Lue keskustelun säännöt.
Kun 70- ja 80-luvulla oli niin lepsua se lastenhoito, niin millaisissa tilanteissa kuitenkin lastensuojelu puuttui asiaan?
26.01.2016 |
Nyt kun miettii, niin varmaan nykypäivän kriteereillä joka ikisestä 70- ja 80-luvun perheestä olis tehty lastensuojeluilmoitus jostain asiasta.
Niinpä kysyn, että mitä oikein piti tapahtua, että lastensuojelu puuttui? Onko teillä tarinoita jaettavaksi mitä kaikkea tapahtui, eikä kukaan puuttunut asiaan (mutta tänä päivänä taatusti siis puututtaisiin)? Omakohtaisia, kavereiden tai naapureiden sattumuksia.
Itse olen siis 80-luvun lapsi (70-luvun loppupuolella syntynyt).
Kommentit (59)
En tiedä, olisiko ihan lasun paikka, mutta normielämää 1970- ja 80 -luvuilla:
Lapsi meni avain narussa kaulassa riippuen kerrostalokolossin pihoille juoksemaan itsekseen kavereitten kanssa päiväksi. Eipä ollut kännyköitä, joilla sai kiinni. Äidit sitten huusivat parvekkeelta, että:"SARIII, SYYÖMÄÄÄÄN!"
Vanhemmat saattoivat juhlia kotona naapureiden kanssa. Viinajuhlassa lapset mukana, menivät nukkumaan ja aikuiset jäivät tanssimaan ja möykkäämään olohuoneeseen.
Ei pidetty takapenkillä turvavöitä (ei ollut edes lakia, joka velvoittaisi pitämään)....
Syötiin mielikuvituksellisilla lisäaineilla höystettyjä karkkeja ja jäätelöitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minun vanhempani jättivät minut aina yksin kotiin kun lähtivät baariin, ihan vauvasta asti. Tosin ollessani 1,5 v. vanhempani erosivat. Olin muutaman kk äidilläni, joka jätti minut öiksi yksin kotiin, ja pariksi päiväksikin, mummini minut sieltä haki ja vei isälleni. Isänikin kävi baareissa, johon otti minut mukaan ihan 6-vuotiaaksi asti. Välillä joku tuntematon nainen vei minut kotiinsa, ruokki ja pisti nukkumaan, minusta se oli mukavaa. Kukaan ei koskaan ilmoittanut mihinkään.
Isäni haki minut usein päiväkodista kännissä polkupyörällä, kerran toinen kenkäkin unohtui sisälle, ja tarhantäti sen meille kiikutti. Joskus jätti kokonaan hakematta, mutta sieltäkään ei ilmoitettu mihinkään.
Isäni löi ja riepotteli minua usein kännissä, ihan siitä 1,5 -vuotiaasta asti, kun jouduin hänen luokseen asumaan. Meillä oli usein kännistä porukkaa ryyppäämässä, kerran yksi mies käytti minua seksuaalisesti hyväkseen. Myös isäni teki niin monesti. Kerran minua heiteltiin kaljapullolla, ja polteltiin tupakoilla. Jäljet näkyivät, mutta kukaan ei taaskaan ilmoittanut mihinkään.
Kärsin vuosia masennuksesta ja ahdistuksesta, lisäksi minulla on edelleen huono itsetunto. Olen käynyt vuosikausia terapiassa ja syönyt vuosikausia masennuslääkkeitä.
Olen vihainen, koska kukaan ei välittänyt. Ihan sairasta, niin moni näki mitä minulle tapahtuu, jopa päiväkodin henkilökunta ja ihmiset baareissa, mutta ketään ei kiinnostanut.
On se hyvä että nykyään kiinnostaa, ja lapsista huolehditaan. Ei mulla muuta, piti vaan päästä kertomaan tämä.
Ihan hirveää!
Olen syntynyt 60-luvun puolessa välissä ja pakko tässä välissä muistuttaa: kyllä silloinkin suurin osa kodeista oli hyviä ja rakastavia.
Naisten päihdeongelmat olivat kuitenkin harvinaisempia kuin nyt ja usein äiti piti perheen pystyssä viimeiseen asti toisin kuin nyt, kun erotaan hyvinkin herkästi (en ota kantaa, onko se hyvä vain huono asia).
Mutta se onkin jo tässä ketjussa todettu, että samanlaista puuttumisen mekanismia ei ollut. Nythän lakiin on kirjattu velvollisuus puuttua, jos työskentelee lasten parissa esim. opettajana. Silloin oli ihan yksilöstä kiinni, miten suhtautui.
