Ja mäin elintasoni putosi kun lehmänhäntä

Minulla oli nuorempana hyvä työpaikka, perintönä saatu vanha kotitalo maalta kesämökin virkaa täyttämässä ja rivitalokaksio, josta melkein puolet maksettuna. Tapasin tulevan exäni vähän ennen kolmeakymppiä ja muutettiin yhteen. Exä opiskeli, joten pari ensimmäistä vuotta meni lähinnä minun tuloillani. Valmistumisen jälkeen exä perusti firman, joka kuopattiin 3 vuotta perustamisen jälkeen tuottamattomana eli yrittäjäaika elettiin minun palkallani. Exä lähti taas neljäksi vuodeksi opiskelemaan ja se aika elettiin lähinnä minun palkallani. Hänen valmistumisen jälkeen muutettiin ja myin rivarin. Mentiin naimisiin ja ostettiin omakotitalo yhteisiin nimiin, vaikka rivarista saadut rahat olivat kyllä se isoin potti.

Exä kävi seuraavan kahdeksan vuoden aikana noin 4 vuotta töissä, mutta siitä palkasta ei nähty vilaustakaan talon lyhennyksissä tai muissa yhteisissä menoissa, lukuunottamatta satunnaisia kaupassakäyntejä. Onneksi hoiti kuitenkin perheeseen ilmaantunutta jälkikasvua. Ajattelin, että exän patoontunut ostostarve tulee kohta tyydytettyä ja päästään rahoittamaan yhteistä tulevaisuutta. Ajattelin väärin. Exäni alkoi ihmetellä, kuinka tuttavapariskunnilla oli uusia autoja ja he rakentelivat uusia omakotitaloja, miksei meillä ole varaa kun minä kuitenkin olen todella hyväpalkkaisessa hommassa. Mitkään vihjaukset siihen, että minä olen yksin maksanut taloa ja autoja (pitihän exälläkin olla oma), eikä rahkeet yhdellä palkalla vain riitä enempään. Exä halusi eron, kun olin muuttunut niin tylsäksikin.

Dadaa, eipä ollut aikanaan kirjailtu avioehtoa. Vanhaa kotitaloani halusin suojella jo senkin takia että suvulla on kokoontumispaikka, joten sitä en halunnut luovuttaa exälle. Omakotitaloa ei saatu myytyä, exä ei saanut lainaa lunastaa sitä, joten lunastin senkin. Autoista toinen myytiin, toinen meni exälle. Minä jouduin ottamaan 100 00 € lainaa lisää, että sain exän lunastettua pois eli jouduin maksamaan 100 000 taloista ja maista, jotka olin jo kerran ostanut, lisäksi vielä entinen talolaina siirtyi nimellisesti yksin minulle mutta yksinhän olin sitä aina ennenkin maksanut. Ja autoakaan minulla ei enää ollut, vaikka kaksi sellaista olin velattomaksi maksanut.

Minulla on hyvät tulot, mutta velkaa noin 200 000, niin ettei käteen jää mitään. Talon arvo tippui rutkasti, kun naapuritontille rakennettiin kaavamuutoksella jätteiden hyödyntämislaitos (=kaatopaikka!) viime vuonna, vastustuksesta huolimatta. Omaisuuden arvo tippui alle velkamäärän samalla iskulla. 

Exä on viidessä vuodessa humannut tuon osituksessa saamansa 100 t€, asuu vuokralla ja myynyt autonkin, kun rahat loppu. Ja laittaa tekstareita, että voisinko ostaa polkupyörää, tietokonetta, telkkaria, pleikkaria ja milloin mitäkin lapselle, kun olen niin hyvätuloinenkin. Onneksi tänä vuonna pääsin vielä maksamaan solidaarisuusveroakin, ettei tarvitse taas seuraavaan kymmeneen vuoteen miettiä mitään matkoja tai huvituksia.

Tämän yhteiskunnan säännöt on tehty tosiaankin jakamaan vain rahat, joita osa tienaa ja toinen osa tuhlaa. Esimerkiksi avioliiton jälkeen tehtävä ositus perustuu johonkin 1800 -luvun ajatukseen, että mies elättää ja nainen hoitaa kotia, jolloin erossa kaikki tasataan. Mutta kun asiat on vuosisatojen myötä muuttuneet. Nyt tuo ei ole kuin tulontasausta, monesti vielä aiheettomastikin. Minä olen oppirahani maksanut suurinpiirtein siinä vaiheessa kun pääsen eläkkeelle eli olen kuitenkin hyväosainen. Sääliksi käy joitain muita. 

Älä osta perheasuntoa, osta iso yksiö tai pieni kaksio, jos rahkeet riittää. Lainan saat maksettua vuokratuloilla, ja jos hyvin käy jää vielä jotain yli.

Hanki toinen työ, jos siis teet nyt vaan osa-aikaista. Mieluiten tietysti joku joustava homma, jonka voit hoitaa kun lapset ovat isällä.

Hanki varakas mies tai uusi, paremmin palkattu työ.

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli nuorempana hyvä työpaikka, perintönä saatu vanha kotitalo maalta kesämökin virkaa täyttämässä ja rivitalokaksio, josta melkein puolet maksettuna. Tapasin tulevan exäni vähän ennen kolmeakymppiä ja muutettiin yhteen. Exä opiskeli, joten pari ensimmäistä vuotta meni lähinnä minun tuloillani. Valmistumisen jälkeen exä perusti firman, joka kuopattiin 3 vuotta perustamisen jälkeen tuottamattomana eli yrittäjäaika elettiin minun palkallani. Exä lähti taas neljäksi vuodeksi opiskelemaan ja se aika elettiin lähinnä minun palkallani. Hänen valmistumisen jälkeen muutettiin ja myin rivarin. Mentiin naimisiin ja ostettiin omakotitalo yhteisiin nimiin, vaikka rivarista saadut rahat olivat kyllä se isoin potti.

Exä kävi seuraavan kahdeksan vuoden aikana noin 4 vuotta töissä, mutta siitä palkasta ei nähty vilaustakaan talon lyhennyksissä tai muissa yhteisissä menoissa, lukuunottamatta satunnaisia kaupassakäyntejä. Onneksi hoiti kuitenkin perheeseen ilmaantunutta jälkikasvua. Ajattelin, että exän patoontunut ostostarve tulee kohta tyydytettyä ja päästään rahoittamaan yhteistä tulevaisuutta. Ajattelin väärin. Exäni alkoi ihmetellä, kuinka tuttavapariskunnilla oli uusia autoja ja he rakentelivat uusia omakotitaloja, miksei meillä ole varaa kun minä kuitenkin olen todella hyväpalkkaisessa hommassa. Mitkään vihjaukset siihen, että minä olen yksin maksanut taloa ja autoja (pitihän exälläkin olla oma), eikä rahkeet yhdellä palkalla vain riitä enempään. Exä halusi eron, kun olin muuttunut niin tylsäksikin.

