Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Onko teistä joku vain lakannut suorittamasta elämää?
21.03.2016 |
Itse kokenut totaalisen burn outin vuosia sitten: Taustalla oli hyvä, vakituinen ja suhteellisen korkeapalkkainen ja vaativa työ. Opiskelin tutkintoa samalla, josta valmistuinkin. Mielikuvissa itsensä piiskaaminen uralla eteenpäin, kenties palaaminen takaisin ulkomaille töihin, tilava OMA koti, hyvä parisuhde ja kaiken kaikkiaan "mallikelpoinen elämä". Poltin voimat loppuun.
Nyt en haaveile enkä unelmoi näistä mistään (paitsi ulkomaille muutosta). Käänteentekevä muutos ajatukseen oli läheisen kuolema, joka sai miettimään mitä haluan elämältä?
Yht´äkkiä ajatus jatkuvasta suorittamisesta, itsensä kehittämisestä ja yhä suurempien tavoitteiden asettamisesta, puhumattakaan velasta ja materiaalisesta omistamisesta lakkasi olemasta - päinvastoin: aloin voida pahoin jo niitä ajatellessani.
Kymmenen vuoden parisuhde on tiensä päässä: en jaksa enkä halua enää tehdä myönnytyksiä tai kompromisseja, enkä kokea tai pelätä kokevani pettymyksiä - helpompi olla omineen, siltä ainakin nyt tuntuu. Lapsia meillä ei ole.
Olen parhaillaan aloittamassa työkokeilua ja elämä täysin avoin mutta hyvällä tavalla.
Hyvät välit sisaruksiin ja heidän jo aikuisiin lapsiin, sekä ystäviä - en siis ole yksinäinen.
Mutta tietynlainen kunnianhimo minulta on kadonnut: en kaipaa (siedä) yhtään stressiä arkeeni. Minulla on takana hyvä ja pitkä työhistoria ja useampi tutkinto mutta en jaksa enää vaatia itseltäni mitään. Haluan kyllä takaisin töihin, ja olen palaamassakin mutta tekisin mielelläni ihan mitä tahansa, missä riittää vain se, että olet työsi tehnyt, esim. siivoustyö (tällä en tarkoita, että halveksisin mitenkään siivoajia vaan sitä etten näe enää mieltä jatkuvaan itsensä kehittämiseen työn vuoksi).
Minulle riittäisi se, että saisin elämiseni maksettua ja joskus matkustettua. Muutin juuri isosta asunnosta yksiöön, omasta vapaasta tahdostani (syynä ei taloudelliset syyt eikä puoliso, asuimme omillamme jo muutenkin). Myin suurimman osan vanhan asunnon omaisuudesta, luovuin kaikesta turhasta tavarasta, myin auton, jne.
Enkä kaipaa niistä mitään, enkä kaipaa entistä elämää yhtään.
Oletko sinä lakannut suorittamasta? (Tällä en nyt tarkoita tarkoituksellisesti työttömäksi jättäytymistä tai esim. alkoholisoitumista). Miten muutit arkeasi tai mistä luovuit? Mitä sait tilalle? Ja miten voit nyt?
Kommentit (58)
Päätin että katson nyt sitten jonkun muun suunnan elämälle ja olen opiskellut uuden ammatin jolla työtä riittää. Ja millaista työtä! Helppoa! Menen joka aamu iloisena töihin, koska se vaan yksinkertaisesti on niin helppo duuni. Ja lähden sieltä iloisena, koska sen jälkeen sille työlle ei tarvitse uhrata yhtään ainoaa ajatusta. Hommat on hoidettu, on ollut kiire tai vähemmän kiire mutta päivän on mennyt ja se siitä. Kaiken lisäksi tästä saa tonneroisen enemmän palkkaa mitä aiemmasta työstä.[/quote]
Kuulostaa ihanalta, ja tismalleen minunkin unelmaltani! Alanvaihto pyörii päivittäin uupuneessa mielessä, joten olisin hirmuisen kiinnostunut kuulemaan, millä alalla nykyisin työskentelet. Jospa se soveltuisi minullekin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täytyy nostaa hattua aloittajalle ja muillekin puurtajille, että olette jaksaneet noin paljon. Itse tuskin koskaan olisin siihen edes kyennyt, ei olisi riittänyt kapasiteetti ja itsekuri.
Itse koin nuorempana, että minun olisi pitänyt saavuttaa jotain työelämässä, että se on tavallaan vähän kuin ihmisen kehityskaaren yksi osa. En ehtinyt saavuttaa yhtään mitään ennen kuin sain ensimmäisen lapsen, jäin määräaikaisesta työstä vanhempainvapaalle ja se oli sitten siinä. Sen jälkeen oli hyvin vaikea saada enää oman alan rankasti kilpailtuja töitä. Koin epäonnistuneeni täysin, ja vanhempani ja kaveripiirini olivat tästä vankasti samaa mieltä.
