60-luvulla syntyneet, muistoja!

Synnyin 60-luvun lopulla, mutta muista hajanaisia asioita sekä tietenkin kaikenlaista 70-luvulta. Parhaita ja vanhimpia muistoja olivat Aku Ankat (minulle tilattiin kaksivuotiaasta lähtien ja opin lukemaan niistä noin kolmevuotiaana) ja sedän sarjakuvalehdet Ruudut ja Non-Stopit, joissa oli sellaisia sarjoja kuin Strumffit, Johannes ja Pirkale, Sammy Day, Natasha lentoemäntä, Yoko Tsuno, Tintti, Klorofylli - monia ei koskaan ilmestynyt albumeina. Olen kerännyt niitä satunnaisesti nyt aikuisena.

Muistan että kesällä isoäiti otti joskus tiskit ulos ja pesi jollain Sunlightilla, joka tuoksui tosi hyvältä. Muistan myös sellaisia pesuaineita kuin Hellä Mietonen ja Kastehelmi ja äidin käyttämän käsivoiteen Rose water & glycerine, samaa sarjaa kuin vieläkin kaupoissa oleva Lemon juice & glycerine. Tuoksut jäävät vahvasti muistoihini. Harmi kun ruusuversio on lopetettu, se oli todella ihanaa.

Karkeista kaipaan sellaisia kuin Lola, Ruususuklaa (viittä makua samassa levyssä, nam!), Pastirolit, Musta Rudolf' -pastillit ja tietysti ne ihanan halvat irtokarkit, joita tuli ostettua usein koulumatkan varrelta pienestä kioskista. Kankaanpäässä oli myös erikoinen kauppa, joita silloin rakennettiin joitakin, kuin lappeelleen laitettu taskumatti, sivuseinät olivat siis kaarevat. Kauppiaan etunimi oli Kotivalo, mikä sekin oli jännää. 

Koulusta muistuu myös niiden sinisten kopioiden tosi vahva haju. Syksyllä koulun alkaessa piti ostaa pari uutta hajukumia, joiden tuoksun muistan myös. Niiden tuonti lakkautettiin, koska niissä oli kai jotain myrkyllistä. 

Television ohjelmista lempparini oli kuulemma Hanski, kiukkuinen vanha koomikko. Sen ajan piirretyt olivat tosi tylsiä, ne Käytöskukkaset ja Kössi Kengurut. Kun nähtiin joskus itäblokin piirrettyjä, ne olivat kuin toisesta maailmasta: hyvin piirrettyjä ja kauniita, ei mitään silkkipaperista revityistä paloista muotoiltuja ja kuva kerrallaan kuvattuja typeriä elukoita opetuksineen. 80-luvun puolella televisiossa alkoi tulla Pätkis, torstaisin (?) puoli tuntia oikeita vanhoja piirrettyjä, Strumffeja ja Disneytä ja muuta. Siellä näytettiin myös Tex Averyn klassikko Punahilkka. Muistan siitä varsinkin isoäidin, joka ihastui susihukkaan: https://www.youtube.com/watch?v=AfyTlTD7ErE

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koulupäivän jälkeen piti kiirehtiä kotiin, ku telkusta tuli Onnen Päivät (oli se Fonzie nasta heppu).

Eikös Onnen Päivät tullut vain perjantaina, siis 70-80-luvulla, ehkä klo 17-18 aikaan?

Silloin ei mikään sarja tullut telkkarista joka päivä vaan aina vaan kerran viikossa. Koko viikon sai odottaa seuraavaa jaksoa.

Kerran viikossa se taisi tulla. Alkoi muistaakseni silleen, että suoraa päätä piti suunnilleen koulusta tulla kotiin että ehti katsomaan. Olisiko sitten alkanut klo 17 vai vähän aikaisemmin?