Meidänkin luokalla oli pari sellaista, joista jo kilometrin päähän näki (ja haistoi) että kaikki ei todellakaan ole kunnossa. Yksi tyttö kyyristyi jo siitä, kun käden nosti tervehtimisen merkiksi. Myöhemmin olen tajunnut, että hakattu tietysti niin pahasti, että ehdollistunut siihen eleeseen.
Kokonaiskuva ei kuitenkaan niin kammottava ole kuin näistä viesteistä voisi päätellä. Valtaosalla asiat hyvin ja monessa suhteessa paremminkin kuin nyt. Ei ollut kännykkävanhemmuutta ja ainaista ruudulla nököttämistä. Pihapiirit olivat sosiaalisia kohtaamispaikkoja kaiken ikäisille.
#20, tosi surullista! Mua niin säälittää ja sydämestä ottaa nämä Vilja-Eerikan sielunsisarukset - voi miksi pitää joutua tuollaisten vanhempien lapseksi!!! Toivottavasti olet jotenkin saanut elämänilosta kiinni ja pystyt nauttimaan olemisestasi nyt, kun kamala lapsuus on takana, poissa, mennyttä. Eiköhän vanhempasi saa tuntea väärinkäytöksensä viimeistään valon rajalla, kun elämänfilmi pyörii. Tavalla tai toisella se on heitä vastassa, eikä todellakaan ole kivaa. He kokevat sen omassatunnossaan jo tässä elämässään.
Sori hörhön kuuloiset tekstini, mutta mun on ihan pakko todeta tämä koska olen jo rajalla käynyt.
Lämmin halaus sinulle!
70-luvulla oli vielä käytössä vaatepaketit köyhien perheiden lapsille koulun organisoimana.
Ne jaettiin sitten koko luokan edessä asianomaisille. Ei tullut mieleen, että se oli mahdollisesti nöyryyttävää?
No romaneilta vietiin lapset valkolaisten lastenkoteihin vielä ainakin 60-luvulla, ehkä 70-luvullakin mieluummin kuin annettiin kaupungin asunto.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En tiedä, olisiko ihan lasun paikka, mutta normielämää 1970- ja 80 -luvuilla:
Lapsi meni avain narussa kaulassa riippuen kerrostalokolossin pihoille juoksemaan itsekseen kavereitten kanssa päiväksi. Eipä ollut kännyköitä, joilla sai kiinni. Äidit sitten huusivat parvekkeelta, että:"SARIII, SYYÖMÄÄÄÄN!"
Vanhemmat saattoivat juhlia kotona naapureiden kanssa. Viinajuhlassa lapset mukana, menivät nukkumaan ja aikuiset jäivät tanssimaan ja möykkäämään olohuoneeseen.
Ei pidetty takapenkillä turvavöitä (ei ollut edes lakia, joka velvoittaisi pitämään)....
Syötiin mielikuvituksellisilla lisäaineilla höystettyjä karkkeja ja jäätelöitä.
Niin, tuo oli silloin aivan normilapsuutta. Lisäksi kukaan ei hakenut mua tarhasta, kävelin itse kotiin 5-6-vuotiaana sen muutaman korttelinvälin. Kotona ei ollut ketään ennen iltaa, ja jos jääkaapissa ei ollut ruokaa, kävin kaverin luona naapurissa syömässä.
Otsikossa on ilmeinen väärinymmärrys.
Ei lasten hoito ja kasvatus ollut lepsua. Päinvastoin, säännöt olivat paljon tiukemmat ja niiden rikkomisesta useimmissa kodeissa seurasi rangaistus. Tämä oli usein ihan ruoskintasessio.
Itse olen kasvanut ilman ruumillista kuritusta. Olen kuitenkin ollut näkemässä piiskaamista ja jopa hakemassa risuja metsästä itkevän kaverini kanssa. Siihen hälnet pakotettiin, jotta nöyryytys olisi mahdollisimman suuri.
Sitten sisään mennessä lapsen isä sanoi, että "jää sinäkin Minna tähän katsomaan, jotta otat opiksesi". En uskaltanut poiskaan lähteä ja vierestä katsoin, kun kaveri hakattiin verinaarmuille.
En kotonakaan kertonut, ei ollut ajan hengen mukaista. Oltiin ihan pieniä koululasia, ehkä tokaluokkalaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei silloin puututtu alkoholismiin tai väkivaltaan. Mutta sitten puututtiin jos lapsi varasti, häiriköi pahasti koulussa jne. Joutui koulukotiin. Osa lapsista pelastui sillä että isovanhemmat/ muut sukulaiset huolehtivat, ei siinä tarvittu sossua välikädeksi.
