Lue keskustelun säännöt.
Mistä työtön, masentunut introvertti mies löytäisi naisen?
01.02.2016 |
Onko se edes mahdollista? Mitään seurustelu ja seksikokemuksia ei ole. Olen aina kotona. Naiselle ei ole vaatimuksia, kunhan on mukava ja luonteet osuu yhteen, eikä valita kokoajan.
Kommentit (66)
Mitä annettavaa toiselle ihmiselle on masentuneella introvertillä? Muuta kuin murheita? Ei parisuhteeseen voi lähteä siltä pohjalta että itse vaan toivoo saavansa yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista, vaikka itse kaataa toisen niskaan pelkkää huolta ja murhetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Et mistään. Menet töihin ja alat jutella ihmisten kanssa. Siitä se sitten pikkuhiljaa lähtee, kun saat itsetuntosi kohdilleen.
Olipa hyödyllinen vinkki :D Kun ei tällaisena aikana noin vain "mennä töihin" terveenäkään,masentuneelle vielä hankalampaa.AP:n kannattaisi ihan oikeasti hankkia terapeutti ja mahdollisesti lääkitys,ja mietti vasta sitten mistä löytäisi töitä ja parisuhteen.Asiat tärkeysjärjestykseen.
Vierailija kirjoitti:
Et mistään. Kukaan ei halua masentunutta riippakiveksi.
Totta. Entisellä naisystävälläni oli/on mm. psykoottista masennusta, johon liittyi itsetuhoisuus. Hän "lääkitsi" itseään kaikilla huumeilla mitä sai käsiinsä, kädet oli piikitetty monesti niin turvoksiin, että ei rystysiä erottanut. Oli pelottavia ne masennuskohtaukset ja itsemurhayritykset. Katselin kauan tuota touhua, ja olin todella helpottunut kun lopulta sain erottua. Tuon parisuhteen jälkeen ei ole tehnyt mieli uuteen parisuhteeseen, kun tuo oli niin ahdistavaa touhua, että olin mieluummin töissä kuin kotona. Nyt on mukava olla itsekseen kotona. Se jatkuva masentuneen seurassa oleminen voi masennuttaa sen toisenkin ihmisen, minäkin olin välillä todella synkissä tunnelmissa ja suorastaan kauhuissani. M34
Vierailija kirjoitti:
Ot, mutta minulla oli kaltaisesi poikaystävä. Ensihuumassa hän oli aivan mahtava. Vaan kun suhde jokseenkin vakiintui, miehen puheissa alkoi vilahdella todella synkät aiheet.
Oli raskasta seurata vierestä niin synkkää mielenmaisemaa. Masentunut ei ajattele ansaitsevansa sitä kumppania, vaikka olisi sen saanut. Itselleni tuli sellainen olo, että mikä hirviö minä olen, kun toinen vaan on ahdistunut eikä meidän (silloinen) onni auttanut mitään. Siinä melkein masentui itse.
Siis juuri tämä. Olisi mukava ajatella,että se terve auttaisi masentunutta paranemaan,mutta todennäköisempää että masentunut vetää terveen samaan suohon missä itse on.Pitkäaikainen poikaystäväni masentui suhteemme aikana,ja sen puoli vuotta jonka hän oli sairasti,oli oma elämäni "jäissä",piti vain tukea toista ja yrittää estää itsetuhoinen käytös,en usko että jaksaisin toista sellaista jaksoa.Eli jos olisin sinkku,en alkaisi tapailla masentunutta miestä,joka ei ole hakenut apua masennukseensa.En enää riskeeraa omaa mielenterveyttäni parisuhteen takia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Et mistään. Kukaan ei halua masentunutta riippakiveksi.
Totta. Entisellä naisystävälläni oli/on mm. psykoottista masennusta, johon liittyi itsetuhoisuus. Hän "lääkitsi" itseään kaikilla huumeilla mitä sai käsiinsä, kädet oli piikitetty monesti niin turvoksiin, että ei rystysiä erottanut. Oli pelottavia ne masennuskohtaukset ja itsemurhayritykset. Katselin kauan tuota touhua, ja olin todella helpottunut kun lopulta sain erottua. Tuon parisuhteen jälkeen ei ole tehnyt mieli uuteen parisuhteeseen, kun tuo oli niin ahdistavaa touhua, että olin mieluummin töissä kuin kotona. Nyt on mukava olla itsekseen kotona. Se jatkuva masentuneen seurassa oleminen voi masennuttaa sen toisenkin ihmisen, minäkin olin välillä todella synkissä tunnelmissa ja suorastaan kauhuissani. M34
Totta, masennus on tarttuva tauti. En kyllä usko että kahden masentuneen kannattaa myöskään mennä yhteen. Eivät he toisiaan paranna, vaan lietsovat vaan syvemmälle masennukseen, kun ei tarvitse edes yrittää parantua kun toinen "ymmärtää".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kirjastosta viikonloppuna. Viikolla siellä istuvat pirteät opiskelijatytöt - ei skulaa sulle. Viikonloppuina siellä vois käydä sun tyylisiä.
