Kannattaako lasten teko, oikeasti?

Riippuu varmaan tosi paljon siitä mitä itse haluat! Mulla meni 27 vuotta kun leikkipuistoissa ja päiväkotien pihoilla oleva näkymä ahdisti, tarvitsin tilaa, aikaa, harrastuksia, matkustamista ja kaikkea ihanaa lapsettoman ihmisen puuhailua. 28-vuotiaana aivan yhdessä kesässä puhkesi järjetön fyysinen palo saada oma lapsi. Siis se tunne oli jotain sellaista luonnon luomaa järjetöntä, jopa raivokasta halua lisääntyä ja saada kokea raskaus. Mitään niin voimakasta tuntemusta en ole aiemmin tuntenut ja silloinen suhde kaatui siihen ettei mies halunnut.

Vaihdoin paikkakuntaa pääkaupunkiseudulta pois kotikaupunkiini pohjoisemmaksi ja löysin miehen. Aloimme yrittää lasta vuoden kuluttua tapaamisesta, olin onneni kukkuloilla. Seksi oli jotain tajunnan räjäyttävää, kun tiesi että siitä voisi seurata raskaus. Pikkuhiljaa toivo hiipui kun lasta ei alkanutkaan kuulua. Oli vähitellen pakko myöntää että kärsimme lapsettomuudesta. Se ja sitä seuraavat vuodet ovat olleet elämäni pahinta aikaa, oli aika hilkulla etten joku sateinen epäonninen päivä vain kävellyt junan alle. Lapsettomuus meinasi tuhota kaiken, minut, suhteeni ja ystävyyssuhteet. Kun se päivä koitti, että raskaustesti näytti plussaa, itkin kolme tuntia hysteeristä itkua. En voinut uskoa, että siinä tikussa oli pieni toivonkipinä, pieni pilkahdus aurinkoa joka saattoi olla muuttamassa koko elämän.

32-vuotiaana sain lopulta esikoiseni. Lapsen syntymä muutti kaiken, tuli toki riitoja väsyneenä parisuhteessa, tuli oman ajan puutetta ja monenlaista muuta ongelmaa mutta tuli myös mieletön rauha, jota lapsettomuus ei olisi voinut koskaan tarjota. Ei ainakaan koska kärsin siitä. Vieläkin välillä pudistelen päätäni epäuskoisena siitä onnesta, joka onneksi osui kohdalle.

Ei näitä asioita voi ennustaa, voi vain arvailla ja toivoa ettei ainakaan omat pahimmat visiot elämän kulkemisesta kävisi toteen. Minulle se olisi ollut tuo lapsettomuus.

Kyllä lasten hankkiminen kannattaa. Tosin kannattaa myös antaa itsensä vapaasti miettiä myös lapsiperhe-elämän huonoja puolia niin ne ei pääse yllättämään.

Jos lapset on suht koht terveitä ja vanhemmat myös niin ei ole raskaus, synnytys eikä pikkulapsiaika mitenkään ylitsepääsemättömän raskasta aikaa. Toisaalta palkinnot on suuria, kun uusien ihmisalkujen ainoata lapsuutta saa elää heidän kanssaan. Äitiys ja lasten kasvattaminen on ihan sellaista millaiseksi sen itse haluaa tehdä. En todellakaan leikitä lapsiani päivän mittaan, koska en ole lapsi enkä tarhan täti vaan äiti. Me eletään normaalia arkea ja kaiken tekemisen yhteydessä sitten jutellaan niistä elämän tärkeistäkin asioista. Siitä muovautuu lapselle ne arvot.

Ei sitä lasta tartte jatkuvasti leikittää, en ymmärrä, ei minuakaan aikoinaan kukaan leikittänyt vaan ihan ite keksittiin tekemiset. :) Talo pysyy siistinä ja perhe kasassa.

Mutta sinuna miettisin tarkkaan kannattaako tähän maailmantilanteeseen tehdä lapsia, sota, jos ei jo ole, on hyvin lähellä. Se pelko mitä tuntee oman lapsen puolesta on jotain niin hirveää etten toivo kellekään.

