Yllättävä empatian puutos miehessä välillä

Vierailija kirjoitti:

No en, jos tuolla lailla haukkuisin, niin hän suuttuisi. Hän siis vaatii kunnioittavaa kielenkäyttöä muutenkin. Hänellä ei ole mitään läskiä, on hyvin tarkka ulkonäöstään ja onkin komea. Mutta ei huvita haastaa riitaa tyhjästä, kun kerran huomautin, ettei tehnyt osuuttaan kotitöistä, mökötti kaksi päivää. Varmasti ryhtyisi seksilakkoon, jos puhuisin noin uista miehistä, on hyvin mustasukkainen. Seksitaitojen väheksynnästä loukkaantuisi ja olisi lähinnä sitä mieltä, että jos ei kelpaa, niin erotaan sitten. Tämäkin oli aluksi minusta vain osoitus ihailtavan tasapainoisesta ja terveestä itsetunnosta, että ihminen osaa noin hienosti asettaa rajat sille, miten häntä kohdellaan.

Narsismista en tiedä, mutta mies ei kuulosta kovin mukavalta ihmiseltä eikä miltään ihannekumppanilta. Kannattaa katsoa tarkkaan, millaiseksi arkenne muodostuu, ennen kuin alat lapsia hankkia hänen kanssaan (jos haluatte niitä). Yksi pahimmista virheistä, mitä ihminen voi tehdä, on tehdä hankalan ihmisen kanssa lapsia.

Epäilisin persoonallisuushäiriötä. Itse seurustelin reilun vuoden miehen kanssa jolla vastaavaa. Välillä käytöksensä ilmaisi vahvasti että välittää minusta paljon, mutta sitten joissain asioissa (erityisesti pari minulle todella tärkeää asiaa) ei välittänyt ollenkaan minun tunteistani. Tiedän että ei ole normaalia ja esim. itse en koskaan pystyisi olemaan niin välinpitämätön. Pystyi myös tahtoessaan "kovettamaan" siis itsensä eikä minun itkut, rukoilut, kivan järjestämiset tai muut vaikuttaneet silloin millään tavalla. Lopulta päätin suhteen, koska olen itse niin erilainen, että en enää kestänyt.

Oho

Nyt on pakko ihmetellä, että miksi olet mennyt tuollaisen miehen kanssa naimisiin. Vaikuttaa siltä, että mies ei kunnioitta sinua. Tosin minä yleensäkin ihmettelen ihmisten kiirettä päästä naimisiin. Itse mieluummin tutustun mieheen ensin kunnolla ja teen myös lapsen ennen naimisiin menoa, koska jos miehestä yllättäen kuorituukin laiskimus joka ei halua osallistua perheen arkeen (täällä on toisessa ketjussa annettu siitä monia esimerkkejä) niin onpa ainakin helpompi päästä eroon. Välttelen myös yhteisen asuntolainan ottoa samasta syystä. Ja mulla itse asiassa on todella ihana mies jonka kanssa ollaan seurusteltu hieman yli kaksi vuotta.  

Mies tosiaan pystyy kovettamaan itsensä joissain tilanteissa, joissa joku muu potisi huonoa omaatuntoa. Tiedän hänen olleen tarkkailuluokalla aikoinaan, on todella auktoriteettivastainen.

Tiedän huonot puolet tässä suhteessa, jostain syystä itselleni olusi ratkaisevan tärkeää tietää, voiko se 99.9% empaattista käytöstä olla näyteltyä vai onko se pieni poikkeama siitä vain tosiaan satunnainen poikkeus.

Että voiko olla vielä ihan normaali ihminen, jos vain joskus kääntää empatian pois päältä.

Niin, olen todennut, ettei mies ilmeisesti täysin kunnioita minua. Voin elää senkin kanssa, olen nyt vain fiksoitunut tähän empatiajuttuun jostain syystä.

Kuinka vanhoja olette?

Ängen samaan ketjuun...

Jos minä valitan vaikka jotain särkyä tms tai kerron jostain ikävästä tapahtumasta niin mieheni on vain hiljaa, ei siis edes "voi ei" tms sano, vaan on ihan hiljaa. Sitten tulee hetki kun hänellä särkee pää, niin minä automaattisesti voivottelen tai jotenkin osoitan sitä, että minusta tuntuu pahalta kun hänellä on sellainen.

