Miten te jaksatte lastenne kavereita??

Kaverit ovat monella tavalla tärkeitä lapselleni. Oma lapseni on muidenkin kotona. Siksi kestän pientä sotkua ja melua myös meillä. Toisaalta, jos meno yltyy riehakkaaksi ja sotketaan hirveästi, osaan komentaa kaveritkin siivoamaan jälkensä ja ulos.

Kannattaa heti antaa itsestä vähän totuutta ankarampi kuva, pääset lopulta helpommalla kun puolikas sana riittää saamaan lapset tottelemaan. Been there. Ei se tarkoita, että olisit vittumainen, vaan voit olla mukava mutta tiukka. Eivät silloin vingu ja riehu niin täysillä, kuin superrennossa kyläpaikassa.

Tykkään enemmän lapsen kavereista kuin omasta muksusta. Käyttäytyvät niin kohteliaasti ja kivasti

Muistan vielä tuon ajan, ja minusta oli ihanaa kun lapsen kavereita tuli kylään. Jouduimme kuitenkin muuttamaan toiseen kaupunkiin ja nyt nuori istua nököttää yksin omassa huoneessaan kun kavereita ei ole.

Pojalla on monta kaveria ja kansallisuuksia riittää, kaikki käyttäytyvät hyvin. Tytöllä on kolme kaveria, kikatusta riittää, mutta käyttäytyvät hekin hyvin. Aina sanovat päivää ja näkemiin, eivätkä änkeä ruokapöytään, jos ei pyydetä. Eivät myöskään sotke, ja jos tytöt innostuvat meillä kokkaamaan, ensin soitetaan ja pyydetään lupa, sitten siivoavat sotkut.

terveisiä ns. ghetosta

En mä jaksakaan. On kaksi ihmistyyppiä, joita en jaksa. Toinen on suureen ääneen hölöttävät aikuiset ja toinen on kaikki vieraat lapset. Kun lasten kavereita tulee kylään, pakenen työhuoneeseen koneelle ja laitan luurit korville. Koululaiset pärjäävät keskenään, päiväkoti-ikäisellä ei vielä ole kyläileviä kavereita. Mulle on aivan sama viihtyvätkö lasten kaverit meillä vai ei, jos ei niin hyvä niin.

Patista lapset ulos, niin minä teen usein.

Meillä on ollut lapsen kavereille "aina" avoimet ovet ja täyshoito. Olen kiitollinen kun hänellä on kavereita. Kivoja tyyppejä ovat. Ja lähinnä lapsen huoneessa viettävät aikaa.

Pakkohan niitä on jaksaa. Tulee paketissa mukana kun tekee lapsia. Osa sosiaalista kasvatusta tarjota lapselle puitteet muodostaa ja kehittää kaverisuhteita.

Mulle itselleni on kaverit tärkeitä, joten on pelkästään luonnollista, että kaverit ovat tärkeitä myös lapsilleni. Sen vuoksi olen jaksanut. Mutta meillä on käytäntö, että kavereiden kanssa leikitään lastenhuoneessa eikä ympäri huushollia.

Ap tässä... 

Tietenkin, ymmärrän, että lasten kaverit ovat tärkeitä, siksi yritän oppia vieraita lapsia sietämäänkin. Uuden asian edessä tässä ollaan, esikoinen kun kyseessä on. Minusta on ihanaa, että lapsella on kavereita! Lapsella kaveritaitoja on ja hän on seurallinen - toisin kuin äitinsä.  

En minäkään välittäisi laumasta alakouluikäisiä poikia meillä kotona, mutta olen ajatellut että tämä on myös lapsen koti, ja kyllä hänellä pitää olla oikeus kutsua vieraita omaan kotiinsa. Kutsunhan minäkin toisia aikuisia, vaikka lapset ei niistä aina niin välitä :) Aika asiallisesti osaavat kuitenkin käyttäytyä, ja tarvittaessa komennan sekä omia että vieraita. Oma oloni on kuitenkin koko ajan vähän epämukava, enkä oikein osaa rentoutua kun talossa on vieraita. Vaikkakin ovat "vain" lapsia.

