä päiviini. Olen kuitenkin aktiivinen ja sosiaalinen luonne, mutta nyt opettelen niiden "rajojen" pitämistä ja teen sitä, minkä koen mielekkääksi - alkoholi ei kuulu minun tapoihini nollata pää. Olin vuosia masentunut ja hukassa itseni kanssa. Kun sängyn pohjilla on pahimpina hetkinä mennyt viikko yhtä nopeasti kuin terveenä päivä, sitä osaa kummasti arvostaa elämää.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä miksi menit takaisin töihin. Olen ryypännyt viimeiset 6 vuotta.
Töihin ei ole ollut ikävä. En tosin pidä itseäni suorittajatyyppinä muutenkaan, vaan jos olisin ollut työttömänä jo aikaisemmin, niin olisin varmaan jo kuollut.
t. rapis
Kysyitkö tätä minulta?
Jos, niin syy on ihan se, että haluan mielekästä tekemistä päiviini. Olen kuitenkin aktiivinen ja sosiaalinen luonne, mutta nyt opettelen niiden "rajojen" pitämistä ja teen sitä, minkä koen mielekkääksi - alkoholi ei kuulu minun tapoihini nollata pää. Olin vuosia masentunut ja hukassa itseni kanssa. Kun sängyn pohjilla on pahimpina hetkinä mennyt viikko yhtä nopeasti kuin terveenä päivä, sitä osaa kummasti arvostaa elämää.
Ap
En vain ymmärrä miten joku voi pitää mielekkäänä sellaista joka on ajanut sinut burn outtiin, ellen väärin lukenut.
Jokainen sitten tyylillään.
t.rapis
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua kiinnostaisi, mistä tällainen kokemus elämästä ilottomana suorittamisena oikein syntyy. Samoissa olosuhteissa yksi kokee burnoutin mutta toinen pärjää ihan hyvin, vaikkei tämä jälkimmäinen olisikaan yhtään suorittajatyyppiä. Mistä tämä ero syntyy? Onko se sitä, että hukkaa omat arvonsa? Siihen viittaisivat aloittajan pohdinnat siitä, "mitä elämältä todella haluaa".
Minua on suojellut vahva käsitys siitä, minkälainen ihminen olen ja mitä pidän tärkeänä. Myös vahvasta egosta on hyötyä. Kun kohtaan vihamielisiä olosuhteita vaikkapa työpaikalla, en oleta minussa olevan mitään vikaa, enkä yritä tehdä enempää kuin minkä tiedän pystyväni kunnolla hoitamaan. Työni on myös melko leppoisaa, luovaa ja itsenäistä, sellaista kuin minulle sopii.
Puhun nyt vain omasta puolestani. Koin elämän suorittamisena, koska yritin tehdä asioita, joita "kaikki muutkin tekevät" ja "yhteiskunnassa vallitseva kulttuuri odottaa". Eli kyllä, en tuntenut itseäni riittävästi ja olin rakentanut identiteettini ja itsetuntoni ulkopuolelta tulevien ja omien ajatusteni paisuttamien paineiden ja odotusten mukaisesti. Omat vahvuudet ja heikkoudet olivat hukassa, koska ajattelin että "no näinhän kaikkien pitää elää", joten omilla ominaisuuksilla ei niinkään ollut väliä. Lisäksi olin ennen erittäin miellyttämisenhaluinen ja pelkäsin konflikteja ja tilanteita, joissa minun toimintani olisi tavalla tai toisella aiheuttanut vaivaa muille ihmisille. Keräsin siis harteilleni valtavaa taakkaa ja vastuuta, ja olin sokea sille että itse minä itseltäni niitä asioita vaadin eikä kukaan muu.
Onko paikalla ketään loppuunpalanutta, joka on sairastunut tehdessään työtä jonka todella kokee kutsumuksekseen? Kiinnostaisi kuulla esimerkiksi hoitoalan ihmisiltä, mikä heillä on ollut loppuunpalamisen taustalla.
No minä olen palanut loppuun kulttuurialan töissä, koska olin nuori, kokematon enkä ymmärtänyt puolustaa omia rajojani. Oletin, että koska olen saanut huipputilaisuuden, josta moni kaverini oli todella kateellinen, täytyy vain painaa projektia eteenpäin, vaikka tehtävä ylitti kaikki taitoni, ohjaus oli huonoa ja vaatimukset vain kovenivat.
