Onko teistä joku vain lakannut suorittamasta elämää?

Mä en ole koskaan suorittanut. Kun mä olen kehittänyt itseäni, kyse ei ole ollut suorittamisesta vaan intohimosta. En voi kuvitella mitään niin ankeaa ja tasapaksua ja mielenkiinnotonta kun elämä, jossa itsensä kehittämistä luopuisi.

Paloin loppuun samanlaisessa suorituspaineessa kuin ap. Burnoutista selvittyäni parisuhde päättyi, muutin vaatimattomampaan asuntoon, lakkasin shoppailemasta turhuuksia ja kaiken kaikkiaan aloin käyttää huomattavasti vähemmän aikaa ja rahaa "statuksen" ylläpitoon.

Olen vielä hieman raakile ja toipilas, joten uskon kyllä, että jossain vaiheessa kunnianhimo palaa. Luultavasti eri muodossa, koska silloin motivaatio ja halu tehdä tulee sisältäpäin, kun ennen loppuunpalamista mietin liikaa sitä, mitä muut minusta ajattelivat ja olenhan yhteiskunnan malliyksilö ja suoritanhan elämää "oikein". Ennen sitä aion opetella tuntemaan itseni perinpohjin, jonka jälkeen alan hiljalleen laajentaa rajojani ja oppia tuntemaan, missä rajat menevät.

Työnantaja oli onneksi ymmärtäväinen ja pystyin jatkamaan työssäni pienin muutoksin. Olen niiiiin paljon onnellisempi nyt, kuin ennen burnoutia.

Mäkään en ole mielestäni koskaan suorittanu. Olen eläny aika pitkälti oman näköistä elämää, suorittamatta. Töiksi ovat riittäneet ihan perustoimistohommat, en ole koskaan halunnu edetä uralla, olen aina halunnu olla tavallinen rivityöntekijä, sillä olen stressaaja ja taipumusta ylisuorittamiseen, jotenka tiedän kokeilematta, että polttaisin itseni loppuun vähäänkään korkeammassa virassa. Työ ei koskaan ole ollu elämäni ykkösasia, ei koskaan. Olen tehny töitä rahan takia, mutta työni olen aina tehnyt erittäin hyvin ja tunnontarkasti. Tein paljon, mitä ei edes pyydetty, ja hyvin. Lasten myötä oli itsestään selvää, että heittäydyn pois työelämästä ja sillä tiellä olen yhä. 

Teen edelleen samaa kuin ennen, mutta nykyään eri asenteella, en stressaa enkä suorita. Jos epäonnistun, voi voi, otan opiksi, mutta en menetä yöuniani. Jos on aikataulupaineita, yritän, mutta en omalla ajallani. Huomasin että ikä tuo tätä rentoutta elämään ja työhön.

Vierailija kirjoitti:

Mä en ole koskaan suorittanut. Kun mä olen kehittänyt itseäni, kyse ei ole ollut suorittamisesta vaan intohimosta. En voi kuvitella mitään niin ankeaa ja tasapaksua ja mielenkiinnotonta kun elämä, jossa itsensä kehittämistä luopuisi.

Eli sinä koet intohimoksi sen, että opiskelet ja työstät itseäsi jatkuvasti pysyäksesi mukana nykyajan jatkuvissa paineissa, vaativuudessa ja kilpailussa? Pahoittelen, jos ymmärsin sinut väärin.

Minä en ole lakannut kehittämästä itseäni: opiskelen uutta kieltä ja harrastan mutta ihmisten vaativuus itsejään ja ympäristöään kohtaan puistattaa minua.

Ap

Minä lakkasin myös suorittamasta elämää, alkusysäys tuli tosin pakon edessä, kun paloin totaalisen karrelle.

Nyt olen ollut hyvän tovin eläkeläinen. Toimin ja elän levosta käsin. Stressinsietokyky on lisääntynyt pikkuhiljaa. Tod näk ap tulee kokemaan saman. 🙂👍

Elän aktiivista elämää. Minullakin on/oli korkea koulutus ja ennen sairastumistani olin peräti 3 työsuhteessa yhtaikaa, kaikki vaativia asiantuntijatehtäviä.

