Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Mä kadun, että olen ikinä lapsia hankkinut

Vierailija
18.02.2006 |

mulla on kaksi pientä lasta, joita rakastan..

Miehen kanssa mulla menee tosi hyvin ja rakastan sitä ihan hirveästi, se jaksaa olla lasten kanssa ja onkin, kun näkee, että mulla palaa pinna. Ikinä EN ole lapsiani lyönyt/tukistanut enkä muutenkaan fyysisesti kurittanut, enkä edes harkinnut että niin tekisin. Mutta sanon lapsilleni tosi karmeita asioita (mm. sä oot yksi helvetin kusipää ja mä toivon, etten olisi ikinä sua hankkinut jne.) ja tiedän, etten saisi niin tehdä. Olen jopa harkinnut avioeroa miehestäni niin, että lapset pääosin olisivat hänellä, itse en niitä jaksaisi katsoa koko aikaa. Siis avioero lapsista, ei miehestä, tosin, rakastan miestäni liikaa.



Lapset hoidetaan kunnolla, saavat ruokaa ja saavat rakkautta, puhtaat sopivat vaatteet päälle. Kaikki siis on niin kunnossa, eikä lapsillamme ole huono olla.



En ole ikinä pitänyt lapsista, enkä pidä vieläkään. Rakastan omiani, mutta en jaksa sitä kun ne ovat lapsia (eli kiukuttelevia, pahaa tekeviä kakaroita) ja meidän lapsista kaikki sanoo että ne ovat todella kilttejä ja rauhallisia. Päiväkodista saan usein palautetta, että lapsemme ovat todella tasapainoisia ja jopa muiden lasten vanhemmat kehuvat lapsiamme päiväkodissa hoitajille, eli en kait ole lasteni elämää vielä pilannut.



Silti, jos palaisin tästä hetkestä siihen kun ehkäisyn jätin pois, en sitä enää jättäisi. En halua, että lapsilleni ikinä tapahtuu mitään pahaa, sillä äitinä kuitenkin niitä rakastan. Silti kadun, päivittäin, että päätöksen lapsen yrittämisestä tein.



Inhoan itseäni ajatusteni takia, välillä kun tuntuu, että rakastan koiraamme enemmän kuin lapsiani, vaikka tosiasiassa en ikinä riskeeraisi lapsiamme koiramme takia, mutta silti. Ahdistun päivä päivältä enemmän ja ahdistus lisää painetta lapsista ja toivon, etten niitä olisi hankkinut, välillä ihan lasten itsensä takia, sillä kukaan lapsi ei ansaitse näin ajattelevaa, huonoa äitiä.

Kommentit (43)

Vierailija
1/43 |
19.02.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

Näin varmasti on, että noinkin asiat voi kokea. Itse tulin kovin surulliseksi tästä. Maailma on täynnä lapsettomia pariskuntia, jotka haluaisivat vanhemmiksi. Silti joku ei halua olla vanhempi.



Ristiriitaiset ajatukset kuuluvat toki vanhemmuuteen. Omaa lastaan voi joskus ajoittain kaiketi myös vihata.



Ehkä ap on vain tosi väsynyt. Itseensä ja elämäänsä. Ehkei suunnitellut tällaista elämää. Realiteetti ja unelmat eivät kohdanneet. Ehkä ap on kateellinen lasten saamasta isän huomiosta.



Selvästi pinnan alla on piilovihaa. Jotenkin tulee olo, ettei ap oikein pidä itsestään. Ehkä hänellä on ollut samanlainen äiti kuin hän nyt itse käyttäytyy.

Vierailija
2/43 |
19.02.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset


38:lla oli hyvä ajatus viestissään, totta tuokin.



Joku ihmetteli, miten voi koira olla lapsia tärkeämpi ja kuitenkin rakastaa lapsia? Olkoon se hassua, mutta minä ymmärrän ap:n ajatukset aivan täysin! Samalla rakastaa, samalla inhoaa...Tuon kaltainen tunne ihmisen sisällä on kamalan ristiriitainen ja taatusti aiheuttaa ahdistusta.





t.18

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
3/43 |
19.02.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

ennenku päässäs napsahtaa ihan totaalisesti! tai anna lapses adoptoitavaks jollekki joka todella haluaa lapsia eikä voi niitä itse saada!

