Lue keskustelun säännöt.
"Miksi hankit lapsia jos et halua olla niiden kanssa?"
03.03.2016 |
Tuntuu että tätä kysytään (täällä palstalla ainakin) heti kun joku valittaa väsymystä, ja että haluaisi omaa aikaa.
Onko äitiys ihan oikeasti sitä että elää vain lapsilleen 24/7?
Pitääkö niitä viihdyttää koko ajan, ja olla läsnä?
Eikö niitä pidä ollenkaan kannustaa omatoimisuuteen jo suht. varhain, että mielikuvitus yms. kehittyisi?
Miksi ei saisi useamman lapsen äitinä stressaantua siitä että joku jatkuvasti puhuu ja vaatii huomiota? Tai vaikka olisikin vain yksi lapsi joka taukoamatta pälättää, miksi sitä ja miksi tota ja kato mua ja äitiäitiäitiiiii eikä pääse edes vessaan pakoon koska yllättäen jollain on aina hätä kun sinne menee.
On se nyt prkl jos äitinä ei saa katsoa lasten hereilläoloaikana edes tunnin telkkaria rauhassa.
"Mitäs läksit?", "Oliko pakko tehdä enemmän kuin yksi?", "mitä luulit että vanhemmuus olisi?".
Päläpälpälä, ei oo mikään aiempikaan sukupolvi toiminut lapsen viihdyttäjänä ympäri vuorokauden.
Kommentit (29)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ollut lukenut hesaria, enkä aloituksessani viitannut mitenkään siihen juttuun jota.joku linkitto tähän.
Olen vain tällä hetkellä ärtynyt ja suoraan sanottuna vittuuntunut juuri tuohon asenteeseen, että miksi hankkia lapsia jos ei jaksa koko ajan, päivästä toiseen, viihdyttää ja kuunnella kun joku on koko ajan äänessä ja tarvitsee jotain tai ainakin luulee tarvitsevansa.
Vituttaa se että ei saisi sanoa että on väsynyt ja täysin stresantunut siihen jatkuvaan äitiäitiäitiäitiätiiiiiiiiiiiiin, joka kuuluu vaikka isäkin on kotona.
Jos ei kestä ääntä vuorpkauden ympäri, hunosti nukuttuja öitä eikä jaksaisi olla läsnä vaan tosiaan haluaisi katsoa telkkaria tunnin niin että lapset leikkivät keskenään, niin olisi pitänyt jättää lapset tekemätää koska jos niitä hankkii niin ei saa valittaa mistään vaan kaiken pitää sietää hiljaa.Saa valittaa, mutta lapset nyt vaan tarvitsevat tietynlaista läsnäoloa. Pitäisikö heidät jättää vaille sitä?
(en tarkoita, ettei jokainen ihminen ansaitsisi ja tarvitsisi ainakin hetken omaa aikaa päivittäin).
Ei pitäisi, mutta onko se traumaattista olla kahdestaan tunnin ajan omassa huoneessa kun äiti on olohuoneessa?
Edelleen aloitus koskee sitä monen edustamaa asennetta että jos lapsia on hankkinut, nin kaiken pitää vain sietää ja olla hiljaa.
Ei saa avautua siitä että kokee välillä vanhmuuden.olevan äärimmäisen stressaavaa.
Sinulle on vieläkin epäselvää, mistä tämä (täysin kohtuullinen ja perusteltu) asenne oikein syntyy? -7
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mielestäni äitejä ja sen myötä äitiyttä on erilaista. Kaikki eivät ole loputtoman pirteitä ja leikkisiä, mutta voivat silti olla aivan yhtä hyviä vanhempia kuin muutkin. "Eräskin" huokaisi loman loppuessa, että ihana mennä töihin lepäämään. Ja varsin hyvä ja rakastava äiti oli silti.
Jos lapsia päättää elämäänsä saada, pitää minusta aikuisen ihmisen kyetä arvioimaan omaa persoonaansa ja voimavarojaan niin, että voi uskoa pystyvänsä täyttämään lapsen tarpeet. Lapsi on kuitenkin syntymäänsä täysin syytön ja oikeutettu välittävään ilmapiiriin. Päätöksiä tehdessään aikuisen pitäisi arvioida, kuinka paljon pystyy itse joustamaan mukavuusalueltaan, millainen tukiverkko on jne. Itsensä tunteminen on myös itsensä säästämistä. Kaikkeahan ei tietenkään silti voi ennalta arvata.