Onnen päivien lähetysajasta on ollut keskustelua. Yksityiskohtainen paneutuminen lehtien TV-ohjelmatietoihin osoittaa, että Onnen päivät tuli:

- syksyllä 1977 joka toinen torstai 18:15 tai 19:15,

- toukokuussa 1978 yksi irtojakso keskiviikkona 20:00,

- syksyllä 1978 tiistaisin 20:50,

- keväästä 1979 kevääseen 1981 lauantaisin vaihtelevalla paikalla noin kello 14-16,

- syksyllä 1981 torstaisin 21:30,

- keväästä 1982 syksyyn 1983 keskiviikkoisin 19:30 tai 20:00.

Useampikin on täällä muistellut katselleensa Onnen päiviä heti koulusta tultua, tai jopa perjantaina heti kouluviikon päätyttyä. Sarjaa on tullut peräti neljänä eri viikonpäivänä, mutta ei koskaan perjantaina eikä koskaan minään arkipäivänä loppuiltapäivästä/alkuillasta. Kyseessä on todennäköisimmin muuntunut muisto tuosta lauantain alkuiltapäivän ohjelmapaikasta, jossa sarja pysytteli yhteen menoon kaksi ja puoli vuotta ollessaan juuri suosionsa huipulla.

Katselin Onnen päiviä lauantaisin iltapäivällä samalla kun valmistauduin illan rientoihin. Onkohan sarja missään katsottavissa?

Neljä ensimmäistä tuotantokautta on tullut suomitekstityksillä ainakin DVD:nä aikoinaan. Kirjastoista löytyy yhä, tai jos ei niin sitten niitä voi pyytää tilaamaan sellaisesta kirjastosta josta löytyy.

Vierailija kirjoitti:

Oliko tämä jo: metsästettiin Apu-lehden kilpailuun Suomen suurinta neliapilaa. Into oli kova, vaikka jo silloin järki sanoi, ettei tässä kisassa pärjää maalaisille, jotka ammatikseen kasvattavat kyseistä kasvia rehuksi.

Neliapilakilpailu oli kesällä 1978 ja ratkesi Avun numerossa 36/78. Suurimman apilan löysi Heikki Marin (sukua eräälle tunnetulle pääministerille?) Ylä-Savon Vieremästä, ja sai "tuhat nykymarkkaa puhtaana käteen". Eihän rahanuudistuksestahan ollutkaan kulunut vasta 15 vuotta.

Oli muuten aika häkellyttävän iso apila, yli 15 senttiä suuntaansa.

Joulukuussa 1971 silloisella Koffin juomatehtaalla Helsingin Hietalahdessa viisikymppinen siivooja jäi vangiksi hissiin, ja asia huomattiin vasta kahden viikon kuluttua. Sähkövian vuoksi hälytys ei soinut muualla kuin itse hississä, missä se sen sijaan soi yötä päivää hulluksi tekevän voimakkaasti. Siivooja oli pysynyt hengissä ainoastaan juomalla siivousämpäristään likavettä, ja joutui pitkäksi ajaksi sairaalahoitoon. Sieltä suoraan eläkkeelle, ja työnantaja osti anteeksipyyntönä vielä asunnonkin.

Muistaako kukaan kuulleensa tapauksesta tuoreeltaan ja kenties pelänneensä sen jälkeen hissillä matkustamista?

Hisseissä oli myös aikoinaan lähes järjestään kyltti, joka kielsi alle 12-vuotiaita käyttämästä niitä yksin. Muistan ihmetelleeni alle 12-vuotiaana, miksi raja oli vedetty juuri siihen kohtaan. Ehkä se oli vain pakko vetää johonkin.

Muistaako joku milloin bingoa alettiin pelata suomessa? Ainakin 70 luvun alussa oli jo monissa paikoissa esim. Työväentaloissa pelit menossa. Kapakoissa ei varmaankaan vielä silloin. Joulun aikaan oli kinkku palkintona.

Paperinukkeja kerättiin kilpaa kaverien kanssa Apu-lehdestä ainakin. Sadelomapäivät kului kivasti niillä leikkien.