Minun äitini ei sietänyt. Tai jostain syystä vika oli minun kavereissani, en huomannut samaa siskon kavereiden kohdalla. Äiti mulkoili ikävästi ja haukkui jälkeenpäin lähes kaikki kaverini minulle. Yhden äiti oli inhottava, joten ei sietänyt hänen lastaan vaikka tämä olikin paras kaverini. Toinen oli liian kovaääninen. Kolmas oli muuten vain epäilyttävä. Eipä käynyt minulla paljon kavereita kotona, kun äiti niin selkeästi osoitti, että eivät ole tervetulleita.. Itselläni ei ikinä ollut sellaista oloa, että se olisi ollut minunkin kotini, lähinnä paikka jossa välillä omaa olemassaoloakin sai pyytää anteeksi. Joten vaikka ette lastenne kavereita sietäisi niin älkää näyttäkö sitä. Ja älkää ainakaan haukkuko kavereita lapsellenne.

Vierailija kirjoitti:

Minun äitini ei sietänyt. Tai jostain syystä vika oli minun kavereissani, en huomannut samaa siskon kavereiden kohdalla. Äiti mulkoili ikävästi ja haukkui jälkeenpäin lähes kaikki kaverini minulle. Yhden äiti oli inhottava, joten ei sietänyt hänen lastaan vaikka tämä olikin paras kaverini. Toinen oli liian kovaääninen. Kolmas oli muuten vain epäilyttävä. Eipä käynyt minulla paljon kavereita kotona, kun äiti niin selkeästi osoitti, että eivät ole tervetulleita.. Itselläni ei ikinä ollut sellaista oloa, että se olisi ollut minunkin kotini, lähinnä paikka jossa välillä omaa olemassaoloakin sai pyytää anteeksi. Joten vaikka ette lastenne kavereita sietäisi niin älkää näyttäkö sitä. Ja älkää ainakaan haukkuko kavereita lapsellenne.

Miten surullista! Tätä nimenomaan haluan välttää, ettei lapseni kavereineen kokisi mitään vastaavaa! Omassa lapsuudessani parhaan kaverini luo tunsin aina olevani tervetullut omana itsenäni, vaikka muuten tunsin helposti ulkopuolisuuden tunnetta,  joten toivoisin omalle lapselleni ja kavereilleen voivani välittää samanlaista hyväksyvää ilmapiiriä. Muistelen vieläkin lämmöllä tätä perhettä, vaikka lapsuuden ystävän kanssa tiet ovat eronneet kauan kauan sitten.

Ap

Vierailija kirjoitti:

En mä jaksakaan. On kaksi ihmistyyppiä, joita en jaksa. Toinen on suureen ääneen hölöttävät aikuiset ja toinen on kaikki vieraat lapset. Kun lasten kavereita tulee kylään, pakenen työhuoneeseen koneelle ja laitan luurit korville. Koululaiset pärjäävät keskenään, päiväkoti-ikäisellä ei vielä ole kyläileviä kavereita. Mulle on aivan sama viihtyvätkö lasten kaverit meillä vai ei, jos ei niin hyvä niin.

Kiitos rehellisestä vastauksesta!

Ap

Huonosti jaksan. Haluan että ovat lapsen huoneessa. Tämän sanon omalle lapselleni etukäteen että pitää pysyä siellä omassa huoneessa. Ympäri taloa vaeltavat vieraat lapset ovat todella raivostuttavia.

Lapsissa on tosi paljon eroa. Toisia siedän paremmin, toisia huonommin. Hiljaiset ja ujot on kivempia kuin äänekkäät ja uteliaat. En pidä siitä että lapset tulevat jututtamaan minua. Jutelkoot lapseni kanssa.

Hei!

Lapsi tarvitsee kavereita. Koti on myös lapsen koti ja kyllä sinne pitää kaverinkin saada tulla. Aikuinen kuitenkin määrää, miten kotona ollaan. Lapsen kavereille on tämä tehtävä selväksi, mieluiten vähän nipon tarkasti, kuten joku täällä jo toisin sanoin asian ilmaisi. Oppivat käyttäytymään, kuten teillä pitää.

