Keinot vähissä masentuneen teinin kanssa - vertaisapu olisi nyt tarpeen!

Tässäpä minun näkökantani asiaan. Mielenterveysongelmat ovat todella monimutkaisia, tiedän sen itse sillä olen kärsinyt niistä monia vuosia, ja kärsin edelleen. Masennus ei ole ainoa mielenterveyden häiriö, vaan monet näistä kulkevat masennuksen kanssa käsikädessä. En tiedä kuinka vanha lapsesi on, ja mitä hän ajattelee mutta annan muutaman neuvon. Itse en pakottaisi lasta kouluun. Sen sijaan kotona tehtävät arkirutiinit, kuten herääminen, syöminen ja ulkoilu pitäisi onnistua. Itseäni kiusattiin silloin vuosia sitten yläaste aikani, enkä siitä vanhemmilleni kertonut. Monesti vähätellään kiusaamista, jos se ei ole fyysistä. Koulukiusaaminen jätti minuun todella syvät haavat, joista en edelleenkään haluaisi mielellään puhua. Toisaalta masennukseen tai mielenterveysongelmiin ei ole aina selvää aiheuttajaa. Esimerkiksi ystäväni vuosia sitten sairastui anoreksiaan, hän asui tuolloin vanhemmillaan. Vanhempiin todella hyvät ja läheiset välit, varakkaammasta perheestä ja paljon ystäviä. Kaunis nuori nainen. Silti sairastui, ja vieläpä todella pahasti. Lapsellasi voi olla esimerkiksi ahdistus häiriö tai pakko-oire häiriö tai kenties kaksisuuntainen mielialahäiriö. Joskus omaa pahaa oloa ei osaa edes tulkita kunnolla saati sitten löytää ongelman ydintä. Pakko-oire häiriö voi haitata elämää niin paljon ja kasvaa niin suureksi, että sitä kautta alkaa kärsimään ahdistushäiriöstä ja masentuu. Kun itse menin erikoislääkäreiden ja psykiatrien käynnille ensimmäistä kertaa, vastaus oli selvä: oma terveys muun edelle. Tällöin yritin pakonomaisesti käydä koulussa saamatta mitään aikaiseksi. Edelleen kärsin monista mielenterveysongelmista mm siitä vaikeasta masennuksesta, mutta parempaan suuntaan ollaan menossa. Hitaasti mutta varmasti. Kuuntele lastasi ja yritä ymmärtää. Äläkä etenkään ala kertomaan hänelle tässä vaiheessa opiskelun ja työnteon tärkeydestä, tai siitä kuinka hän jää muista ikäisistään jälkeen. Kukaan ihminen ei ole varmasti halunnut siihen tilanteeseen missä minä tai lapsesi on. Kaikkea hyvää sinulle ja lapsellesi, toivottavasti hän saa tarvitsemaansa apua ja osaa vaatia sitä!

Aikuisten ja julkisen sektorin päättäjien, naisia suurimmaksi osaksi, luoma kilpailuyhteiskunta tekee massoittain masentuneita nuoria. Tämä on helvetilli..n yhteiskunta. Päättäjinä päätäjät joilla on pää umpiluuta. Sitten kun on maan asiat saatu suhtkoht hyvälle tolalle, marssii "halosen  koulukunta "esiin ja pitää repiä kansalaisten selkänahasta leipä koko maailman vähäosaisille....kun se Suomen kansalainen kestää tämän rasitteen ja veron niin se kestää tämänkin ja kun se kestää tämän niin se kestää tämänkin ja kun se kestää tämän jne. jne. menee homma kuin hölmöläisten sadussa.

Alituista muutosta kiitellään  ja muutosmyönteisyyttä kiitellään älykkyydeksi ja muutosvastarintaa tekevät luokitellaan yksinkertaisiksi ja tyhmiksi :) 

Sitä saa mitä tilaa :)

Olisi sittenkin ollut parempi että naiset olisivat pysyneet hellan äärellä. 

Lääkeistä on vaikea päästä eroon, muista se. Sinä olet hänestä vastuussa joten yritä kokeilla kaikkea muuta ensin. 

