Olen koko ajan vain surullinen ja pettynyt elämääni

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Menneisyys on epäonnistunut ja tulevaisuutta ei ole.

Mikä voisi auttaa?

Uskalla nähdä tänä hetki. Rupeat tunnustelemaan tätä TÄSSÄ JA NYT. Muuta sulla ei ole. Ei ole mullakaan muuta kuin NYT.

Mitä pitäisi tehdä? Pitäisi uskaltaa olla. Kaikki mahdollisuudet on kun antaa niiden olla. Ala uteliaaksi. Ota pää pois puskasta. Mitä sä näet, mitä sä koet, mitä sä voit nähdä ja kokea, mitä sä haluat? Alat suunta voimavarojasi kiinnostaviin asioihin ja tukemaan itseäsi. Uskalla huomata hyvät olet ja hyvät hetket. Älä itse lyttää itseäsi. Helli itseäsi konkreettisesti ja ajatuksissa. Koeta ymmärtää itseäsi. Ole armollinen itse itsellesi.

Ei me kukaan menneelle mahdeta yhtään mitään. Se meni. Jos se meni paskasti, niin sitten se meni.

Joskus jaksa ahertaa ja joskus ei....sitten lepää.

Aloittaa alusta..,sen voi tehdä AINA. Se on kai asenteesta kiinni.

Voimia. Ulkona on kaunis valo.

Missä mielessä aloittaa alusta? Jos elämä on mennyt metsään ja yli viiskymppisenä huomaa että olisi halunnut opiskella erikoislääkäriksi. Kuinka silloin aloitetaan alusta, suoritetaan ensin lukio...? Kaikki ei todellakaan ole mahdollista kaikille.

Kokeile kiitollisuuslistaa. Minä olen ruma, vanha, lihava, koko lopputyöelämäni ajan veloissa enkä 50+ iästäni huolimatta omista yhtään mitään, vanhempanikin siirsivät pienen omaisuutensa suoraan lapsenlapsille koska ulosotto olisi muuten vienyt minun osuuteni. Asun vuokralla kaupungin betonikopperossa ja teen määräaikaista työtä joka on taas katkolla. Silti kiitollisuuslistani tänäkin aamuna oli pitkä, kun sain herätä terveenä ja turvassa, lämpimässä; läheiset ihmiseni ovat terveitä ja heillä on asiat hyvin; minulla on kaapit täynnä ruokaa ja herkkuja; on työpaikka johon lähteä; on ihminen johon olen kiintynyt ja hän minuun; elämäni on helppoa, ei tarvitse kantaa vettä pitkän matkan päästä ja koneet hoitavat kotityöt; minulla on varaa ylellisyyksiin kuten televisio, netti ja jopa satunnainen matkailu; minulla on ystäviä jotka välittävät minusta ja minä heistä; minulla on terveet jalat joilla pääsen töiden jälkeen kävelylenkille; minulla on vanhat ja rakkaat lemmikkieläimet jotka onneksi ovat terveitä... Olen ihan liian monia asioita pitänyt itsestäänselvyyksinä ja siksi marmattanut niistä asioista, joita minulla ei ole. Kiitollisuuslista on avannut silmät kaikelle sille, mitä minulla on ja mikä tekee minusta äärettömän etuoikeutetun ihmisen tässä maailmassa.

Joo kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä tekee ihmisen elämästä onnellista? Rahako? "Menestys"? Perhe/suhde? Vai olisiko niin, että ilman noitakin asioita on julmettu määrä ihmisiä JA he ovat onnellisia? Miksi? Kyse ei ole taikuudesta, vaan näkökulmasta asioihin. Jos rahat on tiukilla, voi tuntea miellyttävää hallinnan tunnetta siitä että niillä pienilläkin rahoilla pärjää. Ja voi kiinnittää huomion siihen miten paljon asioita niillä rahoilla kuitenkin saa, todennäköisesti kaiken oikeesti tarpeellisen, eikä kiinnittää jatkuvasti huomiota siihen mitä niillä ei saa. Jos ei ole parisuhdetta, voi keskittyä iloitsemaan täydellisesti vapaudestaan ja toisaalta siitä, että kuka vain vastaantulija voi olla se oikea: vähän kuin odottaisi joululahjaa! Treffailu ja aktiivinen tutustuminen ihmisiin on hauskaa, mitä seikkailuja yksikin arkinen kahvittelu nettideitin kanssa saattaa tuoda. Ja työ on loppujen lopuksi vain työtä, vaikka olisit tehtaan liukuhihnalla jumissa, voit kokea rikasta elämää siellä vapaa-ajalla ja ajatella että siedät vähän tätä epämukavaa työtäkin kun muu aika on niin mukavaa. Tai jos olet työtön, voit alkaa opiskella jotain uutta, ehkäpä yllätät itsesi ja päädytkin oppimaan maalarin ammatin vaikka luulit että sinulle ei ole muuta elämässä kuin työtön entinen toimistotyöntekijä.

