Lue keskustelun säännöt.
Ahdistun, kun mies haluaa olla yhdessä aivan kokoajan...
16.02.2016 |
Ollaan seurusteltu hieman alle vuosi etäsuhteessa, välimatkaa noin 100 km. Kummatkin olemme noin 25-vuotiaita yliopisto-opiskelijoita. Olemme aina perjantai-illasta sunnuntai-iltaan yhdessä ja usein viikollakin päivän pari, sillä opiskelijoiden viikkorytmi sen sallii.
Minua kuitenkin on alkanut ahdistaa jatkuva yhdessäolo. Rakastan miestä valtavasti ja nautin ajasta, jonka vietämme yhdessä. Tunteistani olen varma ja mies on todella hyvä ja ihana mies. Kaipaan silti välillä omaa aikaa, kavereita, harrastuksia ja ihan vain rauhoittumista ja yksinoloa. Jotenkin en pysty kunnolla rentoutumaan, kun mies on täällä.
Olen huomannut, etten harrasta ja näe ystäviäni niin usein kuin ennen (mikä sinänsä ymmärettävää), kotityöt on lisääntynyt, sillä mies käyttäytyy kuin vieras eikä osallistu kotitöihin. Vieraana olemiseen kuuluu toki myös se, että kaikki tekeminen tapahtuu yhdessä ja usein vielä miehen rytmin mukaisesti. Myös opinnot on alkanut kärsiä, sillä kaipaan työrauhaa ja en saa keskityttyä lainkaan, kun toinen nauraa nettivideoille vieressä tai valittaa tylsyyttä. Nukun myös huonommin ja jotenkin levottomasti, lisäksi olen nykyään usein aamuisin väsynyt. Huomaan, että ärsyynnyn pikkujutuista ja olen jopa ahdistunut välillä.
Mies näyttää puolestaan viihtyvän hyvin eikä ymmärrä oman tilan tarvettani. Olen yrittänyt selittää hänelle ystävällisesti, etten vain jaksa nähdä ihan koko ajan ja kaipaan omaa tilaa. Aiemmissa suhteissani tilaa olen saanutkin, eikä vastaavia ongelmia ole ollut. Mies aina vain huolestuu näistä puheista ja luulee, että olen jättämässä hänet. Tuntuu, että olen ihan umpikujassa enkä tiedä mitä tehdä.. Tai sitten mua ei oo vaan luotu parisuhteeseen =(
Kommentit (26)
En pystyisi olemaan noin, mies kuulostaa lapselta joka tulee hoitoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä oli ongelmana sama suhteen alussa. Yhdessä nyt 16 vuotta. Mies ollut aina hyvin kotikeskeinen kuten minäkin, uskollinen kuten minäkin, hellä ja rakastava kuten minäkin. Ero on se, että tarvitsen välillä omaa tilaa, yksinäisyyttä. Olen kotona vetäytyvä ajoittain (vain miestäni kohtaan, lapsille olen aina läsnä).
Mieheni koki tästä ajoittaisesta vetäytymisestäni aluksi turvattomuutta ja pelkoa minun menettämisestä, tarrautui entistä tiukemmin kiinni minuun. Juteltiin monta kertaa asiasta. Mies huomasi ajan kanssa, että henkinen vetäytymiseni, hiljaisuuteni, omissa ajatuksissani olo ei ollut merkki mistään hylkäämisestä tai torjunnasta. Rauhoittui kun ymmärsi että tarvitsen itseni takia omaa tilaa ja aikaa, rauhaa.
Edelleen mies on hyvin kiinni minussa, vanhemmiten se vain korostuu. Mies ei halua esim tehdä mitään ilman minua, ja selkeästi olen hänelle tärkeämpi kuin esim lapset, vaikka rakastava ja huolehtiva isä onkin. Ja mieheni siis saa minulta valtavasti hellyyttä ja rakkautta, seksiä. Olen itse hyvin intohimoinen nainen. Mieheni on vain sellainen, että rakastajaansa naiseen tarrautuu täysin, kaikin voimin. Ja ei ole edes läheisriippuvainen, on ns suojelualalla, jossa oikeasti pitää olla karu ja käskevä, hyvin maskuliininen.
Mulla lyö kyllä välittömästi poikkipuulle, jos pyydän suhteessa omaa aikaa ja mies ei anna sitä. Se on heipat, kaveriksikaan enää kelpaa.
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa pysyä kuule ihan lapsettomana sinkkuna loppuikäsi.
Miksi? Ei terve suhde vaadi jatkuvaa nuohoamista yhdessä.
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli ongelmana sama suhteen alussa. Yhdessä nyt 16 vuotta. Mies ollut aina hyvin kotikeskeinen kuten minäkin, uskollinen kuten minäkin, hellä ja rakastava kuten minäkin. Ero on se, että tarvitsen välillä omaa tilaa, yksinäisyyttä. Olen kotona vetäytyvä ajoittain (vain miestäni kohtaan, lapsille olen aina läsnä).
Mieheni koki tästä ajoittaisesta vetäytymisestäni aluksi turvattomuutta ja pelkoa minun menettämisestä, tarrautui entistä tiukemmin kiinni minuun. Juteltiin monta kertaa asiasta. Mies huomasi ajan kanssa, että henkinen vetäytymiseni, hiljaisuuteni, omissa ajatuksissani olo ei ollut merkki mistään hylkäämisestä tai torjunnasta. Rauhoittui kun ymmärsi että tarvitsen itseni takia omaa tilaa ja aikaa, rauhaa.
Edelleen mies on hyvin kiinni minussa, vanhemmiten se vain korostuu. Mies ei halua esim tehdä mitään ilman minua, ja selkeästi olen hänelle tärkeämpi kuin esim lapset, vaikka rakastava ja huolehtiva isä onkin. Ja mieheni siis saa minulta valtavasti hellyyttä ja rakkautta, seksiä. Olen itse hyvin intohimoinen nainen. Mieheni on vain sellainen, että rakastajaansa naiseen tarrautuu täysin, kaikin voimin. Ja ei ole edes läheisriippuvainen, on ns suojelualalla, jossa oikeasti pitää olla karu ja käskevä, hyvin maskuliininen.
OT: Eihän läheisriippuvuus kysy sitä millainen olet ammatiltasi tai luonteeltasi noin muutoin. Samoin kuin vaikka alkoholismi. Ei kaikki alholistit ole spurguja, kyllä sieltä löytyy opiskelijasta valkokaulustyyppiin saakka porukkaa.
Ihan ohiksena jäin pohtimaan, minkä kahden yliopistopaikkakunnan välinen etäisyys on noin 100 km? Ei itselle tule näin äkkiä mieleen.
Vai asuuko esim. Ap:n miesystävä muualla kuin opiskelupaikkakunnallaan, hänellähän on se auto?