Miksi naisille ei riitä mikään?

Vanha ketju, mutta aivan kuin minun elämästäni olisi aloittaja kirjoittanut. Olen varmaan hänen mielestään juuri tuollainen muutoksesta toiseen purjehtija, jolle mikään ei riitä. Itseänikin se joskus ärsyttää, kuten näin aamuyöllä :P Meillä mies on tyytyväinen siihen missä ollaan ja miten asiat on, minä puolestaan olen luonteeltani tai persoonaltani sellainen, että haluan elämässäni olevan yllätyksellisyyttä ja vaihtelevuutta. Ja sitten tulee niitä riitoja ja erimielisyyksiä ja jopa kriisejä, kun toinen haluaisi vaan olla. Välillä pohdin syvällisestikin juuri sitä, mikä minussa on vikana, kun mikään ei riitä, mutta olen aina tullut siihen tulokseen, että olen vain tällainen aina ollut tai ainakin nyt. Siksi kai sitä miettii, voisiko suhde toimia paremmin ihmisen kanssa, joka olisi samankaltaisempi kuin itse. Siinäkin toki voi käydä niin, että löydän siitäkin taas huonoa / parannettavaa ja taas ollaan tilanteessa, kun mikää ei riitä. En tiedä.

Tajusin juuri, miksi muista syistä päättynyt  avioliittoni oli niin kiva. Kummallakin oli omat projektinsa (harrastukset, opiskelu) työn ohessa, mutta yhdessäoloaikana todella oltiin yhdessä ilman päämääriä. Ei ole tosiaan kyse sukupuolesta vaan ihmistyypistä. Tosin oma kokemus on se, että naisilla on ehkä vähän enemmän taipumusta haluta yhteisiä projekteja kuin miehillä. Mutta kokemukseni ovat rajallisia, en väitä että olisi yleistettävissä. 

n40

Ilmeisesti se ettei ihmiskunta asu luolissa on naisten ansiota. Tai sellaisten naisten jotka saa tehdä mitä haluaa. Ne maat joissa naisilla ei oo oikeuksia onkin edelleen viittä vaille savimajoissa ja osittain myös siellä.

Elämä on lyhyt, mutta sen aikana pitäisi ehtiä nähdä ja kokea mahdollisimman paljon. Itse en halua elää "sitten kun" -elämää odottaen eläkepäiviä, joita ei koskaan ehkä tule tai jos tuleekin, en ole enää terveyden puolesta sellaisessa kunnossa, että pystyisin tekemään haluamiani asioita. Olen sairastunut kerran vakavasti ja siitä parannuttuani ymmärsin, että aikaa ei ole loputtomasti. Voi olla, että aikaa on enää hyvin vähän. Haluan mennä elämässä eteenpäin sen sijaan, että pysähtyisin vuosiksi tai kenties vuosikymmeniksi ja kun lopulta jatkaisin taas elämänmatkaa, olisikin jo liian myöhäistä. 

Vierailija kirjoitti:

Miksi te naiset haluatte koko ajan jotain muuta/muutosta?

Miksi ei riitä se tilanne mikä on? Miksi ei voi nauttia siitä mitä jo on ja miten asiat ovat, miksi vielä kotonakin pitää koko ajan "mennä eteenpäin" ja kehittää jotain ja muuttaa asioita?

Tämmöiset kysymykset putkahtivat tänä aamuna keski-ikäistyvän miehen mieleen.

Omassa parisuhteessa ja myös juttujen perusteella tuttavilla on tätä samaa vaivaa.

Mies olisi tyytyväinen siihen mitä on, tai siihen että olisi joku taso, jonka saavutettua pariskunta voi olla tyytyväinen. Mutta ei, naiselle se ei näytä riittävän.

Tämä vaikuttaisi olevan vähän sukua sille nalkuttamis- ja miesten väheksymiskeskustelulle sikäli, että miehet kokevat tässäkin mielessä olevansa parisuhteissa vähän (jos ei nyt altavastaajia, niin) puolustuskannalla koko ajan.