Elämässä on järkyttävän paljon mahdollisuuksia meille kaikille, etenkin meille länsimaalaisille joilla perustarpeet täyttyvät. Asenne on ainoa asia jota ikinä tarvitsee muuttaa (ja se on ilmaista, ei vaadi suhdetta, ei ystäviä, ei mitään joka sijaitsee itsesi ulkopuolella). Loppu seuraa sitten sen perässä.

Ylläoleva kuvastaa päälleliimattua positiivista asennetta. Jokaisen tulee saada surra menetyksensä, sillä jokaisen näkemys onnistumisesta ja hyvästä elämästä on erilainen. Vasta sitten voi löytää tien eteenpäin.

JUURI näin. Inhottaa, kun kukaan melkein ei enää nykyaikana tajua tätä yksinkertaista asiaa, vaan surusta, murheesta ja synkkyydestä on tulossa uusi spitalismi. Ei anneta ihmisen kohdata omaa menetystään, koska ??? kuulija ahdistuu? Ei se länsimaalainen hyvinvointi mitään onnellisuutta takaa; jos ihminen on kasvatuksensa ja lapsuutensa takia menettänyt omanarvontunteensa ja itsemääräämiskyvyn, niin hän jää kököttämään neljän seinän sisään, vaikka voisi mennä mihin. Ja kun ei se meneminen ja harrastaminen niitä syitä, miksi on onneton, poista. Ei edes kauniin luonnon katseleminen poista niitä. Ne täytyy käsitellä. Toki ymmärrän, että kaikki eivät pysty, osaa tai halua käsitellä niitä, vaan "käsittelemistä" on heille tehdä jotain muuta. Mutta esim. mulle ei ole. Mulle käsittelemistä on puhua ja selvittää mistä on kysymys, miksi tunnen niin kuin tunnen ja miten toimia toisin, etten ole kohta taas masentuneena käytyäni "harrastuksessa". Se ei ole minulle todellakaan mitään vellomista surussa, vaan surun ratkomista.

Se jos joku "velloo surussa" tarkoittaa vain sitä, että hän ei ole pystynyt vieläkään käsittelemään asiaa, eli saanut sitä apua, josta hänelle on apua. En ole vielä koskaan kuullut kenenkään onnettoman kieltäytyneen avusta, josta on hänelle apua, niin että pääsee onnellisemmaksi avun avulla. Mutta kun kaikki mikä on nimeltään apua, ei auta kaikkia.

Vierailija kirjoitti:

Kokeile kiitollisuuslistaa. Minä olen ruma, vanha, lihava, koko lopputyöelämäni ajan veloissa enkä 50+ iästäni huolimatta omista yhtään mitään, vanhempanikin siirsivät pienen omaisuutensa suoraan lapsenlapsille koska ulosotto olisi muuten vienyt minun osuuteni. Asun vuokralla kaupungin betonikopperossa ja teen määräaikaista työtä joka on taas katkolla. Silti kiitollisuuslistani tänäkin aamuna oli pitkä, kun sain herätä terveenä ja turvassa, lämpimässä; läheiset ihmiseni ovat terveitä ja heillä on asiat hyvin; minulla on kaapit täynnä ruokaa ja herkkuja; on työpaikka johon lähteä; on ihminen johon olen kiintynyt ja hän minuun; elämäni on helppoa, ei tarvitse kantaa vettä pitkän matkan päästä ja koneet hoitavat kotityöt; minulla on varaa ylellisyyksiin kuten televisio, netti ja jopa satunnainen matkailu; minulla on ystäviä jotka välittävät minusta ja minä heistä; minulla on terveet jalat joilla pääsen töiden jälkeen kävelylenkille; minulla on vanhat ja rakkaat lemmikkieläimet jotka onneksi ovat terveitä... Olen ihan liian monia asioita pitänyt itsestäänselvyyksinä ja siksi marmattanut niistä asioista, joita minulla ei ole. Kiitollisuuslista on avannut silmät kaikelle sille, mitä minulla on ja mikä tekee minusta äärettömän etuoikeutetun ihmisen tässä maailmassa.

Ylläoleva on hyvä esimerkki kiitollisuusharhasta, mutta psykologinen selviytymiskeino toki sekin.

Joo kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä tekee ihmisen elämästä onnellista? Rahako? "Menestys"? Perhe/suhde? Vai olisiko niin, että ilman noitakin asioita on julmettu määrä ihmisiä JA he ovat onnellisia? Miksi? Kyse ei ole taikuudesta, vaan näkökulmasta asioihin. Jos rahat on tiukilla, voi tuntea miellyttävää hallinnan tunnetta siitä että niillä pienilläkin rahoilla pärjää. Ja voi kiinnittää huomion siihen miten paljon asioita niillä rahoilla kuitenkin saa, todennäköisesti kaiken oikeesti tarpeellisen, eikä kiinnittää jatkuvasti huomiota siihen mitä niillä ei saa. Jos ei ole parisuhdetta, voi keskittyä iloitsemaan täydellisesti vapaudestaan ja toisaalta siitä, että kuka vain vastaantulija voi olla se oikea: vähän kuin odottaisi joululahjaa! Treffailu ja aktiivinen tutustuminen ihmisiin on hauskaa, mitä seikkailuja yksikin arkinen kahvittelu nettideitin kanssa saattaa tuoda. Ja työ on loppujen lopuksi vain työtä, vaikka olisit tehtaan liukuhihnalla jumissa, voit kokea rikasta elämää siellä vapaa-ajalla ja ajatella että siedät vähän tätä epämukavaa työtäkin kun muu aika on niin mukavaa. Tai jos olet työtön, voit alkaa opiskella jotain uutta, ehkäpä yllätät itsesi ja päädytkin oppimaan maalarin ammatin vaikka luulit että sinulle ei ole muuta elämässä kuin työtön entinen toimistotyöntekijä.

