Alle kahden vuoden ikäero lapsilla - katastrofiratkaisu?

Mä ainakin teen heti perään tälle ekalle sisaruksen, liikunta-ala niin pakko päästäsit tajas huippukuntoon ja töihin. Ja se, että toivoo seuraa lapselleen, oleyettiin että vanhempaa ei kiinnosta?? Valoja nyt, haloo!! Lapsi tarvitsee lapsen seuraa, aikuinen ei osaa leikkiä ja auttaa lasta kehittymään samalla tavoin kuin ikötoveri... Ding dong...

Meillä tulee lapsille ikäeroa 3,5 vuotta. Esikoisen kanssa oli ekat 2 vuotta tosi raskasta, lähinnä yövalvomisten takia. Päivisin oli ja on ihana lapsi, mutta olin niin väsynyt, etten voinut harkitakaan toista vauvaa heti perään.

Vielä en osaa sanoa, miten näillä tämä ikäero tulee toimimaan, mutta mielummin näin kuin pienellä ikäerolla.

Vierailija kirjoitti:

Olen aina miettinyt tuota motiivia "seuraa toisistaan"... Onko niin, että sinä vanhempana et jaksa viettää lapsesi kanssa aikaa? Et halua muuttaa alueelle, jossa lapsi saisi pihakavereita?

Lisäksi voi olla, että lapset viettävät sen yhteisen ajan vain riidellen ja tapellen, sisaruus kun ei ole automaattisesti kaveruutta... 

Me olemme siskoni kanssa ns. irlantilaiset kaksoset, eli ikäeroa on alle vuosi. Lapsuus oli niin ja näin, sisko oli silloin kova komentelemaan ja päsmäröimään. Teininä sitten kiusasi oikein urakalla, vittuili ja haukkui kuin pahinkin koulukiusaaja. Ja koska oli äidin lellikki, niin sai vapaasti tehdä tätä.

Huonompi homma, jos joku sisaruksista on lellikki ja sattuu vielä muutenkin olemaan hankala tyyppi. Siltä ei tosin ikäero pelasta. 

Ei todellakaan ole kyse siitä, että vanhemmat eivät jaksa viettää aikaa lapsensa kanssa, kun ihan yhtä hyvin sitä aikaa voi kuluttaa kahden tai vaikka 12 lapsen kuin yhden kanssa. 

Minusta outoa on kuvitella, ettei lapsille ole seuraa toisistaan jos ikäero on yli 2 vuotta.

Meillä on lapsilla reilun kolmen vuoden ikäero. Yhteiset leikit alkoivat heti kun vauva oppi liikkumaan itse, koska isompi osasi jo ottaa hänet mukaan leikkeihin. Ystäväperheessä neljän vuoden ikäero ja sielläkin sisarukset sopuisat ja toisilleen läheiset, joilla yhteisiä puuhia ja harrastuksia. Eli ei se siitä ole kiinni.

Mulla ja mun pikkuveljellä on ikäeroa 1v 1kk. Äiti on myöhemmin kertonut, että oli helppoa ja mukavaa tehdä mulle veli, kun olin niin helppo vauva. Eipä sitten vaan ollut veljellä samoja taipumuksia :D

Ollaan aina oltu "toistemme seurana". Totta kai meillä on myös kavereita ollut, mutta mun mielestä oli kivaa, kun lomareissuilla oli koko ajan veli kaverina mukana. Samoin myös arjen joka hetkessä.

Ja lisäplussa omasta mielestä on se, että mä oon pienestä asti oppinut myös "poikien juttuja".

Minä en oikein ymmärrä, miksi nykyään kahden vuoden ikäero tuntuisi olevan normi. Tutkimusten mukaan sekä äiti, parisuhde että lapset voivat paremmin kun ikäeroa on vähän enemmän. Kaikki kuitenkin on niin tilanneriippuvaista, mutta sanoisin että lapset kannattaa tehdä pienellä ikäerolla vain jos on itsellä rautainen mielenterveys, loistava parisuhde, halua olla vuosikausia kotona ja tukiverkot kunnossa. Toista ei kannata tehdä kaveriksi, niitä saa kyllä tarhasta ja leikkipuistoista.

Oma lapsemme oli hankala vauva ja taapero. Toisaalta nyt kolmivuotiaana hän on aivan hurmaava lapsi, olisi harmittanut jos tämä vaihe olisi jäänyt kokematta sen takia että olisi jo uusi lapsi, joka pahimmassa tapauksessa olisi samanlainen vauva kuin esikoinen aikoinaan. Oli ihanaa saada tutustua esikoiseen kunnolla ja nauttia hänen seurastaan ennen seuraavan syntymistä. Nyt on pullat uunissa, ja varmasti pärjätään paljon paremmin kuin mitä olisimme reilu vuosi sitten pärjänneet.