Vierailija
4/43 |
19.02.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

ja siitä, että joku ymmärtää ja myöntää että tuntee joskus itsekin samoin.



Sisälukutaitoa silti toivoisin monelta, sillä ensimmäisessä viestissäni kirjoitin, että joskus TUNTUU, että rakastan koiraamme enemmän kuin lapsiani, mutta todellisuudessa EN IKINÄ riskeeraisi lapsiamme koiramme takia. En missään vaiheessa kirjoittanut, että rakastan koiraamme enemmän. Koira vaan on se henkireikä, joka auttaa mua jaksamaan pahimman yli ja jos menetän totaalisesti hermoni lähden koiran kanssa pitkälle, reippaalle lenkille ilman lapsia jolloin puran aggressioni lapsiani kohtaan kuitenkin niin, etteivät he ole edes paikalla, koirani siis auttaa minua rentoutumaan. Koirastani on tullut mulle se harrastus, mikä auttaa jaksamaan.



Ja tuo kun joku ehdotti adoptiota, oletteko ajatelleet, etten ole yksin lasten kanssa? Vaan lapsilla on isä joka rakastaa lapsia aivan valtavasti. Pitäisikö lapset riistää isältään? Ja toisekseen, mä edelleen rakastan lapsiani, enkä niistä luopuisi.



Meidän lapset on tällä hetkellä 3v. ja 1.5v. molemmat päiväkodissa hoidossa, sillä käyn töissä. Työpäivän jälkeen olen yleensä huomattavan paljon kärsivällisempi lasten kanssa, sillä olen saanut koko päivän olla rauhassa ja tehdä asiat rauhassa. Esikoisemme ei ollut päivähoidossa kun olin kuopuksen kanssa kotona. Viikonloput on sitten eri asia, pinna palaa ja hermot menee.



minä en myöskään ole missään määrin mustasukkainen mieheni ajasta lasten kanssa, päinvastoin, olen iloinen siitä, että lapset saavat sitä huomiota ja rakkautta jota tarvitsevat. Ikäänkuin kaikki olisivat unohtaneet, että lapsilla on myös isä, isä joka rakastaa lapsia ihan valtavasti. samoin minä rakastan lapsiani.



Kyllä lapsemme saavat hyväksyntää, en minä nyt koko ajan heitä hauku! Jokaisesta hyvin tehdystä asiasta kehumme ja kiitämme, jos joku asia tehdään väärin, autamme korjaamaan.



Tiedän, että sanat satuttavat, mutta kukaan meistä ei ole täydellinen! Tiedostan virheeni ja pyrin vaikuttamaan siihen, mutta aina se ei ole helppoa. Jonkun ehdottama " hae lääkitys" on lähinnä teini-ikäisen huutelua. Nykypäivänä kun tuntuu olevan muotia turruttaa ajatuksensa, ei selvittää syytä niihin ja hakea sitä kautta parannusta asiaan. Joka päivä kerron lapsilleni rakastavani heitä ja pidän sylissä. Ei ainoa asia, mitä heille sanon ole se, että kadun heidän hankkimistaan!



Ne jotka päättelivät lasteni rauhallisuuden ja hyvän käytöksen johtuvan kenties pelosta. On se kumma, että he ovat olleet sellaisia pienestä vauvasta lähtien, kumpikin! Ja kuopukseemme menetin hermoni ensimmäistä kertaa vasta sen ollessa yli vuoden ikäinen, johtuiko siis vauvavuoden rauhallisuus tulevastai huudostani?!? Jos oma lapsenne on huonokäytöksinen duracelpupu niin ei kait se tarkoita, että kaikki lapset olisivat samanlaisia? ja jos eivät ole, heitä kohdellaan huonosti? Aika reipas yleistys.



No, onneksi jotkut ovat niin täydellisiä.. harmi etten minä ole.