Elämässä on järkyttävän paljon mahdollisuuksia meille kaikille, etenkin meille länsimaalaisille joilla perustarpeet täyttyvät. Asenne on ainoa asia jota ikinä tarvitsee muuttaa (ja se on ilmaista, ei vaadi suhdetta, ei ystäviä, ei mitään joka sijaitsee itsesi ulkopuolella). Loppu seuraa sitten sen perässä.

Ylläoleva kuvastaa päälleliimattua positiivista asennetta. Jokaisen tulee saada surra menetyksensä, sillä jokaisen näkemys onnistumisesta ja hyvästä elämästä on erilainen. Vasta sitten voi löytää tien eteenpäin.

Vai kuvastaa päälleliimattua positiivista asennetta? Miksi positiivinen asenne/elämänkatsomus niin kovin usein latistetaan vain päälleliimatuksi tai jollain lailla epäaidoksi? Eihän se ole millään lailla poissulkeva sille etteikö esimerkiksi menetyksiä surtaisi! Puhuin vain näkökulman valinnasta. Siitä, näetkö aina sen mitä minulla ei ole, vai näetkö sen mitä minulla juuri näin asioiden ollessa itseasiassa on. Ei tarvitse edes olla ylioptimistinen eikä toivoa valtavasti käännettä sinne tai tänne, jos on tyytyväinen juuri näin (ja se miten siihen tyytyväisyyteen pääsee on tekemällä tietty asenteen eli näkökulman valinta). Sellainen positiivisuus on realismia parhaillaan. 

Hmmm kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kokeile kiitollisuuslistaa. Minä olen ruma, vanha, lihava, koko lopputyöelämäni ajan veloissa enkä 50+ iästäni huolimatta omista yhtään mitään, vanhempanikin siirsivät pienen omaisuutensa suoraan lapsenlapsille koska ulosotto olisi muuten vienyt minun osuuteni. Asun vuokralla kaupungin betonikopperossa ja teen määräaikaista työtä joka on taas katkolla. Silti kiitollisuuslistani tänäkin aamuna oli pitkä, kun sain herätä terveenä ja turvassa, lämpimässä; läheiset ihmiseni ovat terveitä ja heillä on asiat hyvin; minulla on kaapit täynnä ruokaa ja herkkuja; on työpaikka johon lähteä; on ihminen johon olen kiintynyt ja hän minuun; elämäni on helppoa, ei tarvitse kantaa vettä pitkän matkan päästä ja koneet hoitavat kotityöt; minulla on varaa ylellisyyksiin kuten televisio, netti ja jopa satunnainen matkailu; minulla on ystäviä jotka välittävät minusta ja minä heistä; minulla on terveet jalat joilla pääsen töiden jälkeen kävelylenkille; minulla on vanhat ja rakkaat lemmikkieläimet jotka onneksi ovat terveitä... Olen ihan liian monia asioita pitänyt itsestäänselvyyksinä ja siksi marmattanut niistä asioista, joita minulla ei ole. Kiitollisuuslista on avannut silmät kaikelle sille, mitä minulla on ja mikä tekee minusta äärettömän etuoikeutetun ihmisen tässä maailmassa.

Ylläoleva on hyvä esimerkki kiitollisuusharhasta, mutta psykologinen selviytymiskeino toki sekin.

Niin tai minä näkisin sen niin, että tilanteeni on vähän kuin hevosella huulipuristimessa. Huulipuristin satuttaa huuleen, jottei hevonen huomaisi muualla tehtäviä toimepiteitä, kun miettii ja murehtii kipeää huulta. Mutta entä jos kengittäjä vaikkapa unohtaisikin huulipuristimen hevoselle, mutta se muuttuisi "näkymättömäksi", eli vain hevonen tietäisi, että nyt edelleen koskee koko ajan ja tämä on VÄÄRIN, niin miksi olisi oikein hevosen olla iloisempi ajatella asioita, joista se voi olla kiitollinen, kun OIKEIN olisi se, että huulipuristin poistetaan ja hevosella on taas ihan hyvä olla. Ja miksei SILLOIN voisikin olla kiitollinen siitä, tästä ja tuosta. Mutta parantaa oloa hännästä kun vika on päässä en ole ikinä ymmärtänyt. Parannetaan se paikka, missä on vikaa, vasta sitten aion ainakin itse olla kiitollinen. En tod ole kiitollinen henkisistä kivuista, joita äitini minulle järjesti. Mutta pystyn kyllä ratkomaan ne jos saan oikeanlaista apua. Enkä minkään kiitollisuusajattelun avulla.

