Lue keskustelun säännöt.
Onko introvertti huono äiti?
03.03.2016 |
Tarkoitan siis introvertilla ihmistä, jolla on sosiaalinen "akku", joka tyhjenee muiden seurassa, ja jota on välillä saatava "ladata" rauhassa yksin. Siis voiko olla hyvä äiti, vaikka ärsyyntyy ja uupuu lastensa jatkuvasta tarvitsevuudesta, ja haluaa päivittäin omaa aikaa ilman lapsia tai miestä? Paljonko introvertti äiti voi ottaa päivässä omaa aikaa, ennen kuin äitiys kärsii? Onko oikein totuttaa lapset pienestä pitäen siihen, että äidillä on aikoja ja menoja, jolloin ei ole saatavilla? Vai pitäisikö introverttien vain olla lisääntymättä?
Kommentit (34)
No itse olen aina tarvinnut omaa aikaa, enkä koskaan ole ajatellut siitä sen enempää.
Mutta niin kuin joku jo kirjoitti, niin oli "verttiys" mikä tahansa, niin tärkeintä on että osaa olla niin aikuinen, että ymmärtää laittaa lapsen edun oman edelle. Esim. Itse koen todella raskaana lapseni jääkiekkoharrastuksen. Lapselleni se on kuitenkin äärimmäisen tärkeä, niin kyllä on itsestään selvä että minä joudun menemään omalle epämukavuusalueelleni ja olemaan sosiaalinen muiden vanhempien kanssa ja esim. olemaan viikonloppuisin makkaramyyjänä.
Ttuttavissani on kyllä vanhempia, jotka suoraan sanovat, etteivät tällaiseen lähde. Itse en voisi kieltäytyä, on kuitenkin selkeästi lapselleni niin tärkeä juttu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No itse pidän itseäni introverttina koska tarvitsen sitä omaakin aikaa, mutta se oma aika voi minulle olla vaikka iltainen luku- tai käsityöhetki kun lapset ovat jo menneet nukkumaan. Enkä koe väsyväni perheeni ja erittäin tuttujen ihmisten seurassa, vieraampien ihmisten seurassa tai kaveriporukoissa en jaksa kokoajan sosialiseerata ja tällaisten jälkeen tarvitse akkujen latausta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omiin lapsiin ei suhtaudu ollenkaan samalla lailla kuin muihin ihmisiin, en koskaan ole tuntenut väsymystä heihin samalla tapaa kuin muihin ihmisiin, mutta tietysti yhtälailla olen joskus väsynyt kaikkeen, ihan kuin kaikki muutkin. Omat lapset vain ovat jotenkin eri juttu, heitä kohtaan pinnani on ollut todella pitkä. Pidän itseäni ihan hyvänä äitinä, lapseni ovat jo aikuisia ja edelleen kanssani hyvin läheisiä. Puolisoa kohtaan on joskus (ajoittain) kyllä samanlaista väsähdyksen tunnetta kuin muihin kanssaihmisiin.
Kannattaako tällaiseen oikeasti luottaa? Mitä jos noin ei käykään?
Enhän minä ole sanomassakaan, että luota tähän, minä kerroin vain omasta äitiyskokemuksestani. Miten kukaan voisi sanoakaan kenenkään toisen puolesta yhtään mitään suuntaan tai toiseen?
Tidän, että puhut omasta kokemuksestani. Siinä Hesarin jutussa vain perheen äiti tiesi kyllä, ettei lapsiperhe-elämä sovi hänelle kovinkaan hyvin, mutta hän oletti lasten myötä muuttuvansa ihan erilaiseksi ihmiseksi. Itse en kyllä ottaisi koskaan tällaista riskiä.
Elämää voi hallita ja ennakoida varsin rajallisesti muutenkin. Jos ei ota riskejä ei mitään saakaan. Aika monelle vanhemmalle on käynyt niin että lapsiperhe-elämä on ollut jotain muuta mitä alunperin kuvitteli. Ei se automaattisesti tarkoita että elämä olisi huonompaa, kurjenmpaa, henkisesti köyhempää tms. Erilaista vain. Jotain semmoista mitä ei osannut edes kuvitella.