Viimeisin oli sellainen, kun minulla alkoi sattumaan mahaan yhtäkkiä ihan jumalattomasti, valittelin sitä siinä sitten ja kuljin kumarassa kun ei muutoin voinut (mies ei kommentoinut asiaa mitenkään, tapansa mukaan oli vain hiljaa), niin sohvalle istuessamme mies alkoi hipelöimään minua, johon suutahdin ja mies sitten kysyi, että "no mikä nyt", niin sanoin, että mulla on edelleenkin se maha ihan jumalattoman kipeä. Kuin hän ei kuuntelisi minua ollenkaan jos valitan jostain kivusta/särystä/vaivasta/tapahtumasta.

Yleensä sanotaan edes jotain (aijaa, voi että, onko vielä kipeä), sama juttu koskee lähes kaikkea, myös silloin on tuollainen jos kerron jostain tapahtumasta. Ja on ollut tuollainen aina, suhteen alkuaikoina jo keskustelu ajautui siihen, että mitä tapaturmia meille on pienenä sattunut, kerroin sitten omastani johon mieheni ei sanonut sanallakaan mitään (ihmettelin silloin vähän),hän kun taas kertoi omastaan, niin minulle ja varmaan kaikille muillekkin tulee automaattisesti jokin reaktio, eikä kukaan vain istu hiljaa tuppisuuna.

6v yhdessäolon jälkeen olen jo tottunut tähän yksinpuheluun tietyissä asioissa, mutta osaisiko joku kertoa, että mistä tässä voisi olla kyse? Ei voi olla siitäkään, että valittaisin kivuista yms liian usein, koska oli jo aivan suhteen alkuvaiheessa tuollainen. Pelkääkö sanovansa jotain väärin? Onko vain empatiakyvytön vai mistä ihmeestä voi olla kyse

Tällä omalla "häiriöiselläni" ainakin uskon, että, kun hän on empaattinen niin hän on sitä aidosti. Itkeekin joskus ja näen hänestä, että tunteet on mukana. Toisaalta käytös on epäjohdonmukaista. Saattaa seuraavassa hetkessä toimia hyvin tunteettomasti lastaan kohtaan. Huomaan, että ei oikeasti ole ihan kartalla näissä tunnepuolen asioissa, mutta muuten on tosi fiksu ja esim. auttaa paljon käytännön asioissa. Harmittaa, kun en heti tajunnut, että mistä tässä on kysymys vaan kulutun hirveesti omia tunteitani ja reagoin tosi vahvasti hänen mökötyksiinsä ja muuhun. Nyt osaisin suhtautua ihan eri tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Niin, olen todennut, ettei mies ilmeisesti täysin kunnioita minua. Voin elää senkin kanssa, olen nyt vain fiksoitunut tähän empatiajuttuun jostain syystä.

Eli olet päättänyt ruveta diagnosoimaan miesparkaa sen sijaan että miettisit omia rajojasi, osuuttasi parisuhteessa ja sitä millaista kohtelua toivot ja odotat.

Ei tässä nyt mikään hemmetin keittiöpsykologisointi miestä kohtaan auta. Mieti omat rajasi. Keskity siihen, nainen.

Onni lähtee itsestä. Kenenkään toisen tehtävä ei ole tehdä sinua onnelliseksi. 

Oma miehenikin teoillaan osoittaa empatiaa, mutta sitten taas tunnetasolla se puuttuu. Hänelle ei koskaan tule paha mieli jos minulle tai jollekkin muulle läheiselle sattuu jotain ikävää, hän ei sitä tunteillaan näytä, mutta lähtee kuitenkin tätä henkilöä esim auttamaan.

Välillä tulee mieleen, että miten reagoisi jos minä tosissani loukkaantuisin tms, kipeän leikkaukseni jälkeenkin oli kuin ei mitään, ei koskaan kysynyt, että sattuuko vielä kamalasti tms.

samaan ketjuun tunkenut "28"

Ihan totta, että mitä varten diagnosoin miestä enkä vain lähde. Varmaan siksi, että jos hän on ihan normaali, niin ei pitäisi olla syytä lähteä. Siis yritän hahmottaa tilannetta, että onko se paha vai normaali. Jos on persoonallisuushäiriöisen kanssa yhdessä, niin sanotaan, että pitäisi lähteä heti ja pelastautua ennenkuin ei enää pysty. Toisaalta mitä jos hän onkin ihan normaali? Mitä jos minä olen se häiriöinen, jonka todellisuudentaju viiraa?