Mikä on kiitollisuusharha?

Vierailija kirjoitti:

Kokeile kiitollisuuslistaa. Minä olen ruma, vanha, lihava, koko lopputyöelämäni ajan veloissa enkä 50+ iästäni huolimatta omista yhtään mitään, vanhempanikin siirsivät pienen omaisuutensa suoraan lapsenlapsille koska ulosotto olisi muuten vienyt minun osuuteni. Asun vuokralla kaupungin betonikopperossa ja teen määräaikaista työtä joka on taas katkolla. Silti kiitollisuuslistani tänäkin aamuna oli pitkä, kun sain herätä terveenä ja turvassa, lämpimässä; läheiset ihmiseni ovat terveitä ja heillä on asiat hyvin; minulla on kaapit täynnä ruokaa ja herkkuja; on työpaikka johon lähteä; on ihminen johon olen kiintynyt ja hän minuun; elämäni on helppoa, ei tarvitse kantaa vettä pitkän matkan päästä ja koneet hoitavat kotityöt; minulla on varaa ylellisyyksiin kuten televisio, netti ja jopa satunnainen matkailu; minulla on ystäviä jotka välittävät minusta ja minä heistä; minulla on terveet jalat joilla pääsen töiden jälkeen kävelylenkille; minulla on vanhat ja rakkaat lemmikkieläimet jotka onneksi ovat terveitä... Olen ihan liian monia asioita pitänyt itsestäänselvyyksinä ja siksi marmattanut niistä asioista, joita minulla ei ole. Kiitollisuuslista on avannut silmät kaikelle sille, mitä minulla on ja mikä tekee minusta äärettömän etuoikeutetun ihmisen tässä maailmassa.

No just. Sullahan on oikeasti asiat hyvin ja silloin on helppo olla kiitollinen. On perhe, läheiset ja joku jonka kanssa saat ja haluat elämäsi jakaa. Ei kaikilla ole, ei edes pätkätöitä. Nuo muut luettelemasi asiat on oikeastaan jokaiselle länsimaalaiselle ihmiselle ihan peruskauraa. Aina löytyy ihminen jolla menee jollakin tavalla huonommin kun ottaa vertailukohdaksi kaikki maailman ihmiset. Silti se ei tarkoita ihmisen pitäisi olla kiitollinen pelkästä katosta pään päällä. Kyllä se katto on muillakin ja sen lisäksi näillä ihmisillä on myös paljon muuta. Miksei näiden ihmisten ole pitänyt tyytyä siihen perussettiin, mikä eri oikeus näillä on ollut hyvään työpaikkaan ja parisuhteeseen lapsineen? Tai vaikka sulla?

Vierailija kirjoitti:

Joo kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä tekee ihmisen elämästä onnellista? Rahako? "Menestys"? Perhe/suhde? Vai olisiko niin, että ilman noitakin asioita on julmettu määrä ihmisiä JA he ovat onnellisia? Miksi? Kyse ei ole taikuudesta, vaan näkökulmasta asioihin. Jos rahat on tiukilla, voi tuntea miellyttävää hallinnan tunnetta siitä että niillä pienilläkin rahoilla pärjää. Ja voi kiinnittää huomion siihen miten paljon asioita niillä rahoilla kuitenkin saa, todennäköisesti kaiken oikeesti tarpeellisen, eikä kiinnittää jatkuvasti huomiota siihen mitä niillä ei saa. Jos ei ole parisuhdetta, voi keskittyä iloitsemaan täydellisesti vapaudestaan ja toisaalta siitä, että kuka vain vastaantulija voi olla se oikea: vähän kuin odottaisi joululahjaa! Treffailu ja aktiivinen tutustuminen ihmisiin on hauskaa, mitä seikkailuja yksikin arkinen kahvittelu nettideitin kanssa saattaa tuoda. Ja työ on loppujen lopuksi vain työtä, vaikka olisit tehtaan liukuhihnalla jumissa, voit kokea rikasta elämää siellä vapaa-ajalla ja ajatella että siedät vähän tätä epämukavaa työtäkin kun muu aika on niin mukavaa. Tai jos olet työtön, voit alkaa opiskella jotain uutta, ehkäpä yllätät itsesi ja päädytkin oppimaan maalarin ammatin vaikka luulit että sinulle ei ole muuta elämässä kuin työtön entinen toimistotyöntekijä.

Elämässä on järkyttävän paljon mahdollisuuksia meille kaikille, etenkin meille länsimaalaisille joilla perustarpeet täyttyvät. Asenne on ainoa asia jota ikinä tarvitsee muuttaa (ja se on ilmaista, ei vaadi suhdetta, ei ystäviä, ei mitään joka sijaitsee itsesi ulkopuolella). Loppu seuraa sitten sen perässä.