Pienissäkin kaupungeissa oli monta kellokauppaa, muistan tunnelman kuinka kymmenet seinäkellot tikittivät seinällä ja myyntitiskillä oli monenlaisia herätyskelloja sekä rannekelloja. 70-luvulla tulivat muotiin digitaalinäytöllä varustetut rannekellot.

Vierailija kirjoitti:

Muistaako joku milloin bingoa alettiin pelata suomessa? Ainakin 70 luvun alussa oli jo monissa paikoissa esim. Työväentaloissa pelit menossa. Kapakoissa ei varmaankaan vielä silloin. Joulun aikaan oli kinkku palkintona.

Meidän kylällä on kinkkubingo vieläkin joka joulun aika.

Apu-lehden kaikkien aikojen ensimmäinen paperinukke oli Kristiina Hautala (oli hassua kyllä jäänyt muistiin, mutta tarkistin vielä). Paperinuket oli näin jälkikäteen ajatellen kuin 2D-barbeja, paljon tuli leikittyä ja uutta hahmoa odotettiin innolla.

Ylipäätään noina aikoina oli pakko oppia odottamaan, ei voinut elää kaikki-heti-mulle -elämää.

Vierailija kirjoitti:

Muistaako joku milloin bingoa alettiin pelata suomessa? Ainakin 70 luvun alussa oli jo monissa paikoissa esim. Työväentaloissa pelit menossa. Kapakoissa ei varmaankaan vielä silloin. Joulun aikaan oli kinkku palkintona.

Hesarissa ja Ilta-Sanomissa näkyy ensimmäisiä bingon Suomeen tuloa toitottavia mainoksia elo-syyskuussa 1968. Kyse oli aluksi pääsymaksullisista "pelitilaisuuksista", joita järjestettiin jo heti tuolloin nimenomaan ravintolasektorilla, mm. Primulan kahvilassa Mannerheimintiellä ja Ostrobotnialla eli Bottalla (yliopiston pohjalaisten osakuntien ravintola eduskuntatalon lähellä). "Palkintoina mm. kultaa, hopeaa, kelloja ja käsintehtyjä mattoja, nahkaa ym. Musiikkia, tarjoilua."

Vuonna 1972 bingo oli jo niin muotia, että kotkalainen huumorimuusikko Reijo Tani levytti laulun "Se on bingo" ongelmapelaavasta mummosta, jonka kotiin kertyy bingosta kaikkea televisioista mikrouuneihin (nehän olivatkin aikamoista luksusta vielä siihen aikaan).

Vierailija kirjoitti:

Täällä yksi 1964 syntynyt onnekas joka pääsi lentomatkalle jo 60 luvulla! Sukulaissetä oli Finskillä töissä ja pääsimme veikan kanssa tälle hurjalle seikkailumatkalle Turusta Ahvenanmaalle. Takaisin palasimme risteilylaivalla. Oli se ihmeiden ihme :D

Varmasti se tuntui hurjalta seikkailumatkalta monista aikuisistakin jo siksi, että vuonna 1963 oli sattunut tuolla samalla reitillä Finnairin toistaiseksi viimeinen ihmishenkiä vaatinut onnettomuus.

Esimerkiksi 86-vuotias isäni ei ole edelleenkään tehnyt yhtään lentomatkaa eläessään. Äitini lensi kerran, menomatkan Joensuusta Helsinkiin.

Chewtits 😂 Kiitos illan nauruista!

t. -63

Vierailija kirjoitti:

Joulukuussa 1971 silloisella Koffin juomatehtaalla Helsingin Hietalahdessa viisikymppinen siivooja jäi vangiksi hissiin, ja asia huomattiin vasta kahden viikon kuluttua. Sähkövian vuoksi hälytys ei soinut muualla kuin itse hississä, missä se sen sijaan soi yötä päivää hulluksi tekevän voimakkaasti. Siivooja oli pysynyt hengissä ainoastaan juomalla siivousämpäristään likavettä, ja joutui pitkäksi ajaksi sairaalahoitoon. Sieltä suoraan eläkkeelle, ja työnantaja osti anteeksipyyntönä vielä asunnonkin.