Oman lapsen kavereita ramppaa meillä tämän tästä. Työskentelen itse osa-aikaisena ja olen siis välillä kotona, kun tulevat porukalla koulusta meille. Pyydän ripustamaan vaatteet naulakkoon ja pesemään kädet ulkoa tullessa. Välillä tarjoan välipalaa kaikille, välillä vain omalle, jos esim. tarjottavaa ei ole, tai näyttää siltä, että meno on vallatonta (lähtevät sitten koteihinsa). Jos joku ei kiitä pöydästä noustessaan, opetan kiittämään. Mukavia poikia ovat, vaikka ääntä piisaakin. Jos lapseni peliaika on mennyt, myöskään kaverit eivät saa meillä pelata. Silloin häädän vaikka ulos, jos muuta eivät keksi. Meidän talo meidän säännöt. Ja uskoneet ovat - nykyisin jo kiittävät välipalalta noustessaan.

Vierailija kirjoitti:

Hei!

Lapsi tarvitsee kavereita. Koti on myös lapsen koti ja kyllä sinne pitää kaverinkin saada tulla. Aikuinen kuitenkin määrää, miten kotona ollaan. Lapsen kavereille on tämä tehtävä selväksi, mieluiten vähän nipon tarkasti, kuten joku täällä jo toisin sanoin asian ilmaisi. Oppivat käyttäytymään, kuten teillä pitää.

Oman lapsen kavereita ramppaa meillä tämän tästä. Työskentelen itse osa-aikaisena ja olen siis välillä kotona, kun tulevat porukalla koulusta meille. Pyydän ripustamaan vaatteet naulakkoon ja pesemään kädet ulkoa tullessa. Välillä tarjoan välipalaa kaikille, välillä vain omalle, jos esim. tarjottavaa ei ole, tai näyttää siltä, että meno on vallatonta (lähtevät sitten koteihinsa). Jos joku ei kiitä pöydästä noustessaan, opetan kiittämään. Mukavia poikia ovat, vaikka ääntä piisaakin. Jos lapseni peliaika on mennyt, myöskään kaverit eivät saa meillä pelata. Silloin häädän vaikka ulos, jos muuta eivät keksi. Meidän talo meidän säännöt. Ja uskoneet ovat - nykyisin jo kiittävät välipalalta noustessaan.

Olen samaa mieltä! Lapset tarvitsevat kavereita! Ja meille saa tulla! Ja kyllä, olen neuvonut ja kertonut tarvittaessa "miten meillä ollaan", mitä voi tehdä, mitä ei. Lapset ovat oikeastaan aika vieraskoreita, ainakin he, jotka meillä käyvät. Taidan olla aika rauhaa ja hiljaisuutta rakastava, en kovin sosiaalinen itse, koska jotenkin rasitun kaverikäynneistä, siitä että niitä tulee ja menee omia aikojaan...  Itse en ole kova kyläilijä enkä seurustelija. Ja ehkä tämä on vielä niin uusi asia vanhemmuudessa? 

Ap

Uteliaisuudesta... Aloitukseni alapeukuttajat! Kertokaa mikä kolahti?

Ap

Muistan aika tarkasti omasta lapsuudestani tuon ajan ja mulla oli tärkein "bestis" sellainen melko kovaääninen ja aktiivinen tyttö, kun itse olin vähän rauhallisempi. Asuimme samassa rivitaloyhtiössä ja ramppasimme varmaan päivittäin vuoroin kylässä, joten ymmärrän, jos vanhemmillamme meinasi mennä joskus hermot. Kerran isäni kuitenkin tokaisi, että pakkoko sinun on sen *tytön nimi* kanssa viettää jatkuvasti aikaa, hän on vähän sellainen ärsyttävä huutaja. Muistan kuinka pahalta se tuntui ja mielestäni oli väärin isältäni arvostella kavereitani ääneen. Vähän offtopic mutta pointti oli se, että ei ainakaan kannata lapselle paljastaa ärsytystä vieraisiin lapsiin, sillä siitä voi tulla sellainen eikö olekaan oikein että minulla on kavereita -fiilis. Se on aika välttämätön paha mielestäni että lapsien kavereita täytyy sietää, sillä ne ovat tärkeä osa lapsen onnellista elämää. Toki sopivan käytöksen ja rajat on hyvä ja ok tehdä selväksi, että kuinka kovaa kotona sopii keskustella, kuinka riehakkaasti leikkiä jne niin on kaikille sopivat pelisäännöt.