Burnoutin seurauksena oli se, ettei kultturiala houkuttele enää millään tavalla, vaikka tuo oli unelmani monta vuotta. Samaa paskaa se työ on sielläkin ja itse asiassa monin tavoin huonompaa kuin keskimäärin.
t. tuo, jota siiterasit
Vierailija kirjoitti:
Minä toivon, että joskus onnistuisin aloittamaan sen suorittamisen. Olen 34, enkä ole ollut koskaan töissä. Istun vaan kotona netissä ja pelaamassa. Ihan hirveää paskaa, työnarkomaanin elämä olisi niin paljon parempaa.
En suosittele tähtäämään suorittamiseen (koskaan), tähtää hyviin hetkiin ja pieniin tekoihin, jotka teet itsellesi ja joiden kautta opit arvostamaan itseäsi.
Vaikka, kukapa minä olen neuvomaan, kun tuuliajolla vielä itsekin!
Oletko yksinäinen? Tsemppiä sinulle!
Ap
Joo.. esim. joskus tuli nollattua pää, että saa nukkua yöunet. Nukahtelin jo rattiin matkalla töihin kun kusipää huumehörhönaapurit möykkäsivät yöt. Vaakakupissa oli siis hengenlähtö/metsään ajo autolla tai päätäyteen ja niin että herää seuraavana aamuna.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä en ole koskaan oikein osannut suorittaa. Opiskelemisesta, lukemisesta ja ajattelemisesta olen aina tykännyt, ja teen luovaa suunnittelutyötä.
Minulla ei kuitenkaan ole isommin kunnianhimoa. Olen tyytyväinen kun saan luoda uutta ja pärjään palkallani, mutta en halua edetä esim. johtotehtäviin. Teen mieluummin perussunnitteluhommia ja lyhyempää työpäivää.
Miehen sukua tämä näyttää ärsyttävän, ja usein heidän seurassaan tulee tunne, että olen jotenkin viallinen ja vääränlainen. He arvostavat kovasti suorittamista ja sanovat sen suoraan. Minua pitävät onnettomana nyhverönä :/ Se on vähän kurjaa.
Onnellisempi kuitenkin olen näin kuin mitä olisin jos yrittäisin muuttua heidän toiveidensa mukaiseksi.
Nautin yksinkertaisesta elämästäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä miksi menit takaisin töihin. Olen ryypännyt viimeiset 6 vuotta.
Töihin ei ole ollut ikävä. En tosin pidä itseäni suorittajatyyppinä muutenkaan, vaan jos olisin ollut työttömänä jo aikaisemmin, niin olisin varmaan jo kuollut.
t. rapis
Kysyitkö tätä minulta?
Jos, niin syy on ihan se, että haluan mielekästä tekemistä päiviini. Olen kuitenkin aktiivinen ja sosiaalinen luonne, mutta nyt opettelen niiden "rajojen" pitämistä ja teen sitä, minkä koen mielekkääksi - alkoholi ei kuulu minun tapoihini nollata pää. Olin vuosia masentunut ja hukassa itseni kanssa. Kun sängyn pohjilla on pahimpina hetkinä mennyt viikko yhtä nopeasti kuin terveenä päivä, sitä osaa kummasti arvostaa elämää.
Ap
En vain ymmärrä miten joku voi pitää mielekkäänä sellaista joka on ajanut sinut burn outtiin, ellen väärin lukenut.
Jokainen sitten tyylillään.
t.rapis
Loppuun palaminen ei ollut mielekästä mutta hyvin opettavaista kyllä. En usko, että asenteeni työtä ja suorittamista kohtaan olisi edes koskaan muuttunut, ellen olisi joutunut käymään läpi sitä mitä olen käynyt. Samaan jamaan en kyllä itseäni tieten tahtoen enää aja. Samaan työhönkään tai alalle en enää palaa. Jos tarkoitit, että miksi olen sen nähnyt joskus tavoiteltavana toimintatapana ja mielekkäänä, niin pohdinkin sitä jo aiemmassa tekstissä, kun joku kysyi, miksi toiset suorittaa uupumatta ja toiset sairastuu uupumukseen.