Nykyisin teen mikä kiinnostaa, maksetaan siitä palkkaa tai ei. Minullakaan ei ole "kunnianhimoa", en välitä "kehittyä ammatillisesti", eikä muiden ihmisten mielipiteillä ole mitään sijaa. Toimin intuitioni mukaan. Elän kuluvassa hetkessä. En juurikaan suunnittele tulevaa.

Omasta mielestäni elän nyt elämäni parasta aikaa. Tosiaan: se on minä itse, läsnä elämässäni kokonaisvaltaisesti; ei joku robotti, joka säntäilee sinne tänne.

Vierailija kirjoitti:

Paloin loppuun samanlaisessa suorituspaineessa kuin ap. Burnoutista selvittyäni parisuhde päättyi, muutin vaatimattomampaan asuntoon, lakkasin shoppailemasta turhuuksia ja kaiken kaikkiaan aloin käyttää huomattavasti vähemmän aikaa ja rahaa "statuksen" ylläpitoon.

Olen vielä hieman raakile ja toipilas, joten uskon kyllä, että jossain vaiheessa kunnianhimo palaa. Luultavasti eri muodossa, koska silloin motivaatio ja halu tehdä tulee sisältäpäin, kun ennen loppuunpalamista mietin liikaa sitä, mitä muut minusta ajattelivat ja olenhan yhteiskunnan malliyksilö ja suoritanhan elämää "oikein". Ennen sitä aion opetella tuntemaan itseni perinpohjin, jonka jälkeen alan hiljalleen laajentaa rajojani ja oppia tuntemaan, missä rajat menevät.

Työnantaja oli onneksi ymmärtäväinen ja pystyin jatkamaan työssäni pienin muutoksin. Olen niiiiin paljon onnellisempi nyt, kuin ennen burnoutia.

Puit hienosti sanoiksi sen, mitä itsekin halusin sanoa. Juurikin tuo "statuksen ylläpito": se on lakannut olemasta ja etenemishalukkuus uralla. Kaikkea hyvää sinulle ja hienoa että työasia järjestyi fiksun pomon myötä!

Ap

Minä en ole koskaan ymmärtänyt suorittamista. Minulla on tutkintoja mutta vain tavallaan harrastukseeni liittyviä. Olen tehnyt akateemista työtä sekä duunarin hommia rinnakkain, en arvota ammatteja, en tittelejä. En arvosta materiaa, en hienoja taloja, taiteen keräämistä tms. eliittijuttuja. Olen niitä lapsuudestani asti nähnyt ns. paremmissa piireissä. Naurattaa prkl joku artekin ytms. kerääminen. Rumia! Minäkin olen noita perinyt niin että hyvä että mahtuu kävelemään niiden keskellä. Olen jo monta vuotta myynyt noita pois.

Kuitenkin minäkin kävin läpi burnoutin ja masennuksen. Sen jälkeen aloin oikeasti miettiä mitä haluan. Nyt toteutan niitä. Töissä voin käydä henkisesti kevyissä hanttihommissa, joista ei tule henkistä stressiä. En kuluta paljon, en tarvitse paljon tuloja. Sen sijaan kaipaan runsasta vapaa-aikaa jolloin voin harrastaa asioita joita rakastan. Oikeastaan se on sitä mitä haluan. Voi olla että noista harrastuksista tulee myös ammatti osittain, tai jotain tuloja ainakin. Treenaan harrastustani päivittäin tuntikausia, mutta en suorittaakseni vaan siksi että nautin. 

Vierailija kirjoitti:

Minä lakkasin myös suorittamasta elämää, alkusysäys tuli tosin pakon edessä, kun paloin totaalisen karrelle.

Nyt olen ollut hyvän tovin eläkeläinen. Toimin ja elän levosta käsin. Stressinsietokyky on lisääntynyt pikkuhiljaa. Tod näk ap tulee kokemaan saman. 🙂👍

Elän aktiivista elämää. Minullakin on/oli korkea koulutus ja ennen sairastumistani olin peräti 3 työsuhteessa yhtaikaa, kaikki vaativia asiantuntijatehtäviä.

Nykyisin teen mikä kiinnostaa, maksetaan siitä palkkaa tai ei. Minullakaan ei ole "kunnianhimoa", en välitä "kehittyä ammatillisesti", eikä muiden ihmisten mielipiteillä ole mitään sijaa. Toimin intuitioni mukaan. Elän kuluvassa hetkessä. En juurikaan suunnittele tulevaa.