Jostain luennolta, siis ne jotka ovat vapaita yleisölle.
Tanssikurssilta.
Kirkon piiristä.
Kauppamatkalta, kassajonosta (kato tytön ostoksia ja kysy jotain jostain tuotteesta).
Nuo ovat varmaan ihan hyviä vinkkejä,mutta mistä olet keksinyt että kirjastossa käy viikolla vain pirteitä opiskelijatytöt? Mä olen työtön introvertti ja käyn kirjastossa joka päivä.Olen myös ollut kirjastossa töissä ja kyllä siellä kävi ihan kaikenlaisia ihmisiä.
Tuntuu, että kaikki masentuneet/työttömät/sosiaalisesti taidottomat määrittelevät itsensä vain sen negatiivisen ominaisuutensa kautta. Kumpi kuulostaa paremmalta:
"Miten tällainen läski, näsäviisas nörtti voisi löytää miehen?"
vai
"Kuinka kaunis, sivistynyt ja kirjallisuudesta innostunut tyttönen voisi löytää miehen?"
Molemmat kuvaavat minua. Masennusta on vaikea kääntää positiiviseksi, mutta miksi esimerkiksi introverttius olisi paha asia? Se usein kertoo paljosta pohdiskelusta ja siitä, että on järkevää sanottavaa.
Negatiiviset ominaisuudet painuvat taka-alalle, kun korostaa niiden sijasta positiivisia puolia itsestään!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kirjastossa ei puhuta. Eikö tämä nyt ole kaikille selvää?
Vierailija kirjoitti:
Kirjastossa ei puhuta. Eikö tämä nyt ole kaikille selvää?
Valitettavasti ei enää nykypäivänä ole :/
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Et mistään. Kukaan ei halua masentunutta riippakiveksi.
Totta. Entisellä naisystävälläni oli/on mm. psykoottista masennusta, johon liittyi itsetuhoisuus. Hän "lääkitsi" itseään kaikilla huumeilla mitä sai käsiinsä, kädet oli piikitetty monesti niin turvoksiin, että ei rystysiä erottanut. Oli pelottavia ne masennuskohtaukset ja itsemurhayritykset. Katselin kauan tuota touhua, ja olin todella helpottunut kun lopulta sain erottua. Tuon parisuhteen jälkeen ei ole tehnyt mieli uuteen parisuhteeseen, kun tuo oli niin ahdistavaa touhua, että olin mieluummin töissä kuin kotona. Nyt on mukava olla itsekseen kotona. Se jatkuva masentuneen seurassa oleminen voi masennuttaa sen toisenkin ihmisen, minäkin olin välillä todella synkissä tunnelmissa ja suorastaan kauhuissani. M34
Totta, masennus on tarttuva tauti. En kyllä usko että kahden masentuneen kannattaa myöskään mennä yhteen. Eivät he toisiaan paranna, vaan lietsovat vaan syvemmälle masennukseen, kun ei tarvitse edes yrittää parantua kun toinen "ymmärtää".
Hienoa luetun ymmärtämistä taas kerran.On se siinä mielessä "tarttuva" että jos terve ja masentunut seurustelee,todennäköisesti terve masentuu,ei toisinpäin.
Mistäpäin ap. olet ja minkä ikäinen? T N47
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Masennus voi kieltämättä pelottaa aika montaa naista, mutta löytyy takuulla niitäkin jotka ovat itsekin olleet masentuneita tai ovat muuten rohkeampia ja ennakkoluulottomampia. Työttömänä on nykyään todella moni, se ei ole sinänsä este, jos yrittää päästä eteenpäin elämässä ja vaikka kouluttautuu ja hakee töitä sitten kun on paremmassa kunnossa.