AP

Vierailija
5/43 |
19.02.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

Olen ollut samassa tilanteessa.

Vierailija
6/43 |
19.02.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

monesti olen miehelleni sanonut ,että heilä olisi parempi ilman minua.



ja miten pienestä sitä ärähän kun olen väsynyt .sitten itken ja olen todella surullunen :(



äitix2 30v

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
7/43 |
19.02.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

Lapsena pidin kaikkea itsestään selvyytenä kodissani ja pidin kaikkea normaalina. Koin, että ansaitsen huonon kohtelun koska pidin itseäni todella huonona yksilönä. Olin äärimmäisen hyväkäytöksinen koulussa vaikka en pystynytkään keskittymään opiskeluun toisin kuin nykyään. Olin myös hyvin epäsuosittu ilman kavereita.



MUTTA nyt aikuisena vasta analysoin lapsuuttani ja vanhempiani, ja vasta nyt tajuan kuinka kauheaa ja minulla on ollut. Koen voimakasta raivoa vanhempiani, etenkin isääni kohtaan. Minua ei haittaisi hänen kuolemansa. Muihin sukulaisiin koen syvää rakkautta ja hyväntahtoisuutta.

T: 41 kirjoittaja

Vierailija
8/43 |
19.02.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

a.



Todella pahalta minusta kuulostaa se, jos lapselleen sanoo tuolla tavalla. Siis että toivoo, ettei häntä olisi synnyttänytkään. Se jättää lapseen varmasti todella suuret haavat!



Olette mielestäni avun tarpeessa.



Uskon, että lapsen olisi parempi elää vain isänsä kanssa ja että olisit vain etävanhempi, jos ei tuo tilanne korjaannu.



Mutta sitä ennen: soita sinne perheneuvolaan! Olet ehkä masentunut? Ja siihen saa apua!

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
9/43 |
18.02.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

Helpottaa oikeasti tietää, etten ole ainut, jolla menee pinna välillä ja on väsynyt omiin lapsiin siinä määrin, että tuntuu, että voisi ne jonnekin vaikka antaa pois... Mulle sopis ihan älyttömän hyvin sellanen viikonloppuäitiys... Vaikka tietenkin rakastan omaa lastani yli kaiken ja olisin valmis tekemään mitä tahansa hänen hyväkseen.



Meillä on ongelmana vain se, että isä ei pahemmin osallistu pojan hoitoon ja tuntuu kuin sillä palaisi pinna vähän väliä ja korottaa ääntään, omasta mielestäni, turhaan lapselle. Eli käytännössä joudun viettämään kaiken ajan pojan kanssa kahdestaan ja tuntuu vaan jotenkin niin vaikealta... mutta eiköhän se helpota.



anopin mielestä mussa on vikaa, kun nythän se lapsi on niin " herkku" vaiheessa ja myöhemmin se on vaan hirveempi... tänään sanoi, että mun pitäis suhtautua positiivisemmin lapseen, koska jos meidän suhde nyt ei ole kunnossa, niin se ei tule koskaan olemaankaan. kiitos kannustavista sanoista, anoppi.



että sellasta täällä

Vierailija
10/43 |
18.02.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

etteivät olisi ikinä syntyneet??? Ei kyllä kuulosta siltä, että he rakkautta saisivat. Mitä tulee noihin ulkopuolelta tuleviin kehumisiin; lapset, joita kohdellaan kaikkein julmimmin kotona käyttäytyvät kaikkein ylikilteimmin ja tunnollisimmin kouluissa ja kaikkialla muualla. Heillä ei ole varaa käyttäytyä huonosti.



Mun vanhemmat ovat olleet sadisteja paskoja mulle. Lapsuus on ollut yhtä helvettiä. Perhetuttu kauhisteli minulle, että olen kuin mustalaislapsi perheessäni. Opettajat ja työnantajat ovat aina ihailleet ja kehuneet minua " hyvin kasvatetuksi!!!" , " tunnolliseksi ja reippaaksi" , " rehelliseksi" .