Päätin että katson nyt sitten jonkun muun suunnan elämälle ja olen opiskellut uuden ammatin jolla työtä riittää. Ja millaista työtä! Helppoa! Menen joka aamu iloisena töihin, koska se vaan yksinkertaisesti on niin helppo duuni. Ja lähden sieltä iloisena, koska sen jälkeen sille työlle ei tarvitse uhrata yhtään ainoaa ajatusta. Hommat on hoidettu, on ollut kiire tai vähemmän kiire mutta päivän on mennyt ja se siitä. Kaiken lisäksi tästä saa tonneroisen enemmän palkkaa mitä aiemmasta työstä.
Olen usein suorastaan epäuskoinen siitä, kuinka hyvä tuuri minulla on käynyt. Työpäivän jälkeen aikaa ja energiaa jää kaikkeen muuhun tärkeään, josta nautin, kuten lintujen ruokkimiseen, kukkien kasvattamiseen, kodinhoitoon, lasten kanssa piirtämiseen ja hassutteluun. Olen lomalla omassa elämässäni. Ihmettelen miksi kukaan ei koskaan sanonut, että duunarin elämä on aivan kaikkein parasta. Sellainen epämääräinen höttöstressi siitä että pitäisi keksiä jotain ihmeellistä ja tehdä jotain ihmeellistä ja hankkia tähän kaikkeen rahoituskin jostain, on vain kaukainen painajaisuni.
Tulipa hyvä mieli, kun luin kirjoitustasi!
On niin hienoa lukea teidän ajatuksia, jotka olette jo saavuttaneet sen mitä vasta itse lähden työstämään. Tekisi mieli kysyä, mikä on se työ, josta saat noin paljon iloa ja voimaa? Olet mitä ilmeisemmin päässyt sen epäonnistumisen tunteen yli, jota koit vanhempainvapaan jälkeen? Entäpä ne muut siinä rinnalla, muuttuiko heidän mielipiteensä? Aurinkoista kevättä sinulle!
Ap
Minua kiinnostaisi, mistä tällainen kokemus elämästä ilottomana suorittamisena oikein syntyy. Samoissa olosuhteissa yksi kokee burnoutin mutta toinen pärjää ihan hyvin, vaikkei tämä jälkimmäinen olisikaan yhtään suorittajatyyppiä. Mistä tämä ero syntyy? Onko se sitä, että hukkaa omat arvonsa? Siihen viittaisivat aloittajan pohdinnat siitä, "mitä elämältä todella haluaa".
Minua on suojellut vahva käsitys siitä, minkälainen ihminen olen ja mitä pidän tärkeänä. Myös vahvasta egosta on hyötyä. Kun kohtaan vihamielisiä olosuhteita vaikkapa työpaikalla, en oleta minussa olevan mitään vikaa, enkä yritä tehdä enempää kuin minkä tiedän pystyväni kunnolla hoitamaan. Työni on myös melko leppoisaa, luovaa ja itsenäistä, sellaista kuin minulle sopii.
Nainen81 kirjoitti:
34v juristi ja burnout/depressiovaikeuksia on ollut. En suosittele.
Toivon, että kaikki kääntyy kohdallasi parhain päin ja kaikkea hyvää sinulle!
Omasta kokemuksestani tiedän, että on vaikea irrottautua työstä, jonka eteen on puurtanut ja opiskellut vuosia. Kun olet viimein siinä asemassa, joka on ollut tavoitteesi ja jonka eteen on tullut uhrattua paljon.
Itseltäni loppui kehosta lopulta voimat: en vaan päässyt lopulta enää edes sängystä ja jouduin sairaalan kautta "pakkolepoon". Ja kun oma äiti menehtyi hetkeä tämän tapahtuneen jälkeen, vajosin ihan pohjalle. Mutta menetys oli ainoa asia, joka sai havahtumaan, että miten huonosti kohtelen itseäni ja psyykettäni ja miten äärirajoille itseni aina olin vetänyt. Surullista.
Minä en ole koskaan välittänyt suorittamisesta. Elän hetkessä, ja hetken intuitiot ohjaavat minua. En aseta ajattelevalla mielellä itselleni tavoitteita, enkä pyri saavuttamaan mitään. Minä vain olen, ja teen kullakin hetkellä sen mitä sillä hetkellä haluan.