Ap
Mua on suojannut liialta suorittamiselta se kun näin vierestä teininä vanhemman burnoutin, tajusin että tuo se ei kannata. Luonteeltani olen vähän liian kiltti ja tunnollinen, kadehdin niitä jotka voi esim. ohittaa työelämän liioitellut vaatimukset olankohautuksella, olen vähän oppinut mutta töitä teettää. Se kuitenkin auttaa, että on tarpeeksi omaehtoista aikaa, ja ymmärtää että "parempaa" voi tavoitella aina mutta hyvä voikin olla jo tässä ja nyt. 18
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täytyy nostaa hattua aloittajalle ja muillekin puurtajille, että olette jaksaneet noin paljon. Itse tuskin koskaan olisin siihen edes kyennyt, ei olisi riittänyt kapasiteetti ja itsekuri.
Itse koin nuorempana, että minun olisi pitänyt saavuttaa jotain työelämässä, että se on tavallaan vähän kuin ihmisen kehityskaaren yksi osa. En ehtinyt saavuttaa yhtään mitään ennen kuin sain ensimmäisen lapsen, jäin määräaikaisesta työstä vanhempainvapaalle ja se oli sitten siinä. Sen jälkeen oli hyvin vaikea saada enää oman alan rankasti kilpailtuja töitä. Koin epäonnistuneeni täysin, ja vanhempani ja kaveripiirini olivat tästä vankasti samaa mieltä.
Päätin että katson nyt sitten jonkun muun suunnan elämälle ja olen opiskellut uuden ammatin jolla työtä riittää. Ja millaista työtä! Helppoa! Menen joka aamu iloisena töihin, koska se vaan yksinkertaisesti on niin helppo duuni. Ja lähden sieltä iloisena, koska sen jälkeen sille työlle ei tarvitse uhrata yhtään ainoaa ajatusta. Hommat on hoidettu, on ollut kiire tai vähemmän kiire mutta päivän on mennyt ja se siitä. Kaiken lisäksi tästä saa tonneroisen enemmän palkkaa mitä aiemmasta työstä.
Olen usein suorastaan epäuskoinen siitä, kuinka hyvä tuuri minulla on käynyt. Työpäivän jälkeen aikaa ja energiaa jää kaikkeen muuhun tärkeään, josta nautin, kuten lintujen ruokkimiseen, kukkien kasvattamiseen, kodinhoitoon, lasten kanssa piirtämiseen ja hassutteluun. Olen lomalla omassa elämässäni. Ihmettelen miksi kukaan ei koskaan sanonut, että duunarin elämä on aivan kaikkein parasta. Sellainen epämääräinen höttöstressi siitä että pitäisi keksiä jotain ihmeellistä ja tehdä jotain ihmeellistä ja hankkia tähän kaikkeen rahoituskin jostain, on vain kaukainen painajaisuni.
Tulipa hyvä mieli, kun luin kirjoitustasi!
On niin hienoa lukea teidän ajatuksia, jotka olette jo saavuttaneet sen mitä vasta itse lähden työstämään. Tekisi mieli kysyä, mikä on se työ, josta saat noin paljon iloa ja voimaa? Olet mitä ilmeisemmin päässyt sen epäonnistumisen tunteen yli, jota koit vanhempainvapaan jälkeen? Entäpä ne muut siinä rinnalla, muuttuiko heidän mielipiteensä? Aurinkoista kevättä sinulle!
Ap
Olen hoitaja. Hoitajan työ voi olla rankkaa ja uuvuttavaa, minun ei ole kumpaakaan. Työ on hyvin selkeää, ongelmat ovat konkreettisia ja niihin on olemassa konkreettisia ratkaisuja, joiden ratkaisemisesta saa yleensä välittömästi palautteen siitä oliko ratkaisu oikea. Työpäivän päättyessä asiat on hoidettu, mikään ei jää pyörimään mieleen.
Vanhempani eivät ole muuttaneet mielipidettään, mutta sillä ei ole merkitystä, enää. Olen aikuinen ihminen ja elän omaa elämääni. Itse asiassa, näin kun katson taaksepäin, koen että osa elämäni ongelmista on liittynyt voimakkaasti siihen että olen halunnut miellyttää enemmän muita kuin luottanut omaan intuitioon ja siihen, mitä itse halusin. Haluan simppeliä elämää, olen simppeli ihminen. Koen että nyt olen kasvamassa enemmän omaksi itsekseni. En koe enää epäonnistuneeni, vaan oppineeni. Tuntuu että nyt olen perillä, olen päässyt kotiin omassa elämässäni, ja tänne oli pitkä ja mutkainen tie.