Vierailija kirjoitti:

Onko yksinäisyys koulussa vain yksinäisyyttä vai liittyisikö siihen kuitenkin kiusaamista? Onko kavereita kuitenkin ollut joskus? Eristäminenhän on yksi kiusaamisen muoto, ja usein nuoret eivät halua kertoa kokemastaan kiusaamisesta vaan se tulee esille esim. niin, että nuori jää koulussa yksin. Auttaisiko koulun vaihtaminen, jos saisi kavereita toisesta koulusta?

Ei ainakaan ole sellaista kiusaamista, johon olisi helppo puuttua. Sinänsä hänellä on seuraa, mutta kukaan ei pyydä kahdestaan minnekään. Koulun ulkopuolella on pari kaveria.

Mielellään emme vaihtaisi koulua nyt, kun lapsi on yhdeksännellä ja lukioon meno on muutaman kk päästä edessä.

Lapsi on todella ujo, eikä uskalla ottaa vieraisiin ihmisiin kontaktia. Itseluottamus on jostain ihmeen syystä tosi alhaalla, vaikka on monessa hyvä ja kotona on aina kehuttu ja kannustettu. Joten siinäkin mielessä vaihto outoon kouluun voisi olla aika huono idea.

Ap

Minulla särähti korvaan aloitustekstissä maininta siitä, että kaikki on hyvin ja seuraavassa lauseessa tuleekin ilmi, että teinin isällä on ollut syöpä. Se ei todellakaan ole lapselle mikään pikku juttu, vaikka isä onneksi onkin sairaudesta toipunut. Mielestäni siinä on jo ihan tarpeeksi suuri kimmoke masennukselle, ja teini varmasti miettii ja prosessoi asiaa mielessään. Vanhempi on teini-ikäiselle vielä suuri tuki ja turva, ja vanhemman vakava sairaus horjuttaa turvallisuudentunnetta.

T: Nykyinen parikymppinen, jonka isä sairasti syöpää lähes koko teini-ikäni. Asia on todellakin vaikuttanut minuun, ja sen vuoksi käynkin terapiassa nyt vielä aikuisena, kun tajusin että en ole käsittelyt asiaa loppuun asti. Hanki teinille apua, ja mahdollisimman pian. On sitä helpompaa, mitä aikaisemmassa vaiheessa hän pääsee avun piiriin. Älkää odottako vuosia, kuten minä tein.

Vierailija kirjoitti:

Voisko se kirjoittaa mietteitä paperille? Anna sille työkaluja selvitä tuosta.

Aivan varmasti miettii syntyjään syviä jos isänsä sairastanut syövän, ehkä pelkää sitä että tulee itsellekin?! Terapia auttaisi. Sinä kuuntelet, olet tukena ja huolehdit että teinillä on hyvä olla(puhtaus, ruoka, tuet sosiaalisuutta)

Kiusataanko koulussa?

Meillä on todella hyvä keskusteluyhteys, puhutaan paljon ja mietitään taustoja ja ratkaisuja. Ei halua mennä psykologillekaan yksin, koska on todella ujo, joten minä tulen sinnekin mukaan, jos en muuta niin henkiseksi tueksi. Olisi kyllä hyvä, jos voisi vapaasti haukkua ja kritisoida meitä vanhempiakin jollekin... Täytyypä kehottaa vielä kirjoittamaankin ylös vähän pelkojaan, kiitos että muistutit siitä konstista!

Ap

Ehdottomasti nuorelle keskusteluapua ammattilaiselta. Lääkäriin ja mars. Sitä kautta depressiohoitajalle ja mahdollisesti terapiaan. Itsetunto-ongelmat voivat olla todella lamaannuttavia, kokemusta on..

Vierailija kirjoitti:

Ehdottomasti laitat kouluun. Sovi vaikka lyhyemmät päivät koulun kanssa jos ei mikään muu toimi. Pahemmaksi tilanne menee jos jää pitkäksi aikaa pois koulusta ja jää jälkeen. Älkää kaunistelko tapaamisilla lapsen oloa jotta saatte kunnon hoitoa.

Joo, ei kaunistella, jos ei sitten lapsi itse vähän ole semmoinen "ihan ok". Viimeksi olin jo psykologin luona eri mieltä ja sanoin, että et sä kyllä ole ihan ok.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Ehdottomasti nuorelle keskusteluapua ammattilaiselta. Lääkäriin ja mars. Sitä kautta depressiohoitajalle ja mahdollisesti terapiaan. Itsetunto-ongelmat voivat olla todella lamaannuttavia, kokemusta on..

