Miten te jaksatte lastenne kavereita??

En kyllä jaksaisikaan. Varsinkaan sitä marinaa että miks ei saa pelata ja miks ei sitä ja tätä. Yksi kaveri kulkee aina mun perässä marisemassa mitä meidän pienemmät lapset tekevät. Voi voi, ne saavat kotonaan tehdä mitä tykkäävät kunhan eivät kiusaa muita. Ärsyttävä prinsessa. Eipä meille moni olekaan tulossa kun ei ole pelikonsoleita, ja meidän lapsetkaan ei ole seuraa vailla muuta kuin ulkona. Eikä suoraan sanottuna haittaa yhtään.

up

Pakko jaksaa lapsen takia..

Minullekin asia on vähän vaikea. Haluaisin iltaisin harrastaa ja tehdä töitä kotona melko rauhassa, kun lapset ovat kuitenkin jo sen ikäisiä, ettei minua kaivata koko ajan. Mutta käytännössä tuo kaverikyläily on epämääräistä vaeltelua ja meteliä huoneesta toiseen. Oma lukunsa ovat lapset, jotka ovat tottuneet kokeilemaan rajojaan ilmeisesti aina kohdatessaan jonkun aikuisen. Ei ole kyllä minun hommani opettaa, saako kiroilla vai ei ja saako keittiön pöytäliinaan piirtää kuulakärkikynällä. Siis tehdään jotain kiellettyä ja katsotaan haastavasti "uskaltaako toi kieltää". Ihan kuin oikeasti kiinnostaisi alkaa kasvattaa toisten lapsia sen sijaan, että keskittyisin omiin juttuihini, haloo :(

Vierailija kirjoitti:

Pojalla on monta kaveria ja kansallisuuksia riittää, kaikki käyttäytyvät hyvin. Tytöllä on kolme kaveria, kikatusta riittää, mutta käyttäytyvät hekin hyvin. Aina sanovat päivää ja näkemiin, eivätkä änkeä ruokapöytään, jos ei pyydetä. Eivät myöskään sotke, ja jos tytöt innostuvat meillä kokkaamaan, ensin soitetaan ja pyydetään lupa, sitten siivoavat sotkut.

terveisiä ns. ghetosta

Ihanaa! Todella mukavaa jälkikasvua ja kavereita. 😊

Ymmärrään täysin tuskasi ap!.

Olen itse myös vähän sellainen en niin seurustelevaa tyyppiä. En ole ikinä tykännyt mistään kahvittelusta ja hyvin harvoin kutsun ketään kylään. Minulla on muutamia hyviä ystäviä, jotka on olleet ystäviä lapsuudesta asti ja he ovat aina tervetulleita kotiini. Vähän vieraampien tuttavien ja ihmisten seurassa lähinnä stressaannun ja väsyn.

Olen myös vähän huono lasten kanssa. Olen nössö. Mutta osaan kyllä yleensä sanoa, jos meno äityy villiksi. Pidän myös tarvittaessa tiukankin puhuttelun, jos on hölmöilty.

Mutta missään tapauksessa en nauti siitä, ja aina on kiusallinen olo.

Meillä on todella pieni asunto, omaa tilaa ei ole ollenkaan ja siksi lasten kaveritkin stressaavat. Vaikka leikit voi olla ihan kivoja, mutta ääntä lähtee paljon ja itse ainakin väsyn siihen, että kodissa on kova meteli ihan koko ajan. Rahatilanne on myös tiukka, joten lisäruokittavat todella tuntuvat lompakossa.

Tarjoan aina ruokaa myös vieraille, kun tuntuu typerältä laittaa joku johonkin odottamaan kun muut syö, en kehtaisi olla antamatta.

Silti meillä harvasen päivä on lasten kavereita. Tälläkin viikolla on ollut joka päivä ihan iltaan asti lapsen kaveri kylässä. Välillä tuntuu, että olen hermoromahduksen partaalla, ja silloin helposti kaikki normaalitkin asiat alkaa ärsyttämään ja on todella vaikea sietää lasten äänekkäitä leikkejä ja myös jatkuvaa kinastelua (meillä kaverit on jo niin "kotiutuneet" meille, että käyttäytyvät kuin kotonaan ja myös kinaa tulee niinkuin sisarusten kesken). Kaverit myös usein jututtavat minua, kertovat kuulumisiaan, huoliaan jne. Olen tietenkin tästä otettu, että luottavat minuun, mutta välillä sekin stressaa.