Sitä en osaa sanoa, onko "valittaminen sallittua" vai ei. Päätös lapsista sekä myös se, millaiseksi elämänsä tällä hetkellä järjestää on kuitenkin pitkälti omissa käsissä, joten en ihmettele jos ylenpalttiseen mankumiseen saa "mitäs läksit" -vastauksia. Sekään ei kyllä hyödytä ketään, vaan ehkä pieni empatia olisi se mikä saisi vanhemman taas jaksamaan paremmin.
syyllistyvät vanhemmat on niitä, jotka osaavat vielä syyllistyä ja on omatunto. On myös olemassa vanhempia, jotka jättävät lapsensa vaille henkistä ja fyysistä suojaa ja turvaa ja heihin ei tunnu purevan mitkään sossun lätinät. Sen vuoksi Suomessa onkin paljon huostaanotettuja lapsia näin pieneksi maaksi.
Vierailija kirjoitti:
Minusta on aivan normaalia ja suotavaa, että vanhemmat haluavat saavat säännöllisesti omaa aikaa ja vapaata lapsivastuusta. Myös valittaa mielestäni saa, jos on raskasta.
Mutta jos jotkut rasittuvat aivan kaikesta lastensa kanssa olemisesta, niin se ei ole ok. Lapset tarvitsevat vanhempiaan joka päivä, sitä, että heidät nähdään ja kuullaan ja ymmärretään. Ja kyllä, mielestäni vanhempien pitää myös leikkiä pienten lasten kanssa. Ei koko aikaa, mutta joka päivä jonkin verran.
Ja jos vanhemman oikeus toteuttaa omaa persoonallisuuttaan ja lapsen oikeus saada hyvää hoivaa ovat ristiriidassa, niin kyllä mielestäni lapsen oikeudet menevät edelle, koska lapsuus muovaa koko myöhempää elämää ja jos se on huono, on lapsella paljon huonommat lähtökohdat kaikelle tärkeälle elämässä, kuten ihmissuhteille ja vastuunottamiselle itsestään. Toiseksi vanhemmat ovat vastuussa lapsistaan, ei päinvastoin - tämänkin vuoksi lapsen oikeudet ovat tärkeämpiä, jos ne joutuvat ristiriitaan vanhempien oikeuksien kanssa.
Tuli tästä "introvertti vanhempi" -jutusta mieleen - mä olen luonteeltani erittäin epäjärjestelmällinen ja laiska taivaanrannanmaalari. Mulle on raskasta hankkia lapsille terveellistä ruokaa eteen ja huolehtia siitä, että heillä on sopivia vaatteita ja ehtivät ajoissa paikkoihin jne jne. En ole kuitenkaan kuvitellut, että voisin jättää nämä tekemättä "toteuttaakseni persoonallisuuttani"! Ja haloo, kaikki ihmiset kaipaavat rauhaa ja hiljaisuutta ja taukoa vaatimuksista, eivät vain "intovertit". Jos kaipaa näitä joka päivä tuntikaupalla, niin ei tee lapsia, piste.
erittäin hyvin sanottu.
Vierailija kirjoitti:
Jos ei kestä ääntä vuorpkauden ympäri, hunosti nukuttuja öitä eikä jaksaisi olla läsnä vaan tosiaan haluaisi katsoa telkkaria tunnin niin että lapset leikkivät keskenään, niin olisi pitänyt jättää lapset tekemätää koska jos niitä hankkii niin ei saa valittaa mistään vaan kaiken pitää sietää hiljaa.
No niin olisi, tottakai. Onhan se nyt järjetöntä tehdä päätös, joka lähes 100% varmasti aiheuttaa asioita joita "ei kestä". Sama kuin savun hajua sietämätön henkilö muuttaisi asumaan savusaunaan, ja sitten valittaisi kuinka hirveää on kun koko ajan haisee savu. Mitä siihen muuta voi sanoa, kuin että ei olisi kannattanut muuttaa sinne savusaunaan?