Entinen, uraorientoitunut kaveripiirini on aika lailla muuttunut, mutta koen että sekin on ihan luonnollista kasvua ja kehitystä. Elämässä kiinnostaa eri asiat. Minulla on nykyään eri vertaisryhmä ammatillisesti ja henkilökohtaisesti, sellainen jossa sillä satuksella ei ole oikeastaan niin merkitystä.
Kirjoitit: "En koe enää epäonnistuneeni, vaan oppineeni. Tuntuu että nyt olen perillä, olen päässyt kotiin omassa elämässäni, ja tänne oli pitkä ja mutkainen tie." Hienoa luettavaa! Tämä lause on otettava talteen :)
Ap
Ensinnä kiitos AP:lle aloituksesta. Tärkeä aihe. Vuosien pyyteettömän venymisen jälkeen tunsin oloni huonoksi, ikään kuin petetyksi ja huijatuksi. En kestä enää stressiä, vaikka stressinsietokykyni on ollut aiemmin korkea. En kestä ajatusta siitä että minun pitää suorittaa työtä seuraavat 25 vuotta ja itsensä kehittittäminen hamaan tappiin on myrkkyä. Iltaisin ei ole energiaa oikealle elämälle. Onko se sen arvoista... Kuten moni on tässä todennut, ei ole. Huomasin itselläni merkkejä katkeroitumiaesta. Olen muuttanut suuntaa.
Moni teistä on päässyt jo pitkälle, ja olen vielä alkutaipaleella. Omien asenteiden muuttaminen ja lempeys itseä kohtaan on haastavaa. Se, ettei koe epäonnistuneensa mennessään tikapuita alas eikä ylös. Tiedän että polku on oikea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä miksi menit takaisin töihin. Olen ryypännyt viimeiset 6 vuotta.
Töihin ei ole ollut ikävä. En tosin pidä itseäni suorittajatyyppinä muutenkaan, vaan jos olisin ollut työttömänä jo aikaisemmin, niin olisin varmaan jo kuollut.
t. rapis
Kysyitkö tätä minulta?
Jos, niin syy on ihan se, että haluan mielekästä tekemistä päiviini. Olen kuitenkin aktiivinen ja sosiaalinen luonne, mutta nyt opettelen niiden "rajojen" pitämistä ja teen sitä, minkä koen mielekkääksi - alkoholi ei kuulu minun tapoihini nollata pää. Olin vuosia masentunut ja hukassa itseni kanssa. Kun sängyn pohjilla on pahimpina hetkinä mennyt viikko yhtä nopeasti kuin terveenä päivä, sitä osaa kummasti arvostaa elämää.
Ap
En vain ymmärrä miten joku voi pitää mielekkäänä sellaista joka on ajanut sinut burn outtiin, ellen väärin lukenut.
Jokainen sitten tyylillään.
t.rapis
Mä olen kokenut omalla alallani burnoutin, mutta nykyään olen samassa työssä, ja samassa firmassakin, täysin tyytyväisenä.
Ainoa mikä muuttui oli omat asenteeni. Ennen koin jatkuvaa osaamattomuuden ja riittämättömyyden tunnetta, ja tunnetta että "kaikki muut" tekevät töitä myös vapaa-ajallaan. Uuvuin täysin siihen että tunsin itseni jatkuvasti huonoksi, vaikka tosiaan opiskelin ja tein töitä myös viikonloppuisin ja iltaisin, ilman palkkaa. Uskoin nimittäin, että tarpeeni tehdä niin johtui siitä että olin lahjaton ja tyhmä, ja sitä puutettani minun piti kompensoida vapaa-ajan työllä, tai muuten saisin potkut.
Ihan virallinen burnout ja pitkä saikkuhan siitä tuli. Sen saikun aikana muutin omat asenteeni. Päätin, että minä EN enää tee yhtään vapaa-ajalla, ja jos saan siksi potkut, niin sitten saan. Sitten täytyy vaihtaa alaa. Mutta kas kummaa, kun a loin pitää rajani, niiin ei mitään pahaa tapahtunutkaan. Työkaverit ja pomo tottuivat nopeasti siihen, että minä en enää jousta. YT-neuvottelujakin on parit ollut tuon jälkeen, mutta ei ole arpa minuun osunut, silti vaikka tosiaan en tee minuuttiakaan ylityötä, en osallistu työajan ulkopuolisiin aktiviteetteihin jne. Ongelmat ei siis olleetkaan työpaikassani vaan omassa päässäni.