Masennus ei "pelota" minua tippaakaan. Mutta haen kumppania, joka toisi iloa elämääni ja tekisi siitä parempaa. Kuten muutkin. Ei kukaan haikaile parisuhteeseen siksi, että pääsisi kiskomaan jonkun toisen pois masennuksen kuilusta. Mitä siitä saa itse?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin muutama vuosi sitten lievästi masentunut ja ahdistunut, työtön introvertti, olin muuttanut juuri uuteen kaupunkiin enkä tuntenut ketään ja olin vain kotona enkä käynyt muualla kuin kaupassa ja kirjastossa. Laitoin treffiprofiilin suomi24 missä kerroin rehellisesti ja huumoripitoisesti itsestäni, juuri ahdistuksesta ja sosiaalisten tilanteiden tilanteiden pelosta ja lopulta löysinkin ihanan työttömän introverttimiehen ja neljä vuotta myöhemmin olemme edelleen onnellisesti yhdessä. Eli laita vaan rohkeasti ilmoitusta vaikka sinne suomi24 tai okcupidiin, ole rehellinen, mutta älä kieriskele itsesäälissä.
Toimii naisilla, koska miehiä on niin valtavasti sinkkuna, että kaikki menee kaupaksi. Miehenä on ihan turhaa mitään vastaavia ilmoituksia laitella.
Tämä on suosittu mutta järjetön väittämä. Kun nainen alkaa seurustella, mieskin alkaa seurustella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Masennus voi kieltämättä pelottaa aika montaa naista, mutta löytyy takuulla niitäkin jotka ovat itsekin olleet masentuneita tai ovat muuten rohkeampia ja ennakkoluulottomampia. Työttömänä on nykyään todella moni, se ei ole sinänsä este, jos yrittää päästä eteenpäin elämässä ja vaikka kouluttautuu ja hakee töitä sitten kun on paremmassa kunnossa.
Masennus ei "pelota" minua tippaakaan. Mutta haen kumppania, joka toisi iloa elämääni ja tekisi siitä parempaa. Kuten muutkin. Ei kukaan haikaile parisuhteeseen siksi, että pääsisi kiskomaan jonkun toisen pois masennuksen kuilusta. Mitä siitä saa itse?
No jos siitä saa iloa. Mä ihastuin mieheen joka on masentunut. Harmi että se haluaa mieluummin keskittyä potemiseen eikä halua tavata ketään. Ystävien seuraan neuvotaan masentuneena hankkiutumaan mutta kumppanin seura on kiellettyä.
Tinder? Ei kai sielläkään kaikki ole tekopirteitä pintaliitäjiä, joilla on pelkkiä vaatimuksia ja itsellä ei mitään annettavaa. Ei ainakaan haittaa kokeilla, jos on rohkeutta laittaa naamaa näkyville.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Riippuuu masennuksen asteesta, mutta moni haluaa tasavertaisen parisuhteen eikä sairaanhoitajaksi.
Paitsi juopporentuille tietysti riittää ottajia.
No mutta kahden masentuneen suhdehan on just tasavertainen. Mistä päin aloittaja on ja minkä ikäinen?
Kait on varmaan ihmisestä ja masennuksesta kiinni mutta kun itse sairastin keskivaikeaa masennusta, jo pelkästään hengittäminen tuntui pelkältä työltä. Hyvä kun pääsi sängystä edes vessaan. Ei kyllä kauheasti ollut ihmissuhteet mielessä tuolloin saati että olisi moisia jaksanut. Halusin vain olla omissa oloissani.
Ihan samaa mietin. Alkava masennus oli iso(in?) syy edellisen suhteeni päättymiseen. En enää jaksanut olla seurallinen enkä lopulta enää välittää edes siitä, tuleeko miesystäväni luokseni vai ei. Sen jälkeen sitten menikin kaikki vapaa-aika sängyllä maaten ja kattoon tuijottaen, kun mikään ei jaksanut kiinnostaa. Ei olisi tullut mieleenikään alkaa treffailla, hyvä kun jaksoin hoitaa vähäiset työni ja hygieniani niin että pystyin ihmisten ilmoilla liikkumaan (kotia en jaksanut hoitaa, sinne en olisi voinut kuvitellakaan päästäväni ketään).
En ryhtyisi tapailemaan masentunutta ihmistä. Sekä masennus itsessään että mielialalääkkeet aiheuttavat "tunteettomuutta" ja välinpitämättömyyttä, kaikki elämän normaalit "ups and downs" -fiilikset katoavat. En kestäisi ihmistä, joka ei pystyisi nauttimaan asioista ja olisi innostunut ja aktiivinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Riippuuu masennuksen asteesta, mutta moni haluaa tasavertaisen parisuhteen eikä sairaanhoitajaksi.
Paitsi juopporentuille tietysti riittää ottajia.
No mutta kahden masentuneen suhdehan on just tasavertainen. Mistä päin aloittaja on ja minkä ikäinen?