Jos ei kestä lapsen hankkimisen seurauksia, ei olisi kannattanut hankkia lapsia. Ihan päivänselvä asia. Jos on jo mennyt hankkimaan niin paskempi homma, mutta ei ne lapset sillä katoa että niistä valittaa. Siinä on se aikuistumisen paikka, että kantaa (huonon) valintansa seuraukset valittamatta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, oletko huomannut, että jos aktiivisesti kiinnität lapsiisi huomiota: kuuntelet, silität, vastaat kysymyksiin niin he rauhoittuvat. Saavat sen läheisyyden ja huomion mitä kaipaavat. Sen jälkeen lähtevät ihan mielikseen omiin touhuihinsa. Ainakin meillä meni näin jo taaperoikäisestä lähtien. Tietenkin käyvät välillä tarkastamassa missä olet, kysymässä apua jne. Mutta ei ainakaan meillä lapset koko aika sitä huomiota tarvinneet. Hyvin paljon touhuttiin vierekkäin jotain, minä omiani ja lapset omiaan. Ja kun lapsilla oli hyvä luottamus eivät mitenkään järkyttyneet vaikka jäivät hetkeksi jonkun muun hoitoon, oli se päivähoito tai väliaikaishoitaja. Asioista saa raskaita jos ne raskaiksi kokee, minusta ei tarvitsisi.
Must on kiva ku joku tilittää ja päästää höyryjä. Tietty tietyn rajan jälkeen on tärkeetä hommata jotain apuu. Kylhän se pitäs tajuu, et lapset teettää sitä jatkuvaa duunii, mut kyl kai se sitovuus tulee useimmille kenel on hankalampii skidei yllärinä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä jäin miettimään mitä lapselle tapahtuu jos sen kanssa ei jatkuvasti vietä aikaa, vaan äiti kävisi töissä ja sen lisäksi matkat ja 'omaa aikaa' joka päivä esim tunti? Sama koskisi isää.
Omat muistoni lapsuudesta on, että ne hetket oli ihania. Koti tyhjä, hiljainen. Sitten väsyneet vanhemmat tulikin kotiin, tappeli, äiti mielenosoituksellisesti ruokaa laittaessa paiskoi astioita ja laittoi radion tai television niin lujalle ettei kukaan voinut jutella. Kerran viikossa pakotettiin istumaan yhdessä pöydän ääreen keskustelemaan miten koulussa menee. Isä nukahti usein sohvalle istuvaltaan metelin keskellä. Jossain vaiheessa äiti kävi kerran viikossa aerobicissa ja palasi aina rentoutuneena ja hyvinvoivana. Näin jälkeenpäin ajatellen toivon että äiti olisi käynyt siellä joka päivä. Kun äiti sitten sairastui ja joutui olemaan sairaalassa pidemmän aikaa, söimme kotona ranskalaisia ja lihapullia ja muita valmisruokia. Muistan kertoneeni äidille sairaalassa, että toivon että hän on siellä pitkään. Koska niinä hetkinä hän oli levännyt, läsnä. Taisin kyllä sanoa että koska on niin mukava. (lapset ja niiden möläytykset...)
Ne hetket ei kovin arvokkaita ole lapselle, kun vanhempi on väsynyt, tiuskii, eikä oikeasti läsnä.
Mä väitän, että av -kriteereitä täyttäviä vanhempia ei ole. Kukaan ei saisi lapsia jos vain täydelliset vanhemmat saisi lisääntyä.
Eihän tuollaista kukaan ole sanonut. Tottakai lapset saavat leikkiä itsekseen ja näin heidän kuuluukin tehdä. Ja tietenkin lasten kasvattaminen ja vanhempana oleminen on stressaavaa.
Mutta vielä kerran: vanhemmankin tulee hoitaa ne asiat niin, että itse selviää vanhemmuudesta ja pysyy järjissään. On varmasti haastavaa olla kokotona ja lasten kanssa 24/7, mutta jos tuollainen tuo liikaa stressiä, niin sitten pitää järjestää itselleen omaa aikaa.