Suojeluhalu omaa lasta kohtaan on niin kova.

Odottaisin ainakin 5 vuotta ja katsoisin miten Suomi handlaa tämän tilanteen. Pahalta näyttää. Ainakin täällä meilläpäin vanhemmat ovat peloissaan.

Kyllä sen sitten itse tietää. Jos arveluttaa niin ei ehkä kannata hankkia vielä. Ja lasten teko ei todellakaan ole mitään KANNATTAVAA hommaa, päinvastoin. Ne syyt hankkia lapsia on kyllä ihan muut. Lapset antaa valtavan paljon elämään, mutta vie vähintäänkin yhtä paljon niin taloudellisesti ajateltuna kuin vanhemman jaksamisenkin kannalta. Ei niitä tarvitse jatkuvasti leikittää. Kummilasten kanssa aikaa viettäminen ei kerro koko totuutta. Koti on kaaoksessa aika usein, siihenkin vaikuttaa lasten määrä ja niiden ikä, kuten myös tavaran määrä. Meillä on paljon lapsia, joten tavaraakin on melkoisesti. Päivittäin siivotaan, mutta aika turhaahan se on, kun se kaaos vallitsee melkein heti taas. Lapset on opetettu pienestä pitäen osallistumaan siivoamiseen, mutta koska ovat lapsia, taitavat ne sen sotkemisenkin:) Yksi lapsi ei juurikaan sotkua saa aikaan. Mutta jos elämä kaatuu siihen että kotona on sotkua niin lapset ei ole ehkä se sun juttu.

" Kannattavuus" ei ole se syy, miksi lapsia saadaan tai yritetään saada. Se on biologinen perustarve, joka esiintyy vauvakuumeen muodossa sitten jossain vaiheessa jos on esiintyäkseen. Itse en ollut erityisen lapsirakas enkä nytkään ole kauhean hyvä toimimaan vieraiden lasten kanssa. siinä 28 ikävuoden tienoilla vauvakuume oli huipussaan ja saimme kolme lasta suht lyhyillä ikäeroilla. nyt kaikki ovat kouluikäisiä. perhe on parasta maailmassa,,omat lapset on ihanimmat maailmassa.

kohta joku vela tulee tännekin mölisemään, mutta sanon silti, että lapset ovat elämän ehdottomasti tärkeimpiä ihmisiä, jotka tuovat mukanaan iloa, rakkautta, ylpeyttäkin, kuten myös huolta ja murhetta.

jos,et ole vielä varma, odottele pari vuotta. olet tosi nuori. kyllä sen sitten itse tietää kun on tullut oikea aika aloittaa lasten saamisen yrittäminen.

Ei kirjaimekkisesti kannata. Mutta kun kello alkaa tikittää, loppuu järki. Ja viimeisetkin rippeet häviää kun*jos) lapsi tulee. Antaa paljon mutta voi luoja miten paljon vie...! Oma elämä menee sivuun vuosiksi. Se on luonnollista.

Omat voi opettaa esim ettei äiti ole mikään leikkikaveri ja kannattaa opettaa :D

Mies sekaantuu keskusteluun ja vastaa:

Ei kannata. Jos sitä niin ajattelee, että kannattaako vai ei.

Lapsista on ihan tolkuttoman paljon riesaa, ne huutavat ja sotkevat ja rikkovat paikkoja, niitä pitää yrittää parhaan ymmärryksensä mukaan ohjata ja kasvattaa, niiden kanssa kaikki aikataulut ja tekemiset pitää suunnitella ihan eri tavalla kuin ennen, niistä saat kantaa huolta loppuelämäsi, lisäksi niihin kuluu rahaa aivan järkyttäviä määriä.

Eli ei se mitenkään kannata.

Mutta jostain hemmetin syystä se joku pieni yhteinen hyvä hetki tai lapsen heittämä hauska sutkautus sitten kuitenkin korvaa kaiken tämän. Omiani en pois antaisi.