Ylläoleva kuvastaa päälleliimattua positiivista asennetta. Jokaisen tulee saada surra menetyksensä, sillä jokaisen näkemys onnistumisesta ja hyvästä elämästä on erilainen. Vasta sitten voi löytää tien eteenpäin.

Vai kuvastaa päälleliimattua positiivista asennetta? Miksi positiivinen asenne/elämänkatsomus niin kovin usein latistetaan vain päälleliimatuksi tai jollain lailla epäaidoksi? Eihän se ole millään lailla poissulkeva sille etteikö esimerkiksi menetyksiä surtaisi! Puhuin vain näkökulman valinnasta. Siitä, näetkö aina sen mitä minulla ei ole, vai näetkö sen mitä minulla juuri näin asioiden ollessa itseasiassa on. Ei tarvitse edes olla ylioptimistinen eikä toivoa valtavasti käännettä sinne tai tänne, jos on tyytyväinen juuri näin (ja se miten siihen tyytyväisyyteen pääsee on tekemällä tietty asenteen eli näkökulman valinta). Sellainen positiivisuus on realismia parhaillaan. 

No huh huh. Sä siis meinaat että yksinäisen ihmisen ongelma ei ole ystävien ja toisten ihmisten puute vaan oma asenne. Että kun vaan päättääkin ettei sosiaalisia suhteita tarvitse niin ne muuttuu ihmiselle täysin tarpeettomiksi. Ei enää aiheuta yksinäisyys mitään ikävää ja kaikki ystävyyssuhteiden ja toisten ihmisten läsnäolon terveyttä ja hyvinvointia edistävät seikatkin muuttuvat huuhaaksi.

Vierailija kirjoitti:

Joo kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä tekee ihmisen elämästä onnellista? Rahako? "Menestys"? Perhe/suhde? Vai olisiko niin, että ilman noitakin asioita on julmettu määrä ihmisiä JA he ovat onnellisia? Miksi? Kyse ei ole taikuudesta, vaan näkökulmasta asioihin. Jos rahat on tiukilla, voi tuntea miellyttävää hallinnan tunnetta siitä että niillä pienilläkin rahoilla pärjää. Ja voi kiinnittää huomion siihen miten paljon asioita niillä rahoilla kuitenkin saa, todennäköisesti kaiken oikeesti tarpeellisen, eikä kiinnittää jatkuvasti huomiota siihen mitä niillä ei saa. Jos ei ole parisuhdetta, voi keskittyä iloitsemaan täydellisesti vapaudestaan ja toisaalta siitä, että kuka vain vastaantulija voi olla se oikea: vähän kuin odottaisi joululahjaa! Treffailu ja aktiivinen tutustuminen ihmisiin on hauskaa, mitä seikkailuja yksikin arkinen kahvittelu nettideitin kanssa saattaa tuoda. Ja työ on loppujen lopuksi vain työtä, vaikka olisit tehtaan liukuhihnalla jumissa, voit kokea rikasta elämää siellä vapaa-ajalla ja ajatella että siedät vähän tätä epämukavaa työtäkin kun muu aika on niin mukavaa. Tai jos olet työtön, voit alkaa opiskella jotain uutta, ehkäpä yllätät itsesi ja päädytkin oppimaan maalarin ammatin vaikka luulit että sinulle ei ole muuta elämässä kuin työtön entinen toimistotyöntekijä.

Elämässä on järkyttävän paljon mahdollisuuksia meille kaikille, etenkin meille länsimaalaisille joilla perustarpeet täyttyvät. Asenne on ainoa asia jota ikinä tarvitsee muuttaa (ja se on ilmaista, ei vaadi suhdetta, ei ystäviä, ei mitään joka sijaitsee itsesi ulkopuolella). Loppu seuraa sitten sen perässä.

Ylläoleva kuvastaa päälleliimattua positiivista asennetta. Jokaisen tulee saada surra menetyksensä, sillä jokaisen näkemys onnistumisesta ja hyvästä elämästä on erilainen. Vasta sitten voi löytää tien eteenpäin.

Vai kuvastaa päälleliimattua positiivista asennetta? Miksi positiivinen asenne/elämänkatsomus niin kovin usein latistetaan vain päälleliimatuksi tai jollain lailla epäaidoksi? Eihän se ole millään lailla poissulkeva sille etteikö esimerkiksi menetyksiä surtaisi! Puhuin vain näkökulman valinnasta. Siitä, näetkö aina sen mitä minulla ei ole, vai näetkö sen mitä minulla juuri näin asioiden ollessa itseasiassa on. Ei tarvitse edes olla ylioptimistinen eikä toivoa valtavasti käännettä sinne tai tänne, jos on tyytyväinen juuri näin (ja se miten siihen tyytyväisyyteen pääsee on tekemällä tietty asenteen eli näkökulman valinta). Sellainen positiivisuus on realismia parhaillaan. 

No, eikö aloitus ollut nyt sitten siihen suremiseen tähtäävä aloitus? Surkaa kanssani? Ainakin mä ymmärsin sen niin. Itselläkin samanlainen tunne, että nyt menee kaikki mönkään. Ei tähän mikään kiitollisuus ole auttanut, ajatuskin kiitollisuudesta SATTUU. Senkin aika tullee vielä, en mä sitä sano.