Omasta mielestäni elän nyt elämäni parasta aikaa. Tosiaan: se on minä itse, läsnä elämässäni kokonaisvaltaisesti; ei joku robotti, joka säntäilee sinne tänne.

Vahvan ihmisen teksti, monta muutakin samanlaista on tullut ja olen ihan pirun ylpeä teistä, että olette menneet ja toimineen intuitionne mukaan!

Juuri tätä tarkoitinkin: elämistä hetkessä, murehtimatta huomista ja olla epäitsekäs, saamatta jatkuvasti taloudellista hyötyä tai näkyvyyttä (esim. vapaaehtoistyö) ja osata olla luja sille vastakkaiselle taholle, joka sinulta sitä epäitsekkyyttä jatkuvasti vaatii (kilpailuyhteiskunta).

Ilmeisesti (jostain syystä oletan?) että te vastanneet olette naisia? Itse olen 4-kymppinen nainen.

Ap

Loppuunpalamisen seurauksena sain palata saman työnantajan vaatimattomampia tehtäviin. Vuoden jaksoin tätä, kunnes homman helppous alkoi kyllästyttää. Siinä vaiheessa tarjottiin jälleen hieman vaativampaa tehtävää. Mietin, että entä jos taas. Otin homman vastaan, mutta nyt sillä asenteella, että se on vain työtä. Pidin parempaa huolta kunnostani ja aloin rajaamaan työtäni. Muutaman yön olen valvonut, mutta en läheskään niin paljon, kuin aiemmin. Jälkeenpäin ajateltuna valinta on ollut oikea. Olen aktiivinen ja innokas ihminen. Nautin työstä ja tekemisestä, mutta omien rajojen löytäminen on avain siihen, että työ on mukavaa eikä stressaavaa ja loppuun kuluttavaa.

Minäkin olen ikäisesi nainen.

10

Vierailija kirjoitti:

Loppuunpalamisen seurauksena sain palata saman työnantajan vaatimattomampia tehtäviin. Vuoden jaksoin tätä, kunnes homman helppous alkoi kyllästyttää. Siinä vaiheessa tarjottiin jälleen hieman vaativampaa tehtävää. Mietin, että entä jos taas. Otin homman vastaan, mutta nyt sillä asenteella, että se on vain työtä. Pidin parempaa huolta kunnostani ja aloin rajaamaan työtäni. Muutaman yön olen valvonut, mutta en läheskään niin paljon, kuin aiemmin. Jälkeenpäin ajateltuna valinta on ollut oikea. Olen aktiivinen ja innokas ihminen. Nautin työstä ja tekemisestä, mutta omien rajojen löytäminen on avain siihen, että työ on mukavaa eikä stressaavaa ja loppuun kuluttavaa.

Rajojen löytäminen on juuri se juttu, totta puhut!

Mutta kuinka monen elämässä tämä oikeasti toteutuu, tai on mahdollista toteutua? Ilmeisesti työnantajat ovatkin todella suopeita, kun niin monta kokemusta työn järjestämisestä täällä on jo ollut. Omalla alallani, tai työssä, jossa olen ollut, se ei ole mahdollista jäämättä ns. jalkoihin, joten itse en pysty palaamaan entiseen. Enkä pystyisikään, en edes haluaisi. Sanoit, että työsi on nyt kuitenkin vaativampaa mutta että olet sitä pystynyt kuitenkin rajaamaan. Saanko kysyä, mitä se käytännössä tarkoittaa? Lyhempää työpäivää? Asenteellista muutosta?