On pelkkä myytti, että hyväkäytöksiset on hyvistä perheistä ja villit rämäpäät huonoista oloista. Oikeasti riehujat opettajille haistattelijat ovat pilalle hemmoteltuja.



Onkohan sinulla jotain piilovihaa, jota suuntaat lapsiin. Minkälaisia olivat omat vanhempasi sinua kohtaan? Muista, että lapsesi ovat joskus aikuisia ja sinä apua tarvitseva vanhus. He muistavat aikuisina nuo kommenttisi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
11/43 |
18.02.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

Mummoni on ollut ap:n kaltainen äiti, ja oma äitini kärsii vielä 5kymppisenä äitisä aiheuttamista traumoista.

Äidin veli sai vielä pahemmat traumat ja teki itsemurhan kolmekymppisenä.

Aivan samankaltaisia juttuja äitini kertoo omalta äidiltään jatkuvasti kuulleensa. Oli kuulemma huutanut usein, että toivoo ettei lapsia olisi ollenkaan ja sanoi että haluaa päästä heistä eroon ym ym :(

Ei lapsi ymmärrä että äitiä väsyttää tai masentaa ..ja vaikka sitten aikuisena ymmärtäisi, kantaa hän haavoja loppuelämänsä.

Vierailija:


MITEN VOI SANOA!

Että jos haukkaa lastaan kusipääksi tai että toivoo ettei olis lapsia hankkinu ettei ne siitä kärsi tai voi hyvin?

Ihan vaan tollasen takia pitää mennä jutteleen jollekin asiantuntijalle!

Vaikka olis kuinka paska olo niin tollasia nyt ei KOSKAAN sanota lapselle! PISTE.

Ihan ällöttää. Mullakin on siivoomishulluus, mutta se että keskenkasvunen sotkee ei koskaan, ikinä, ei milloinkaan missään tilanteessa oikeuta tollasta vanhemmalta.

Menkää nyt jutteleen johonkin jollekin! Ja kun se lapsi kasvaa niin sille PITÄÄ sanoa ettei ollu todellakaan lapsessa koskaan vikaa vaan äiti on täys idiootti, itsekäs paska!

Vierailija
12/43 |
18.02.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

että ap:n kaltaisilla lapsilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin käyttäytyä hyvin. Sillä he myös hakevat hyväksyntää ja ehkä muualta kuin kotoa. He eivät ole ns. ongelmalapsia koska peruslähtökohdat on ok, eli kotona on vanhemmat jotka " välittävät" . Mutta, murrosiässä voi kaikki kääntyä päälaelle.



Heillä ei ole kaikki hyvin ja he voivat oireilla vaikka aikuisiällä. Hae ap apua. JOs koira on oikeesti tärkeämpi niin jotain on vialla. Lapset on elämän lahja ja taas näkee miten joku ei tätä asiaa arvosta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
13/43 |
18.02.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

Välillä tuntuu, että muutama äiti tuttavapiirissäni luulee olevansa täydellisiä kasvattajia, samoin näistä kirjoittajista. Omasta mielestään eivät koskaan tee virheitä ja ovat kärkkäästi arvioimassa ja arvostelemassa muiden toimintaa.



Minusta vaatii suurta rohkeutta kriittisesti tarkastella omaa käytöstään, omia kasvatusperiaatteitaan, omaa parisuhdettaan ja yleensäkin koko elämää. Jos elää pää pensaassa ja siinä kuvitelmassa, että on " tosi hyvä äiti, kun ei koskaan huuda" , jää helposti huomaamatta isoja asioita, jotka voivat olla paljon pahempia kuin lapselle huutaminen.



Esimerkiksi eräs tuttavani arvosteli minua (selän takana tosin), kun leikkipuistossa olin ojentanut aika kovaäänisesti meidän 3-vuotiasta, kun tämä nakkasi hiekkaa pikkuveljensä päälle. Se oli neljäs kerta, kun samana päivänä kielsin samasta asiasta. Tiedän syyn, miksi isoveikka niin teki: pienemmällä oli uusi, lahjaksi saatu hiekkalelusetti ja se otti isoveljeä päähän.