Vierailija kirjoitti:

Mikä on kiitollisuusharha?

Käsittääkseni esim. tilanne, jossa vaikkapa narsistin syyllistämä ihminen voi huonosti parisuhteessaan tai vaikkapa väkivallan uhri. Ratkaisuksi hänelle tarjotaan kiitollisuutta siitä, että on kuitenkin katto pään päällä, vaatteita, ruokaa...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä on kiitollisuusharha?

Käsittääkseni esim. tilanne, jossa vaikkapa narsistin syyllistämä ihminen voi huonosti parisuhteessaan tai vaikkapa väkivallan uhri. Ratkaisuksi hänelle tarjotaan kiitollisuutta siitä, että on kuitenkin katto pään päällä, vaatteita, ruokaa...

Vaikka siis oikea ratkaisu olisi se, että ei olla enää siinä suhteessa, vaikka irrottautuminen sattuu (ja siksi sitä ei haluaisi tehdä), ei olla kiitollinen jostain roskasta, mikä ei auta itse ongelmaan mitään.

Vierailija kirjoitti:

Mikä tekee ihmisen elämästä onnellista? Rahako? "Menestys"? Perhe/suhde? Vai olisiko niin, että ilman noitakin asioita on julmettu määrä ihmisiä JA he ovat onnellisia? Miksi? Kyse ei ole taikuudesta, vaan näkökulmasta asioihin. Jos rahat on tiukilla, voi tuntea miellyttävää hallinnan tunnetta siitä että niillä pienilläkin rahoilla pärjää. Ja voi kiinnittää huomion siihen miten paljon asioita niillä rahoilla kuitenkin saa, todennäköisesti kaiken oikeesti tarpeellisen, eikä kiinnittää jatkuvasti huomiota siihen mitä niillä ei saa. Jos ei ole parisuhdetta, voi keskittyä iloitsemaan täydellisesti vapaudestaan ja toisaalta siitä, että kuka vain vastaantulija voi olla se oikea: vähän kuin odottaisi joululahjaa! Treffailu ja aktiivinen tutustuminen ihmisiin on hauskaa, mitä seikkailuja yksikin arkinen kahvittelu nettideitin kanssa saattaa tuoda. Ja työ on loppujen lopuksi vain työtä, vaikka olisit tehtaan liukuhihnalla jumissa, voit kokea rikasta elämää siellä vapaa-ajalla ja ajatella että siedät vähän tätä epämukavaa työtäkin kun muu aika on niin mukavaa. Tai jos olet työtön, voit alkaa opiskella jotain uutta, ehkäpä yllätät itsesi ja päädytkin oppimaan maalarin ammatin vaikka luulit että sinulle ei ole muuta elämässä kuin työtön entinen toimistotyöntekijä.

Elämässä on järkyttävän paljon mahdollisuuksia meille kaikille, etenkin meille länsimaalaisille joilla perustarpeet täyttyvät. Asenne on ainoa asia jota ikinä tarvitsee muuttaa (ja se on ilmaista, ei vaadi suhdetta, ei ystäviä, ei mitään joka sijaitsee itsesi ulkopuolella). Loppu seuraa sitten sen perässä.

Meillä on hiukan liikaa taipumusta tähän kehitysmaissa on kaikki huonommin -saarnaan. Vois olla hyvä miettiä, että vaikka ihmiset opettaisivat itsensä millaiseen optimismiin, joka toki on arvokas taito sekin, niin meille on päässyt syntymään tilanne, jossa yksi sukupolvi on pudonnut väliin. Aloittajalla on kaksi yliopistotutkintoa ja ankea tulevaisuus, eikä hän ole ainoa. Sotaveteraaneista on keuhkottu kovasti, vaikka nämä olivat nuorina katkeria lähinnä menettämistään max viidestä vuodesta, jos ei vammautumisia ja sodanjälkeistä niukkuutta huomioida. Nyt puhutaan sukupolvesta, jossa pudotaan kokonaan köyhyyteen, pysyvästi. Tilanne on niin rivo, ettei siitä uskalleta edes puhua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä tekee ihmisen elämästä onnellista? Rahako? "Menestys"? Perhe/suhde? Vai olisiko niin, että ilman noitakin asioita on julmettu määrä ihmisiä JA he ovat onnellisia? Miksi? Kyse ei ole taikuudesta, vaan näkökulmasta asioihin. Jos rahat on tiukilla, voi tuntea miellyttävää hallinnan tunnetta siitä että niillä pienilläkin rahoilla pärjää. Ja voi kiinnittää huomion siihen miten paljon asioita niillä rahoilla kuitenkin saa, todennäköisesti kaiken oikeesti tarpeellisen, eikä kiinnittää jatkuvasti huomiota siihen mitä niillä ei saa. Jos ei ole parisuhdetta, voi keskittyä iloitsemaan täydellisesti vapaudestaan ja toisaalta siitä, että kuka vain vastaantulija voi olla se oikea: vähän kuin odottaisi joululahjaa! Treffailu ja aktiivinen tutustuminen ihmisiin on hauskaa, mitä seikkailuja yksikin arkinen kahvittelu nettideitin kanssa saattaa tuoda. Ja työ on loppujen lopuksi vain työtä, vaikka olisit tehtaan liukuhihnalla jumissa, voit kokea rikasta elämää siellä vapaa-ajalla ja ajatella että siedät vähän tätä epämukavaa työtäkin kun muu aika on niin mukavaa. Tai jos olet työtön, voit alkaa opiskella jotain uutta, ehkäpä yllätät itsesi ja päädytkin oppimaan maalarin ammatin vaikka luulit että sinulle ei ole muuta elämässä kuin työtön entinen toimistotyöntekijä.