Olen lopettanut sen ns. standardi-elämän suorittamisen, jossa pyritään vakiintumaan tietyssä iässä, hankkimaan sata tonnia asuntovelkaa ja pari lasta, ja haetaan näennäistä "turvaa" vakityöstä. Sain burn outin 27-vuotiaana kun oli siihenastisen urani korkein asema ja mies alkoi painostaa lapsiin ja omakotitaloon. Työterveydestä määrättiin psykologikäyntejä, mutta vaihdoin työpaikkaa, erosin ja pian palasin jatkamaan opintoja. Oli ihanaa vaan opiskella ja tehdä asioita itseäni varten. Valmistuttuani hakeuduin helpohkoon työhön, mutta nyt töissä on ruvettu puuhaamaan minulle uutta vastuuta. Etsinkin nyt pikkuhiljaa helpompaa työtä tai määräaikaista pätkää, tämä vakinaisuuskin irtisanomisaikoineen on alkanut ahdistaa. Haluan työn joka ei stressaa eikä vie kaikkea energiaani, ja mieluiten ei edes sitä 40 tuntia viikostani. Tai vaihtoehtoisesti jos voisin elää taiteellani sekin kävisi, mutta toistaiseksi pitää tehdä töitä muuta elämää varten. Mieluiten osa-aikaisena tai määräaikaisissa pätkissä, niin että jää reilusti vapaa-aikaa tai välejä työsuhteiden väliin. Burniksen ja eron jälkeen uskalsin ekaa kertaa etsiä niitä omia, todellisia arvoja. Nyt näyttää vain pahasti siltä että nykyinen työ oli vähän virhevalinta, koska siellä vastuuta alkaa kasaantua ja koko toiminnan päämääränä on raha, ja se alkaa auttamatta kuormittaa.  

Mua ei kiinnosta raha sen pisteen jälkeen kun sitä riittää vuokraan ja ruokaan. Mua ei kiinnosta salilla käynti, uralla eteneminen, osakkeet, merkkilaukut tai mitkään statussymbolit. Mua kiinnostaa hyvä olo ja ajattelu, kulttuuri ja läheiset ihmiseni.  Asun väliaikaisessa vuokra-asunnossa ja seurustelen mutta omistusasunto, autot tms ei kuulu suunnitelmiin. Olen muuttanut viimeisten viiden vuoden sisällä 7 kertaa ja matkustellut hulluna. Lapsen voisin ehkä jossain vaiheessa haluta mutta ei ihan vielä, tosin eihän sitä tiedä saako. Olen 31-v nainen. 

En laita elämässäni suurinta painoarvoa työlle.käyn kyllä työssä ja koulutustakin löytyy pari tutkintoa.teen kyllä työni hyvin, mutta se ei ole elämäni pääsisältö enkä halua sen edes olevan sitä. En halua jatkuvasti kulkea eri koulutuksissa vaan perustyö riittää enkä tavoittele parempaa asemaa työpaikalla.en arvosta ihmisiä titteleiden , aseman ja varakkuuden perusteella, vaan ihmistä ihmisenä.Tärkeimmät asiat ovat perhe ja stressitön elämä.Urheilen että pysyn terveenä ja nautin siitä.rakastan matkustelua ja uusia kokemuksia eri kulttuureissa,Haaveeni on päästä terveenä eläkkeelle ja palmun alle.Välietappina parin vuoden sisällä vuorotteluvapaa, siellä palmun alla harjoittelen.

Kiitos kommentoineille - ja kiitos, että keskustelu pysynyt asiallisena!

Tuolla oli aiemmin kommentti: "En voi kuvitella mitään niin ankeaa ja tasapaksua ja mielenkiinnotonta kun elämä, jossa itsensä kehittämistä luopuisi." En tiedä, koskiko kommentti työntekoa, vai elämää ylipäänsä? Oletan, että työntekoa, koska lähtökohtaisesti siitä puhuin, ja omasta väsymyksestä jatkuvasta itsensä kehittämisestä. Hassua sinänsä: Juuri tuon menneisyyteni työarkineen koin juuri tasapaksuksi puurtamiseksi ja mielenkiinnottomaksi.

Ap

Täytyy nostaa hattua aloittajalle ja muillekin puurtajille, että olette jaksaneet noin paljon. Itse tuskin koskaan olisin siihen edes kyennyt, ei olisi riittänyt kapasiteetti ja itsekuri.

Itse koin nuorempana, että minun olisi pitänyt saavuttaa jotain työelämässä, että se on tavallaan vähän kuin ihmisen kehityskaaren yksi osa. En ehtinyt saavuttaa yhtään mitään ennen kuin sain ensimmäisen lapsen, jäin määräaikaisesta työstä vanhempainvapaalle ja se oli sitten siinä. Sen jälkeen oli hyvin vaikea saada enää oman alan rankasti kilpailtuja töitä. Koin epäonnistuneeni täysin, ja vanhempani ja kaveripiirini olivat tästä vankasti samaa mieltä.