Enkä silti ole mikään yhteiskunnan loinen, vaan akateemisesti koulutettu työssä oleva it-alan ammattilainen. Tätäkin, monen mielestä stressaavaa työtä, voi tehdä täysin ilman kiirettä ja stressiä: se on pelkkä asennekysymys. Minä vaan tulen aamulla töihin, ja teen mitä on tehtävää, miettimättä yhtään aikatauluja tai lopputuloksia, vaan teen vain hetken työn kerrallaan. Ja näin toimien hommat valmistuvat hyvin tehokkaasti ja ajallaan, mutta ilman stressiä ja ahdistusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole koskaan ollut mikään "suorittaja" johtuen ihan mun taustasta, olen alkoholistien lapsi ja vartuin köyhyydessä niin tavallaan osaan tyytyä hyvin vähään.. Mutta vähän nuorempana (nyt olen 24) haaveilin olevani "uraihminen" jolla on hyvä ura ja joka tienaa paljon ja asuu hienossa talossa jossain hyvällä alueella :D tosin ikinä en keksinyt mikä se ura voisi olla ja onneksi tajusin ettei sellainen urakeskeinen elämä ole tavoittelemisen arvoista suomessa kun täällä verottaja pitää huolen ettei pääse rikastumaan. Olen täysin tyytyväinen osa-aikaisessa työssäni ja hieno homma ap että tajusit mikä on oikeasti tärkeää :)
En ymmärrä miksi menit takaisin töihin. Olen ryypännyt viimeiset 6 vuotta.
Töihin ei ole ollut ikävä. En tosin pidä itseäni suorittajatyyppinä muutenkaan, vaan jos olisin ollut työttömänä jo aikaisemmin, niin olisin varmaan jo kuollut.
t. rapis
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minua kiinnostaisi, mistä tällainen kokemus elämästä ilottomana suorittamisena oikein syntyy. Samoissa olosuhteissa yksi kokee burnoutin mutta toinen pärjää ihan hyvin, vaikkei tämä jälkimmäinen olisikaan yhtään suorittajatyyppiä. Mistä tämä ero syntyy? Onko se sitä, että hukkaa omat arvonsa? Siihen viittaisivat aloittajan pohdinnat siitä, "mitä elämältä todella haluaa".
Minua on suojellut vahva käsitys siitä, minkälainen ihminen olen ja mitä pidän tärkeänä. Myös vahvasta egosta on hyötyä. Kun kohtaan vihamielisiä olosuhteita vaikkapa työpaikalla, en oleta minussa olevan mitään vikaa, enkä yritä tehdä enempää kuin minkä tiedän pystyväni kunnolla hoitamaan. Työni on myös melko leppoisaa, luovaa ja itsenäistä, sellaista kuin minulle sopii.
Tässäpä se ehkä juuri onkin: Sinulla on ja on ollut vahva itsetunto ja olet osannut pitää puoliasi. Ei ehkä päde muihin, jotka ovat kommentteja jättäneet, mutta itseeni kylläkin. Tiedostan kyllä, että oma suorituskeskeisyys on johtunut epävarmuudesta ja jonkinlaisen hyväksynnän saamisesta, ja että vuosien saatossa tilanne vaan paheni, koska, kun pärjäsit hyvin, sait jatkuvasti enemmän vastuuta. Se ruokki sitä rikkinäistä itsetuntoa vaikka samalla ymmärsi, ettei tätä tahtia voi työt jatkua uupumatta. Olen 70-luvun lapsi, eikä jo iäkkäämmät (40-luvulla syntyneet) vanhempani osanneet arvostaa muuta kuin työntekoa, tunteita ei juuri näytetty eikä hellyyttä osoitettu, ja kiitoksen / myönteisen palautteen saaminen oli kyllä harvinaista. Ehkä se ajatus ja malli on lähtenyt heiltä - ja onkin. Heitä en syytä, sillä jälkeenpäin olen kyllä ymmärtänyt, että se on ollut heidän tapa toimia (jonka ovat itsekin lapsina oppineet isovanhemmiltani).
Loppuun palamiseni jälkeen olen ensimmäistä kertaa ihan aidosti ollut sellainen kuin olen ja haluan olla. Ja kun itseään oppii tuntemaan ja voimistuu niin elämänarvot ja toimintamallitkin muuttuu. Olen kyllä kohtelias mutta en halua miellyttää enää ketään enkä kumarrella kenellekään. Haluan pitää meitä kaikkia ihan samalla viivalla, oli asema sitten mikä tahansa. Tänä päivänä minulle on ihan yhdentekevää, mitä joku minusta ajattelee.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Minä en ole koskaan välittänyt suorittamisesta. Elän hetkessä, ja hetken intuitiot ohjaavat minua. En aseta ajattelevalla mielellä itselleni tavoitteita, enkä pyri saavuttamaan mitään. Minä vain olen, ja teen kullakin hetkellä sen mitä sillä hetkellä haluan.
Enkä silti ole mikään yhteiskunnan loinen, vaan akateemisesti koulutettu työssä oleva it-alan ammattilainen. Tätäkin, monen mielestä stressaavaa työtä, voi tehdä täysin ilman kiirettä ja stressiä: se on pelkkä asennekysymys. Minä vaan tulen aamulla töihin, ja teen mitä on tehtävää, miettimättä yhtään aikatauluja tai lopputuloksia, vaan teen vain hetken työn kerrallaan. Ja näin toimien hommat valmistuvat hyvin tehokkaasti ja ajallaan, mutta ilman stressiä ja ahdistusta.