Elämässä on järkyttävän paljon mahdollisuuksia meille kaikille, etenkin meille länsimaalaisille joilla perustarpeet täyttyvät. Asenne on ainoa asia jota ikinä tarvitsee muuttaa (ja se on ilmaista, ei vaadi suhdetta, ei ystäviä, ei mitään joka sijaitsee itsesi ulkopuolella). Loppu seuraa sitten sen perässä.

Meillä on hiukan liikaa taipumusta tähän kehitysmaissa on kaikki huonommin -saarnaan. Vois olla hyvä miettiä, että vaikka ihmiset opettaisivat itsensä millaiseen optimismiin, joka toki on arvokas taito sekin, niin meille on päässyt syntymään tilanne, jossa yksi sukupolvi on pudonnut väliin. Aloittajalla on kaksi yliopistotutkintoa ja ankea tulevaisuus, eikä hän ole ainoa. Sotaveteraaneista on keuhkottu kovasti, vaikka nämä olivat nuorina katkeria lähinnä menettämistään max viidestä vuodesta, jos ei vammautumisia ja sodanjälkeistä niukkuutta huomioida. Nyt puhutaan sukupolvesta, jossa pudotaan kokonaan köyhyyteen, pysyvästi. Tilanne on niin rivo, ettei siitä uskalleta edes puhua.

Samaa mieltä kanssasi, mutta sotaveteraanivertaus sananmukaisesti ontuu. Kyllä mä ainakin voin käsittää, miten sota pilaa jonkun loppuelämän yhtä pahasti kuin tälle sukupolvelle on työnhaun kanssa käynyt. Tuntuisi ihan yhtä epäreilulta. Eikä kaikki päässeet siitä talouskasvusta osallisiksi koskaan sodan jälkeen.

Olisin onnellinen jos saisin olla terve ja käydä töissä. Mitään omaisuutta minulla ei ole, vain velkaa, koska en voi käydä töissä. Yksi lääkäri osaisi suomessa minut parantaa mutta se on niin kallista, että en varmaan koskaan tule työkykyiseksi. Köyhyysloukusta ei pitkäaikais sairaana pääse irti. :( Teidän muiden elämät kuulostaa hienolta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä tekee ihmisen elämästä onnellista? Rahako? "Menestys"? Perhe/suhde? Vai olisiko niin, että ilman noitakin asioita on julmettu määrä ihmisiä JA he ovat onnellisia? Miksi? Kyse ei ole taikuudesta, vaan näkökulmasta asioihin. Jos rahat on tiukilla, voi tuntea miellyttävää hallinnan tunnetta siitä että niillä pienilläkin rahoilla pärjää. Ja voi kiinnittää huomion siihen miten paljon asioita niillä rahoilla kuitenkin saa, todennäköisesti kaiken oikeesti tarpeellisen, eikä kiinnittää jatkuvasti huomiota siihen mitä niillä ei saa. Jos ei ole parisuhdetta, voi keskittyä iloitsemaan täydellisesti vapaudestaan ja toisaalta siitä, että kuka vain vastaantulija voi olla se oikea: vähän kuin odottaisi joululahjaa! Treffailu ja aktiivinen tutustuminen ihmisiin on hauskaa, mitä seikkailuja yksikin arkinen kahvittelu nettideitin kanssa saattaa tuoda. Ja työ on loppujen lopuksi vain työtä, vaikka olisit tehtaan liukuhihnalla jumissa, voit kokea rikasta elämää siellä vapaa-ajalla ja ajatella että siedät vähän tätä epämukavaa työtäkin kun muu aika on niin mukavaa. Tai jos olet työtön, voit alkaa opiskella jotain uutta, ehkäpä yllätät itsesi ja päädytkin oppimaan maalarin ammatin vaikka luulit että sinulle ei ole muuta elämässä kuin työtön entinen toimistotyöntekijä.

Elämässä on järkyttävän paljon mahdollisuuksia meille kaikille, etenkin meille länsimaalaisille joilla perustarpeet täyttyvät. Asenne on ainoa asia jota ikinä tarvitsee muuttaa (ja se on ilmaista, ei vaadi suhdetta, ei ystäviä, ei mitään joka sijaitsee itsesi ulkopuolella). Loppu seuraa sitten sen perässä.