Päätin että katson nyt sitten jonkun muun suunnan elämälle ja olen opiskellut uuden ammatin jolla työtä riittää. Ja millaista työtä! Helppoa! Menen joka aamu iloisena töihin, koska se vaan yksinkertaisesti on niin helppo duuni. Ja lähden sieltä iloisena, koska sen jälkeen sille työlle ei tarvitse uhrata yhtään ainoaa ajatusta. Hommat on hoidettu, on ollut kiire tai vähemmän kiire mutta päivän on mennyt ja se siitä. Kaiken lisäksi tästä saa tonneroisen enemmän palkkaa mitä aiemmasta työstä.

Olen usein suorastaan epäuskoinen siitä, kuinka hyvä tuuri minulla on käynyt. Työpäivän jälkeen aikaa ja energiaa jää kaikkeen muuhun tärkeään, josta nautin, kuten lintujen ruokkimiseen, kukkien kasvattamiseen, kodinhoitoon, lasten kanssa piirtämiseen ja hassutteluun. Olen lomalla omassa elämässäni. Ihmettelen miksi kukaan ei koskaan sanonut, että duunarin elämä on aivan kaikkein parasta. Sellainen epämääräinen höttöstressi siitä että pitäisi keksiä jotain ihmeellistä ja tehdä jotain ihmeellistä ja hankkia tähän kaikkeen rahoituskin jostain, on vain kaukainen painajaisuni.

34v juristi ja burnout/depressiovaikeuksia on ollut. En suosittele.

Teen koulutusts vastaamatonta osa-aikatyötä, en kertakaikkiaan jaksa akateemisen työelämän self branding -pakkoa! Sama kuin ap:lla, haluan että työt jää konttorin ovelle, kehitän ja toteutan itseäni sillä lisääntyneellä vapaa-ajalla. Lainoja ei ole, asun vuokralla, kuitenkin säästän sen verran että ei ole stressiä rahasta. Statusta ei ole :D. Välillä huomaan että en ole enää yhteiskunnan arvostetuin kansalainen ja se lievästi pännii, mutta se on vapauden hinta.

Putosin aika nuorena uratikkailta erään tapahtuman vuoksi, joka löi aivan täysin polvilleen. Jouduin vuosiksi huolehtimaan puolisosta ja päävastuuseen kaikesta kotona, eli päähuomio tekemisissäni siirtyi pois omista tavoitteista, ja ne tavoitteetkin muuttuivat radikaalisti. Ajan kulumista ei hahmottanut, kun pahimmillaan tavoite oli vain selviytyä. Juutuin tapahtumien myötä ylenkatsottuun perustyöhön, jotta pystyin maksamaan laskut.

Aikanaan tilanne hellitti, ja elämä palasi lopulta lähelle uutta, helpotettua normaalia, jossa stressitekijät on minimoitu. Vaikeiden vuosien jälkeen olen menettänyt mielenkiintoni suorittamiseen, mutta saanut tilalle mielenrauhan. Parisuhde voi hyvin, talous on velaton ja vakaa, ja kohta aikuinen lapsi onnellisen oloinen, vaikkeivät status ja materia olemiseen olennaisina kuulukaan. Ne tuntuvat kovin vähäpätöisiltä, eivät tavoittelemisen arvoiselta asioilta. Olen myös oppinut olemaan vähästä kiitollinen, sekä nöyryyttä elämän edessä, vaikka se kuulostaakin niin kovin kornilta. Arvoni ovat pehmentyneet entisestään.

Nyt, kun minulla on vihdoin aikaa ja tilaisuus, olen opiskellut enemmän. Arvostan sitä henkistä pääomaa, jota siitä saan. Työelämän kieroutuneisuuden vuoksi se ei todennäköisesti johda mihinkään, sillä ikää alkaa olla kohta 40. Pidän kuitenkin itseäni jollakin tapaa etuoikeutettuna, kun niin moni jää vuosittain rannalle, ja teen sen, mikä tehtävissä on, hyvin. Elämä kannattelee kyllä, eivätkä pienet laineet enää venettä keinuta.

up