Vierailija kirjoitti:
En tiedä, olisiko ihan lasun paikka, mutta normielämää 1970- ja 80 -luvuilla:
Lapsi meni avain narussa kaulassa riippuen kerrostalokolossin pihoille juoksemaan itsekseen kavereitten kanssa päiväksi. Eipä ollut kännyköitä, joilla sai kiinni. Äidit sitten huusivat parvekkeelta, että:"SARIII, SYYÖMÄÄÄÄN!"
Vanhemmat saattoivat juhlia kotona naapureiden kanssa. Viinajuhlassa lapset mukana, menivät nukkumaan ja aikuiset jäivät tanssimaan ja möykkäämään olohuoneeseen.
Ei pidetty takapenkillä turvavöitä (ei ollut edes lakia, joka velvoittaisi pitämään)....
Syötiin mielikuvituksellisilla lisäaineilla höystettyjä karkkeja ja jäätelöitä.
No noita viinajuhlia lukuunottamatta tämä oli aivan normaalia lapsuutta 70- 80- luvulla. Meilläkin oli noin, enkä ymmärrä mitä pahaa siinä sinänsä oli. Siis todellakin koko päivä oltiin kavareiden kanssa ulkona leikkimässä. Välillä käytiin syömässä ja aika usein myös käytiin kavareilla syömässä ja kaverit meillä. Siellä käytiin, missä oli sopivimpaan aikaan ruoka. Paitsi yhdessä perheessä vieraat joutuivat aina lastenhuoneeseen odottamaan, kun perhe söi. Tämä on ilmeisesti nykyisin se tavallinen käytäntö, silloin se oli outoa ja perhettä pidettiinkiin vähän kummallisena.
Autoissa ei ollut takapenkillä turvavöitä, itsekin muistan, kuinka seisoin siinä etupenkkien välissä meidä kuplavolkkarissa. Joskus 80-luvun alussa isä osti edistyksellisenä Datsunin ja siinä oli turvavyöt takapenkillä, siihen loppui sitten se hupi. 5 v. nuoremmalla siskollani oli jopa turvaistuin.
Karkit ostettiin kioskilta ja niitä oli 10 ja 20 pennin hintaisia, jopa 50 penniä maksoivat merenneito -salmiakit. Naapurin tyttö meinasi tukehtua merkkariin, mutta talkkari tuli hätiin ja merkkari lensi kaaressa pihalle kun setä tempaisi kunnon Heimlichin otteen. Nyt saisi varmaan syytteen lapsen koskemisesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Naapurin poikaa oli oma äitinsä lyönyt haarukalla päähän. Kertoi, että vielä pari vuotta jälkeenpäin tuntui hiuksia kammatessa. Tämä siis 80-luvun lopussa.
Vierailija kirjoitti:
Naapurin poikaa oli oma äitinsä lyönyt haarukalla päähän. Kertoi, että vielä pari vuotta jälkeenpäin tuntui hiuksia kammatessa. Tämä siis 80-luvun lopussa.
Tähänkään ei siis mikään taho puuttunut, liekö poika edes kertonut asiasta kuin meille muille lapsille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapset olivat ihan toisella tavalla omillaan, se on suurin ero nykypäivään.
Alakoululaisten reviiri oli jo koko kaupunki helpostikin, vaikka kaupunki olisi ollut Helsinki. Tästä on muuten jokin suomalaistutkimuskin, kuinka lasten reviiri (kännykkävalvonnasta huolimatta) on kaventunut ja kaventunut vuosien saatossa.
Pitääkö sitä sitten huonona vai hyvänä asiana, on jokaisen päätettävissä. Itse pidän huonona.
Tässä pikkupätkä tutkijan mielipidettä:
http://yle.fi/uutiset/aikuisten_pelot_vievat_lapsilta_ulkoleikit/5519987
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä, olisiko ihan lasun paikka, mutta normielämää 1970- ja 80 -luvuilla:
Lapsi meni avain narussa kaulassa riippuen kerrostalokolossin pihoille juoksemaan itsekseen kavereitten kanssa päiväksi. Eipä ollut kännyköitä, joilla sai kiinni. Äidit sitten huusivat parvekkeelta, että:"SARIII, SYYÖMÄÄÄÄN!"
Vanhemmat saattoivat juhlia kotona naapureiden kanssa. Viinajuhlassa lapset mukana, menivät nukkumaan ja aikuiset jäivät tanssimaan ja möykkäämään olohuoneeseen.
Ei pidetty takapenkillä turvavöitä (ei ollut edes lakia, joka velvoittaisi pitämään)....
Syötiin mielikuvituksellisilla lisäaineilla höystettyjä karkkeja ja jäätelöitä.