Dadaa, eipä ollut aikanaan kirjailtu avioehtoa. Vanhaa kotitaloani halusin suojella jo senkin takia että suvulla on kokoontumispaikka, joten sitä en halunnut luovuttaa exälle. Omakotitaloa ei saatu myytyä, exä ei saanut lainaa lunastaa sitä, joten lunastin senkin. Autoista toinen myytiin, toinen meni exälle. Minä jouduin ottamaan 100 00 € lainaa lisää, että sain exän lunastettua pois eli jouduin maksamaan 100 000 taloista ja maista, jotka olin jo kerran ostanut, lisäksi vielä entinen talolaina siirtyi nimellisesti yksin minulle mutta yksinhän olin sitä aina ennenkin maksanut. Ja autoakaan minulla ei enää ollut, vaikka kaksi sellaista olin velattomaksi maksanut.

Minulla on hyvät tulot, mutta velkaa noin 200 000, niin ettei käteen jää mitään. Talon arvo tippui rutkasti, kun naapuritontille rakennettiin kaavamuutoksella jätteiden hyödyntämislaitos (=kaatopaikka!) viime vuonna, vastustuksesta huolimatta. Omaisuuden arvo tippui alle velkamäärän samalla iskulla. 

Exä on viidessä vuodessa humannut tuon osituksessa saamansa 100 t€, asuu vuokralla ja myynyt autonkin, kun rahat loppu. Ja laittaa tekstareita, että voisinko ostaa polkupyörää, tietokonetta, telkkaria, pleikkaria ja milloin mitäkin lapselle, kun olen niin hyvätuloinenkin. Onneksi tänä vuonna pääsin vielä maksamaan solidaarisuusveroakin, ettei tarvitse taas seuraavaan kymmeneen vuoteen miettiä mitään matkoja tai huvituksia.

Tämän yhteiskunnan säännöt on tehty tosiaankin jakamaan vain rahat, joita osa tienaa ja toinen osa tuhlaa. Esimerkiksi avioliiton jälkeen tehtävä ositus perustuu johonkin 1800 -luvun ajatukseen, että mies elättää ja nainen hoitaa kotia, jolloin erossa kaikki tasataan. Mutta kun asiat on vuosisatojen myötä muuttuneet. Nyt tuo ei ole kuin tulontasausta, monesti vielä aiheettomastikin. Minä olen oppirahani maksanut suurinpiirtein siinä vaiheessa kun pääsen eläkkeelle eli olen kuitenkin hyväosainen. Sääliksi käy joitain muita. 

Olisit myös voinut vaan kirjoittaa: olin tyhmä, en vaatinut avioehtoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli nuorempana hyvä työpaikka, perintönä saatu vanha kotitalo maalta kesämökin virkaa täyttämässä ja rivitalokaksio, josta melkein puolet maksettuna. Tapasin tulevan exäni vähän ennen kolmeakymppiä ja muutettiin yhteen. Exä opiskeli, joten pari ensimmäistä vuotta meni lähinnä minun tuloillani. Valmistumisen jälkeen exä perusti firman, joka kuopattiin 3 vuotta perustamisen jälkeen tuottamattomana eli yrittäjäaika elettiin minun palkallani. Exä lähti taas neljäksi vuodeksi opiskelemaan ja se aika elettiin lähinnä minun palkallani. Hänen valmistumisen jälkeen muutettiin ja myin rivarin. Mentiin naimisiin ja ostettiin omakotitalo yhteisiin nimiin, vaikka rivarista saadut rahat olivat kyllä se isoin potti.

Exä kävi seuraavan kahdeksan vuoden aikana noin 4 vuotta töissä, mutta siitä palkasta ei nähty vilaustakaan talon lyhennyksissä tai muissa yhteisissä menoissa, lukuunottamatta satunnaisia kaupassakäyntejä. Onneksi hoiti kuitenkin perheeseen ilmaantunutta jälkikasvua. Ajattelin, että exän patoontunut ostostarve tulee kohta tyydytettyä ja päästään rahoittamaan yhteistä tulevaisuutta. Ajattelin väärin. Exäni alkoi ihmetellä, kuinka tuttavapariskunnilla oli uusia autoja ja he rakentelivat uusia omakotitaloja, miksei meillä ole varaa kun minä kuitenkin olen todella hyväpalkkaisessa hommassa. Mitkään vihjaukset siihen, että minä olen yksin maksanut taloa ja autoja (pitihän exälläkin olla oma), eikä rahkeet yhdellä palkalla vain riitä enempään. Exä halusi eron, kun olin muuttunut niin tylsäksikin.

Dadaa, eipä ollut aikanaan kirjailtu avioehtoa. Vanhaa kotitaloani halusin suojella jo senkin takia että suvulla on kokoontumispaikka, joten sitä en halunnut luovuttaa exälle. Omakotitaloa ei saatu myytyä, exä ei saanut lainaa lunastaa sitä, joten lunastin senkin. Autoista toinen myytiin, toinen meni exälle. Minä jouduin ottamaan 100 00 € lainaa lisää, että sain exän lunastettua pois eli jouduin maksamaan 100 000 taloista ja maista, jotka olin jo kerran ostanut, lisäksi vielä entinen talolaina siirtyi nimellisesti yksin minulle mutta yksinhän olin sitä aina ennenkin maksanut. Ja autoakaan minulla ei enää ollut, vaikka kaksi sellaista olin velattomaksi maksanut.

Minulla on hyvät tulot, mutta velkaa noin 200 000, niin ettei käteen jää mitään. Talon arvo tippui rutkasti, kun naapuritontille rakennettiin kaavamuutoksella jätteiden hyödyntämislaitos (=kaatopaikka!) viime vuonna, vastustuksesta huolimatta. Omaisuuden arvo tippui alle velkamäärän samalla iskulla. 

Exä on viidessä vuodessa humannut tuon osituksessa saamansa 100 t€, asuu vuokralla ja myynyt autonkin, kun rahat loppu. Ja laittaa tekstareita, että voisinko ostaa polkupyörää, tietokonetta, telkkaria, pleikkaria ja milloin mitäkin lapselle, kun olen niin hyvätuloinenkin. Onneksi tänä vuonna pääsin vielä maksamaan solidaarisuusveroakin, ettei tarvitse taas seuraavaan kymmeneen vuoteen miettiä mitään matkoja tai huvituksia.

Tämän yhteiskunnan säännöt on tehty tosiaankin jakamaan vain rahat, joita osa tienaa ja toinen osa tuhlaa. Esimerkiksi avioliiton jälkeen tehtävä ositus perustuu johonkin 1800 -luvun ajatukseen, että mies elättää ja nainen hoitaa kotia, jolloin erossa kaikki tasataan. Mutta kun asiat on vuosisatojen myötä muuttuneet. Nyt tuo ei ole kuin tulontasausta, monesti vielä aiheettomastikin. Minä olen oppirahani maksanut suurinpiirtein siinä vaiheessa kun pääsen eläkkeelle eli olen kuitenkin hyväosainen. Sääliksi käy joitain muita. 

Olisit myös voinut vaan kirjoittaa: olin tyhmä, en vaatinut avioehtoa.

Olin rakastunut (ja tyhmä), en vaatinut avioehtoa.

Vierailija kirjoitti:

Joopajoo1 kirjoitti:

Minne jäi sinun osuus asunnoista? Hävisi taivaan tuuliin?