Ei kannata, ei todellakaan kannata!!!! Ei millään mittarilla, ei millään!!!!!!

No kyllä kannattaa. Ei lapsiperhe-elämä välttämättä ole rankkaa. Tietty riippuu siitä miten paljon sairastellaan, onko koliikkia, onko muuta stressiä jne. Mutta on tää arki silti ihanaakin! Ja sen "kannattavuuden" näkee sitten keski-ikäisenä ja vanhuksena. Onko pehettä vai onko jäänyt yksin?

Vierailija kirjoitti:

Joka päivä täältäkin saa lukea vääntöä tästä ikuisuus aiheesta.

Joten te lapsen tehneet, menikö parisuhde pilalle? Tuliko pettäminen arkipäiväksi ja lopulta ero? Koti aina kaaoksessa?Nautitko oikeasti lapsen kanssa leikkimisestä vai oppiiko ja tottuuko siihen vaan?

Itse kun kummilapsien 1.5, 2v ja 4v kanssa kun häärään en voisi kuvitella että joka päivä pitäisi jtn leikittää ja piirreellä. Onko oman lapsen kanssa eri?

Olen kyllä lapsirakas, aiemmin aina halunnut jo nuorella iällä lapsia mutta nyt on alkanut ajatus mietityttää.

Tuntuu ettei mitään arvoja ole enää ja tuijotetaan vain omaa napaa.

Ja taustoista joku joku kummastelee: kyllä, olen ammattia vastaavassa työssäni nyt neljättä vuotta, vakituiset tulot, sama mies jonka kanssa avoliitossa pyyhkii hyvin. ( 23 ja 25v) . Lähinnä seuraava vaihe olisi joko opiskella lisää (ei hyötyä ainakaan nykyisellä alalla kun ei palkkakaan kovin nousisi) tai ruveta harkitsemaan lapsen yrittämistä. Olen aikoinaan exäni kanssa ollut lähes 2v ilman ehkäisyä tulematta raskaaksi, sillä mietityttää tämä aihe myös kovin että kannattaisko jo alkaa yrittämään. (ja olin ilman ehkäisyä siksi koska suhteen alussa en käyttänyt mitään ja kun vahinkoa ei käynyt... en ikinä sitten hakenut pillereitä) Nty syön pillereitä sillä aikoinaan kiertoni oli aivan sekaisin. Vai onko se nyt todella tuhoontuomittua ja hirveetä hommaa ja jopa osaa kaduttaa!

Ihan kaikesta "omasta" jos on valmis tinkimään niin pärjää kyllä. Kaikenlaista ongelmaa voi elämään toki tulla mutta niinhän ilman lapsiakin. Olen siis itse mies. Kohta kolme vuotta elämää lapsiperheessä takana ja elämäni parasta aikaa. Ei varsinaisesti yritetty lapsia, kunhan testattiin tuleeko niitä ja kävi tuuri.

Mahdotontahan kenenkään on sanoa jäätkö henkisesti enemmän plussalle jälkikasvun kanssa vai ilman. Haittapuoletkin kannattaa kyllä huomioida, valvominen jne. ja miettiä onko tukiverkot kunnossa.

Riippuu miten määrittelet kannattavuuden ap.

Ei kannata. Kenellekään ei koidu mitään haittaa tai kärsimystä siitä, ettei ole olemassa (koska ei ole ketään, jolle haittaa koituisi), mutta jokaiselle koituu paljon haittaa ja kärsimystä siitä, että on olemassa.

Vierailija kirjoitti:

Ei kannata. Kenellekään ei koidu mitään haittaa tai kärsimystä siitä, ettei ole olemassa (koska ei ole ketään, jolle haittaa koituisi), mutta jokaiselle koituu paljon haittaa ja kärsimystä siitä, että on olemassa.

Kannattaa. Kenellekään ei koidu mitään etua tai nautintoa siitä, ettei ole olemassa (koska ei ole ketään, jolle haittaa koituisi), mutta jokaiselle koituu paljon etua ja nautintoa siitä, että on olemassa.

