Lemmikin poismenosta 9 kokonaista kuukautta

Minua ei niinkään lopetuspäätös sureta, se oli helpoin ikinä. Sen sijaan itken edelleen yli vuoden jälkeen, jos ajattelen koiran kärsimystä. Itkin viimeisen yön lattialla koira kainalossa. Tiesin, ettei se voi hyvin, enkä voinut auttaa. Se surkea katse :(

Aamulla magneettikuviin ja nukutuksesta ei sitten enää herätettykään :(

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi jumaliste. Meillä on ollut lemmikkejä viim. 40 vuotta 1- 18 vuotiaaksi eläneitä. Ei niitä nyt surra kuin max. 2 pv.

Elämä on sellaista; luojan luomia syntyy ja kuolee. Niin, hankkikaa itsellenne se elämä nyt. Ettei tarvi jonkun kissan tai koiran perään ruikuttaa kuukausikaupalla. 

Ymärrän tuonkin näkökannan. Mutta nyt täytyy  muistaa minkä osan elämästä tuo lemmikki on täyttäny. Kun asuimme maalla niin eläimiin ei syntynyt samanlaista suhdetta. Ne oli lemmekkejä kyllä. Mutta kissa oli suurimman osan ajasta ulkona. Kävi sisällä syömässä ja lepäämässä. Koirat oli myös ulkona ympäri vuoden. Ne oli mukana metällä, kalassa ja marjassa. Mutta ei niiden kanssa vietetty samalla lailla aikaa kuin vietetään kerrostalossa tai omakotitalossa asuessa. Silloin ne on lemmikkieläimiä. Maaseudulla ne on samalla lailla hyötyeläimiä kuten lehmät tai lampaat. Kuulostaa varmaan jostain kylmältä, mutta koiralla oli oma tehtävä mitä varten se taloon otettiin. Samoin kissalla. Nykyisin monelle kissa tai koira korvaa lapsen, puolison ja ystävät. Ja silloin menetys varmasti tuntuu paljon kovemmalta. Maalla asuessa myös siihen oli asennoitunut eri lailla ja siihen tottuu että eläimen ikä on ihmisen ikään nähden rajallisempi. Kun kissa tai koira sairastui niin se lopetettiin. Ei sitä kuletettu röntkeneissä tai verikokeissa ja syötetty lääkkeitä. Hankittiin toinen tilalle.

Mutta joka tapauksessa. Annetaan heidän surra jotka rakastivat eläintään yli kaiken. Suru loppuu suremalla ja ajan kanssa.

Juuri näin. Maalla osataan elämään(kin) suhtautua realistisemmin ja normaalisti.

Minulle lemmikinmenetys on sattunut yhtä paljon kuin ystävän. Perheessämme on aina suhtauduttu eläimiin yhtenä perheenjäsenenä, koska esim koirilla ja kissoilla on niin selkeästi oma persoonansa. Lehmiä ja kanejakin meillä on, muttei niihin koskaan tullut samanlaista kiintymystä, vaikka hellä niitäkin kohtaan opetettiin olemaan.

Omia koiria ja kissoja olen surrut yhtä kauan kuin poismenneitä ystäviä. En osaa ajatella, että ihminen on eläintä tärkeämpi. Ollaan onneksi miehen kanssa molemmat tällaisia niin sovitaan hyvin yhteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi jumaliste. Meillä on ollut lemmikkejä viim. 40 vuotta 1- 18 vuotiaaksi eläneitä. Ei niitä nyt surra kuin max. 2 pv.

Elämä on sellaista; luojan luomia syntyy ja kuolee. Niin, hankkikaa itsellenne se elämä nyt. Ettei tarvi jonkun kissan tai koiran perään ruikuttaa kuukausikaupalla. 

Ymärrän tuonkin näkökannan. Mutta nyt täytyy  muistaa minkä osan elämästä tuo lemmikki on täyttäny. Kun asuimme maalla niin eläimiin ei syntynyt samanlaista suhdetta. Ne oli lemmekkejä kyllä. Mutta kissa oli suurimman osan ajasta ulkona. Kävi sisällä syömässä ja lepäämässä. Koirat oli myös ulkona ympäri vuoden. Ne oli mukana metällä, kalassa ja marjassa. Mutta ei niiden kanssa vietetty samalla lailla aikaa kuin vietetään kerrostalossa tai omakotitalossa asuessa. Silloin ne on lemmikkieläimiä. Maaseudulla ne on samalla lailla hyötyeläimiä kuten lehmät tai lampaat. Kuulostaa varmaan jostain kylmältä, mutta koiralla oli oma tehtävä mitä varten se taloon otettiin. Samoin kissalla. Nykyisin monelle kissa tai koira korvaa lapsen, puolison ja ystävät. Ja silloin menetys varmasti tuntuu paljon kovemmalta. Maalla asuessa myös siihen oli asennoitunut eri lailla ja siihen tottuu että eläimen ikä on ihmisen ikään nähden rajallisempi. Kun kissa tai koira sairastui niin se lopetettiin. Ei sitä kuletettu röntkeneissä tai verikokeissa ja syötetty lääkkeitä. Hankittiin toinen tilalle.

Mutta joka tapauksessa. Annetaan heidän surra jotka rakastivat eläintään yli kaiken. Suru loppuu suremalla ja ajan kanssa.

Juuri näin. Maalla osataan elämään(kin) suhtautua realistisemmin ja normaalisti.