Meillä on hiukan liikaa taipumusta tähän kehitysmaissa on kaikki huonommin -saarnaan. Vois olla hyvä miettiä, että vaikka ihmiset opettaisivat itsensä millaiseen optimismiin, joka toki on arvokas taito sekin, niin meille on päässyt syntymään tilanne, jossa yksi sukupolvi on pudonnut väliin. Aloittajalla on kaksi yliopistotutkintoa ja ankea tulevaisuus, eikä hän ole ainoa. Sotaveteraaneista on keuhkottu kovasti, vaikka nämä olivat nuorina katkeria lähinnä menettämistään max viidestä vuodesta, jos ei vammautumisia ja sodanjälkeistä niukkuutta huomioida. Nyt puhutaan sukupolvesta, jossa pudotaan kokonaan köyhyyteen, pysyvästi. Tilanne on niin rivo, ettei siitä uskalleta edes puhua.

Samaa mieltä kanssasi, mutta sotaveteraanivertaus sananmukaisesti ontuu. Kyllä mä ainakin voin käsittää, miten sota pilaa jonkun loppuelämän yhtä pahasti kuin tälle sukupolvelle on työnhaun kanssa käynyt. Tuntuisi ihan yhtä epäreilulta. Eikä kaikki päässeet siitä talouskasvusta osallisiksi koskaan sodan jälkeen.

En tarkoittanut sitä noin. Totta kai sota pilaa monta elämää ja tekee rämpimisestä tuskaa. Valikoin vertaukseni silti huolella, vaikka vähän provosoinkin. Kysymys on muun yhteiskunnan suhtautumisesta asiaan. Tunnustetaanko, että tilanne vaatisi yhteistä huomiota ja korjausliikkeitä, vai taputellaanko päähän ja käsketään piristyä.

Lapsuutta varjosti epävakaat perheolot, väkivaltainen vanhempi perheessä. Väkivalta oli henkistä ja fyysistä, kasvoin olemaan hiljainen, tunnollinen, arka ja mitätön ihminen. Säikyn edelleen vihaisia ihmisiä. Minulle tehtiin selväksi jo ala-asteikäisenä, että minusta ei voi ikinä tulla mitään, olen laiska ja tyhmä.

Kouluajan ja lukion rämmin läpi asenteella, että minuahan ei kukaan lannistu. Vaikka peruskoulussa olin monta vuotta kiusattu. Pelkäsin mennä kouluun, iltapäivällä pelkäsin mennä kotiin(jos tiesin siellä olevan vain huutoa). Kouluaikana olin hyvin yksinäinen, se satutti todella paljon, satuttaa edelleen. Muistan liian hyvin sen tuskan. Vasta viimeisinä vuosina sain muutamia kavereita, joihin on hyvät välit edelleen. Meni ihan suht, koulu meni hyvin ja koin elämässäni paljon mukavaa. Hetkiä ystävien kanssa, onnistumisia. Pystyin nauttimaan asioista ja tuntemaan hyvää oloa, edes jonkin verran. Silti olen erittäin surullinen siitä, mitkä kaikki asiat varjosti elämääni jo noin varhain. Olisin minäkin halunnut olla edes jokseenkin huoleton lapsi ja nuori, jonka ei olisi tarvinut pelätä ja kärsiä noista asioista.

Lukion jälkeen opiskelupaikan löytyminen ja saaminen kesti muutaman vuoden. Petyin joka hakukerran jälkeen itseeni, vihasin itseäni ja epäonnistumisiani. Samaan aikaan muutaman vuoden suhde päättyi ja elämänmuutoksena oli mm. muutto toiseen kämppään, yksin. Olin kateellinen niille, jotka onnistuivat paremmin. Tämä kuvio tuhlasi nuo vuodet elämästäni. Nykyisessä opiskelupaikassa viihdyn. Yksinäisyyden tuska vaivaa silti edelleen, tai taas. Kavereita on, mutta tämän ikäisenä on niin paljon vaikeampi saada ystäviä.

Toisinaan yksinäisyys tuntuu niin musertavalta, että minuun sattuu fyysisesti. Kun on oikein paha olo, jossain olkapäiden ja lantion välillä koko kehossa tuntuu jokin puristava tunne. Se on niin voimakas, että tärisen, enkä pysty muuta kuin istumaan kippurassa.

Kaipaan ihmisiä, en haluaisi olla yksin. Haluaisin halauksen, tai jonkun jolle puhua. Ei edes välttämättä niin, että itkisin kaikki pahan olon tunteeni kenellekään. Se, kun näkee jotain kaveria ja vaihtaa ihan tavalliset kuulumiset(vaikka vain muutaman minuutin ajan), tuntuu ihan mielettömän hyvältä. Pelkästään tällainen saa minut hymyilemään koko loppupäivän. Viihdyn ihmisten seurassa, vaikkei se yksin oleminenkaan silloin tällöin mitenkään huono ole. Mutta silloin on, jos se elämä on vain pelkkää sitä.

Mitähän vielä.

Hah, miksiköhän edes kirjoitin tuon.

Kommentteja?