Osuus mistä? Tuskin heillä oli muuta kuin velkaa.

Asunnon ostamiseen vaaditaan yleensä 10-30% omaa rahaa. Siihen päälle vuosien lainanlyhennykset, joten olisi oletettavaa että siitä perheasunnosta oli maksettu eron aikaan vähintään 30-40%. Helsingin hinnoilla se tehnee ainakin 100 000 euroa, josta ap:lle puolet. Vähintään 50 tonnia hukkui siis jonnekin että hupsista vaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli nuorempana hyvä työpaikka, perintönä saatu vanha kotitalo maalta kesämökin virkaa täyttämässä ja rivitalokaksio, josta melkein puolet maksettuna. Tapasin tulevan exäni vähän ennen kolmeakymppiä ja muutettiin yhteen. Exä opiskeli, joten pari ensimmäistä vuotta meni lähinnä minun tuloillani. Valmistumisen jälkeen exä perusti firman, joka kuopattiin 3 vuotta perustamisen jälkeen tuottamattomana eli yrittäjäaika elettiin minun palkallani. Exä lähti taas neljäksi vuodeksi opiskelemaan ja se aika elettiin lähinnä minun palkallani. Hänen valmistumisen jälkeen muutettiin ja myin rivarin. Mentiin naimisiin ja ostettiin omakotitalo yhteisiin nimiin, vaikka rivarista saadut rahat olivat kyllä se isoin potti.

Exä kävi seuraavan kahdeksan vuoden aikana noin 4 vuotta töissä, mutta siitä palkasta ei nähty vilaustakaan talon lyhennyksissä tai muissa yhteisissä menoissa, lukuunottamatta satunnaisia kaupassakäyntejä. Onneksi hoiti kuitenkin perheeseen ilmaantunutta jälkikasvua. Ajattelin, että exän patoontunut ostostarve tulee kohta tyydytettyä ja päästään rahoittamaan yhteistä tulevaisuutta. Ajattelin väärin. Exäni alkoi ihmetellä, kuinka tuttavapariskunnilla oli uusia autoja ja he rakentelivat uusia omakotitaloja, miksei meillä ole varaa kun minä kuitenkin olen todella hyväpalkkaisessa hommassa. Mitkään vihjaukset siihen, että minä olen yksin maksanut taloa ja autoja (pitihän exälläkin olla oma), eikä rahkeet yhdellä palkalla vain riitä enempään. Exä halusi eron, kun olin muuttunut niin tylsäksikin.

Dadaa, eipä ollut aikanaan kirjailtu avioehtoa. Vanhaa kotitaloani halusin suojella jo senkin takia että suvulla on kokoontumispaikka, joten sitä en halunnut luovuttaa exälle. Omakotitaloa ei saatu myytyä, exä ei saanut lainaa lunastaa sitä, joten lunastin senkin. Autoista toinen myytiin, toinen meni exälle. Minä jouduin ottamaan 100 00 € lainaa lisää, että sain exän lunastettua pois eli jouduin maksamaan 100 000 taloista ja maista, jotka olin jo kerran ostanut, lisäksi vielä entinen talolaina siirtyi nimellisesti yksin minulle mutta yksinhän olin sitä aina ennenkin maksanut. Ja autoakaan minulla ei enää ollut, vaikka kaksi sellaista olin velattomaksi maksanut.

Minulla on hyvät tulot, mutta velkaa noin 200 000, niin ettei käteen jää mitään. Talon arvo tippui rutkasti, kun naapuritontille rakennettiin kaavamuutoksella jätteiden hyödyntämislaitos (=kaatopaikka!) viime vuonna, vastustuksesta huolimatta. Omaisuuden arvo tippui alle velkamäärän samalla iskulla. 

Exä on viidessä vuodessa humannut tuon osituksessa saamansa 100 t€, asuu vuokralla ja myynyt autonkin, kun rahat loppu. Ja laittaa tekstareita, että voisinko ostaa polkupyörää, tietokonetta, telkkaria, pleikkaria ja milloin mitäkin lapselle, kun olen niin hyvätuloinenkin. Onneksi tänä vuonna pääsin vielä maksamaan solidaarisuusveroakin, ettei tarvitse taas seuraavaan kymmeneen vuoteen miettiä mitään matkoja tai huvituksia.

Tämän yhteiskunnan säännöt on tehty tosiaankin jakamaan vain rahat, joita osa tienaa ja toinen osa tuhlaa. Esimerkiksi avioliiton jälkeen tehtävä ositus perustuu johonkin 1800 -luvun ajatukseen, että mies elättää ja nainen hoitaa kotia, jolloin erossa kaikki tasataan. Mutta kun asiat on vuosisatojen myötä muuttuneet. Nyt tuo ei ole kuin tulontasausta, monesti vielä aiheettomastikin. Minä olen oppirahani maksanut suurinpiirtein siinä vaiheessa kun pääsen eläkkeelle eli olen kuitenkin hyväosainen. Sääliksi käy joitain muita. 

Olisit myös voinut vaan kirjoittaa: olin tyhmä, en vaatinut avioehtoa.

Olin rakastunut (ja tyhmä), en vaatinut avioehtoa.

Nythän se on myöhäistä itkeä, mutta kyllä olisi pitänyt tuosta puolisosta huomata jo ihan alussa, että häntä ei kiinnosta rahan hankkiminen, mutta tuhlaaminen sitä enemmän. Ihan menee siis tyhmyyden piikkiin, eikä vika ole säännöissä, vaan siinä, joka sen avioliiton tuhlurin kanssa solmi. Ne säännöt kun sallivat myös sen avioehdon tekemisen (ja myös sen, ettei ylipäätään mennä naimisiin). Ei kannata syytellä ketään muuta kuin itseään - se ken ei omaa osuuttaan tapahtumiin ymmärrä, toistaa samoja virheitä yhä uudestaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli nuorempana hyvä työpaikka, perintönä saatu vanha kotitalo maalta kesämökin virkaa täyttämässä ja rivitalokaksio, josta melkein puolet maksettuna. Tapasin tulevan exäni vähän ennen kolmeakymppiä ja muutettiin yhteen. Exä opiskeli, joten pari ensimmäistä vuotta meni lähinnä minun tuloillani. Valmistumisen jälkeen exä perusti firman, joka kuopattiin 3 vuotta perustamisen jälkeen tuottamattomana eli yrittäjäaika elettiin minun palkallani. Exä lähti taas neljäksi vuodeksi opiskelemaan ja se aika elettiin lähinnä minun palkallani. Hänen valmistumisen jälkeen muutettiin ja myin rivarin. Mentiin naimisiin ja ostettiin omakotitalo yhteisiin nimiin, vaikka rivarista saadut rahat olivat kyllä se isoin potti.