Jokaisessa ihmisessä on hyvät ja huonot puolensa, eli jokaisella ihmisellä on nk. pimeä puoli. Mitään täysin puhtoisia ja ihania ihmisiä ei ole - jokaisella meistä on heikoutemme, pelkomme ja fiksaatiomme. Se on vain eri asia, miten haluat diilata niiden huonojen puolien kanssa, koska ihmisen kanssa ollessa kuuluu ottaa koko paketti tai ei mitään. Mitä enemmän olen ollut ihmisten kanssa, sitä enemmän olen törmännyt siihen miten kieroutuneita ajattelutapoja ihmisillä esineisiin, asioihin ja tapahtumiin on. Silloin kun on ollut narsistisen ihmisen kanssa, niin tuo suhtautumistapa normaaleihinkin ihmisiin hämärtyy ja sitä ottaa kaikesta hälytysmerkkejä irti mistä vain saa. 

Olen tapaillut ja tavannut monenlaisia miehiä, jotka ovat kaikki päällisin puolin vaikuttaneet hyvinkin ihanilta ja kohteliailta. Aina kun ovet sulkeutuivat ja jäimme kahden ja se mitä meille kahdelle sitten lopulta jäi kun julkisuudelta oli kanavat tukittu, kertoi sen, millainen suhde on todellisuudessa oli. Siitä syystä olen eronnut tuhottomia kertoja, koska kotiovien sisäinen maailma on joskus niin mätää verrattuna siihen mitä ulkokultaisuus antaa ymmärtää. 

Ei ihmisen tarvitse olla narsisti tai luonnehäiriöinen ollakseen puhtaasti empatiakyvytön kusipää. Huonoa käytöstä tai kieroon kasvaneisuutta ei tarvitse aina diagnosoida. 

Mies numero yksi oli varakkaasta perheestä, hyvin koulutettu ja tienasi ihan vitusti. Hän vaikutti fiksulta ja varmasti olikin ja hyvin rakastuneelta munhun sekä osasi käyttäytyä ja olla ihmisiksi. Silti kun yhteen muutimme, niin se hauska mies istui valtaosan ajastaan koneella huomioimatta mua tai taloustöitä laisinkaan ja hänen kanssaan olisi pitänyt istua vain muun aikaa olohuoneessa katsomassa leffoja. Mitään yhteisiä asioita ei puhuttu, mitään ei yhdessä tehty ellei siihen liittynyt jokin mikä kiinnosti nimenomaan häntä - mun asioilla kun ei ollut väliä. Muuten hän vaikutti kiltiltä ja moraalitajuiselta, mutta lopulta tajusin että hän kuittaili mulle todella ilkeästi asioista ja odotti että asetun sellaiseen muottiin jonka hän on etukäteen mulle suunnitellut. Ahdistuin, sillä halusin elää nuoruuttani (olin vasta 22 vuotias) enkä äkkiä hypätä uraputkeen jotta voisin tehdä lauman lapsia jonnekin korpeen jonne mies halusi muuttaa. Ei kiitos ei. Mies myös pisti minut ahtaalle rahallisesti - tienasin murto-osan siitä, mitä hän, mutta hän ei tullut siinä yhtään vastaan maksamalla vaikka vuokrasta suuremman osan tms. Näitäkään puolia ei kukaan muu huomannut lähipiirissä - äidin ja sisaruksien mielestä mies oli todella kohtelias ja ihana ja huomaavainen ja he ihmettelivät ahdistustani. Muistan kun ilmoitin ensi kerran että aion lähteä, miten puoli sukua kapinoi päätöstäni vastaan ja miten teen elämäni typerimmän vedon. Oikeasti se oli fiksuinta mitä ikinä saatoin tehdä ja nykyisin olen todella onnellinen että erosimme. 