Kait on varmaan ihmisestä ja masennuksesta kiinni mutta kun itse sairastin keskivaikeaa masennusta, jo pelkästään hengittäminen tuntui pelkältä työltä. Hyvä kun pääsi sängystä edes vessaan. Ei kyllä kauheasti ollut ihmissuhteet mielessä tuolloin saati että olisi moisia jaksanut. Halusin vain olla omissa oloissani.
Ihan samaa mietin. Alkava masennus oli iso(in?) syy edellisen suhteeni päättymiseen. En enää jaksanut olla seurallinen enkä lopulta enää välittää edes siitä, tuleeko miesystäväni luokseni vai ei. Sen jälkeen sitten menikin kaikki vapaa-aika sängyllä maaten ja kattoon tuijottaen, kun mikään ei jaksanut kiinnostaa. Ei olisi tullut mieleenikään alkaa treffailla, hyvä kun jaksoin hoitaa vähäiset työni ja hygieniani niin että pystyin ihmisten ilmoilla liikkumaan (kotia en jaksanut hoitaa, sinne en olisi voinut kuvitellakaan päästäväni ketään).
En ryhtyisi tapailemaan masentunutta ihmistä. Sekä masennus itsessään että mielialalääkkeet aiheuttavat "tunteettomuutta" ja välinpitämättömyyttä, kaikki elämän normaalit "ups and downs" -fiilikset katoavat. En kestäisi ihmistä, joka ei pystyisi nauttimaan asioista ja olisi innostunut ja aktiivinen.
Hetkinen, voiko masennus olla vain tuollaistakin? Minä en ole käynyt 8 vuoteen töissä ja olen ajatellut olevani vain laiska. Ei ole oikein positiivisia tai negatiivisia tunteita. Ei intohimoja tai motivaatiota yrittää päästä töihin. Koskaan ei tunnu kuitenkaan pahalta tai surulliselta, mitä olen pitänyt masennuksen tärkeimpänä oireena.
Pidän asuntoni ihan siistinä, kiinnitän huomiota ulkonäkööni ja syön terveellisesti. Kaikki päivät ovat samanlaisia, joskus on "ihan kivaa". Kuten vaikka silloin kun eniten pitämästäni sarjasta tulee uusi jakso. Olen elämänhaluinen ja oikeastaan ainut toiveeni olisi vaan elää ikuisesti. Istua koneella ja odotella uusia tarinoita netistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Riippuuu masennuksen asteesta, mutta moni haluaa tasavertaisen parisuhteen eikä sairaanhoitajaksi.
Paitsi juopporentuille tietysti riittää ottajia.
No mutta kahden masentuneen suhdehan on just tasavertainen. Mistä päin aloittaja on ja minkä ikäinen?
Kait on varmaan ihmisestä ja masennuksesta kiinni mutta kun itse sairastin keskivaikeaa masennusta, jo pelkästään hengittäminen tuntui pelkältä työltä. Hyvä kun pääsi sängystä edes vessaan. Ei kyllä kauheasti ollut ihmissuhteet mielessä tuolloin saati että olisi moisia jaksanut. Halusin vain olla omissa oloissani.
Ihan samaa mietin. Alkava masennus oli iso(in?) syy edellisen suhteeni päättymiseen. En enää jaksanut olla seurallinen enkä lopulta enää välittää edes siitä, tuleeko miesystäväni luokseni vai ei. Sen jälkeen sitten menikin kaikki vapaa-aika sängyllä maaten ja kattoon tuijottaen, kun mikään ei jaksanut kiinnostaa. Ei olisi tullut mieleenikään alkaa treffailla, hyvä kun jaksoin hoitaa vähäiset työni ja hygieniani niin että pystyin ihmisten ilmoilla liikkumaan (kotia en jaksanut hoitaa, sinne en olisi voinut kuvitellakaan päästäväni ketään).
En ryhtyisi tapailemaan masentunutta ihmistä. Sekä masennus itsessään että mielialalääkkeet aiheuttavat "tunteettomuutta" ja välinpitämättömyyttä, kaikki elämän normaalit "ups and downs" -fiilikset katoavat. En kestäisi ihmistä, joka ei pystyisi nauttimaan asioista ja olisi innostunut ja aktiivinen.
Miten joku on tällekin täpännyt alapeukun?! Noinhan se menne. Olen itse juuri nyt lähes samassa tilanteessa. Miesystävää ei tosin ole, mutta kaksi treffikaveria, jotka molemmat haluaisivat tavata minua ja ehkä toivovat parisuhdetta.