Näinpä. Ensi viikolla on tapaaminen HUS:n työntekijöiden kanssa, tähän asti yritetty koulupsykologin kanssa, mutta ei se ole mitään terapiaa, vaan semmoista ratkaisukeskeistä jutustelua, josta ei ole ollut apua, vaikka ko. henkilö onkin mukava ja empaattinen.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Ainakin minun oli ja on vieläkin helpompi kirjoittaa ajatukseni ylös. Jos hankkisit teinille päiväkirjan? Jos yhtään tykkää kirjoittaa.

Nukkuuko teini öisin vai olisiko tarvetta unilääkitykselle? Itse en kovin mielelläni pumppaisi teiniä täyteen lääkkeitä, mutta itse en pystynyt nukkumaan ilman niitä, enkä pysty vieläkään.

En tiedä mikä auttaisi teiniäsi, mutta minulle se oli se, että sain kirjoittaa. Pääsin psykologille. Sain unilääkkeet. Ja koko masennuksen ajan olin masennuksesta huolimatta tärkeä ja rakas äidilleni, muista kertoa se.

N17

Joo, tuostakin pitää keskustella sitten, kun päästään hoitopolulla eteenpäin.

Olen kannustanut kirjoittamaan, mutta vastaus on aina "emmä jaksa". Tulee varmaan jossain vaiheessa mukaan, kun saadaan vähän terapiaa alulle ja parempi paranemisen halu vireille.

Rakas lapsi on meille kuin mikä, ja tietää sen, päivittäin puhumme ja osoitamme sitä monin tavoin.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Mun masennus ei ainakaan parantunut sillä, että äiti patisti mut kouluun niinäkin päivinä kun teki mieli vain kävellä matkalla auton alle ja heitteli säännöllisesti "No mutta eihän tossa ole mitään järkeä, sulla on asiat tosi hyvin, ei sulla ole mitään syytä olla masentunut."-tyylisiä juttuja.

Joo, tuota minäkin pelkään, itsensä vahingoittamista. Lapsi itse sanoo, ettei tunne houkutusta, mutta näinhän sitä äidille sanotaan...

Missään nimessä en vähättele pahaa oloa, vaikka ollaan lapsen kanssa todettukinm että mitään yhtä yksittäistä ja pois-hoidettavissa olevaa syytä ei masennukselle ole, vaan objektiivisesti ajatellen asiat on hänellä nyt hyvin. Mutta masennushan on sairaus, ei se mitään ulkoista syytä tarvitse, mikä ei todellakaan tarkoita, että se olisi vähemmän kauheaa sen takia!

Ap

Vierailija kirjoitti:

Kun sinne asiantuntijan vastaanotolle menette, niin sinä äiti et sitten tunge mukaan sinne vastaanottohuoneeseen! Vaikka teillä olisikin luottamukselliset välit, niin siitä huolimatta nuorella voi olla sellaisia ajatuksia, joita hän ei halua kertoa äidin kuullen, ettei pelästyttäisi tai loukkaisi mammaansa. Sinä äitinä pidät huolen, että kotona ulkoiset olot ovat kunnossa (ravinto, puhtaus jne.), mutta et rupea terapoimaan. Anna asiantuntijoiden, ammattilaisten hoitaa se puoli, äläkä tenttaa vastaanoton tai terapiaistunnon jälkeen, mistä puhuttiin ja mitä nuori kertoi. Se ei kuulu sinulle.

Entä, kun lapsi ei mene sinne, jos en tule mukaan? Mielelläni jäisin pois, koska itsekin koen, että lapsen pitää päästä puhumaan kotiasioistakin vapaasti, ilman äitiä. Mutta lapsi on tuskallisen ujo, ja ahdistunut ajatuksestakin, että pitäisi jutella jollekulle vieraalle aikuiselle.

Eli ainakin nyy alussa olen paikalla, jotta saadaan tarpeeksi selvästi jakeluun sinne se, että hoitoa tarvitaan ja NYT. Ettei lapsi ala mitään "joo, kai se tästä".

Lapsi haluaa ihan itse pähkiä näitä asioita kanssani, en minä häntä painosta puhumaan.