Vierailija kirjoitti:

Tuurilla voi saada yhtä hyvin myös nuo helpot vauvat/lapset, niistä ei vaan puhuta kun se otetaan leveilynä vaikka ihan tsägää se on mitä sieltä tulee. Aina puhutaan vaan vaikueksista.

Meillä alle 2v. ikäero, superhelpot lapset, esim. nukuttu kaikki kolme koko kahden lapsen kotiäitiaikani (menin töihin kun kuopus 3v. ja esikoinen vajaa 5v.) kahden tunnin päikyt joka päivä kl 13-15. Yöunet silti päiväyniaikana yli 10h n.20.30.-7.30. isommallakin. Vauvoina nukkuivat myös nopsaa täysiä öitä. Ei sairauksia juurikaan, satunnainen flunssa syksyllä ja vatsatauti keväällä.

Ei mustasukkaisuutta, heti kun pienempi mitään tajunnut vastavuoroisuudesta ovat touhunneet yhdessä. En tiedä mitä tekisin jos ei olisi toista. Olisin halunnut heti kolmannen perään kun ovat niin helppoja mutta kohtuni repesi kuopuksen syntymässä ja lapsia en enää voi saada. Onneksi on nämä kaksi kaverusta.

Kivaa, että teillä on mennyt hyvin. Kaikilla se ei kuitenkaan mene noin, eikä syynä joka kerta ole se vanhempien taitamattomuus tai viitsimättömyys. Tiedän tämän, koska ekat kaksi lastani oli superhankalia ja tämä viimeinen on superhelppo :)

Meillä kaksi vanhinta 14 kk erolla ja kolmanteen väliä 2 vuotta. Lyhyempää toivottiin, mutta tuli keskenmeno väliin.  Ehdottomasti tekisimme samoin uudestaankin. Lapsista kasvoi tiivis paketti, joka viihtyy hyvin yhdessä ja oppivat kilvan toisiltaan. Koskaan ei tarvinnut olla ilman leikkikaveria. Vaipparumbaa ja muuta vauva/taaperokurjuutta ei kestänyt kuin muutama vuosi, eikä katkoa työelämästä tullut paljoa. Lapset ovat olleet aina hyvin terveitä ja nukkuneet hyvin. Isovanhemmat asuvat satojen kilometrien päässä eikä heistä ollut apua kuin satunnaisesti, mutta ei me sitä tarvittukaan, sillä saimme järjestettyä arjen ihan oman perheen kesken. Kiirettähän se piti muutaman vuoden, ja varsinkin se kaksi ekaa vuotta oli työläitä,  mutta sitten hellitti tosi nopeasti.  Mieluummin kuitenkin näin kuin vaikka 15 vuotta kitiseviä allekouluikäisiä talossa.

Mun lapsilla on ikäeroa 1v10kk. Kävi tuuri, esikoinen on empaattinen ja nopeasti kehittynyt. Vauvan syntyessä, aiemminkin, oli täysin kuiva, söi itse ja puhui pitkiä lauseita. Vauvasta tuli pian tosi tärkeä ja rakas, eikä mustasukkaisuuksia ollut. Vauvakin oli "helppo" ja mies täysillä mukana.

Mutta mitä olen muiden juttuja kuullut, on heillä ollut lähinnä kamalaa ja tosi rankkaa.

Eka vuosi tai pari voi olla rankkaa, mutta siitä eteenpäin sisaruksista on vain plussaa. Me tehtiin miehen kanssa tietoinen päätös, että hankitaan niin paljon apua ekan vuoden ajalle kuin mahdollista. Mies järjesti 3kk lomia kun vauva syntyi, meillä kävi siivooja ja välillä lastenhoitaja (mll) kotona.

Eikä olla erityisen isotuloisia, ajateltiin että nipistetään muusta, jotta selvitään kahden pienen kanssa täysipäisinä. Kannatti, nyt sisarukset ovat toisilleen korvaamattomat ja elämä on helppoa ja ihanaa.

Enemmän varmaan on kiinni lasten luonteesta ja tempperamentista, sekä keskinäisestä kemiasta, kuin ikäerosta.

Meillä lapsilla ikäeroa 1v9kk. Aivan loistavasti toiminut meillä. Molemmat on poikia. Eka oli "ylläri", ja toinen "tehtiin kaveriksi", jos nyt noin kylmästi muotoilee. :D

Mutta niin. Molemmat oli helppoja vauvoja. Nukkuivat pitkiä öitä ihan pienestä asti. Kilttejä, tottelevaisia, empaattisia.. pienempi on vähän tempperamenttisempi tapaus kuin isoveljensä, jolla ei ole ollut esim uhmaa nimeksikään.