Tämä on ihan hyväntahtoinen kysymys, en kysy ilkeyttäni: Nautitko kuitenkin hetkessä elämisestä? Työstäsi? Vapaa-ajastasi?
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä toivon, että joskus onnistuisin aloittamaan sen suorittamisen. Olen 34, enkä ole ollut koskaan töissä. Istun vaan kotona netissä ja pelaamassa. Ihan hirveää paskaa, työnarkomaanin elämä olisi niin paljon parempaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en ole koskaan välittänyt suorittamisesta. Elän hetkessä, ja hetken intuitiot ohjaavat minua. En aseta ajattelevalla mielellä itselleni tavoitteita, enkä pyri saavuttamaan mitään. Minä vain olen, ja teen kullakin hetkellä sen mitä sillä hetkellä haluan.
Enkä silti ole mikään yhteiskunnan loinen, vaan akateemisesti koulutettu työssä oleva it-alan ammattilainen. Tätäkin, monen mielestä stressaavaa työtä, voi tehdä täysin ilman kiirettä ja stressiä: se on pelkkä asennekysymys. Minä vaan tulen aamulla töihin, ja teen mitä on tehtävää, miettimättä yhtään aikatauluja tai lopputuloksia, vaan teen vain hetken työn kerrallaan. Ja näin toimien hommat valmistuvat hyvin tehokkaasti ja ajallaan, mutta ilman stressiä ja ahdistusta.
Tämä on ihan hyväntahtoinen kysymys, en kysy ilkeyttäni: Nautitko kuitenkin hetkessä elämisestä? Työstäsi? Vapaa-ajastasi?
Ap
Nautin olemassaolemisen tunteesta, hetkessä läsnä olemisen tunteesta. Ja se nautinto lävistää kaiken mitä teen, niin että silloinkin kun täytyy tehdä jotain mikä itsessään ei ole ollenkaan nautittavaa (vaikka siivoan ripulisen koiran työpäivän aikana matoille päästämät ulosteet), on esim. pinnallisen tympäisyn takana silti olemisen perusilo ja syvä rauha.
Jotenkin ulkoisista asioista tuleva nautinto tai kärsimys eivät ole minulle kovin merkityksellisiä ollenkaan. En tavoittele nautintoa enkä väistä kärsimystä, enkä toisinpäin. Kaikki saa tulla mitä on tullakseen, koska se tunteiden ja vaihtuvien mielialojen taustalla oleva rauha ja hiljainen ilo on niin syvää, ja aina läsnä, että sen rinnalla esim. fyysisillä tai psyykkisillä tuntemuksilla ei ole juuri merkitystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en ole koskaan välittänyt suorittamisesta. Elän hetkessä, ja hetken intuitiot ohjaavat minua. En aseta ajattelevalla mielellä itselleni tavoitteita, enkä pyri saavuttamaan mitään. Minä vain olen, ja teen kullakin hetkellä sen mitä sillä hetkellä haluan.
Enkä silti ole mikään yhteiskunnan loinen, vaan akateemisesti koulutettu työssä oleva it-alan ammattilainen. Tätäkin, monen mielestä stressaavaa työtä, voi tehdä täysin ilman kiirettä ja stressiä: se on pelkkä asennekysymys. Minä vaan tulen aamulla töihin, ja teen mitä on tehtävää, miettimättä yhtään aikatauluja tai lopputuloksia, vaan teen vain hetken työn kerrallaan. Ja näin toimien hommat valmistuvat hyvin tehokkaasti ja ajallaan, mutta ilman stressiä ja ahdistusta.
Tämä on ihan hyväntahtoinen kysymys, en kysy ilkeyttäni: Nautitko kuitenkin hetkessä elämisestä? Työstäsi? Vapaa-ajastasi?
Ap
Nautin olemassaolemisen tunteesta, hetkessä läsnä olemisen tunteesta. Ja se nautinto lävistää kaiken mitä teen, niin että silloinkin kun täytyy tehdä jotain mikä itsessään ei ole ollenkaan nautittavaa (vaikka siivoan ripulisen koiran työpäivän aikana matoille päästämät ulosteet), on esim. pinnallisen tympäisyn takana silti olemisen perusilo ja syvä rauha.
Jotenkin ulkoisista asioista tuleva nautinto tai kärsimys eivät ole minulle kovin merkityksellisiä ollenkaan. En tavoittele nautintoa enkä väistä kärsimystä, enkä toisinpäin. Kaikki saa tulla mitä on tullakseen, koska se tunteiden ja vaihtuvien mielialojen taustalla oleva rauha ja hiljainen ilo on niin syvää, ja aina läsnä, että sen rinnalla esim. fyysisillä tai psyykkisillä tuntemuksilla ei ole juuri merkitystä.
Empä usko.
Vierailija kirjoitti:
Minä toivon, että joskus onnistuisin aloittamaan sen suorittamisen. Olen 34, enkä ole ollut koskaan töissä. Istun vaan kotona netissä ja pelaamassa. Ihan hirveää paskaa, työnarkomaanin elämä olisi niin paljon parempaa.