Exä kävi seuraavan kahdeksan vuoden aikana noin 4 vuotta töissä, mutta siitä palkasta ei nähty vilaustakaan talon lyhennyksissä tai muissa yhteisissä menoissa, lukuunottamatta satunnaisia kaupassakäyntejä. Onneksi hoiti kuitenkin perheeseen ilmaantunutta jälkikasvua. Ajattelin, että exän patoontunut ostostarve tulee kohta tyydytettyä ja päästään rahoittamaan yhteistä tulevaisuutta. Ajattelin väärin. Exäni alkoi ihmetellä, kuinka tuttavapariskunnilla oli uusia autoja ja he rakentelivat uusia omakotitaloja, miksei meillä ole varaa kun minä kuitenkin olen todella hyväpalkkaisessa hommassa. Mitkään vihjaukset siihen, että minä olen yksin maksanut taloa ja autoja (pitihän exälläkin olla oma), eikä rahkeet yhdellä palkalla vain riitä enempään. Exä halusi eron, kun olin muuttunut niin tylsäksikin.

Dadaa, eipä ollut aikanaan kirjailtu avioehtoa. Vanhaa kotitaloani halusin suojella jo senkin takia että suvulla on kokoontumispaikka, joten sitä en halunnut luovuttaa exälle. Omakotitaloa ei saatu myytyä, exä ei saanut lainaa lunastaa sitä, joten lunastin senkin. Autoista toinen myytiin, toinen meni exälle. Minä jouduin ottamaan 100 00 € lainaa lisää, että sain exän lunastettua pois eli jouduin maksamaan 100 000 taloista ja maista, jotka olin jo kerran ostanut, lisäksi vielä entinen talolaina siirtyi nimellisesti yksin minulle mutta yksinhän olin sitä aina ennenkin maksanut. Ja autoakaan minulla ei enää ollut, vaikka kaksi sellaista olin velattomaksi maksanut.

Minulla on hyvät tulot, mutta velkaa noin 200 000, niin ettei käteen jää mitään. Talon arvo tippui rutkasti, kun naapuritontille rakennettiin kaavamuutoksella jätteiden hyödyntämislaitos (=kaatopaikka!) viime vuonna, vastustuksesta huolimatta. Omaisuuden arvo tippui alle velkamäärän samalla iskulla. 

Exä on viidessä vuodessa humannut tuon osituksessa saamansa 100 t€, asuu vuokralla ja myynyt autonkin, kun rahat loppu. Ja laittaa tekstareita, että voisinko ostaa polkupyörää, tietokonetta, telkkaria, pleikkaria ja milloin mitäkin lapselle, kun olen niin hyvätuloinenkin. Onneksi tänä vuonna pääsin vielä maksamaan solidaarisuusveroakin, ettei tarvitse taas seuraavaan kymmeneen vuoteen miettiä mitään matkoja tai huvituksia.

Tämän yhteiskunnan säännöt on tehty tosiaankin jakamaan vain rahat, joita osa tienaa ja toinen osa tuhlaa. Esimerkiksi avioliiton jälkeen tehtävä ositus perustuu johonkin 1800 -luvun ajatukseen, että mies elättää ja nainen hoitaa kotia, jolloin erossa kaikki tasataan. Mutta kun asiat on vuosisatojen myötä muuttuneet. Nyt tuo ei ole kuin tulontasausta, monesti vielä aiheettomastikin. Minä olen oppirahani maksanut suurinpiirtein siinä vaiheessa kun pääsen eläkkeelle eli olen kuitenkin hyväosainen. Sääliksi käy joitain muita. 

Olisit myös voinut vaan kirjoittaa: olin tyhmä, en vaatinut avioehtoa.

Tuon pitkän kirjoituksen loppuosa ja tämä siihen liittyvä kommentti pistää kyllä miettimään, että onko todellakin niin että vain erillisellä sopimuksella (avioehto) voidaan kohtuus turvata? Eikös se pitäisi olla toisinpäin eli että kohtuus olisi lähtökohta avioliitossakin, sopimuksilla siihen poikkeus? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli nuorempana hyvä työpaikka, perintönä saatu vanha kotitalo maalta kesämökin virkaa täyttämässä ja rivitalokaksio, josta melkein puolet maksettuna. Tapasin tulevan exäni vähän ennen kolmeakymppiä ja muutettiin yhteen. Exä opiskeli, joten pari ensimmäistä vuotta meni lähinnä minun tuloillani. Valmistumisen jälkeen exä perusti firman, joka kuopattiin 3 vuotta perustamisen jälkeen tuottamattomana eli yrittäjäaika elettiin minun palkallani. Exä lähti taas neljäksi vuodeksi opiskelemaan ja se aika elettiin lähinnä minun palkallani. Hänen valmistumisen jälkeen muutettiin ja myin rivarin. Mentiin naimisiin ja ostettiin omakotitalo yhteisiin nimiin, vaikka rivarista saadut rahat olivat kyllä se isoin potti.

Exä kävi seuraavan kahdeksan vuoden aikana noin 4 vuotta töissä, mutta siitä palkasta ei nähty vilaustakaan talon lyhennyksissä tai muissa yhteisissä menoissa, lukuunottamatta satunnaisia kaupassakäyntejä. Onneksi hoiti kuitenkin perheeseen ilmaantunutta jälkikasvua. Ajattelin, että exän patoontunut ostostarve tulee kohta tyydytettyä ja päästään rahoittamaan yhteistä tulevaisuutta. Ajattelin väärin. Exäni alkoi ihmetellä, kuinka tuttavapariskunnilla oli uusia autoja ja he rakentelivat uusia omakotitaloja, miksei meillä ole varaa kun minä kuitenkin olen todella hyväpalkkaisessa hommassa. Mitkään vihjaukset siihen, että minä olen yksin maksanut taloa ja autoja (pitihän exälläkin olla oma), eikä rahkeet yhdellä palkalla vain riitä enempään. Exä halusi eron, kun olin muuttunut niin tylsäksikin.

Dadaa, eipä ollut aikanaan kirjailtu avioehtoa. Vanhaa kotitaloani halusin suojella jo senkin takia että suvulla on kokoontumispaikka, joten sitä en halunnut luovuttaa exälle. Omakotitaloa ei saatu myytyä, exä ei saanut lainaa lunastaa sitä, joten lunastin senkin. Autoista toinen myytiin, toinen meni exälle. Minä jouduin ottamaan 100 00 € lainaa lisää, että sain exän lunastettua pois eli jouduin maksamaan 100 000 taloista ja maista, jotka olin jo kerran ostanut, lisäksi vielä entinen talolaina siirtyi nimellisesti yksin minulle mutta yksinhän olin sitä aina ennenkin maksanut. Ja autoakaan minulla ei enää ollut, vaikka kaksi sellaista olin velattomaksi maksanut.

Minulla on hyvät tulot, mutta velkaa noin 200 000, niin ettei käteen jää mitään. Talon arvo tippui rutkasti, kun naapuritontille rakennettiin kaavamuutoksella jätteiden hyödyntämislaitos (=kaatopaikka!) viime vuonna, vastustuksesta huolimatta. Omaisuuden arvo tippui alle velkamäärän samalla iskulla. 

Exä on viidessä vuodessa humannut tuon osituksessa saamansa 100 t€, asuu vuokralla ja myynyt autonkin, kun rahat loppu. Ja laittaa tekstareita, että voisinko ostaa polkupyörää, tietokonetta, telkkaria, pleikkaria ja milloin mitäkin lapselle, kun olen niin hyvätuloinenkin. Onneksi tänä vuonna pääsin vielä maksamaan solidaarisuusveroakin, ettei tarvitse taas seuraavaan kymmeneen vuoteen miettiä mitään matkoja tai huvituksia.