Vastavuoroisuutta kun ei hirveästi ole, ja tuntuu, että nuo vieraatkin lapset on jo omia, vaikka välillä tekisi ne mieli kylmästi pistää talosta pihalle ja sanoa, että viikkoon ei kenelläkään ole asiaa ovesta sisään.

Näitä tuntemuksia en tietenkään lapsille näytä, ja pyrin aina olemaan hymyilevä ja auttamaan jos on tarve.

Toki minustakin välillä näkyy se stressi ja silloin huomauttelen asiasta kärttyisenä, joka sitten ärsyttää itseäni entisestään. Haluaisin olla se "lapsirakas" ihmetäti, joka jaksaa aina, vaan kun en ole.

Eli mitään ratkaisua ei ole, muutakuin se sietäminen vain. 

Ja tsemppiä.

Maillä ei pojalla ole kavereita ja olen siitä pohjattoman surullinen. Jaksaisin varmasti, olen jo odottanut toistakymmentä vuotta pojan kavereita! Nauttikaa.

Huolekas kirjoitti:

Maillä ei pojalla ole kavereita ja olen siitä pohjattoman surullinen. Jaksaisin varmasti, olen jo odottanut toistakymmentä vuotta pojan kavereita! Nauttikaa.

Voi surku. Onko pojalla mitään harrastuksia, joissa vois tutustua uusiin kavereihin? Jos tilanne on jatkunut jo noin pitkään, niin ilmeisesti poika on jo murrosiässä, eikä enää pysty kauheasti vaikuttamaan hänen juttuihinsa?

Olen ala-asteen opettaja, enkä valitettavsti oikein jaksa muiden lapsia. Kaitsen ensin päivän töissä toisten lapsia ja kun tulen kotiin, siellä on omat lapset odottamassa. En siis jaksa muiden lapsia kellon ympäri, vaan haluan työpäivän jälkeen olla rauhassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei!

Lapsi tarvitsee kavereita. Koti on myös lapsen koti ja kyllä sinne pitää kaverinkin saada tulla. Aikuinen kuitenkin määrää, miten kotona ollaan. Lapsen kavereille on tämä tehtävä selväksi, mieluiten vähän nipon tarkasti, kuten joku täällä jo toisin sanoin asian ilmaisi. Oppivat käyttäytymään, kuten teillä pitää.

Oman lapsen kavereita ramppaa meillä tämän tästä. Työskentelen itse osa-aikaisena ja olen siis välillä kotona, kun tulevat porukalla koulusta meille. Pyydän ripustamaan vaatteet naulakkoon ja pesemään kädet ulkoa tullessa. Välillä tarjoan välipalaa kaikille, välillä vain omalle, jos esim. tarjottavaa ei ole, tai näyttää siltä, että meno on vallatonta (lähtevät sitten koteihinsa). Jos joku ei kiitä pöydästä noustessaan, opetan kiittämään. Mukavia poikia ovat, vaikka ääntä piisaakin. Jos lapseni peliaika on mennyt, myöskään kaverit eivät saa meillä pelata. Silloin häädän vaikka ulos, jos muuta eivät keksi. Meidän talo meidän säännöt. Ja uskoneet ovat - nykyisin jo kiittävät välipalalta noustessaan.

Olen samaa mieltä! Lapset tarvitsevat kavereita! Ja meille saa tulla! Ja kyllä, olen neuvonut ja kertonut tarvittaessa "miten meillä ollaan", mitä voi tehdä, mitä ei. Lapset ovat oikeastaan aika vieraskoreita, ainakin he, jotka meillä käyvät. Taidan olla aika rauhaa ja hiljaisuutta rakastava, en kovin sosiaalinen itse, koska jotenkin rasitun kaverikäynneistä, siitä että niitä tulee ja menee omia aikojaan...  Itse en ole kova kyläilijä enkä seurustelija. Ja ehkä tämä on vielä niin uusi asia vanhemmuudessa? 