Olisi se ollut sääli, jos olisin lähtenyt hyväpalkkaisesta, mukavasta työpaikasta vain siksi, että itse olin omassa päässäni keittänyt kokoon kummallisen luulon kohtuuttomista vaatimuksista.
Olin aikoinani ns. uraihminen, mutta sitten kokeilin työttömyyttä ja rakastuin vapauteen. Ihana kulkea vapaana luonnossa ja kuplan ulkopuolella. Entiset kollegat kammoksuvat ja haukkuivat uuden elämäntyylin ihan kokonaan. Eivät ymmärrä kun en himoitse valtaa ja rahaa. Minä taas en enää ymmärrä heitä, enkä välitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä miksi menit takaisin töihin. Olen ryypännyt viimeiset 6 vuotta.
Töihin ei ole ollut ikävä. En tosin pidä itseäni suorittajatyyppinä muutenkaan, vaan jos olisin ollut työttömänä jo aikaisemmin, niin olisin varmaan jo kuollut.
t. rapis
Kysyitkö tätä minulta?
Jos, niin syy on ihan se, että haluan mielekästä tekemistä päiviini. Olen kuitenkin aktiivinen ja sosiaalinen luonne, mutta nyt opettelen niiden "rajojen" pitämistä ja teen sitä, minkä koen mielekkääksi - alkoholi ei kuulu minun tapoihini nollata pää. Olin vuosia masentunut ja hukassa itseni kanssa. Kun sängyn pohjilla on pahimpina hetkinä mennyt viikko yhtä nopeasti kuin terveenä päivä, sitä osaa kummasti arvostaa elämää.
Ap
En vain ymmärrä miten joku voi pitää mielekkäänä sellaista joka on ajanut sinut burn outtiin, ellen väärin lukenut.
Jokainen sitten tyylillään.
t.rapis
Loppuun palaminen ei ollut mielekästä mutta hyvin opettavaista kyllä. En usko, että asenteeni työtä ja suorittamista kohtaan olisi edes koskaan muuttunut, ellen olisi joutunut käymään läpi sitä mitä olen käynyt. Samaan jamaan en kyllä itseäni tieten tahtoen enää aja. Samaan työhönkään tai alalle en enää palaa. Jos tarkoitit, että miksi olen sen nähnyt joskus tavoiteltavana toimintatapana ja mielekkäänä, niin pohdinkin sitä jo aiemmassa tekstissä, kun joku kysyi, miksi toiset suorittaa uupumatta ja toiset sairastuu uupumukseen.
Ap
Okei, meillä on siis eri näkemys tuosta kuka on ajanut ja mitä on tapahtunut. Mun mielestä vapaassa yhteiskunnassa selviäminen ei ole mitenkään iso juttu. Tässä yhteiskunnassa kaikki on vain rakennettu rahan ympärille ja verotettu helvetin kalliiksi.
t. rapis
Vierailija kirjoitti:
Olin aikoinani ns. uraihminen, mutta sitten kokeilin työttömyyttä ja rakastuin vapauteen. Ihana kulkea vapaana luonnossa ja kuplan ulkopuolella. Entiset kollegat kammoksuvat ja haukkuivat uuden elämäntyylin ihan kokonaan. Eivät ymmärrä kun en himoitse valtaa ja rahaa. Minä taas en enää ymmärrä heitä, enkä välitä.
Tuo ei vaan ole oikeaa vapautta yhteiskunnassa jossa vapaus on estetty.
Vierailija kirjoitti:
kaikkea hyvää ap:lle!
Kiitos! Sitä samaa toivon teille kommentoineille ja kaikille, jotka olette saman muutoksen äärellä.
Ap
Alue: Aihe vapaa
Mielestäni 32 kirjoittaa elossa ja hetkessä olon tunteesta, levollisesta pohjavireestä, joka sitä sävyttää, sekä sen päällä vaihtuvista psyykkisistä ja fyysisistä tuntemuksista, jotka eivät jätä sen pysyvämpää jälkeä ja ovat siten toissijaisia. Eri asia kuin istuskella tyytyväisenä kirves polvessa (hilpeä mielikuva, muuten 😀). On aina hienoa, kun ihminen löytää paikkansa maailmassa, jonkinlaisen tasapainon odotustensa ja todellisuuden välillä. (Kuulostanpa hipiltä.) -19.