Ei tietenkään, ei ole kannattavuusasia.

Amok kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kannata. Kenellekään ei koidu mitään haittaa tai kärsimystä siitä, ettei ole olemassa (koska ei ole ketään, jolle haittaa koituisi), mutta jokaiselle koituu paljon haittaa ja kärsimystä siitä, että on olemassa.

Kannattaa. Kenellekään ei koidu mitään etua tai nautintoa siitä, ettei ole olemassa (koska ei ole ketään, jolle haittaa koituisi), mutta jokaiselle koituu paljon etua ja nautintoa siitä, että on olemassa.

Tämä on virheellinen argumentti, koska et ota huomioon kärsimyksen ja nautinnon epäsymmetrisyyttä: https://i2.wp.com/i789.photobucket.com/albums/yy172/FrancoisTremblay/Bl…

Toisin sanoen ihmisen ollessa olemassa kärsimys on huono asia ja nautinto on hyvä asia. Siinä tapauksessa, ettei ihmistä ole olemassa, kärsimyksen puuttuminen on hyvä asia, mutta nautinnon  puuttuminen ei ole huono asia. Tämän ymmärtää intuitiivisesti, kun miettii vaikkapa keskitysleireille syntyviä lapsia: on itseisarvoista, että kukaan ei synny kärsimään, ja jos niin käy, se on meistä surullista. Kuitenkaan emme sure niitä miljardeja ja miljardeja hypoteettisia lapsia, jotka jäävät syntymättä erittäin miellyttäviin oloihin. Heitä ei ole, joten ei ole ketään, jolta voisi nautinnot viedä ja joka voisi jäädä niistä paitsi.

Ja vielä selvemmin:

1. Jos ihminen on olemassa, hänen kärsimyksensä on huono asia.

2. Jos ihminen on olemassa, hänen nautintonsa on hyvä asia.

3. Jos ihminen ei ole olemassa, ei ole ketään, joka voisi kärsiä. Tämä on hyvä asia, koska kärsimystä on vältettävä.

4. Jos ihminen ei ole olemassa, ei ole ketään, joka voisi nauttia. Tämä ei ole paha asia, koska ei-olemassaolevalta ihmiseltä ei voi riistää nauutintoja.

Vierailija kirjoitti:

Ei tietenkään, ei ole kannattavuusasia.

Miksi kannattaa tehdä jotakin, mitä ei kannata tehdä? Ei se ole mahdotonta. Jos lasten hankinta ei kannata (psykologisesti, sosiaalisesti, taloudellisesti tai millään muullakaan mittareilla), lapsia ei tule tehdä. Niin yksinkertaista se on.

No aika helppo vastaus tuohon ap:n kysymykseen. Malta mielesi 10 vuotta!

Muuten voi alkaakin kaduttaa.

Nyt voit matkustella oudommissakin paikoissa, tehdä bussilla kiertomatkoja, työskennellä enempiä miettimättä kotimaassa tai ulkomailla. Voit käydä vapaasti riennoissa, valvoa myöhään tai nukkua pitkään. Voit käydä kaupassa silloin kun huvittaa :D

Elä muutama vuosi tuota suht simppeliä "valmista elämää" ihan rauhassa.

Kun mietitään kannattaako joku asia, niin pitää miettiä mitä siltä asialta toivoo. Esim. jos kysyt kannattaako opiskelu lähihoitajaksi, niin sinunhan pitää tietää mitä haluat tällä tutkinnolla saavuttaa. Voit siis löytää vastauksen vain kun mietit mitä toivot lapsilta, mitä ajattelet heidän tuovan sinun elämääsi. Tämän jälkeen voit sitten verrata vaikka omaa mielikuvaasi muiden kertomaan todellisuuteen, ja miettiä itseksesi kannattaako se. 