Tämän yhteiskunnan säännöt on tehty tosiaankin jakamaan vain rahat, joita osa tienaa ja toinen osa tuhlaa. Esimerkiksi avioliiton jälkeen tehtävä ositus perustuu johonkin 1800 -luvun ajatukseen, että mies elättää ja nainen hoitaa kotia, jolloin erossa kaikki tasataan. Mutta kun asiat on vuosisatojen myötä muuttuneet. Nyt tuo ei ole kuin tulontasausta, monesti vielä aiheettomastikin. Minä olen oppirahani maksanut suurinpiirtein siinä vaiheessa kun pääsen eläkkeelle eli olen kuitenkin hyväosainen. Sääliksi käy joitain muita. 

Olisit myös voinut vaan kirjoittaa: olin tyhmä, en vaatinut avioehtoa.

Olin rakastunut (ja tyhmä), en vaatinut avioehtoa.

Luuletko, että me joilla on avioehto ei oltu rakastuneita? Sä olit rakastunut ja tyhmä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joopajoo1 kirjoitti:

Minne jäi sinun osuus asunnoista? Hävisi taivaan tuuliin?

Osuus mistä? Tuskin heillä oli muuta kuin velkaa.

Asunnon ostamiseen vaaditaan yleensä 10-30% omaa rahaa. Siihen päälle vuosien lainanlyhennykset, joten olisi oletettavaa että siitä perheasunnosta oli maksettu eron aikaan vähintään 30-40%. Helsingin hinnoilla se tehnee ainakin 100 000 euroa, josta ap:lle puolet. Vähintään 50 tonnia hukkui siis jonnekin että hupsista vaan.

No ei oltu maksettu 30-40 prosenttia..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joopajoo1 kirjoitti:

Minne jäi sinun osuus asunnoista? Hävisi taivaan tuuliin?

Osuus mistä? Tuskin heillä oli muuta kuin velkaa.

Asunnon ostamiseen vaaditaan yleensä 10-30% omaa rahaa. Siihen päälle vuosien lainanlyhennykset, joten olisi oletettavaa että siitä perheasunnosta oli maksettu eron aikaan vähintään 30-40%. Helsingin hinnoilla se tehnee ainakin 100 000 euroa, josta ap:lle puolet. Vähintään 50 tonnia hukkui siis jonnekin että hupsista vaan.

Aiemmin sai kyllä lainaa lähes 100%. Ja lyhennysohjelma on voinut olla aika kevyt. Mutta apn olisi pitänyt keskeyttää hoitovapaa ja mennä takaisin töihin, jos ainoa pesämuna uhkaa kulua elämiseen.

Isäni opetti aikoinaan minulle, ainoalle tyttärelleen, että on itse hankittava ne "kultaharkkona" eli säästettävä itselle pahan päivän varalle. Opettakaa  tämä myös omille tyttärillenne.

Kun menin naimisiin, vuokrasin oman asuntoni (jonka olin yksiöstä kitkutellen säästänyt) pois ja jatkoimme yhteisessä asunnossa eroon asti. Ja sitten muutin takaisin omaan asuntoon. Koko ajan elin   säästäväisesti, vertailin jo opiskeluaikana  hintoja kaupassa, ei ravintolassa syömisiä ellei se ollut työtilaisuus, ei turhia matkoja,  ja säästin ja sijoitin. Auto oli työsuhdeauto. Töitä sain, koska olin rakentanut työpohjani todella vahvaksi (lisäopiskelin kaikki viikonloput), tein aina vähän ylimääräistä, olin ymmärtääkseni sopivan pidetty työssä ihan ihmisenäkin. Mutta joka aamu mietin varasuunnitelmia, jos käy huonosti, mitä teen. Opin, että pitää olla suunnitelma A ja suunnitelma B  ja C.  Sanoisin kaikille naisille, että tunne ei saa viedä voittoa järjestä. Säästä joka päivä vaikka viisi euroa (älä osta sitä lattea tai sipsipussia tai suklaalevyä) ja osta vaikka osakkeita tai laita tilille. Näin opit säästämisen mekanismin. Viime kädessä vain sinä olet ainoa, joka varmasti välittää sinusta. Kun oma pohja on vankka, voi säheltää tuolla elämässäkin ihan riittävästi ja silti turvallisuudentunteensa säilyttäen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli nuorempana hyvä työpaikka, perintönä saatu vanha kotitalo maalta kesämökin virkaa täyttämässä ja rivitalokaksio, josta melkein puolet maksettuna. Tapasin tulevan exäni vähän ennen kolmeakymppiä ja muutettiin yhteen. Exä opiskeli, joten pari ensimmäistä vuotta meni lähinnä minun tuloillani. Valmistumisen jälkeen exä perusti firman, joka kuopattiin 3 vuotta perustamisen jälkeen tuottamattomana eli yrittäjäaika elettiin minun palkallani. Exä lähti taas neljäksi vuodeksi opiskelemaan ja se aika elettiin lähinnä minun palkallani. Hänen valmistumisen jälkeen muutettiin ja myin rivarin. Mentiin naimisiin ja ostettiin omakotitalo yhteisiin nimiin, vaikka rivarista saadut rahat olivat kyllä se isoin potti.

Exä kävi seuraavan kahdeksan vuoden aikana noin 4 vuotta töissä, mutta siitä palkasta ei nähty vilaustakaan talon lyhennyksissä tai muissa yhteisissä menoissa, lukuunottamatta satunnaisia kaupassakäyntejä. Onneksi hoiti kuitenkin perheeseen ilmaantunutta jälkikasvua. Ajattelin, että exän patoontunut ostostarve tulee kohta tyydytettyä ja päästään rahoittamaan yhteistä tulevaisuutta. Ajattelin väärin. Exäni alkoi ihmetellä, kuinka tuttavapariskunnilla oli uusia autoja ja he rakentelivat uusia omakotitaloja, miksei meillä ole varaa kun minä kuitenkin olen todella hyväpalkkaisessa hommassa. Mitkään vihjaukset siihen, että minä olen yksin maksanut taloa ja autoja (pitihän exälläkin olla oma), eikä rahkeet yhdellä palkalla vain riitä enempään. Exä halusi eron, kun olin muuttunut niin tylsäksikin.

Dadaa, eipä ollut aikanaan kirjailtu avioehtoa. Vanhaa kotitaloani halusin suojella jo senkin takia että suvulla on kokoontumispaikka, joten sitä en halunnut luovuttaa exälle. Omakotitaloa ei saatu myytyä, exä ei saanut lainaa lunastaa sitä, joten lunastin senkin. Autoista toinen myytiin, toinen meni exälle. Minä jouduin ottamaan 100 00 € lainaa lisää, että sain exän lunastettua pois eli jouduin maksamaan 100 000 taloista ja maista, jotka olin jo kerran ostanut, lisäksi vielä entinen talolaina siirtyi nimellisesti yksin minulle mutta yksinhän olin sitä aina ennenkin maksanut. Ja autoakaan minulla ei enää ollut, vaikka kaksi sellaista olin velattomaksi maksanut.