Helpolla ollaan päästy, ja pikkuveljen tekeminen oli paras päätös koko elämässäni. Voi, miten monet kerrat olen huokaillut, että onneksi noita on kaksi. On se vaan niin parasta katsoa, kun veljekset leikkii keskenään ja kikattaa kahdestaan ja pöljäilee. Halaavat pitkään jos toinen on ollut vaikka aamupäivän kerhossa ja tulee kotiin. Ikävöivät toisiaan jos toinen on muualla. Ovat kuin paita ja peppu. Ihan parasta.

En silti lähtisi kenellekään erityisemmin "suosittelemaan" kahden tekemistä peräkkäin. Tai olisi suosittelematta. Eihän sitä koskaan tiedä.. kukin tavallaan. Eiköhän niistä ihan ihmisiä kaikista tule, oli sitten sisaruksia tai ei, pienellä tai isolla ikäerolla. Kunhan on muut asiat kunnossa niin kaikenlaiset kuviot toimii sitten omalla tavallaan.

Meillä olisi ollut katastrofi.

Esikoinen alkoi nukkumaan yöt vasta 2-vuotiaana ja siihen heti perään alkoi uhmaikä. Poika muutenkin todella voimakastahtoinen joten uhmaikä myös sen mukainen. Kiitän itseäni joka päivä että ei alettu tekemään toista lasta heti esikoisen syntymän jälkeen kun hormonihuuruissani hinguin suurperhettä.

Toisen lapsen aika on sitten joskus.

Meillä kolme lasta. Vanhin oli 3,5v kun nuorin syntyi. Onhan tämä ollut tooodella rankkaa. Olen itkenyt, valvonut, itkenyt ja valvonut. En sanoisi, että yksikään meidän lapsista on ollut helppo, on perussairautta, kovaa uhmaa, herkkyyttä yms. ja jokainen on valvonut paljon 0-2v. Meillä ei ole myöskään isovanhempia apuna. Onhan tässä katastrofin ainekset mutta en nyt sitten tiedä onko se niin kauheaa. 

Toisaalta ajatus siitä, että lapset olisi tehnyt yli 3v ikäeroilla, tuntuu sekin ahdistavalle. Siinä olisi mennyt huomattavasti pidempään ennen kuin olisin saanut taas vapaasti lähteä miehen kanssa kahdestaan vaikka lenkille. Nyt nipistettiin tosi tiukalle ja selvittiin ainakin tähän asti kun kaikki ovat alakoulussa. 

En ole ehkä ihan perinteinen äiti. Olen tosi rento ja mutkaton enkä ehkä tarpeeksi varjele lapsia elämän kolhuilta. Toisaalta olen hirveän empaattinen ja läheinen. Meillä nukuttiin pitkään kaikki samassa sängyssä, en stressannut imetyksistä vaikka imetinkin jokaista. Vähän ikään kuin annoin vain mennä niin kuin äidit ovat tähän asti aina antaneet. Minulle selvisi vasta vähän myöhemmin, mitä kaikkea yhteiskunta odottaa vanhemmilta ja että äidiltä odotetaan lähes täydellisyyttä. En tosiaan koe olevani mitenkään erityisen hyvä äiti. Saattaisin olla jos lapsia olisi vain yksi. 

En kuitenkaan tekisi toisin. Lapset ovat hyvin läheisiä keskenään, nukkuvat mielellään samassa huoneessa tai vierekkäin ja ovat aina leikkineet paljon yhdessä. Riitojakin on mutta minusta ne kuuluvat sisarusten elämään. 

Vierailija kirjoitti:

Minulla nuoremmilla lapsilla ikäero 1,5 vuotta (nyt ovat 15 ja melkein 14), tyttö ja poika. - - - Minä jäin yksinhuoltajaksi nuorimman synnyttyä, mutta selvittiin.

Eikös se pääpoitti tässä tule.

Lapset tietenkin kestävät ja kasvavat, mutta vanhemmilla ei ole enää omaa elämää, eikä sitten pian sitä suhdettakaan.

Vierailija kirjoitti:

Meillä tulee lapsille ikäeroa 3,5 vuotta. Esikoisen kanssa oli ekat 2 vuotta tosi raskasta, lähinnä yövalvomisten takia. Päivisin oli ja on ihana lapsi, mutta olin niin väsynyt, etten voinut harkitakaan toista vauvaa heti perään.