Muistaako kukaan kuulleensa tapauksesta tuoreeltaan ja kenties pelänneensä sen jälkeen hissillä matkustamista?

Hisseissä oli myös aikoinaan lähes järjestään kyltti, joka kielsi alle 12-vuotiaita käyttämästä niitä yksin. Muistan ihmetelleeni alle 12-vuotiaana, miksi raja oli vedetty juuri siihen kohtaan. Ehkä se oli vain pakko vetää johonkin.

Muistan kun luin tämän jutun jostain aikakausilehdestä, olisiko ollut Apu.

Itse maalaistalon tyttönä hissi-kammo ei ollut jokapäiväinen pelko minulle mutta lehtijuttu säikäytti.

Siinä oli vielä niin, että tämä siivooja pureskeli ja jopa söi sitä siivousrättiä, joka oli sankossa. 

Silloin opin myös sen, että ihminen selviää hengissä. jos on juotavaa saatavilla, ei esim. 40 kiloa näkkäriä,

Olen syntynyt -66.  Ja tämä muistoni on vuodelta 88 (?).

Olin opiskelu-kämpässäni Kuopion Särkiniemessä, rumassa tornitalossa.

Illalla tuli tv:stä norjalaisten tekemä dokumentti pedofiileista.

Muistan vieläkin, vaikka en haluaisi, dokumentista kaksi salaa kuvattua kohtausta, joissa lasta käytetään seksuaalisesti

hyväksi.

Nämä kohtaukset olivat erttäin lyhyitä, mutta riittävän pitkiä selventämään asiaa.

Seuraava päivä koulussa alkoi niin, että koko luokka puhui oikeasti järkyttyneenä dokumentista.

Lauantainakin oli vielä koulupäivä, oli kiva tulla koulusta kotiin kun äiti oli kotona eikä töissä

Vierailija kirjoitti:

Apu-lehden kaikkien aikojen ensimmäinen paperinukke oli Kristiina Hautala (oli hassua kyllä jäänyt muistiin, mutta tarkistin vielä). Paperinuket oli näin jälkikäteen ajatellen kuin 2D-barbeja, paljon tuli leikittyä ja uutta hahmoa odotettiin innolla.

Ylipäätään noina aikoina oli pakko oppia odottamaan, ei voinut elää kaikki-heti-mulle -elämää.

Eikä paperinukkeja heitelty roskiinkaan vähässä kummasssa.

Muistan kun tuttavaperheessä oli samanikäisiä tyttöjä kuin minä ja olikohan niin että Tapsa Kansa (nyt en ole ihan varma oliko Tapsa paperinukkena) oli kuitenkin leikin tiimellyksessä katkennut vyötärön kohdalta.

Eipä hätää. Tapani sai olla leikeissä mukana, pelkällä ylävartalollaan, mutta onnettomuuden jälkeen aina jossain roiston osissa. 

Toinen paperinukke-muisto ja myös 70-luvulta: Olin edellisenä päivänä kaatunut niin pahasti pyörällä, että sain aivotärähdyksen.

Pari päivää olin terveyskeskuksessa tarkkailtavana.

 Istuin sairaalasängyssä naama ruvilla ja mustelmilla ja kiltti sairaala-apulainen leikkeli kanssani paperinukkeja. Itse liimasin varsinaisen nuken taakse valkeaa kartonkia mutta sairaala-apulainen liimasi sitä kartonkia myös nuken vaatteiden taakse! No höh! Eihän niin tehdä.

En ilennyt sanoa hänelle siitä mitään koska hän oli aikuinen ja mahdottoman mukava.