Minulla on hyvät tulot, mutta velkaa noin 200 000, niin ettei käteen jää mitään. Talon arvo tippui rutkasti, kun naapuritontille rakennettiin kaavamuutoksella jätteiden hyödyntämislaitos (=kaatopaikka!) viime vuonna, vastustuksesta huolimatta. Omaisuuden arvo tippui alle velkamäärän samalla iskulla. 

Exä on viidessä vuodessa humannut tuon osituksessa saamansa 100 t€, asuu vuokralla ja myynyt autonkin, kun rahat loppu. Ja laittaa tekstareita, että voisinko ostaa polkupyörää, tietokonetta, telkkaria, pleikkaria ja milloin mitäkin lapselle, kun olen niin hyvätuloinenkin. Onneksi tänä vuonna pääsin vielä maksamaan solidaarisuusveroakin, ettei tarvitse taas seuraavaan kymmeneen vuoteen miettiä mitään matkoja tai huvituksia.

Tämän yhteiskunnan säännöt on tehty tosiaankin jakamaan vain rahat, joita osa tienaa ja toinen osa tuhlaa. Esimerkiksi avioliiton jälkeen tehtävä ositus perustuu johonkin 1800 -luvun ajatukseen, että mies elättää ja nainen hoitaa kotia, jolloin erossa kaikki tasataan. Mutta kun asiat on vuosisatojen myötä muuttuneet. Nyt tuo ei ole kuin tulontasausta, monesti vielä aiheettomastikin. Minä olen oppirahani maksanut suurinpiirtein siinä vaiheessa kun pääsen eläkkeelle eli olen kuitenkin hyväosainen. Sääliksi käy joitain muita. 

Olisit myös voinut vaan kirjoittaa: olin tyhmä, en vaatinut avioehtoa.

Olin rakastunut (ja tyhmä), en vaatinut avioehtoa.

Nythän se on myöhäistä itkeä, mutta kyllä olisi pitänyt tuosta puolisosta huomata jo ihan alussa, että häntä ei kiinnosta rahan hankkiminen, mutta tuhlaaminen sitä enemmän. Ihan menee siis tyhmyyden piikkiin, eikä vika ole säännöissä, vaan siinä, joka sen avioliiton tuhlurin kanssa solmi. Ne säännöt kun sallivat myös sen avioehdon tekemisen (ja myös sen, ettei ylipäätään mennä naimisiin). Ei kannata syytellä ketään muuta kuin itseään - se ken ei omaa osuuttaan tapahtumiin ymmärrä, toistaa samoja virheitä yhä uudestaan. 

Vielä kommentoin, vaikka tunnustan kyllä tyhmyyteni aikoinaan. Mutta tosiaankin suhteen alussa exä opiskeli ja oli hyvinkin ahkera. Opiskelun jälkeen perusti yrityksenkin eli yritti kyllä ja oli ahkera, liikeidea vain ei ollut kannattava. Kannustin vielä lopettamisen jälkeen opiskelemaan eli kaikki oli ok mallilla, vaikka siihen mennessä kaiken olin jo maksanutkin, toinenhan vasta kasasi loppuelämän eväitä. Ja naimisiin mentiin tuossa ajankohdassa eli oletin tuollaisen ahkeran ja yritteliään ihmisen osallistuvan heti kun rahkeet riittävät. Mutta kun lopulta sitten pääsi työelämään, jakaminen ei vain lähtenyt toimimaan toiseenkin suuntaan. Ja avioliiton päättäminenhän oli tehty oikeinkin kannustavaksi avioliittolain perusteella, nettosihan hän päätöksellään sata tonnia ja auton. Vähän kuin kysyttäisiin haluatko aloittaa elämäsi alusta, saat sata tonnia ja auton. Sinun tarvitsee vain erota ja taloushuolesi on ohi. Takaajana valtio.

Elintasoni parani kun heitin miehen menemään. Se kun kulutti enemmän kun toi. Ei se elareitakaan maksa lapsista, mutta saan ne Kelan kautta. Okei on oma palkkakin pikkuisen tässä noussut.

Onneksi sekä talo että siihen kohdistuva laina oli minun nimissä. Samoin auto. Osituksessa olisi itse asiassa käynyt niin, että exä olisi ollut mulle velkaa pari tonnia. En käynyt vaatimaan niitä.

Koskaan en ole viettänyt sellaista huoletonta sinkkuelämää jossa olisi varaa matkustella ja työntää tonneja ravintoloihin, vaatteisiin jne. Joten en osaa kaivatakaan sellaista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joopajoo1 kirjoitti:

Minne jäi sinun osuus asunnoista? Hävisi taivaan tuuliin?

Osuus mistä? Tuskin heillä oli muuta kuin velkaa.

Asunnon ostamiseen vaaditaan yleensä 10-30% omaa rahaa. Siihen päälle vuosien lainanlyhennykset, joten olisi oletettavaa että siitä perheasunnosta oli maksettu eron aikaan vähintään 30-40%. Helsingin hinnoilla se tehnee ainakin 100 000 euroa, josta ap:lle puolet. Vähintään 50 tonnia hukkui siis jonnekin että hupsista vaan.

No ei oltu maksettu 30-40 prosenttia..

Eli oli tosi pitkät laina-ajat ja 0% omaa rahoitusta? Suomeksihan se tarkoittaa sitä, että ei teillä ennenKÄÄN ollut oikeasti varaa siihen elintasoon, vaan hummasit vain sen varassa että asumiskulut oli minimoitu riskilainoilla. Järkevästi kuluttamalla, eli niin että lainaa olisi  myös lyhennetty, olisi sun nykyinenkin tilanne ihan erilainen.

Klassinen "siemenperunat syötiin" tilanne siis. Vähän samaa luokkaa kuin hummaisi pikavipeillä, ja sitten itkisi kuinka "elintaso laski", kun ei enää saanutkaan mistään vippiä.

Säästä ja nauti kirjoitti:

Isäni opetti aikoinaan minulle, ainoalle tyttärelleen, että on itse hankittava ne "kultaharkkona" eli säästettävä itselle pahan päivän varalle. Opettakaa  tämä myös omille tyttärillenne.

Kun menin naimisiin, vuokrasin oman asuntoni (jonka olin yksiöstä kitkutellen säästänyt) pois ja jatkoimme yhteisessä asunnossa eroon asti. Ja sitten muutin takaisin omaan asuntoon. Koko ajan elin   säästäväisesti, vertailin jo opiskeluaikana  hintoja kaupassa, ei ravintolassa syömisiä ellei se ollut työtilaisuus, ei turhia matkoja,  ja säästin ja sijoitin. Auto oli työsuhdeauto. Töitä sain, koska olin rakentanut työpohjani todella vahvaksi (lisäopiskelin kaikki viikonloput), tein aina vähän ylimääräistä, olin ymmärtääkseni sopivan pidetty työssä ihan ihmisenäkin. Mutta joka aamu mietin varasuunnitelmia, jos käy huonosti, mitä teen. Opin, että pitää olla suunnitelma A ja suunnitelma B  ja C.  Sanoisin kaikille naisille, että tunne ei saa viedä voittoa järjestä. Säästä joka päivä vaikka viisi euroa (älä osta sitä lattea tai sipsipussia tai suklaalevyä) ja osta vaikka osakkeita tai laita tilille. Näin opit säästämisen mekanismin. Viime kädessä vain sinä olet ainoa, joka varmasti välittää sinusta. Kun oma pohja on vankka, voi säheltää tuolla elämässäkin ihan riittävästi ja silti turvallisuudentunteensa säilyttäen.