Vaan minä en jaksa. Sinänsä ok ukot tuntuvat pelkästään rasitteilta ja ahdistun soittoyrityksistään. Ei heistä mitään iloa ole. Kumpikaan ei saa minua nauramaan. Nauran silti joka päivä jollekin asialle, yleensä netistä löytyy jotain hassua.
Minä en haluaisi ruveta vieraan miehen "ymmärtäjäksi" ja "auttajaksi" silloin kun etsin kumppania. Miehen pitää olla henkisesti oman tilanteensa herra, olosuhteiden yläpuolella, oli sitten työtön ja/masentunut. Ei ongelmiensa alistama. Eri asia, jos oma kumppani jää työttömäksi, masentuu tai vammautuu. Toki omaa kumppania tuetaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Riippuuu masennuksen asteesta, mutta moni haluaa tasavertaisen parisuhteen eikä sairaanhoitajaksi.
Paitsi juopporentuille tietysti riittää ottajia.
No mutta kahden masentuneen suhdehan on just tasavertainen. Mistä päin aloittaja on ja minkä ikäinen?
Kait on varmaan ihmisestä ja masennuksesta kiinni mutta kun itse sairastin keskivaikeaa masennusta, jo pelkästään hengittäminen tuntui pelkältä työltä. Hyvä kun pääsi sängystä edes vessaan. Ei kyllä kauheasti ollut ihmissuhteet mielessä tuolloin saati että olisi moisia jaksanut. Halusin vain olla omissa oloissani.
Ihan samaa mietin. Alkava masennus oli iso(in?) syy edellisen suhteeni päättymiseen. En enää jaksanut olla seurallinen enkä lopulta enää välittää edes siitä, tuleeko miesystäväni luokseni vai ei. Sen jälkeen sitten menikin kaikki vapaa-aika sängyllä maaten ja kattoon tuijottaen, kun mikään ei jaksanut kiinnostaa. Ei olisi tullut mieleenikään alkaa treffailla, hyvä kun jaksoin hoitaa vähäiset työni ja hygieniani niin että pystyin ihmisten ilmoilla liikkumaan (kotia en jaksanut hoitaa, sinne en olisi voinut kuvitellakaan päästäväni ketään).
En ryhtyisi tapailemaan masentunutta ihmistä. Sekä masennus itsessään että mielialalääkkeet aiheuttavat "tunteettomuutta" ja välinpitämättömyyttä, kaikki elämän normaalit "ups and downs" -fiilikset katoavat. En kestäisi ihmistä, joka ei pystyisi nauttimaan asioista ja olisi innostunut ja aktiivinen.
Hetkinen, voiko masennus olla vain tuollaistakin? Minä en ole käynyt 8 vuoteen töissä ja olen ajatellut olevani vain laiska. Ei ole oikein positiivisia tai negatiivisia tunteita. Ei intohimoja tai motivaatiota yrittää päästä töihin. Koskaan ei tunnu kuitenkaan pahalta tai surulliselta, mitä olen pitänyt masennuksen tärkeimpänä oireena.
Pidän asuntoni ihan siistinä, kiinnitän huomiota ulkonäkööni ja syön terveellisesti. Kaikki päivät ovat samanlaisia, joskus on "ihan kivaa". Kuten vaikka silloin kun eniten pitämästäni sarjasta tulee uusi jakso. Olen elämänhaluinen ja oikeastaan ainut toiveeni olisi vaan elää ikuisesti. Istua koneella ja odotella uusia tarinoita netistä.
Masennus voi myös olla tyyppiä lamaannus. Silloin on aika turta kaikelle. Ei ole tunteita puoleen eikä toiseen, ilman lääkkeiden myötävaikutusta.
On sinun elinympyräsi kyllä melko suppeat. Sanot, että olet elämänhaluinen - oletko elämäniloinen? Masentuneetkin yrittävät usein viimeiseen asti pitää ulkoisia kulisseja kunnossa: pukeudutaan normaalisti, meikataan jne. Vaikka sisällä kumisee tyhjyys, eikä pinnalliset asiat vois vähemmän kiinnostaa.
Introverttius on ominaisuus, työttömyys on mahdollisesti väliaikainen elämäntilanne. Masennus on kuitenkin sairaus. Ei sairaana voi odottaa ihmissuhteen alkavan kovin helposti tai menestyksellä, niiden luominen on terveissäkin oloissa haasteellista. Sama kuin odottaisi että jalka poikki voi juosta maratonin kun vain oikea hetki ja reitti osuu kohdalle. Hoida mieli kuntoon ensin.