Mä olen introvertti ja ja suhtauduin aiemmin ajatukseen perheen perustamisesta jokseenkin varauksella. Tapasin sitten miehen joka joka oli varsinainen "family man", haaveili vähintään kolmesta lapsesta jne. Lämpenin pikkuhiljaa ajatukselle lapsesta - yhdestä ja mielellään tytöstä koska tytöt (mun silloisissa mielikuvissani) oli rauhallisempia ja helpompia. Tytön siis "tilasin", kaksospojat saatiin - ja tää on aivan mahtavaa. :) Joo, introvertin äipän jaksamista on koeteltu tässä vuosien varrella paljon, mutta olen tosi onnellinen että riskin otin. Omaa aikaa ja rauhaa tarvitsen tietenkin ja me ollaan saatu järjestettyä meidän elämä niin että sitä saan. Mies taas tykkää käydä harrastuksessaan ja sekin onnistuu.
Pointtina siis; introverttiys ei tarkoita sitä etteikö voisi olla hyvä vanhempi, ja nauttia perheestä, ei todellakaan! :) (Hupsu ajatuskin, imho.)
Vapaaehtoista lapsettomuutta ei minusta tarvitse perustella yhtään mitenkään yhtään kenellekään. Mutta pelkästään oman introverttiyden takia ei silti kannata perhettä jättää perustamatta jos muuten perhe-elämä houkuttaa!
Minä kanssa olen introvertti äiti ja äitipuoli. Kaipaan paljon omaa aikaa ja hiljaisuutta. Välillä lasten seura uuvuttaa kamalasti, varsinkin hulivili iltojen jälkeen olen aivan naatti henkisesti. Mies on onneksi alkanut pikku hiljaa ymmärtämään tämän (yhteisasumista on takana vasta vuosi) eikä enää koko ajan kysele, että mikä on ja mikä huolettaa jos vetäydyn välillä vähän kauemmas yhteisistä leikeistä.
Nautin suunnattomasti lasten seurasta ja varsinkin kun katselen kauempaa kun ilakoivat ja leikkivät.
Onneksi olen aamuvirkku ja herään monesti viideltä aamulla ja saan joka aamu tunnin tai kaksi omaa aikaa ja hiljaisuutta kun muut vielä nukkuvat. Se lataa paljon akkuja tulevan päivän varalle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omiin lapsiin ei suhtaudu ollenkaan samalla lailla kuin muihin ihmisiin, en koskaan ole tuntenut väsymystä heihin samalla tapaa kuin muihin ihmisiin, mutta tietysti yhtälailla olen joskus väsynyt kaikkeen, ihan kuin kaikki muutkin. Omat lapset vain ovat jotenkin eri juttu, heitä kohtaan pinnani on ollut todella pitkä. Pidän itseäni ihan hyvänä äitinä, lapseni ovat jo aikuisia ja edelleen kanssani hyvin läheisiä. Puolisoa kohtaan on joskus (ajoittain) kyllä samanlaista väsähdyksen tunnetta kuin muihin kanssaihmisiin.
Kannattaako tällaiseen oikeasti luottaa? Mitä jos noin ei käykään?
Enhän minä ole sanomassakaan, että luota tähän, minä kerroin vain omasta äitiyskokemuksestani. Miten kukaan voisi sanoakaan kenenkään toisen puolesta yhtään mitään suuntaan tai toiseen?
Tidän, että puhut omasta kokemuksestani. Siinä Hesarin jutussa vain perheen äiti tiesi kyllä, ettei lapsiperhe-elämä sovi hänelle kovinkaan hyvin, mutta hän oletti lasten myötä muuttuvansa ihan erilaiseksi ihmiseksi. Itse en kyllä ottaisi koskaan tällaista riskiä.