Muuten olen kanssasi samaa mieltä, mutta miksi osoitat neuvosi vain tytöille ja naisille? Ihan samalla lailla nuo pätevät miehiinkin.

Vierailija kirjoitti:

Säästä ja nauti kirjoitti:

Isäni opetti aikoinaan minulle, ainoalle tyttärelleen, että on itse hankittava ne "kultaharkkona" eli säästettävä itselle pahan päivän varalle. Opettakaa  tämä myös omille tyttärillenne.

Kun menin naimisiin, vuokrasin oman asuntoni (jonka olin yksiöstä kitkutellen säästänyt) pois ja jatkoimme yhteisessä asunnossa eroon asti. Ja sitten muutin takaisin omaan asuntoon. Koko ajan elin   säästäväisesti, vertailin jo opiskeluaikana  hintoja kaupassa, ei ravintolassa syömisiä ellei se ollut työtilaisuus, ei turhia matkoja,  ja säästin ja sijoitin. Auto oli työsuhdeauto. Töitä sain, koska olin rakentanut työpohjani todella vahvaksi (lisäopiskelin kaikki viikonloput), tein aina vähän ylimääräistä, olin ymmärtääkseni sopivan pidetty työssä ihan ihmisenäkin. Mutta joka aamu mietin varasuunnitelmia, jos käy huonosti, mitä teen. Opin, että pitää olla suunnitelma A ja suunnitelma B  ja C.  Sanoisin kaikille naisille, että tunne ei saa viedä voittoa järjestä. Säästä joka päivä vaikka viisi euroa (älä osta sitä lattea tai sipsipussia tai suklaalevyä) ja osta vaikka osakkeita tai laita tilille. Näin opit säästämisen mekanismin. Viime kädessä vain sinä olet ainoa, joka varmasti välittää sinusta. Kun oma pohja on vankka, voi säheltää tuolla elämässäkin ihan riittävästi ja silti turvallisuudentunteensa säilyttäen.

Muuten olen kanssasi samaa mieltä, mutta miksi osoitat neuvosi vain tytöille ja naisille? Ihan samalla lailla nuo pätevät miehiinkin.

Olet aivan oikeassa! Ajattelin vaan, että tytöt ja naiset helpommin unohtavat elämän realiteetit. Isäni opetuksia on myös se, että älä koskaan takaa toisen lainaa, älä edes läheisesi. Anna sitten vaikka  se rahaa tai opasta ja ohjaa muulla tavalla, mutta takaajaksi älä mene.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Säästä ja nauti kirjoitti:

Isäni opetti aikoinaan minulle, ainoalle tyttärelleen, että on itse hankittava ne "kultaharkkona" eli säästettävä itselle pahan päivän varalle. Opettakaa  tämä myös omille tyttärillenne.

Kun menin naimisiin, vuokrasin oman asuntoni (jonka olin yksiöstä kitkutellen säästänyt) pois ja jatkoimme yhteisessä asunnossa eroon asti. Ja sitten muutin takaisin omaan asuntoon. Koko ajan elin   säästäväisesti, vertailin jo opiskeluaikana  hintoja kaupassa, ei ravintolassa syömisiä ellei se ollut työtilaisuus, ei turhia matkoja,  ja säästin ja sijoitin. Auto oli työsuhdeauto. Töitä sain, koska olin rakentanut työpohjani todella vahvaksi (lisäopiskelin kaikki viikonloput), tein aina vähän ylimääräistä, olin ymmärtääkseni sopivan pidetty työssä ihan ihmisenäkin. Mutta joka aamu mietin varasuunnitelmia, jos käy huonosti, mitä teen. Opin, että pitää olla suunnitelma A ja suunnitelma B  ja C.  Sanoisin kaikille naisille, että tunne ei saa viedä voittoa järjestä. Säästä joka päivä vaikka viisi euroa (älä osta sitä lattea tai sipsipussia tai suklaalevyä) ja osta vaikka osakkeita tai laita tilille. Näin opit säästämisen mekanismin. Viime kädessä vain sinä olet ainoa, joka varmasti välittää sinusta. Kun oma pohja on vankka, voi säheltää tuolla elämässäkin ihan riittävästi ja silti turvallisuudentunteensa säilyttäen.

Muuten olen kanssasi samaa mieltä, mutta miksi osoitat neuvosi vain tytöille ja naisille? Ihan samalla lailla nuo pätevät miehiinkin.

Olet aivan oikeassa! Ajattelin vaan, että tytöt ja naiset helpommin unohtavat elämän realiteetit. Isäni opetuksia on myös se, että älä koskaan takaa toisen lainaa, älä edes läheisesi. Anna sitten vaikka  se rahaa tai opasta ja ohjaa muulla tavalla, mutta takaajaksi älä mene.

Ihan ok ajatuksia muuten, mutta todennäköisesti täydellisyyteen kuuluu myös esim. sen kaltaiset ajatukset kuin "älä perusta yritystä"? Joskus elämässä vain on pakko ottaa riskejä. Noin niinkuin esimerkkinä vaan. Joskus itsensä ylentäjät unohtavat välillä, että kaikki ei ole niin mustavalkoista aina. Me ihmiset kun ollaan erilaisia ja hui, jotkut jopa saattavat tehdä virheitä. En tarkoita kettuilla, muistuttelen vaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Säästä ja nauti kirjoitti:

Isäni opetti aikoinaan minulle, ainoalle tyttärelleen, että on itse hankittava ne "kultaharkkona" eli säästettävä itselle pahan päivän varalle. Opettakaa  tämä myös omille tyttärillenne.

Kun menin naimisiin, vuokrasin oman asuntoni (jonka olin yksiöstä kitkutellen säästänyt) pois ja jatkoimme yhteisessä asunnossa eroon asti. Ja sitten muutin takaisin omaan asuntoon. Koko ajan elin   säästäväisesti, vertailin jo opiskeluaikana  hintoja kaupassa, ei ravintolassa syömisiä ellei se ollut työtilaisuus, ei turhia matkoja,  ja säästin ja sijoitin. Auto oli työsuhdeauto. Töitä sain, koska olin rakentanut työpohjani todella vahvaksi (lisäopiskelin kaikki viikonloput), tein aina vähän ylimääräistä, olin ymmärtääkseni sopivan pidetty työssä ihan ihmisenäkin. Mutta joka aamu mietin varasuunnitelmia, jos käy huonosti, mitä teen. Opin, että pitää olla suunnitelma A ja suunnitelma B  ja C.  Sanoisin kaikille naisille, että tunne ei saa viedä voittoa järjestä. Säästä joka päivä vaikka viisi euroa (älä osta sitä lattea tai sipsipussia tai suklaalevyä) ja osta vaikka osakkeita tai laita tilille. Näin opit säästämisen mekanismin. Viime kädessä vain sinä olet ainoa, joka varmasti välittää sinusta. Kun oma pohja on vankka, voi säheltää tuolla elämässäkin ihan riittävästi ja silti turvallisuudentunteensa säilyttäen.