Ap

Minäkin olisin työpäivän jälkeen monesti kaivannut vain omissa oloissa olemista, mutta pidin silti lasteni kavereille avoimet ovet. Lasten kaverit viihtyivät meillä hyvin ja usein oli lapsia yökylässäkin. Kun lapseni tulivat teini-ikään, mun ei koskaan tarvinnut miettiä, missä he olivat ja kenen kanssa. Riitti, että välillä kävin koputtamassa oveen ja sanomassa, että musiikki vähän hiljemmalle, ettei naapurit häiriinny. Uskon, että meillä meni nuo teinivuodet sen vuoksi niin hyvin, että nuoret kokoontuivat meille eikä kylille hillumaan.

Ei ole sellaisia harrastuksia. Nyt saattaa uudesta harrastuksesta tulla. Meillä olisi tilaa, ruokaa, iloiset vanhemmat, pelit ja vehkeet. Kavereita ei näy.

Ikävin vaihtoehto olisi, ettei lapsella ole kavereita, joten lapsen parhaaksi olen opetellut sietämään myös heidän sekalaista kaveriporukkaakin. Koville se joskus ottaa...

Mulla oli suhtautumisvaikeuksia kavereihin, jotka eivät tervehtineet, eivätkä hymyilleet ikinä, esitettyihin ihan mukaviin kysymyksiin vastasivat yhdellä tai kahdella sanalla, kokivat oikeudekseen tulla yöksi joka vklppu, odottivat että liinavaatteet tulee talon puolesta, arvostelivat tarjottua ruokaa.

Kyseessä 14 v pojat.

Loppujen lopuksi ilmoitin, että meille kun tulee, niin meillä tervehditään.

Minäkin koen että työpäivän jälkeen tarvitsisin sen tunnin vähintään rauhallista aikaa, ja vien silloin koiran lenkille ja lepuutan siellä korvia työpäivän jälkeen. Tai sitten vaan laitan kuulokkeet korville kotona ja ilmoitan että olen hetken rauhassa. Mutta lasten kaverit on aina tervetulleita.

Me ollaan sellainen rento paikka, että ei tosiaan jakseta näitä vieraita lapsia kasvattaa. Olen yleensä itse osan illasta koneella tekemässä koulutehtäviä, miehellä joku remppa - tai autoprojekti tms. Tässä nää juniorit mellastaa ja kasvaa, omat ja muiden. Ilkeä ei saa olla, muuten saa olla pitkittäin ja poikittain. Meillä sen verran vanha ja kulutusta kestävä talo ja kalusteet ja iso piha, että tänne mahtuu monenlaista majaa ja juoksemista ja pyssyleikkiä, ei tuu mitään sen suurampaa materiaalista tappiota. Huutaakin saa. Mullakin joskus tuppaa menemään huudon puolelle nimittäin.

Joskus on ärsyttänyt ja kummastuttanut että on perheitä joille toisten lapset ei saa mennä kylään ja jotka ei koskaan tarjoudu viemään lapsia kavereineen minnekään, ei ota siis mitään kontaktia lapsen kavereihin ja näitten vanhempiin. Nää lapset kokoontuu sitten  melko lailla meille. Ei näitä soiteta edes syömään kotiin. Mut nykyään ajattelen, että jos joku on niin idiootti vanhempi että on tehnyt lapsen mutta ei halua olla lapsensa kanssa, niin meille kyllä mahtuu nääkin lapset. Pääasia että lapsella on paikka jossa saa olla ja jonne saa aina tulla, jokainen lapsi tarvitsee sellaisen kyläpaikan. Se on tän lapsen vanhemman menetys, ettei hän näe niitä hyviä hetkiä siinä lapsen arjessa, jotka lapsi jakaa kavereiden kanssa. En kyllä itse käsitä mitä perhe-elämää se on mutta ehkä mun ei tarvitse käsittää.

up

up