Miehelle riittäisi se, että oltaisiin vaan, mutta nainen haluaa koko ajan jotain enemmän ja jotain muutosta.

Minusta ainakin tuntuu, että mielenterveysongelmia olisi paljon vähemmän, jos naiset opettelisivat tyytymään siihen mitä on, nauttimaan jo saavutetuista asioista ja elämään hetkessä.

Sen suorittamisen sijaan.

Jos miehet ehkä suorittavatkin uraansa (ainakin jotkut), niin naiset tuntuvat suorittavan uran lisäksi äitiyttä, terveyttä, opintoja, ystävyyttä, kotia, perhettä, parisuhdetta, ihan kaikkea. Kaikessa pitäisi olla niinkuin muutkin tai vähän parempi.

On vaikea löytää nykypäivänä naista, joka ei seuraa median ja toisten naisten asettamia normeja siitä, millaista on hyvä ja hyväksytty elämä. Tuijotetaan lifestyle-ohjelmia, blogeja, toisten facebook-päivityksiä ja muotilehtiä ja yritetään pysyä perässä siinä, kuka on sisustanut valkoisimman kodin, ollut samalla pullantuoksuisin äiti ja firman innovatiivisin visionääri, hoikin, tyylikkäin ja rakastunein vaimo ja saanut kauneimmat lapset ja ihanimman miehekkään miehen ja kiiltäväturkkisimman kultaisennoutajan.

Luulisi olevan todella rasittavaa. Luulisi että siitä elämästä voisi joskus hengähtää nauttimaankin, kun on vaikkapa tuon kaiken saavuttanut. Mutta ei. Ei onnistu.

Siitä huolimatta pitää aina keksiä jotain uutta ja jotain, jolla voi kotona painostaa miestä, että meilläkin pitäisi olla näin ja joka asiaan liittyy jotenkin sanapari "sitten kun".

Ei osata olla tyytyväisiä siinä hetkessä ja rauhoittua nauttimaan.

Miksi aina pitää keksiä jotain lisää? Miksi pitää aina ruveta puuhaamaan jotain älyttömiä juhlia tai naputtamaan jostain törkeänhintaisesta ulkomaanmatkasta tai valittaa kuinka vanha auto meillä on tai ehdottaa yhteistä laihdutusprojektia tai painostaa miestä liikkumaan tai valittaa kuinka paksulta itse näyttää tai kuinka toisenlainen asunto olisi parempi tai pitäisikö lasten vaihtaa tuohon harrastukseen jne jne jne...

Mies ei jaksa tuota kaikkea. Ahdistaa. Nainen ehkä luulee ehdottavansa yhteistä tekemistä ja yhteisiä projekteja ja yhteisiä haaveita, mutta mies ei halua koko ajan uusiutua, eikä mieti, että mitä pitäisi tehdä, että voisi olla yhtä hyvä tai parempi kuin muut.

Mies saa jo töissä ihan tarpeekseen kehittämisestä ja uudistumisesta ja eteenpäinmenosta. Kotona sitä mielummin olisi yhdessä perheen kanssa siten, ettei jotain vaadittaisi koko ajan.

Minä ainakin tunnen riittämättömyyttä ja kelpaamattomuuden tunteita, kun nainen haluaa koko ajan jotain uutta ja muuta ja enemmän. Minusta tuntuu että minäkään en silloin riitä.

Ihminen kehittyyja ihmisen pitäisikin kasvaa ja kehittyä, ei jymähtää paikoilleen

Miksi te miehet haluatte kokoajan kalliimpia autoja, veneitä ja moottoripyöriä? Miksei teille riitä se Lada, soutuvene ja Pappa-tunturi? Miksi te haluatte töissä ylennyksiä ja pururadalla kovempia kierrosaikoja? Miksi turvadutte steroideihin punttisalilla, miksi käytätte Viagraa?