Niin, tuo oli silloin aivan normilapsuutta. Lisäksi kukaan ei hakenut mua tarhasta, kävelin itse kotiin 5-6-vuotiaana sen muutaman korttelinvälin. Kotona ei ollut ketään ennen iltaa, ja jos jääkaapissa ei ollut ruokaa, kävin kaverin luona naapurissa syömässä.
Tuokin aivan normaalia. Oli 80-luvun puolivälissä TET-harjoittelussa paikallisessa päiväkodissa. 3-6-vuotiaiden ryhmässä oli useampikin lapsi, jotka kulkivat yksikseen tarhaan ja takaisin kotiin. Yksi sanoi, että menee mummulleen, kunnes äiti tulee töistä. Toisaalta lapset tulivat varmaan kaikki alle puolen kilometrin säteeltä, eikä kenelläkään ollut ylitettävänä kovin vilkasliikenteisiä katuja.
Meillä eskarilainen menee yksin päiväkotiin. Tosin matkaa on 200 metriä eikä yhtään varsinaista tienylitystä. On tällainen pihakatu, jossa kyllä kulkee harvakseltaa autoja. Nopeusrajoitus on 20 km/h.
Ihan itse haluaa mennä. Mutta haetaan kyllä aina ja se on ihan lakiin kirjattu. Päiväkoti ei saa päästää ilman saattajaa lasta ulos.
Kyse oli kai lastensuojelun puuttumisesta asiaan. No meidän tarhassa oli veljekset, joiden eronnut alkoholisti-yksinhuoltajaäiti asui kylmässä mökissä ja biletti aina eri äijien kanssa. Nämä veljekset (4 ja 6 v.) olivat aika häiriintyneitä, potkivat tarhan huonekaluja ja huusivat, varastelivat, kuristivat ja löivät meitä muita lapsia. Heidät kai sossu vei. Myöhemmin kävelivät 13v. kaljapussin kanssa tienviertä ja päätyivät kai vankilaan tai haudan lepoon.
Vierailija kirjoitti:
Mä pystyin 90-luvun alussa lintsaamaan lähes puolet yläasteen tunneista, ei kyselty juurikaan poissaolojen perään ja ne mitä kysyttiin, pystyttiin kuittaamaan väärennetyillä poissaololapuilla. Joskus vanhemmat kirjoitti poissaololappuja. Kukaan ei koskaan puuttunu runsaisiin poissaoloihin.
Täällä sama juttu. Olin poissa yläasteella vähintään yhden päivän viikossa, koska en nähnyt mitään pointtia mennä kouluun sellaisina päivinä jolloin aikaani vain tuhlattaisiin. Vanhempani tiesivät, ja hyväksyivät koska koulumenestys ei kärsinyt yhtään: keskiarvo ysiltä päästyä oli 9.8. Pummipäivinä yleensä marjastin, sienestin, kolasin pihaa, siivosin, leivoin, tein metsäretkiä, kävin mummon luona jne. Elämäni parasta aikaa.
Minulla ei ole mitään pahoinpitely- tai selkeitä laiminlyöntikokemuksia, mutta veljeni oli siinä 3-4 vuoden iässä kova menemään. Äiti oli varmaan minussa kiinni sen verran, ettei ehtinyt aina pitää isoveljeä silmällä. Joka tapauksessa veli löytyi milloin naama ja kädet mustana naapurin autokorjaamosta ("Koijattiin Pösö!"), milloin läheiseltä rakennustyömaalta. Ainakin pari kertaa poliisi soitti, että sopii tulla asemalta hakemaan, ja kerran tuli soitto kirkolta, jolloin äiti tietysti meni lähikirkolle, mutta siellä ei ollut ketään. Meni takaisin kotiin, tuli uusi soitto, ja kävi ilmi, että kyse oli keskustan kirkosta (matkaa n. 4 km). Veli oli vaihtanut jonkun toisen pikkupojan kanssa jääkiekkomailan kolmipyörään ja pyöräillyt keskustaan. Äiti oli sen verran parin reissun jälkeen viisastunut, että veljeni vaatteissa oli aina puhelinnumero. Tämä 70-luvun alussa.
90-luvun alussa lapset odottelivat baarien edessä, kun vanhemmat ryyppäsivät sisällä. 6-vuotiaalla saattoi olla pikkusisko vaunuissa mukana. En tiedä puuttuiko joku asiaan, koska olin itsekin pieni, mutta muistan ajatelleeni, että tuollainen on todella väärin, kun näiden lasten kanssa juttelin.
Olen ihmetellyt kovasti niitä entisiä aikoja. Mieheni on koti on ollut vastaavanlainen: yh-äiti lähti kaljalle, jätti lapset keskenään ilman ruokaa ja tuli kotiin milloin minkin rentun kanssa "peuhamaan".