Mutta tätähän meilel juuri syötetään, että äidin tulee aina sitä ja tätä ja kaikki entinen pitää lasten myötä hylätä ja lapsen täytyy aina aina aina tulla ennen omia tarpeita... Sikäli ei ihme, että moni uskoos itten muuttuvansa täysin lapsen saannin myötä ja voi jopa hävetä jos ei niin käykään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omiin lapsiin ei suhtaudu ollenkaan samalla lailla kuin muihin ihmisiin, en koskaan ole tuntenut väsymystä heihin samalla tapaa kuin muihin ihmisiin, mutta tietysti yhtälailla olen joskus väsynyt kaikkeen, ihan kuin kaikki muutkin. Omat lapset vain ovat jotenkin eri juttu, heitä kohtaan pinnani on ollut todella pitkä. Pidän itseäni ihan hyvänä äitinä, lapseni ovat jo aikuisia ja edelleen kanssani hyvin läheisiä. Puolisoa kohtaan on joskus (ajoittain) kyllä samanlaista väsähdyksen tunnetta kuin muihin kanssaihmisiin.
Kannattaako tällaiseen oikeasti luottaa? Mitä jos noin ei käykään?
Enhän minä ole sanomassakaan, että luota tähän, minä kerroin vain omasta äitiyskokemuksestani. Miten kukaan voisi sanoakaan kenenkään toisen puolesta yhtään mitään suuntaan tai toiseen?
Tidän, että puhut omasta kokemuksestani. Siinä Hesarin jutussa vain perheen äiti tiesi kyllä, ettei lapsiperhe-elämä sovi hänelle kovinkaan hyvin, mutta hän oletti lasten myötä muuttuvansa ihan erilaiseksi ihmiseksi. Itse en kyllä ottaisi koskaan tällaista riskiä.
Elämää voi hallita ja ennakoida varsin rajallisesti muutenkin. Jos ei ota riskejä ei mitään saakaan. Aika monelle vanhemmalle on käynyt niin että lapsiperhe-elämä on ollut jotain muuta mitä alunperin kuvitteli. Ei se automaattisesti tarkoita että elämä olisi huonompaa, kurjenmpaa, henkisesti köyhempää tms. Erilaista vain. Jotain semmoista mitä ei osannut edes kuvitella.
Mä olen introvertti ja ja suhtauduin aiemmin ajatukseen perheen perustamisesta jokseenkin varauksella. Tapasin sitten miehen joka joka oli varsinainen "family man", haaveili vähintään kolmesta lapsesta jne. Lämpenin pikkuhiljaa ajatukselle lapsesta - yhdestä ja mielellään tytöstä koska tytöt (mun silloisissa mielikuvissani) oli rauhallisempia ja helpompia. Tytön siis "tilasin", kaksospojat saatiin - ja tää on aivan mahtavaa. :) Joo, introvertin äipän jaksamista on koeteltu tässä vuosien varrella paljon, mutta olen tosi onnellinen että riskin otin. Omaa aikaa ja rauhaa tarvitsen tietenkin ja me ollaan saatu järjestettyä meidän elämä niin että sitä saan. Mies taas tykkää käydä harrastuksessaan ja sekin onnistuu.
Pointtina siis; introverttiys ei tarkoita sitä etteikö voisi olla hyvä vanhempi, ja nauttia perheestä, ei todellakaan! :) (Hupsu ajatuskin, imho.)
Vapaaehtoista lapsettomuutta ei minusta tarvitse perustella yhtään mitenkään yhtään kenellekään. Mutta pelkästään oman introverttiyden takia ei silti kannata perhettä jättää perustamatta jos muuten perhe-elämä houkuttaa!
Ajatuskesi olivat ihan kuin omalta näppäimistöltäni! Olen raskaana ja mietiskellyt hyvin paljon samoja asioita, hienoa kuulla, että olet noin tyytyväinen eloosi ja oloosi!
Minä pidän itseäni introverttinä, mutta enpä juuri ahdistunut lasten seurasta. Meillä kyllä kaksi poikaa pienellä ikäerolla, joten omaa aikaa sai aika paljon jo kohtalaisen varhain. Nämä osasivat leikkiä yhdessä jo, kun nuorempi vasta konttasi.
Lapsista on tullut nyt aikuisena hyväkäytöksisiä, ovat todella sopuisia olleet aina, kumpikin opiskelee. En koe olevani huono äiti. Lapset ovat melesetäni myös introverttejä. Nuorempi kaipaa laumaa kavereita, mutta selvästi myös omaa aikaa. Esikoinen kaipaa seuraa myös, mutta hän on sellainen, että on pirteä, kun on ihmisten seurassa ja saa välillä olla yksin ja hän ei samalla tavalla hakeudu ihmisten seuraan, kuin pikkuveljensä.