Sun on ihan turha koittaa syyllistää naisia kun te miehet olette aivan samanlaisia.

Se kelpaamattomuuden tunne on sussa itsessäsi, siitä on turha syyttää naista.

Kaikki naiset eivät ole sellaisia kuin tuossa kuvailit. Jos itse valitsit väärin, älä syytä koko naissukukuntaa omasta väärästä valinnastasi!

Ymmärrän myös aloittajaa. Exäni (mies siis) oli tuollainen suorittaja ja se oli todella väsyttävää. Oikeasti ei kovin montaa viikonloppua vietetty rauhassa, aina piti olla menossa. Treenattiin maratonille ja maratoni jälkeen ei vaan voinut maata sohvalla vaan piti lähteä ulos syömään ystäväporukalla vaikka kroppa huusi lepoa. Matkustella piti ja sen aidon kulttuurin nauttimisen sijaan tietysti piti päästä niihin hienoimpiin paikkoihin jne. Minun vaatteeni ei olleet tarpeeksi tyylikkäitä ja arvoni olivat liian maanläheisiä. Tietysti piti olla korkeakoulututkinto ja nousujohteinen ura.

Niin ahdistava tyyppi ettei rajaa.

Nykyinen mies on tukevasti jalat maassa, jaamme samat arvot monelta osin. Meillä on ihana koti jonka eteen teimme paljon töitä ja nyt osaamme nauttia siitä. Rakastamme matkustelua, mutta nimenomaa omalla tyylillämme ja nautimme vaatimattomista jutuista. Nyt meille syntyy vauva, tarvikkeet olemme hankkineet pääosin käytettyinä. Ei tarvitse olla uutta ja hienoa merkkiä.

Ja kyllä minäkin tykkään muodista, sisustuksesta, uudistumisesta jne. Mutta ennenkaikkea osaan nauttia tästä hetkestä ja se on elämässä ihan parasta.

Se päivä, jolloin minulla ei ole enää mitään unelmia, olkoon elämäni viimeinen päivä.

N55

Jotkut eivät kestä hiljaisuutta, syventymistä ja pysähtymistä, eivät osaa olla nahoissaan. Tärkeä taito, jonka suomalaiset vain 20 v sitten hallitsivat paremmin.

Kannattaa valita pohdiskeleva kumppani, sekin auttaa tuohon jatkuvaan levottomuuteen.

Psyykkisesti heikompi ihminen ei osaa tai halua kohdata itseään, vaan täyttää tyhjyyttään ulkoa päin vähän kuin kaivoon kantaisi vettä.

Tämän vuoksi naiset eivät hyväksy työtöntä miestäkään. Työttömät kun yleensä tyytyvät siihen mitä heillä on, eikä heillä olisi edes varaa jatkuvaan muutokseen.

Miksi ihmiset ottaa niin henkilökohtaisesti sen että parisuhteessa käy ilmi ettei asioista ajatella samalla tavalla? Jos se muodostuu ylitsepääsemättömäksi, erotkaa. Älä ole tuollaisen naisen kanssa, etsi sinulle sopiva nainen. Puhu asioista avoimesti ja kerro kun pidät tai et pidä jostain. Sillä tavalla annat muille ihmisille signaaleja siitä millainen olet ja ongelmia ei synny, myös käsitys itsestäsi vahvistuu.

Mä olen vähän alle kolmekymppinen sinkkumies. Pariutuminen pelottaa osittain juuri tämän takia. Ikäisen ihmiset tuntuvat olevan aina menossa. Pitää matkustella, tuunata, kavereita on iso joukko ja niiden kanssa pitää tehdä jotain jatkuvasti. Oma elämäni on rauhallista ja päivät on aika samanlaisia. Kuitenkin koen sen olevan rikasta. Asiat on hyvin, ihmisten kanssa ei ole kiistoja, opin jatkuvasti lisää maailmasta ja itsestäni, on aikaa maalata tauluja, asiat on jotenkin sopusoinnussa keskenään. Nauran paljon ja olen iloinen melkein joka päivä. Mäkin olen ollut vakavasti sairas, ja siitä toivuttuani haluan rauhassa makustella jokaista päivää, enkä vaan rynnätä sen läpi.