Minä toivoin lapsilta ihan yksinkertaisesti perhe-elämää, että saman katon alla asuu muitakin kuin minä ja mies. Toivoin myös vastuuta kasvatustehtävästä, rakkautta lapsia kohtaan ja sopivasti haastetta ja mielenkiintoa heidän kasvua ja kehitystä kohtaan. Sekä totta kai iloa toisen ilosta. Halusin myös jälkikasvua, jolle siirtää omaa elämäntaitoa. Tiedostin toki tuolloin, että tämän lisäksi saan ison määrän huolta ja epäkiitollisuutta, enkä kiitollisuutta kaivannutkaan. Joten voin sanoa että omalla kohdalla kannatti. Sanoisin, että jos toivoo lapsilta sellaista elämän tarkoitusta, ehdotonta rakkautta ja kiitollisuutta itseä kohtaan, niin ei kannata. Jokainen lapsi aikanaan kyseenalaistaa vanhempansa ja löytää heistä virheitä. Vanhempi on se joka tulee kokemaan usein myös ne suurimmat vihanpuuskat lapseltaa, ja tämä on välttämätöntä lapselle jotta hän voi kehittyä ihmisenä. Siihen myös perustuu ihmiskunnan edistys; jokainen sukupolvi uskoo olevansa edellistä parempi, ja niin sen kuuluu mennäkin.

Rehellisesti.. Lapset ovat mulle rakkaita enkä antais niitä pois, mutta luulen että lapsettomana olisin ainakin yhtä onnellinen, ellen jopa onnellisempi. Mieti tarkkaan, äläkä ainakaan nyt hätiköi kun sulla ei ole kiirettä (iän puolesta).

Vierailija kirjoitti:

Amok kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kannata. Kenellekään ei koidu mitään haittaa tai kärsimystä siitä, ettei ole olemassa (koska ei ole ketään, jolle haittaa koituisi), mutta jokaiselle koituu paljon haittaa ja kärsimystä siitä, että on olemassa.

Kannattaa. Kenellekään ei koidu mitään etua tai nautintoa siitä, ettei ole olemassa (koska ei ole ketään, jolle haittaa koituisi), mutta jokaiselle koituu paljon etua ja nautintoa siitä, että on olemassa.

Tämä on virheellinen argumentti, koska et ota huomioon kärsimyksen ja nautinnon epäsymmetrisyyttä: https://i2.wp.com/i789.photobucket.com/albums/yy172/FrancoisTremblay/Bl…

Toisin sanoen ihmisen ollessa olemassa kärsimys on huono asia ja nautinto on hyvä asia. Siinä tapauksessa, ettei ihmistä ole olemassa, kärsimyksen puuttuminen on hyvä asia, mutta nautinnon  puuttuminen ei ole huono asia. Tämän ymmärtää intuitiivisesti, kun miettii vaikkapa keskitysleireille syntyviä lapsia: on itseisarvoista, että kukaan ei synny kärsimään, ja jos niin käy, se on meistä surullista. Kuitenkaan emme sure niitä miljardeja ja miljardeja hypoteettisia lapsia, jotka jäävät syntymättä erittäin miellyttäviin oloihin. Heitä ei ole, joten ei ole ketään, jolta voisi nautinnot viedä ja joka voisi jäädä niistä paitsi.

Ja vielä selvemmin:

1. Jos ihminen on olemassa, hänen kärsimyksensä on huono asia.

2. Jos ihminen on olemassa, hänen nautintonsa on hyvä asia.

3. Jos ihminen ei ole olemassa, ei ole ketään, joka voisi kärsiä. Tämä on hyvä asia, koska kärsimystä on vältettävä.

4. Jos ihminen ei ole olemassa, ei ole ketään, joka voisi nauttia. Tämä ei ole paha asia, koska ei-olemassaolevalta ihmiseltä ei voi riistää nauutintoja.

Älyvapaata kuraa. Onhan ne nautinnot yhtä lailla riistetty mikäli olemassaolon mahdollisuutta tietoisesti ei ole suotu! Pyydä välittömästi anteeksi typerää, olemassa olemattomia ihmisiä loukkaavaa analogiaasi, omaa olemassaoloasi ja sitä että kuvittelet jotenkin olevasi asemassa jossa kykenet suhteuttamaan nautintoja ja kärsimystä.