Mikset sitten hae töihin, ainiin olet röllipeikko.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua kiinnostaisi, mistä tällainen kokemus elämästä ilottomana suorittamisena oikein syntyy. Samoissa olosuhteissa yksi kokee burnoutin mutta toinen pärjää ihan hyvin, vaikkei tämä jälkimmäinen olisikaan yhtään suorittajatyyppiä. Mistä tämä ero syntyy? Onko se sitä, että hukkaa omat arvonsa? Siihen viittaisivat aloittajan pohdinnat siitä, "mitä elämältä todella haluaa".
Minua on suojellut vahva käsitys siitä, minkälainen ihminen olen ja mitä pidän tärkeänä. Myös vahvasta egosta on hyötyä. Kun kohtaan vihamielisiä olosuhteita vaikkapa työpaikalla, en oleta minussa olevan mitään vikaa, enkä yritä tehdä enempää kuin minkä tiedän pystyväni kunnolla hoitamaan. Työni on myös melko leppoisaa, luovaa ja itsenäistä, sellaista kuin minulle sopii.
Tässäpä se ehkä juuri onkin: Sinulla on ja on ollut vahva itsetunto ja olet osannut pitää puoliasi. Ei ehkä päde muihin, jotka ovat kommentteja jättäneet, mutta itseeni kylläkin. Tiedostan kyllä, että oma suorituskeskeisyys on johtunut epävarmuudesta ja jonkinlaisen hyväksynnän saamisesta, ja että vuosien saatossa tilanne vaan paheni, koska, kun pärjäsit hyvin, sait jatkuvasti enemmän vastuuta. Se ruokki sitä rikkinäistä itsetuntoa vaikka samalla ymmärsi, ettei tätä tahtia voi työt jatkua uupumatta. Olen 70-luvun lapsi, eikä jo iäkkäämmät (40-luvulla syntyneet) vanhempani osanneet arvostaa muuta kuin työntekoa, tunteita ei juuri näytetty eikä hellyyttä osoitettu, ja kiitoksen / myönteisen palautteen saaminen oli kyllä harvinaista. Ehkä se ajatus ja malli on lähtenyt heiltä - ja onkin. Heitä en syytä, sillä jälkeenpäin olen kyllä ymmärtänyt, että se on ollut heidän tapa toimia (jonka ovat itsekin lapsina oppineet isovanhemmiltani).
Loppuun palamiseni jälkeen olen ensimmäistä kertaa ihan aidosti ollut sellainen kuin olen ja haluan olla. Ja kun itseään oppii tuntemaan ja voimistuu niin elämänarvot ja toimintamallitkin muuttuu. Olen kyllä kohtelias mutta en halua miellyttää enää ketään enkä kumarrella kenellekään. Haluan pitää meitä kaikkia ihan samalla viivalla, oli asema sitten mikä tahansa. Tänä päivänä minulle on ihan yhdentekevää, mitä joku minusta ajattelee.
Ap
Vau, itsetuntemuksesi on ainakin huikeaa. Tuo on erittäin ihailtava ominaisuus! -24
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en ole koskaan välittänyt suorittamisesta. Elän hetkessä, ja hetken intuitiot ohjaavat minua. En aseta ajattelevalla mielellä itselleni tavoitteita, enkä pyri saavuttamaan mitään. Minä vain olen, ja teen kullakin hetkellä sen mitä sillä hetkellä haluan.
Enkä silti ole mikään yhteiskunnan loinen, vaan akateemisesti koulutettu työssä oleva it-alan ammattilainen. Tätäkin, monen mielestä stressaavaa työtä, voi tehdä täysin ilman kiirettä ja stressiä: se on pelkkä asennekysymys. Minä vaan tulen aamulla töihin, ja teen mitä on tehtävää, miettimättä yhtään aikatauluja tai lopputuloksia, vaan teen vain hetken työn kerrallaan. Ja näin toimien hommat valmistuvat hyvin tehokkaasti ja ajallaan, mutta ilman stressiä ja ahdistusta.
Tämä on ihan hyväntahtoinen kysymys, en kysy ilkeyttäni: Nautitko kuitenkin hetkessä elämisestä? Työstäsi? Vapaa-ajastasi?
Ap
Nautin olemassaolemisen tunteesta, hetkessä läsnä olemisen tunteesta. Ja se nautinto lävistää kaiken mitä teen, niin että silloinkin kun täytyy tehdä jotain mikä itsessään ei ole ollenkaan nautittavaa (vaikka siivoan ripulisen koiran työpäivän aikana matoille päästämät ulosteet), on esim. pinnallisen tympäisyn takana silti olemisen perusilo ja syvä rauha.