Toinen mies oli kaveripiirin pidetyin ihminen. Hän jutteli kaikille ja oli avoimen välittävä kaikkia kohtaa. Kun aloimme tapailla, tajusin, että hän oli tyhmä kuin saapas, myötäili kaikkia ja osasi nauraa oikeissa kohdissa. Kaveriporukassa hän ei koskaan kertonut mitään liikoja itsestään, vaan paistatteli naisten huomiossa ja heitti kahden sanan lauseita jotka olivat kaikkien mielestä kauhean hauskoja. Kahdestaan ilman kavereita hän oli vain tyhjä kuori, joka puhui pelkästään itsestään taukoamatta, ei kestänyt kritiikkiä ja oli sutkautuksissaan ilkeä. Sen lisäksi hänellä ei ollut todellisia ihmiskontakteja juuri ollenkaan ja hänen kämppänsä oli kuin pommin jäljiltä - koko asumisajan lehdet olivat eteisessä, saunaa ei oltu käytetty kahteen vuoteen koska se oli niin täynnä likapyykkiä. Jätin hänet ilmoittamatta sen jälkeen kun hän jäi kiinni valehtelusta mitä tuli sukupuolitautitesteihin. 

Kerran erehdyin sekaantumaan myös kaveriporukan kookkaimpaan ja hiljaisimpaan tyyppiin. Luulin hiljaisen tyypin olevan hiljainen ujoudesta, mutta hän olikin hiljainen apatiastaan, jonkinasteisesta psykopatiastaan sekä tyhmyydestään. Tämäkin tui esiin ripottain. Tyyppi oli todella kiinnostumaton yhtään kenestäkään tai mistään ja hän sai kummallisia ideoita joissa ei joustanut vähääkään. Sen lisäksi että hän oli patologisen mustasukkainen ja kontrolloiva, hän ei tajunnut että minullakin saisi olla omaa elämää. Eromme jälkeen hän tuli ikkunoista läpi päästäkseen luokseni ja häiritsi minua yökaudet soittelemalla ja tekstailemalla. En vain ollut kiinnostunut tyypistä, mikä ei ollut kiinnostunut mistään. Kenenkään kuulumiset eivät olleet kauhean kiinnostavia, ei edes kohteliaisuuden verran. Kun kaveri sai vauvan, hän ei lähettänyt onnitteluviestiä eikä antanut munkaan sitä tehdä. Kun kaveri ekaa kertaa tuli vauvan kanssa samaan aikaan kaupoille, hän esitti niin kuin ei olisi koko naista nähnytkään ja edellytti multa samaa käytöstä. MIKSI? Lopulta tajusin, että tyypillä oli pahoja ongelmia. Jos nyt kerron, että hän olisi kuskannut kyydissään ihmistä jonka jutut kyllästyttävät häntä, hän olisi saattanut ajaa moottoritieltä ulos vain siksi että jutut pitkästyttivät häntä.

Kolmas mies oli myös manipuloiva, kontrolloiva ja päällekäyvä. Hän edellytti että tulen jokaisena viikonloppuna käymään, ja jollen tullut, niin en saanut liikkua kotoani mihinkään. Kerrankin tulin hänen paikkakunnalleen tapaamaan vanhaa ystävää ja juhlimaan, niin hän tuli paikalle isännän elkein ja ilmoitti että kotiintuloaika on tasan puoenyön aikaan eikä minuuttiakaan yli. Otin eron sen jälkeen, kun mies motkotti miten parturissa tehty palmikko piti jo ensimmäisenä iltana purkaa, koska se oli liian rispaantunut, ja varsinkin sen jälkeen kun hän ilmoitti takarajakasi päivämäärän jolloin mun pitää olla tavaroineni hänen ovensa takana. PP.KK.VUOSI. En ollut muuttamassa kolmen kuukauden tuntemisen jälkeen yhteen ilmoituksesta. 

'Näistä kaikista keisseistä opin, että oman itsensä järjissään pitäminen on kaikkein tärkeintä eikä miesten oikkujen mukaan kulkeminen. Oman itsensä ja oman äänensä löytäminen miesten solvausten muokkaamien ajatusten takaa on vaikeaa mutta tervehdyttävää. Omaa itseään saa ja pitää puolustaa eikä itseensä kohdistuvia loukkauksia saa antaa laittaa nauruksi "se vain sattui olemaan niin hauskaa kun suutut". Sen vuoksi oma aika, omat harrastukset, omat ystävät (jotka itse valitsee), sekä perhesuhteet ovat kaikkein tärkeimpiä, sillä niiden avulla pitää itsensä loitolla sairaista kusipäistä joita on harmillisen vähän mutta jotka löytävät aina samanlaisten naisten luokse - kuten allekirjoittaneellekin kävi aikansa. Sitten tuli terve itsekunnioitus, jota jotkut karsastavat. Se on sen karsastuksen arvoista, toki.