Ap

Yksinäisyys koulussa voi olla todella masentavaa teinille, vaikkei kiusaamistakaan olisi. Ulkopuolisuuden tunne on ton ikäisille niin iso asia. Miten yleensä käyttäytyy sos.tilanteissa, onko ujo tms? Toki ihan ymmärrettävää ettei masentuneena jaksa kiinnostua ympäröivistä ihmisistä vaan sulkeutuu. Lääkäri olisi kyllä hyvä vaihtoehto

Vierailija kirjoitti:

Asuuko siis kyseinen isä teillä samassa talossa, onko kyseinen isä edelleen naimisissa kanssasi AP? Jotenkin aloitusviestin nyansseista sain vaikutelman että kyseinen mies on lapsesi isä ja tällä oli syöpä yms. mutta uusio/eroperheenä asia ei sinua pahemmin liikuta eikä mielestäsi lastasikaan pitäisi liikuttaa.

Anteeksi vaan, mutta luet ihan omiasi.

Olemme naimisissa, enkä yritä mitätöidä miehen sairautta, mutta siinä oli alusta asti hyvä ennuste ja hän on siis parantunut siitä. Mutta lapsi alkoi oireilla vasta syksyllä, kun tilanne oli jo ok - voihan se toki olla viivästynyttä reaktiota, en minä sillä.

Halusin vaan sanoa, että ollaan kuuppa höyryten mietitty sitä, onko tuohon jotain syytä, jota voisi prosessoida. Emme ole keksineet yhtä yksittäistä. Tietenkään masennukseen ei sellaista edes välttämättä tarvitakaan. Sairaus mikä sairaus.

Olisi jotenkin helpompaa, jos tuo olisi selkeä reaktio johonkin, jota voisi sitten työstää.

Jos joku nyt ymmärtää, mitä tarkoitan.

Ap

Voimia <3

Been there.

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisyys koulussa voi olla todella masentavaa teinille, vaikkei kiusaamistakaan olisi. Ulkopuolisuuden tunne on ton ikäisille niin iso asia. Miten yleensä käyttäytyy sos.tilanteissa, onko ujo tms? Toki ihan ymmärrettävää ettei masentuneena jaksa kiinnostua ympäröivistä ihmisistä vaan sulkeutuu. Lääkäri olisi kyllä hyvä vaihtoehto

Varmasti noin. Ja se on semmoinen itseään pahentava kierre, että kun alkaa kokea itsensä ulkopuoliseksi, alkaa tulkita viattomiakin ilmeitä ja sanomisia negatiivisemmin kuin aiemmin ja vetäytyy aina vaan lisää.

Lapsi on todella ujo. Hänellä on pari luokan/koulun ulkopuolista kaveria, muttei semmoista sydänystävää.

Tuon tilanteen taustalla ON paha riita vuosi sitten parhaan kaverinsa kanssa. Ollaan mietitty sitä, onko tuo kaveri (joka on samalla luokalla yhä) puhunut lapsestani pahaa muille, koska tuntuu siltä, että muiden asenne on enemmän sen entisen parhaan kaverin puolella. Mutta mitään varsinaista "me ei puhuta sulle" ei ole, hankala tuohonkin tarttua.

Viimeksi eilen kysyin, haluaako lapsi vaihtaa luokkaa tai koulua, mutta tosiaan on siis yhdeksännellä ja koulunvaihto on joka tapauksessa edessä. Ja koska hän on piinallisen ujo ja stressaa tilanteita, joissa pitäisi puhua vieraille, uuteen kouluun meno ei ehkä hänen kohdallaan toimisi, vaan jopa pahentaisi asiaa.

Ap

Kuulostat tosi ihanalta äidiltä:) Itsekin aloin oireilemaan tuon ikäisenä pahemmin, mutta en oikein uskaltanut puhua kellekkään. En tiedä oisko siitä apua jos kerrot lapsellesi tästä että monia aikuisiaki ahistaa lääkärille puhua näistä jutuista. Mutta sitte yritän ajatella että ne on siellä tekemässä työtä, se on niiden asia auttaa, eikä niitä haittaa vaikka itkee ja saa kerrottua vain vähän. Mutta tärkeää ois että ei ainakaa vähättele, oikeesti. Valitettavasti on nii paljon avun tarvitsijoita, että se halu saada apua pitää kertoa ja kuuluvasti. Voisko tehä niin että meette sinne yhdessä, ja vaikka vartin ajan lapsi keskustelee kahestaan, anteeksi unohdin ketä ootte menossa tapaamaan, hoitohenkilön kanssa?