Jotenkin ulkoisista asioista tuleva nautinto tai kärsimys eivät ole minulle kovin merkityksellisiä ollenkaan. En tavoittele nautintoa enkä väistä kärsimystä, enkä toisinpäin. Kaikki saa tulla mitä on tullakseen, koska se tunteiden ja vaihtuvien mielialojen taustalla oleva rauha ja hiljainen ilo on niin syvää, ja aina läsnä, että sen rinnalla esim. fyysisillä tai psyykkisillä tuntemuksilla ei ole juuri merkitystä.
Empä usko.
Minä uskon kyllä, ja luulen jopa ymmärtäväni. -19.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en ole koskaan välittänyt suorittamisesta. Elän hetkessä, ja hetken intuitiot ohjaavat minua. En aseta ajattelevalla mielellä itselleni tavoitteita, enkä pyri saavuttamaan mitään. Minä vain olen, ja teen kullakin hetkellä sen mitä sillä hetkellä haluan.
Enkä silti ole mikään yhteiskunnan loinen, vaan akateemisesti koulutettu työssä oleva it-alan ammattilainen. Tätäkin, monen mielestä stressaavaa työtä, voi tehdä täysin ilman kiirettä ja stressiä: se on pelkkä asennekysymys. Minä vaan tulen aamulla töihin, ja teen mitä on tehtävää, miettimättä yhtään aikatauluja tai lopputuloksia, vaan teen vain hetken työn kerrallaan. Ja näin toimien hommat valmistuvat hyvin tehokkaasti ja ajallaan, mutta ilman stressiä ja ahdistusta.
Tämä on ihan hyväntahtoinen kysymys, en kysy ilkeyttäni: Nautitko kuitenkin hetkessä elämisestä? Työstäsi? Vapaa-ajastasi?
Ap
Nautin olemassaolemisen tunteesta, hetkessä läsnä olemisen tunteesta. Ja se nautinto lävistää kaiken mitä teen, niin että silloinkin kun täytyy tehdä jotain mikä itsessään ei ole ollenkaan nautittavaa (vaikka siivoan ripulisen koiran työpäivän aikana matoille päästämät ulosteet), on esim. pinnallisen tympäisyn takana silti olemisen perusilo ja syvä rauha.
Jotenkin ulkoisista asioista tuleva nautinto tai kärsimys eivät ole minulle kovin merkityksellisiä ollenkaan. En tavoittele nautintoa enkä väistä kärsimystä, enkä toisinpäin. Kaikki saa tulla mitä on tullakseen, koska se tunteiden ja vaihtuvien mielialojen taustalla oleva rauha ja hiljainen ilo on niin syvää, ja aina läsnä, että sen rinnalla esim. fyysisillä tai psyykkisillä tuntemuksilla ei ole juuri merkitystä.
Empä usko.
Minä uskon kyllä, ja luulen jopa ymmärtäväni. -19.
Että jos hakataan kirveellä polveen niin istuskelee omissa maailmoissaan tyytyväisenä maailmaan. Empä usko.
Vierailija kirjoitti:
Minua kiinnostaisi, mistä tällainen kokemus elämästä ilottomana suorittamisena oikein syntyy. Samoissa olosuhteissa yksi kokee burnoutin mutta toinen pärjää ihan hyvin, vaikkei tämä jälkimmäinen olisikaan yhtään suorittajatyyppiä. Mistä tämä ero syntyy? Onko se sitä, että hukkaa omat arvonsa? Siihen viittaisivat aloittajan pohdinnat siitä, "mitä elämältä todella haluaa".
Minua on suojellut vahva käsitys siitä, minkälainen ihminen olen ja mitä pidän tärkeänä. Myös vahvasta egosta on hyötyä. Kun kohtaan vihamielisiä olosuhteita vaikkapa työpaikalla, en oleta minussa olevan mitään vikaa, enkä yritä tehdä enempää kuin minkä tiedän pystyväni kunnolla hoitamaan. Työni on myös melko leppoisaa, luovaa ja itsenäistä, sellaista kuin minulle sopii.
Puhun nyt vain omasta puolestani. Koin elämän suorittamisena, koska yritin tehdä asioita, joita "kaikki muutkin tekevät" ja "yhteiskunnassa vallitseva kulttuuri odottaa". Eli kyllä, en tuntenut itseäni riittävästi ja olin rakentanut identiteettini ja itsetuntoni ulkopuolelta tulevien ja omien ajatusteni paisuttamien paineiden ja odotusten mukaisesti. Omat vahvuudet ja heikkoudet olivat hukassa, koska ajattelin että "no näinhän kaikkien pitää elää", joten omilla ominaisuuksilla ei niinkään ollut väliä. Lisäksi olin ennen erittäin miellyttämisenhaluinen ja pelkäsin konflikteja ja tilanteita, joissa minun toimintani olisi tavalla tai toisella aiheuttanut vaivaa muille ihmisille. Keräsin siis harteilleni valtavaa taakkaa ja vastuuta, ja olin sokea sille että itse minä itseltäni niitä asioita vaadin eikä kukaan muu.