Noh, näin tuon toisen äidin naamasta, että hän paheksui huutoani. Sanoin hänelle, että helkkari ottaa päähän tuo pentu (lapsi ei sitä kuullut). Tästä tämä äippä sitten oli paasannut yhteiselle tuttavallemme, että kuinka joku voi lapsestaan sanoa noin. Kysyin asiasta seuraavan kerran tavattuamme ja tämä minua arvostellut äiti sanoi, että hän ei ikinä voisi sanoa lapsestaan noin ja olen kuulemme ala-arvoinen äiti.



Mutta mitäpä tekee tämä arvostelija... repii lastaan hupusta, kun tämä ei kävele. Tönii selästä eteenpäin, kun lapsi ei kävele. Repii hihasta, nykii piposta. Repii kokoajan johonkin suuntaan! Ei vaan itse tajua sitä. Sanoin siitä nimittäin ihan kiusallani ja äiti totesi, että ei ole koskaan repinyt lasta vaatteista. AI EI VAI?!?! Joka päivä, kokoajan tekee sitä!



Ehkä siis olisi hyvä jokaisen välillä pysähtyä miettimään omaa käytöstään lasten kanssa, äänenpainojaan, sanavalintojaan, olemistaan lapsen kanssa. Ehkäpä kaikilla löytyy jotain parannettavaa. Askelen edellä on se, joka on jo huomannut virheensä ja pyrkii niitä muuttamaan.



Voimia ap! Olet hyvä äiti, päätä olla vielä parempi. :)

Vierailija
14/43 |
18.02.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

Todella viisaita sanoja muuten! moni äiti tajuaa ehkä liian myöhään mitä virheitä on tullut tehtyä. Kyllä sitä jokaisen tulisi välillä tarkastella omaa vanhemmuuttaan vähän kriittisesti, eikä aina olla sitä mieltä että on niin pirun täydellinen.



Tulee muuten oma anoppi mieleen... Kun olin saanut kaksoseni (ekat lapset) niin olipa muuten tosi kiva kuulla, kuinkei HÄN ikinä ollut kyllästynyt omiin lapsiinsa (kyseli samalla multa että minä kai ainakin kyllästyn välillä..). Sai minut kuulostamaan niin huonolta äidiltä kun välillä väsyin pienten kaksosten kanssa. Heh. Ja hän kun on aina ollut niin hyvä äiti ja täydellinen kasvattaja joiden lapsilla ei edes ole ollut uhmaakaan!



Sitten kun mies kertoo asioista, niin tulee kyllä kaikkea outoa esille. Eikä mies ole ollenkaan tyytyväinen lapsuuteensa. Välit ovat viileät vanhempiin, aaah siihen niin täydelliseen äitiinkin!! Ehkä siinäkin perheessä olisi ollut hyvä välillä vähän riidellä ja tuulettaa tunteita eikä aina leikkiä täydellistä. Anopinkin olisi ollut hyvä vähän miettiä asioita eri tavalla, selvästi hän on myös kohdellut lapsiaan eriarvoisesti.



Että näin. Ei se joka myöntää asioita ole välttämättä mikään huonompi kasvattaja!!

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
15/43 |
18.02.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

Lapsiparoista tulee vain itsetunnoltaan heikkoja! Mielummin lyön ja kehun kun haukun ja en lyö.

Vierailija
16/43 |
18.02.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

Itse vihaan niitä kliseitä " jokainen äiti n paras äiti lapselleen " ja kyllä äiti tietää parhaiten..." Ei mun äiti ainakaan ollut paras äiti eikä todellakaan tiennyt mun tarpeita parhaiten. Eikä koskaan suostunut avaamaan silmiään, eikä nyt myöhemmällä iällä ottamaan kritiikkiä vastaan.