Onhan sekin realismia, että se koira rakastaa omistajaansa ja pitää ihmislaumaansa niin arvossa, että kuolisi sen puolesta. Koiran kuolema on normaalia, mutta kylmä ihminen minusta ei sure sitä, vaikka kuinka yrittäisi sen verhota järkevyyteen. Ei suru tarkoita sitä, ettei mikään elämässä menisi eteenpäin vaan sen tunteminen on yhtälailla tärkeä osa normaalia elämää. T. Maalaisemäntä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi kiesus teidän kanssa.. Minä teen töitä eläinten kanssa ja viimeksi eilen lopetin yhden.. Surinko? Kyllä, ehkä sen pari tuntia ja se siitä, minä en voinut muuta. 

Lemmikkejäkin meillä on, mutta kun aika tulee niin lopetan ne samalla tavalla kuin muutkin.. Se on elämää. Eläinten kohdalla lopettaminen on joskus suurinta rakkautta, mitä niitä kohtaan voi antaa. Ei eläin ymmärrä kipua ja sen kuuluu olla aktiivinen ja liikkuva. Joskus on vain parempi ymmärtää.. 

Kannattaa hakeutua ihmisten kanssa tekemisiin ja kiintyä heihin jos eläimestä luopumista ei kestä.

Jokainen meistä vain kuolee joskus..

Kiintyminen, syvällinen kiintyminen on sinulle ilmeisesti suhteellisen vieras käsite. Sekä sekin, että ihmiset ovat kuin ovatkin erilaisia, jopa tässäkin asiassa. Kun nyt kerran hyökkäsit tänne ivaamaan ja pätemään, niin kuule otan osaa, mahtaa olla raskasta olla noin tunteeton, eli läpeensä sairas. Olet kova ja vastenmielinen.

Kiintyminen?? Onkohan nyt kaikki palikat kohdallaan. Minä kiinnyn ja teen kaikkeni noiden eläinten eteen, mutta en voi mitenkään jokaisen perään itkeä kuukausi kaupalla, koska siinä menisi jo järkikin. 

Minusta on tärkeintä antaa eläimelle arvokas ja sen lajille tyypillinen elämä. On tilaa, seuraa ja ruokaa..  Eläin voi hyvin. Jos eläin sairastuu, sitä autetaan parhaan tietämyksen mukaan ja sitten jos keinot loppuvat se lopetetaan. Kipua ei pitkitetä ja se lääkitään asianmukaisesti heti, eikä viiveellä. Mutta jos eläimen elämä on kärsimystä on se silloin parasta lopettaa. 

Minä ymmärrän elämän realiteetit, mitkä saattavat monelta olla hukassa. En hyväksy elämän keinotekoista pitkittämistä sen paremmin eläimillä kuin ihmisilläkään. Jos on toivetta paranemisesta siihen pitää panostaa, mutta jos ei, niin loppu ajasta on vain tehtävä paras mahdollinen, jos siihen ei pysty on parasta luopua. 

Aloittaja kaipaa vielä eläintään kuukausien päästä ja itkee edelleen..ehkä hän on masentunut, sillä normaalia tuo tuskin on, olipa surutyön kohde mikä tahansa. Ja kyllä minäkin kaipaan edelleen kissaani, joka eli 19, 5 vuotiaaksi ja rakasta koiraani, mutta en itke..kaipaan vain. 

Mutta minun on koottava itseni aina tilanteessa kuin tilanteessa, koska eläimet on hoidettava ja siinä pitää olla tarkkana, ettei niistä yksikään kärsi tai jää huomiotta. 

Ja siitä olen erittäin huolissani, että eläin nostetaan jalustalle ja inhimillistetään liiaksi. Näitä on tuolla Apulan palstalla sitten tarjolla jopa ilmaiseksi, kun sen kanssa ei vain kukaan pärjää.. Onko siinä tehty oikein vai olisiko sittenkin pitänyt olla sen isäntä..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi kiesus teidän kanssa.. Minä teen töitä eläinten kanssa ja viimeksi eilen lopetin yhden.. Surinko? Kyllä, ehkä sen pari tuntia ja se siitä, minä en voinut muuta. 

Lemmikkejäkin meillä on, mutta kun aika tulee niin lopetan ne samalla tavalla kuin muutkin.. Se on elämää. Eläinten kohdalla lopettaminen on joskus suurinta rakkautta, mitä niitä kohtaan voi antaa. Ei eläin ymmärrä kipua ja sen kuuluu olla aktiivinen ja liikkuva. Joskus on vain parempi ymmärtää.. 

Kannattaa hakeutua ihmisten kanssa tekemisiin ja kiintyä heihin jos eläimestä luopumista ei kestä.

Jokainen meistä vain kuolee joskus..

Kiintyminen, syvällinen kiintyminen on sinulle ilmeisesti suhteellisen vieras käsite. Sekä sekin, että ihmiset ovat kuin ovatkin erilaisia, jopa tässäkin asiassa. Kun nyt kerran hyökkäsit tänne ivaamaan ja pätemään, niin kuule otan osaa, mahtaa olla raskasta olla noin tunteeton, eli läpeensä sairas. Olet kova ja vastenmielinen.

En näe kirjoittajaa vastenmielisenä enkä sairaana. Hänelle eläimet on eriasia kuin sinulle. Kirjoitinkin jo aiemmin että maalla esimerkiksi eläimeen ei kiinnytä samalla lailla kuin kaupungissa. Eikä siinä ole mitään pahaa tai sairasta. Minä ajattelin aivan samoin kun muutin maalle asumaan nurikkona. Itkin koiran perään kun se lopetettiin. Mutta vuosin myötä tilanne muuttui. Kun sitten muutettiin kaupunkiin ja hankittiin koira, tuli siitä läheisempi ja rakkaampi kuin ne maalla olleet koirat myös puolisolleni.