Onko paikalla ketään loppuunpalanutta, joka on sairastunut tehdessään työtä jonka todella kokee kutsumuksekseen? Kiinnostaisi kuulla esimerkiksi hoitoalan ihmisiltä, mikä heillä on ollut loppuunpalamisen taustalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täytyy nostaa hattua aloittajalle ja muillekin puurtajille, että olette jaksaneet noin paljon. Itse tuskin koskaan olisin siihen edes kyennyt, ei olisi riittänyt kapasiteetti ja itsekuri.
Itse koin nuorempana, että minun olisi pitänyt saavuttaa jotain työelämässä, että se on tavallaan vähän kuin ihmisen kehityskaaren yksi osa. En ehtinyt saavuttaa yhtään mitään ennen kuin sain ensimmäisen lapsen, jäin määräaikaisesta työstä vanhempainvapaalle ja se oli sitten siinä. Sen jälkeen oli hyvin vaikea saada enää oman alan rankasti kilpailtuja töitä. Koin epäonnistuneeni täysin, ja vanhempani ja kaveripiirini olivat tästä vankasti samaa mieltä.
Päätin että katson nyt sitten jonkun muun suunnan elämälle ja olen opiskellut uuden ammatin jolla työtä riittää. Ja millaista työtä! Helppoa! Menen joka aamu iloisena töihin, koska se vaan yksinkertaisesti on niin helppo duuni. Ja lähden sieltä iloisena, koska sen jälkeen sille työlle ei tarvitse uhrata yhtään ainoaa ajatusta. Hommat on hoidettu, on ollut kiire tai vähemmän kiire mutta päivän on mennyt ja se siitä. Kaiken lisäksi tästä saa tonneroisen enemmän palkkaa mitä aiemmasta työstä.
Olen usein suorastaan epäuskoinen siitä, kuinka hyvä tuuri minulla on käynyt. Työpäivän jälkeen aikaa ja energiaa jää kaikkeen muuhun tärkeään, josta nautin, kuten lintujen ruokkimiseen, kukkien kasvattamiseen, kodinhoitoon, lasten kanssa piirtämiseen ja hassutteluun. Olen lomalla omassa elämässäni. Ihmettelen miksi kukaan ei koskaan sanonut, että duunarin elämä on aivan kaikkein parasta. Sellainen epämääräinen höttöstressi siitä että pitäisi keksiä jotain ihmeellistä ja tehdä jotain ihmeellistä ja hankkia tähän kaikkeen rahoituskin jostain, on vain kaukainen painajaisuni.
Tulipa hyvä mieli, kun luin kirjoitustasi!
On niin hienoa lukea teidän ajatuksia, jotka olette jo saavuttaneet sen mitä vasta itse lähden työstämään. Tekisi mieli kysyä, mikä on se työ, josta saat noin paljon iloa ja voimaa? Olet mitä ilmeisemmin päässyt sen epäonnistumisen tunteen yli, jota koit vanhempainvapaan jälkeen? Entäpä ne muut siinä rinnalla, muuttuiko heidän mielipiteensä? Aurinkoista kevättä sinulle!
Ap
Olen hoitaja. Hoitajan työ voi olla rankkaa ja uuvuttavaa, minun ei ole kumpaakaan. Työ on hyvin selkeää, ongelmat ovat konkreettisia ja niihin on olemassa konkreettisia ratkaisuja, joiden ratkaisemisesta saa yleensä välittömästi palautteen siitä oliko ratkaisu oikea. Työpäivän päättyessä asiat on hoidettu, mikään ei jää pyörimään mieleen.
Vanhempani eivät ole muuttaneet mielipidettään, mutta sillä ei ole merkitystä, enää. Olen aikuinen ihminen ja elän omaa elämääni. Itse asiassa, näin kun katson taaksepäin, koen että osa elämäni ongelmista on liittynyt voimakkaasti siihen että olen halunnut miellyttää enemmän muita kuin luottanut omaan intuitioon ja siihen, mitä itse halusin. Haluan simppeliä elämää, olen simppeli ihminen. Koen että nyt olen kasvamassa enemmän omaksi itsekseni. En koe enää epäonnistuneeni, vaan oppineeni. Tuntuu että nyt olen perillä, olen päässyt kotiin omassa elämässäni, ja tänne oli pitkä ja mutkainen tie.
Entinen, uraorientoitunut kaveripiirini on aika lailla muuttunut, mutta koen että sekin on ihan luonnollista kasvua ja kehitystä. Elämässä kiinnostaa eri asiat. Minulla on nykyään eri vertaisryhmä ammatillisesti ja henkilökohtaisesti, sellainen jossa sillä satuksella ei ole oikeastaan niin merkitystä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en ole koskaan välittänyt suorittamisesta. Elän hetkessä, ja hetken intuitiot ohjaavat minua. En aseta ajattelevalla mielellä itselleni tavoitteita, enkä pyri saavuttamaan mitään. Minä vain olen, ja teen kullakin hetkellä sen mitä sillä hetkellä haluan.