Luultavasti oli rankempaa, jos lapsia olisi yksi tai ikäero olisi iso.
Viihdyin lasten kanssa kotona ja tuli vietyä lapsia hyviin harrastuksiin, tutkimaan luontoa yms. Huono äiti olin siinä että en halunnut leikkipuistoihin silloin, kun ne olivat täynnä. Lasten kanssa olisi ehkä parempi ollut mennä silloin, että olisi ollut kavereita enemmän. Mutta he pärjäävät, joten en syyllistä itseäni enempää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulle ainakin lapset ja puoliso on ne poikkeukset jotka ei väsytä mua tippaakaan, ne on nimenomaan se voimavara ja turva kotona. En koe tarvitsevani mitään taukoa heistä, vaikka tietysti hiljaiset hetket on hyviä aina välillä mutta ei silloin tarvi mihinkään kotoa tai välttämättä huoneestakaan mennä.
Olen introvertti, mutta minun haasteeni äitinä liittyvät ihan itsekkyyteen, eivät siihen että olen introvertti. Suoraan sanottuna usein on laiskottanut ottaa lapsen tarpeet huomioon, mut siitä selviää kun kantaa vastuunsa vanhempana.
Lapset eivät ole koskaan rasittaneet minua, sillä lailla mitä minä rasituksen ymmärrän. Lapseni ovat erilaisia kuin minä, ja on vaatinut työtä ymmärtää sitä heidän maailmaansa. Se on ollut valaiseva kokemus, jonka ansiosta ymmärrän myös muita ihmisiä paremmin. Esikoiseni on ekstrovertti, rakastaa ihmisten seuraa, ja on ollut viehättävää seurata hänen kasvuaan ja kehitystään.
Minusta olen hyvä äiti. Olen perhekeskeinen ja minusta on tärkeää, että lapset ovat onnellisia. Ehkä oma introvertti luonne vaikuttaa äitiyteen niin, että ymmärrän sitä lapsen väsymistä päivähoidossa ja koulussa ja osaan auttaa heitä palautumaan ja rentoutumaan. Ekstroverttikin kuin voi väsyä siihen, jos on liikaa muiden seurassa, eivät hekään ole mitään yli-ihmisiä sen suhteen, paljonko sosiaalisia kontakteja jaksavat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vasta tämän ketjun luettuani tajusin että minähän itseasiassa olen introvertti, vaikka äkkiseltään esim. töissä minusta saattaakin saada eloisuuden ja puheliaisuuden takia ihan toisenlaisen kuvan. En ole koskaan jaksanut ylläpitää laajaa sosiaalista verkostoa, vaan minulle on riittänyt että on miehen lisäksi yksi naispuolinen ihminen, jonka kanssa silloin tällöin ollaan yhteyksissä. Olen aina viihtynyt hyvin yksinään, lukenut paljon, harrastanut käsitöitä, musiikkia ym.
Mieheni on samanlainen, eikä meille ollut mikään ongelma että lapsen syntymän jälkeen emme päässeet menemään miten haluamme, koska emme muutenkaan ole mitenkään meneväisiä. Oman perheen kesken olemme kyllä seurallisia, puheliaita ja teemme paljon asioita yhdessä. Mutta minulle on todella ahdistavaa mennä vieraiden ihmisten joukkoon esim. hiekkalaatikolle tai perhekerhoon. Viihtyisin hyvin lapsen kanssa ihan vaan kotosalla mutta olen pakottautunut lapsen takia käymään välillä muuallakin.
Onneksi on työpäivän päätteeksi pikkukakkonen ja iltauninen mies.
Ja miehen suku 700km päässä, mies käy siellä välillä kaksin lapsen kanssa,
Siinä mulle omat ajat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen introvertti ja sosiaaliset tilanteet syövät jaksamistani nopeasti.
En kuitenkaan koe tätä lasteni kanssa. Lasten seurassa, koen olevani yksin eivätkä he millään tavalla kuormita minua, vaikka olisivatkin tarvitsevia. He ovat perheeni enkä kaipaa heistä lomaa.