Muuten olen kanssasi samaa mieltä, mutta miksi osoitat neuvosi vain tytöille ja naisille? Ihan samalla lailla nuo pätevät miehiinkin.

Olet aivan oikeassa! Ajattelin vaan, että tytöt ja naiset helpommin unohtavat elämän realiteetit. Isäni opetuksia on myös se, että älä koskaan takaa toisen lainaa, älä edes läheisesi. Anna sitten vaikka  se rahaa tai opasta ja ohjaa muulla tavalla, mutta takaajaksi älä mene.

Ihan ok ajatuksia muuten, mutta todennäköisesti täydellisyyteen kuuluu myös esim. sen kaltaiset ajatukset kuin "älä perusta yritystä"? Joskus elämässä vain on pakko ottaa riskejä. Noin niinkuin esimerkkinä vaan. Joskus itsensä ylentäjät unohtavat välillä, että kaikki ei ole niin mustavalkoista aina. Me ihmiset kun ollaan erilaisia ja hui, jotkut jopa saattavat tehdä virheitä. En tarkoita kettuilla, muistuttelen vaan.

Minä lisään vielä sen, että ei elämää ole tarkoitettu elettäväksi niin, että jatkuvasti pitäisi varautua maailmanloppuun. Avioehto on järkevä diili, jos nainen ei yhteisten lasten vuoksi ole kohtuuttomasti menettänyt eläkekertymäänsä ja tulojaan, ja pariskunta on siten liittonsa ajan tasaveroinen. Se ei taas mielestäni ole hyvä ajatus, että opiskeluaikoina ei ikinä saisi omalla rahalla käydä ravintolassa tai pitäisi työn ohessa opiskella kaikki viikonloput turvatakseen tulevaisuutta. Pitää olla mahdollista myös nauttia vapaa-ajastaan.

Minä en ole joka hetkeäni käyttänyt opiskeluun tai työntekoon. Kesäisin olin nuorena aina jossain duunissa ja ansaitsin niin paljon, ettei opintolainaa tarvinnut ikinä nostaa enkä opiskelujen jälkeen ollut lähellekään persaukinen. Silti pidin aina huolen siitä, että vapaa-aikaa oli. Kahvilla ja leivoksella tai oluella ja hampurilaisella oli varaa käydä milloin vain ja paremmassa ravintolassa pari kertaa vuodessa. Myös teatterissa ja leffassa tuli käytyä. Matkustelinkin jonkin verran ja vietin ulkomailla vuoden vaihto-opiskelijana. En koe kituuttaneeni enkä missään nimessä ajattele, että se olisi ollut tarpeen ja MIELEKÄSTÄ, vaikka siten olisin voinut hiukan säästöjäni kasvattaa.

Nyt, alle kolmikymppisenä, olen ollut töissä kaksi vuotta. Palkka bruttona hieman yli 3000. Ei siis luksusta, mutta oikein hyvää palkkaa työstäni nautin. Minulla on säästöjä parikymmentä tuhatta ja olen täysin velaton. Elän yhdessä avopuolisoni kanssa pk-seudulla vaatimattomassa mutta mukavassa kerrostalokaksiossa. Vietämme keskiluokkaista elämää teatterikäynteineen, harrastuksikseen, matkusteluineen ja ravintoloineen. Koko ajan jää säästöön, mutta tosissaan tiukalle vyö vedetään vasta, kun on pakko. Peruselintaso on säästöillä turvattu kuitenkin.

Pk-seudulla asuminen on niin kallista, että kun olemme katselleet omaa kolmiota, olemme nykytilanteesta huolimatta tunteneet itsemme varattomiksi. Sikäli lapsen hankkiminen söisi elintasomme varmasti ihan kunnolla, sillä tarvittavat asumisen lisäneliöt maksavat suhteettoman paljon vielä lapsesta aiheutuvien suorien kustannusten lisäksi. Todennäköisesti elintasomme ei siis lähivuosina tule nousemaan vaan laskemaan, vaikka pysyisimmekin yhdessä ja jakaisimme taloudellisen vastuun.

Kuten ap totesi, hänen tilanteensa on hyvä. Hän elää mukavaa elämää lastensa kanssa. Kun lapset ovat isompia, on rakeita vielä hakea parempaa työtäkin. Osittain ap:n elintason lasku on sellaista, että se olisi tapahtunut joka tapauksessa. Ero vain hiukan edesauttoi tilanteen nopeaa muuttumista. En silti katso, että AP:n olisi menneisyydessä pitänyt enemmän kituuttaaa ja säästellä varojaan sijoituksiin tms. Meneehän hänellä ihan hyvin nytkin.

38: Eiköhän tässäkin kultainen keskitie ole se kaikkein paras. Ei siis niin että asuntolainaa ei juurikaan lyhennetä vaan hummataan rahat, eikä niin, että istutaan kotona pimeässä ja syödään vain kynsiä. Työssäkäyvällä ihmisellä on mahdollista sekä säästää rahaa (/sijoittaa/lyhentää asuntolainaa) että huvitella. Ei tämä ole mustavalkoinen joko-tai-kysymys, eikä mielestäni holtitonta talouskäyttäytymistä voi perustella sillä, että sen vaihtoehtona olisi vain "elämän elämättä jättäminen". 

Vierailija kirjoitti:

38: Eiköhän tässäkin kultainen keskitie ole se kaikkein paras. Ei siis niin että asuntolainaa ei juurikaan lyhennetä vaan hummataan rahat, eikä niin, että istutaan kotona pimeässä ja syödään vain kynsiä. Työssäkäyvällä ihmisellä on mahdollista sekä säästää rahaa (/sijoittaa/lyhentää asuntolainaa) että huvitella. Ei tämä ole mustavalkoinen joko-tai-kysymys, eikä mielestäni holtitonta talouskäyttäytymistä voi perustella sillä, että sen vaihtoehtona olisi vain "elämän elämättä jättäminen". 

Kyllä, ehdottomasti. Keskitien minäkin olen valinnut: opiskeluajan kesätyöt, mutta muuten vapaata ja mukavaa opiskelijaelämää; työssäkäyvänä rahastosalkku, säästötili (puskuri) ja asuntosäästötili mutta käyttelytilillä varoja niin paljon, että ravontolaillallinen tai muu kiva meno irtoaa vaikka joka viikko. Tuo nimimerkki "Säästä ja nauti" vain puhui sellaisesta säästäväisyydestä ja tulevaisuuteen sijoittamisesta, jossa kaikki viikonloputkin käytettiin opiskeluun/työpohjan kasvattamiseen ja ravintolaan ei menty, ellei firma maksanut. Sellaista en kannata, kultaista keskitietä kylläkin. Ja mielestäni juuri AP on aika kivasti sitä keskitietä kulkenut, välillä saanut jopa vähän paremmallakin polulla painaa.

38