Ja teille jotka suosittelette "jotain harrastusta/liikuntaa."  Ehkä teidän tarkoitus on hyvä, ehkä vittuilette. Mutta juuri tuollainen asenne aiheuttaa sitä että monen on vaikea hakea apua. Jos vuoroin pelkää, tai toivoo kuolemaa, ei siinä mikään raitis ilma sitä muuta, pelkästään. Masennusta on eri asteista, ja toki lievään, huom lievään, tai vaikkapa tiettyyn vuodenaikaan liittyvään masennukseen liikunta voikin auttaa. En kiellä etteikö ois apua, mutta sinä hetkenä ku on se pahin olo, joku lenkki kiinnostaa yhtä paljon kuin kynsien irti vetely. 

Isän tai äidin vakava sairastuminen on herkälle nuorelle herkässä elämänvaiheessa paha paikka. Onko asiaa käsitelty ammattilaisten avulla? Millaisia ajatuksia nuorella liikkuukaan päässä jos on joutunut pelkäämään vanhemman kuolemaa jne. Henkiset voimavarat on ehkä kuluneet loppuun. Hyvä että saa nytten apua.

Vanhempi ei voi parantaa lasta mutta vastuullinen vanhempi hakee lapselle apua, kaikki mitä saatte ottakaa vastaan.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostat tosi ihanalta äidiltä:) Itsekin aloin oireilemaan tuon ikäisenä pahemmin, mutta en oikein uskaltanut puhua kellekkään. En tiedä oisko siitä apua jos kerrot lapsellesi tästä että monia aikuisiaki ahistaa lääkärille puhua näistä jutuista. Mutta sitte yritän ajatella että ne on siellä tekemässä työtä, se on niiden asia auttaa, eikä niitä haittaa vaikka itkee ja saa kerrottua vain vähän. Mutta tärkeää ois että ei ainakaa vähättele, oikeesti. Valitettavasti on nii paljon avun tarvitsijoita, että se halu saada apua pitää kertoa ja kuuluvasti. Voisko tehä niin että meette sinne yhdessä, ja vaikka vartin ajan lapsi keskustelee kahestaan, anteeksi unohdin ketä ootte menossa tapaamaan, hoitohenkilön kanssa?

Ja teille jotka suosittelette "jotain harrastusta/liikuntaa."  Ehkä teidän tarkoitus on hyvä, ehkä vittuilette. Mutta juuri tuollainen asenne aiheuttaa sitä että monen on vaikea hakea apua. Jos vuoroin pelkää, tai toivoo kuolemaa, ei siinä mikään raitis ilma sitä muuta, pelkästään. Masennusta on eri asteista, ja toki lievään, huom lievään, tai vaikkapa tiettyyn vuodenaikaan liittyvään masennukseen liikunta voikin auttaa. En kiellä etteikö ois apua, mutta sinä hetkenä ku on se pahin olo, joku lenkki kiinnostaa yhtä paljon kuin kynsien irti vetely. 

Kiitos, täytyy ottaa uudelleen puheeksi se hoitohenkilökunnan työrooli.

Joo, kunhan nyt pääsisi vähän hoitosuhteen alkuun, niin ilman muuta yritän ulkoistaa itseäni sieltä. On tärkeää, että lapsi voi vapaasti puhua myös meidän vanhempien tekemisistä! Nyt vaan tosiaan ollaan vielä siinä vaiheessa, että ollaan oltu muutamia kertoja koulupsykologilla ja ensi viikolla tavataan eka krt HUS:n tiimi, ja näin alussa lapsi haluaa minun olevan paikalla. Voi olla tarpeen siksikin, että hän ei saa sanottua suoraan, miten huono olo on, vaan alkaa "kilttinä lapsena" vähätellä ongelmiaan.

Liikuntaan pyrin kannustamaan ja välillä saankin hänet mukaan kävelylle. En painosta. Enkä halua tehdä siitä terapian omaista pakkopullaa kytkemällä sitä liikaa mielenterveyteen, kunhan vaan aina välillä pyydän lenkille äidin kanssa...

Ap