Vielä en osaa sanoa, miten näillä tämä ikäero tulee toimimaan, mutta mielummin näin kuin pienellä ikäerolla.

Eikä tuo 3,5 vuotta todellakaan edes ole etelä- tai keskieurooppalaisittain iso ikäero!

Vierailija kirjoitti:

Meillä kaksi vanhinta 14 kk erolla ja kolmanteen väliä 2 vuotta. Lyhyempää toivottiin, mutta tuli keskenmeno väliin.  Ehdottomasti tekisimme samoin uudestaankin. Lapsista kasvoi tiivis paketti, joka viihtyy hyvin yhdessä ja oppivat kilvan toisiltaan. Koskaan ei tarvinnut olla ilman leikkikaveria. Vaipparumbaa ja muuta vauva/taaperokurjuutta ei kestänyt kuin muutama vuosi, eikä katkoa työelämästä tullut paljoa.

Mutta miksi sen pitää olla "taaperokurjuutta"? Jos on isommat ikäerot, se ei välttämättä mene kurjuudekis asti vaan siitä voi jopa nauttia.

Kukaan ei myöskään sano, ettei vaikka 4 vuoden ikäerolla tulisi tiivistä sisaruspakettia. Ainakaan he eivät ole niin mustasukkaisia toisilleen kuin tiiviimmin syntyneet :) Meillä tiivis sisaruspaketti ja leikkiseuraa isommin ikäeroin.

Vähän isommilla ikäeroilla, 3–4 vuotta, ehtii hyvin töihin välissä. Miten te tiiviisti synnyttäneet, oletteko oleet töissä, miten ura voi?

Minusta on ikävää, että niin moni nykyään kauhistelee, miten rankkaa pikkulapsiaika on ja lapsiperhearki ylipäänsä. Minusta tämä on ihana vaihe, erityinen ja nopea. Siitä haluan nauttia enkä vain nopeasti päästä yli ja ohi. En halua mieheni kanssa lenkille kahdestaan "sitten joskus" vaan jos nyt, vaikka lapsia onkin.

Ehkä yleinne puhe rankkuudesta on sitä, että niitä vaipatettavia pikkulapsia on kerralla liikaa. Isommat ikäerot ovat tutkimusten ja oman kokemukseni mukaan miltein joka kannalta parempi asia.

Mutta! Moni ei tietenkään ehdi odotella, jos ensimmäinen on saatu vasta yli kolmekymppisenä. Sitten on pakko lisääntyä vauhdilla. Se on vähän sääli, mikä avuksi?

Musta tärkein syy yli kahden vuoden ikäeroon ei  todellakaan ole vanhempien jaksaminen. Tärkeintä on lasten ja synnyttävän äidin terveys! Pieni ikäero lisää riskejä raskaudessa, sen varmaan kaikki tietävätkin. Tilastollisesti pieni ikäero myös lisää mm mielenterveysongelmien riskiä,  nuoremman lapsen älykkyysosamäärä jää alhaisemmaksi kuin vanhemmalla sisaruksella ja koulutustaso matalammaksi ja niin edelleen.

WHO suosittelee raskauksien väliin vähintään kahden vuoden taukoa! (ikäero siis silloin 2v 9kk+) Monissa maissa on myös omat viralliset minimi-ikäero suositukset. Jostain syystä suomessa näistä asioista ei kauheasti puhuta.

Mulle henkilökohtaisesti pieni ikäero ei olisi sopinut, meillä on lapset 5 ja 3.5 vuoden ikäerolla, ja rehellisesti sanottuna vanhemmuus on ollut minusta aina hauskaa, helppoa ja ihanaa (lukuunottamatta esikoisen järkkyjä yövalvomisia taaperona).

Mutta todella moni vaikuttaa haluavan tuon alle 2 vuoden ikäeron ja pärjäävän ihan hyvin, joten se sopii varmasti heille. Uskon, että tämä on hyvin yksilöllistä.

Mä olen halunnut ja suorastaan tarvinnut sen rauhan keskittyä jokaiseen uuteen tulokkaaseen täysillä. En tarkoita, että olisin hylännyt isommat lapset vauvan tieltä, mutta 5-vuotias ja 3-vuotias eivät tarvitse äitiä ihan samalla intensiteetillä kuin 1-2-vuotias, joten nuo ikäerot mahdollistivat minulle luontevimman tavan olla äiti.

39 lisää vielä, että ajattelen juuri samalla tavalla kuin pari aiempaa tuossa. Mä olen rakastanut pikkulapsivaihetta ja olen halunnut sen jatkuvan pitkään. En ole oikein koskaan ymmärtänyt tätä "kurjuus kerralla pois päiväjärjestyksestä" -ajattelua.