Tapahtui joskus 60-luvun lopulla tai 70-luvun alussa. Olin jo juhlavaatteisiin puettu, mutta lähdin kuitenkin pihalle pyöräilemään isosiskon liian isolla pyörällä (omaa ei ollut). En osannut pysähtyä pyörällä, joten tietenkin kaaduin, lätäkköön. Mutta lätäkössä oli VIIDEN MARKAN SETELI! Ei haitannut kuraiset vaatteet minua lainkaan, mutta äitiä tietty kyllä. Laitoin setelin patterille kuivumaan ja juhliin menin kakkosvaatteissa. Hävetti kyllä juhlissa, mutta karkit maistui monta kuukautta! Ne nallekarkit tosiaan maksoi sen pennin...

Vierailija kirjoitti:

Pienissäkin kaupungeissa oli monta kellokauppaa, muistan tunnelman kuinka kymmenet seinäkellot tikittivät seinällä ja myyntitiskillä oli monenlaisia herätyskelloja sekä rannekelloja. 70-luvulla tulivat muotiin digitaalinäytöllä varustetut rannekellot.

Nämä nestekidenäyttö-kellot olivat ihan "ältsin mageit vempeleitä " ja kadehdin suuresti heitä, joilla oli mahdollisuus ostaa sellainen.

Mutta 80-luvulla eräs tuntemani nuorimies olikin ostanut itselleen ihan viisarinäyttöisen kellon ja sanoi, että digitaalikellot ovat nousukasmaisia.  Muistan miten hän käytti nimenomaan tätä sanaa.

Perhana, hän taisi olla oikeassa. 

Silloin  tajusin yleensäkin, että muotivirtauksia voi ja kannattaa arvostella. Ja jopa kieltäytyä ostamasta muotitavaroita.

Karkkiperso kirjoitti:

Tapahtui joskus 60-luvun lopulla tai 70-luvun alussa. Olin jo juhlavaatteisiin puettu, mutta lähdin kuitenkin pihalle pyöräilemään isosiskon liian isolla pyörällä (omaa ei ollut). En osannut pysähtyä pyörällä, joten tietenkin kaaduin, lätäkköön. Mutta lätäkössä oli VIIDEN MARKAN SETELI! Ei haitannut kuraiset vaatteet minua lainkaan, mutta äitiä tietty kyllä. Laitoin setelin patterille kuivumaan ja juhliin menin kakkosvaatteissa. Hävetti kyllä juhlissa, mutta karkit maistui monta kuukautta! Ne nallekarkit tosiaan maksoi sen pennin...

Ohoh, mikä onnenkantamoinen! On siinä kauppias joutunut tilaamaan tukusta lisää penninnalleja, kun menit ostoksille...:)

Muuten se vitosen seteli oli tosi nätti ulkonäöltään, oikein kauniin sininen.

Mutta  muistanpa myös markan setelin, se oli ruman värinen.

Vierailija kirjoitti:

Karkkiperso kirjoitti:

Tapahtui joskus 60-luvun lopulla tai 70-luvun alussa. Olin jo juhlavaatteisiin puettu, mutta lähdin kuitenkin pihalle pyöräilemään isosiskon liian isolla pyörällä (omaa ei ollut). En osannut pysähtyä pyörällä, joten tietenkin kaaduin, lätäkköön. Mutta lätäkössä oli VIIDEN MARKAN SETELI! Ei haitannut kuraiset vaatteet minua lainkaan, mutta äitiä tietty kyllä. Laitoin setelin patterille kuivumaan ja juhliin menin kakkosvaatteissa. Hävetti kyllä juhlissa, mutta karkit maistui monta kuukautta! Ne nallekarkit tosiaan maksoi sen pennin...

Ohoh, mikä onnenkantamoinen! On siinä kauppias joutunut tilaamaan tukusta lisää penninnalleja, kun menit ostoksille...:)

Muuten se vitosen seteli oli tosi nätti ulkonäöltään, oikein kauniin sininen.

Mutta  muistanpa myös markan setelin, se oli ruman värinen.

Mulla on muistorasiassa tallessa molemmat - se vitonen on oikeasti nätti.