Enkä silti ole mikään yhteiskunnan loinen, vaan akateemisesti koulutettu työssä oleva it-alan ammattilainen. Tätäkin, monen mielestä stressaavaa työtä, voi tehdä täysin ilman kiirettä ja stressiä: se on pelkkä asennekysymys. Minä vaan tulen aamulla töihin, ja teen mitä on tehtävää, miettimättä yhtään aikatauluja tai lopputuloksia, vaan teen vain hetken työn kerrallaan. Ja näin toimien hommat valmistuvat hyvin tehokkaasti ja ajallaan, mutta ilman stressiä ja ahdistusta.
Tämä on ihan hyväntahtoinen kysymys, en kysy ilkeyttäni: Nautitko kuitenkin hetkessä elämisestä? Työstäsi? Vapaa-ajastasi?
Ap
Nautin olemassaolemisen tunteesta, hetkessä läsnä olemisen tunteesta. Ja se nautinto lävistää kaiken mitä teen, niin että silloinkin kun täytyy tehdä jotain mikä itsessään ei ole ollenkaan nautittavaa (vaikka siivoan ripulisen koiran työpäivän aikana matoille päästämät ulosteet), on esim. pinnallisen tympäisyn takana silti olemisen perusilo ja syvä rauha.
Jotenkin ulkoisista asioista tuleva nautinto tai kärsimys eivät ole minulle kovin merkityksellisiä ollenkaan. En tavoittele nautintoa enkä väistä kärsimystä, enkä toisinpäin. Kaikki saa tulla mitä on tullakseen, koska se tunteiden ja vaihtuvien mielialojen taustalla oleva rauha ja hiljainen ilo on niin syvää, ja aina läsnä, että sen rinnalla esim. fyysisillä tai psyykkisillä tuntemuksilla ei ole juuri merkitystä.
Empä usko.
Minä uskon kyllä, ja luulen jopa ymmärtäväni. -19.
Että jos hakataan kirveellä polveen niin istuskelee omissa maailmoissaan tyytyväisenä maailmaan. Empä usko.
Sitä on vaikea selittää millaista se on, mutta voin yrittää valottaa lisää. Jos minulla (tai läheiselläni) on vaikka iso suru tai fyysinen kipu, niin en minä välttämättä "istuskele omissa maailmoissani tyytyväisenä maailmaan", vaan voin itkeä, valittaa, tuntea ihan kaikkia tunteita mitä muutkin ihmiset. Mutta sen tunteiden tason taustalla on toinen taso, jossa on silloinkin syvä rauha ja tyyni ilo, ja joka tavallaan lohduttaa surun tai kivun keskelläkin. Hyvä vertaus voisi olla että sitä on kuin syvä meri, joka ei niin valtavasti liikutu pohjia myöten siitä, että pinta voi myrskytäkin. Myrskyjä on, eikä niitä enää pelkää tai yritä välttää, koska tietää että on olemassa myös se syvyys, joka on myrskyjen ulottumattomissa.
Ehkä sen voisi sanoa niinkin, että koen olevani tietoisuuden tila, jossa kaikki ilmenee, jonka läpi kaikki aistimukset ulkomaailmasta ja myös omista fyysisistä ja psyykkisistä tuntemuksista kulkee. Se mitä oivalsin jossain vaiheessa oli, että se tietoisuus ei olekaan pelkkä tyhjä tausta, vaan elävä, luova, älykäs, aina rauhan tilassa. Jos minä olen aina samana pysyvä, tyyni elämää väreilevä tietoisuus, niin ei minua järkytä mitkään ns. negatiivisetkaan tuntemukset sen enempää kuin taivasta järkyttää sillä välillä kulkevat ukkospilvet. Elämässä ajatukset, aistimukset ja tunteet tulevat ja menevät aina, mikään ei jää koskaan paikalleen. Vain tietoisuus jossa ne tulevat aistituksi pysyy.
Alue: Aihe vapaa
En ole mielestäni koskaan mitään yrittänytkään suorittaa; äitini oli niin sanotusti "vähään tyytyväinen" ja sama asenne on pikku hiljaa tullut itsellekin. Eipä ole tarvinnut hamuta kaikkea omaisuutta ja kalliita asioita, vain tarpeellisia ja järkeviä.
Työnikin on vain työtä; teen sitä miel. 8h/pv:ssä, ylityöt ei kiinnosta. Työni voi olla monen mielestä aivan huippua; palkka on +5000€/kk, tekniikan kanssa pelaamista ja työreissuja ulkomaille jonkin verran. Paskat, se on vain työtä ja haittaa vapaa-aikaa.
Vapaa-ajalla riittää, kun vain saan olla ja juoda aamukahvit ajan kanssa talvisin keittiöpöydän ääressä ja kesällä takapihan terassilla. Jotain pikkuhommaa ulkona, ystävien kanssa hiukan janojuomaa ja muuten perheen ja lasten kanssa olemista.
Elää minimaalisemmin niin elää paremmin.