Samoin usein vanhemmat sortuu siihen, että jos omassa lapsuudessa on ollut jokin juttu pielessä, niin tekevät kaikkensa, että se sama juttu ei olisi pielessä omien lasten kohdalla, mutta eivät tajua, että ne omat lapset ehkä kaipaisivat jotain ihan muuta, kuin mitä itse olisivat lapsena kaivanneet. Sekavasti selitetty, mutta ihan esimerkkinä: oma äitini rakasti lapsena kauniita vaatteita, mutta koska oli köyhästä monilapsisesta perheestä ei niitä usein saanut. No minulle hän sitten teki ja osti kauniita vaatteita ja vaati että niitä käytin...mutta minä olin poikatyttö ja olisin halunnut rymytä pusikoissa likaisessa lippiksessä. JA kärsin kamalsti kun piti olla niissä prinsessamekoissa.



Kuitenkin vielä tuohon ap:n tilanteeseen, tosissaan kannattaa alkaa tekemään jotain tilanteen ratkaisemiseksi. JA lopettaa se huutaminen. Sanat ne pahiten satuttaa ja kaihertaa paljon pidempään kuin esim. satunnainen luunappi. Mutta en siis kehota antamaan sitäkään, kunhan vaan totesin. Täällä kun tunnutaan yleisesti olevan sitä mieltä, että suustaan saa päästellä mitä vaan kunhan ei fyysisesti kajoa.



Vierailija
17/43 |
18.02.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

Haluatko, että koti on aina siisti ja kaikki etenee niinkuin sinä olet suunnitellut? Ja jos joku menee toisella tavalla (kuten yleensä lasten kanssa menee), niin pinnasi palaa?



Minä olen tuollainen ja tuntuu välillä samalta kuin susta. En tosin ole mitään kauheuksia huutanut mutta olen äkäinen ja pinna kireällä liian usein...ja varsinkin pms-oireiden aikana kaikki ylimääräinen, mitä lasten kanssa tulee eteen, hermostuttaa suunnattomasti.



Neuvoja ei ole antaa mutta tsempin toivotukset saat ;-)

Vierailija
18/43 |
18.02.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

Täsmälleen sama tilanne. Annan lapsilleni kaikkeni, mutta kadun kovin heidän tekemistään. Rakastan heitä ja kuolisen heidän vuokseen, mutta jokin mättää...!? Kehuja saan myös muilta lastemme kasvatuksesta ja ihmiset näkevät että olemme tasapainoinen pariskunta mieheni kanssa jne. jne. Lapset saa kaikkea, rakkautta, rajoja, hellyyttä jne. Mut sama ongelma kun ap:lla, minäkin huudan ja kiroilen välillä lapsilleni kamalia asoita.. Itken sitten jälkeenpäin.. Koskaan en ole lapsiani löynyt tai käyttänyt muutakaan väkivaltaa. Paitsi kerran tuuppasin hieman toista lasta suutuspäissäni. Ei kai tälle mitään voi.. Minäkin välillä mietin jospa lähtisin vana pois ja lapset jäisivät miehelleni. Väsymyksestä/masennuksesta ei ole kyse. Mies hoitaa lapsia tosi paljon ja mulla on paljon vapaa aikaa ja saan nukkua ihan niin paljon kun haluan. En tiedä missä vika....

Vierailija
19/43 |
18.02.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

Koko päivä menee siivotessa ja siitä se hormokin kiristyy... T: 4

Vierailija
20/43 |
18.02.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

tälläkin hetkellä talo kuin pommin jäljiltä. Mutta kun siivouksestakaan ei mitään tule, kun lapset sotkee heti ja ovat tiellä jajaja.. ja siivous on yksi tyhjän kanssa kun tunnin päästä siivouksesta ei sitä edes huomaa :(

Kyllä mä siisteydestä tykkään, mutta se on mahdotonta lasten kanssa.. ainakaan tällä jaksamisella..



" siivous lasten ollessa pieniä, on kuin lumen luontia lumisateella"



Yleensä annan asioiden mennä omalla painollaan, mutta.. en mä tiedä, mä en vaan jaksa noita lapsia. Joskus nautin siitä kun lapsi tuli aamulla viereen hymyilemään, nykyään ensimmäinen ajatus on " voi helvetti kun ei saa edes nukkua enään"