Mua kiinnostaisi ihmiset, jotka on myös jotenkin taiteellisia, syövät kasvisruokaa ja tykkäävät pitkistä keskusteluista ja pohtia syvällisiä, mutta jotenkin tuntuu siltä, että he ovat sitten myös aina menossa ja nekin, jotka sanovat olevansa epäsosiaalisia, ovat todella kiinni tiiviissä kaveriporukassa, joka menee eikä meinaa. Rauhallisemmat kotihiiret tuntuvat myös epäsopivilta. Usein he ovat jotenkin aivan eri tyyppisiä ihmisiä kuin itse olen. Mä olen fyysisesti aika paikoillaan pysyvä ja kaavaan kangistunut (ahdistun, jos töihin on vaikka tietyön vuoksi käveltävä yllättäen ei reittiä), mutta henkisesti jotain ihan muuta. Tarvitsen aikaa ja pysyvän tilan, jotta voin purkaa itseäni taiteeseen. Jos taiteelle tai millekään hyönteisten, kasvien, pilvien, ihmisten tai maailman hitaalle ihmettelylle ei ole aikaa, tuntuu, että räjähdän. Kuitenkin kumppani olisi kiva.

Tämä ei nyt sovi ollenkaan yhteen palstan yleisen käsityksen kanssa siitä, että miehet ovat kunnianhimoisia ja naiset eivät. Sinun mukaasihan nimenomaan naiset tavoittelevat kunnianhimoisina parempaa elämää, kun mies vaan haluaa katsella telkkaria kotona. Eikö mies olekaan se joka on jatkuvasti tekemässä maailmasta parempaa paikkaa?

Vierailija kirjoitti:

Muista naisista en tiedä, mutta minulle elämä on matka ja vasta kuolema on matkani pää. Sen vuoksi haluan mennä eteenpäin enkä jäädä paikalleni. 

t. N54

En halua olla epäkohtelias mutta tuolla logiikalla tekisit itsemurhan jotta pääsisit matkasi päähän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muista naisista en tiedä, mutta minulle elämä on matka ja vasta kuolema on matkani pää. Sen vuoksi haluan mennä eteenpäin enkä jäädä paikalleni. 

t. N54

Matka voi olla myös henkinen ei aina fyysinen. Kasvetaan yhdessä ja rakastutaan toisiin enemmän. Munkit pitää elämäänsä isona matkana, vaikka tekevätkin päivästä toiseen samoja asioita. Fyysinen matka on hyvin pinnallinen ja sen voi tarjota kuka tahansa, jolla on rahaa. Se ei vaadi itsensä tutkiskelua eikä oppimista.

Tämä. Naiset arvostavat nykyään enemmän fyysisiä esineitä ja vaihtuvaa ympäristöä kuin pään sisäisiä kokemuksia. Jotka kuitenkin olisivat niitä olennaisimpia.

Vierailija kirjoitti:

Muista naisista en tiedä, mutta minulle elämä on matka ja vasta kuolema on matkani pää. Sen vuoksi haluan mennä eteenpäin enkä jäädä paikalleni. 

t. N54

Matka jolla ei ole määränpäätä eikä tarkoitusta,toisin sanoen on eksyksissä ja säntäilee sinne tänne.

Minulla on rauha,ei tarvitse säntäillä.

Ihmiset ovat kuin rottia. Naarasrotat ovat hieman levottomia, aktiivisia ja säntäilevät ympäriinsä. Kun taas urosrotat ovat rauhallisia, paikallaan pysyviä löllyköitä. Lienee niin että sukupuolien välinen erilaisuus on tarkoitettu olemaan jokseenkin yhteensovittamaton.