Lue keskustelun säännöt.
Keinot vähissä masentuneen teinin kanssa - vertaisapu olisi nyt tarpeen!
18.01.2016 |
Teini ei jaksa enää mitään. Ei halua mennä kouluun, ei jaksa keskittyä, ei saa nukuttua, ruokahalu olematon. Mitään varsinaista syytä tuolle ei ole, ei ongelmia kotona (isänsä sairasti syövän viime vuonna, mutta kuntoutunut jo töihinkin), koulussa on yksinäinen, muttei varsinaisesti kiusattu.
Mitä tehdä?
On käyty koulupsykologilla, mutta hänellä on ohjeita tyyliin, että hanki harrastus. Millä energialla, kun ei tahdo edes suihkuun tai kouluun jaksaa? Nyt ollaan kohta tapaamassa nuorisopsykiatrian työntekijöitä, joille pitää tehdä tietysti tilanne inhorealistisen selväksi.
Oletteko vastaavassa tilanteessa pakottanut teinin kouluun vai antaneet olla kotona?
Kommentit (95)
Vierailija kirjoitti:
Älä vähättele isän sairautta, vaikka olisikin parantunut. Onko teinisi muuten ollut alakuloon taipuvainen esim.lapsena? Oma äitini sairastui syöpään ollessani 15 ja kuoli kun olin 23. Ne olivat näin jälkikäteen rankkoja vuosia juuri itsenäistymässä olevalle nuorelle. Olen siis jo nelikymppinen. Ei meilläkään aihetta oikein osattu käsitellä, kunhan elettiin parempien ja huonompien aikojen kanssa. Äitini oli minulle tosi rakas, mutta loppujen lopuksi kuolema oli helpotus, koska hän oli niin sairas lopussa. Luin silloin jostain, että vanhemman sairaus/kuolema on tosi kova paikka itsenäistymisvaiheessa olevalle nuorelle eli kannattaisi varmaan yhä puhua tuosta sairastumisesta ja siitä, että nyt kaikki on hyvin. Minä itse en masentunut (ainakaan tietääkseni), mutta ujo ja introvertti siskoni otti asian paljon rankemmin ja on masentunut aikuisiällä. Hänelläkään ei ollut oikein kavereita, ja me olimme eri kouluissa, joten emme jakaneet samaa kaveripiiriä. Tsemppiä!
Ei, kyllä se varmaan painaa yhtenä siinä taustalla. Tosin kuten kerroin, tilanne oli alusta alkaen optimistinen, ennuste hyvä ja koko prosessi kesti vuoden. Mutta tietenkin se rapauttaa teinin turvallisuudentunnetta.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olet kyllä ap hyvä äiti :)
Tulee mieleen oma nuoruuteni, nyt vasta lähemmäs kolmekymppisenä olen tajunnut että minähän olin hyvinkin selkeästi masentunut jo teini-iässä. Minua ahdisti koulu aivan valtavasti. Siis todella paljon. Ei ollut kuin pari kaveria, ei kuitenkaan sellasta joiden kanssa olisin vapaa-aikana hengannut. Sosiaaliset ympyrät liittyivät siis kouluun. Olin keskitason oppilas, mutta silti (näin myöhemmin ajateltuna) tosi vaativa itseäni kohtaan, lisäksi jännitin kaikkea, ujo kun olin. Tämä myös aiheutti alisuoritumista: kun energia meni tuntien jännittämiseen, ruokailun jännittämiseen, kaiken jännittämiseen, niin kaikki tuntui äärettömän vaativalta.
Minun äitini ei varmasti edes tiennyt, miten paha olo minulla oli. Muistan yhden aamun, kun sain kakaistua etten halua mennä kouluun. Äiti ei ymmärtänyt sitä ollenkaan "mitä ihmettä, mikä kapinallinen susta nyt on tulossa, höpö höpö, nyt kengät jalkaan ja äkkiä bussipysäkille!". Sain pyristeltyä yläasteen ja lukionkin läpi keskitasoisesti ja kävi jopa niin hyvin että pääsin yliopistoon. Siellä sitten romahdin: kun vihdoin olin löytänyt itselleni ystäviä, päässyt itsenäistymään jne. niin sairastuin vaikeaan masennukseen. Ja sitä tässä parantelen vieläkin, 5 vuoden terapiat takana jne.
Jos olisin teini-iässä päässyt puhumaan ja löytänyt edes yhden aikuisen ihmisen, jolla olisin saanut purkaa ajatuksiani (perheoloista ja kaikesta), niin luulen että teini-ikäni ja myöhemmät vuodet olisivat olleet henkisesti itselleni paljon parempia.
Tsemppiä ap sinulle ja tyttärellesi, sinä olet hyvä äiti, parempi kuin minun (joka ei osannut suhtautua oman elämänsä ongelmien kanssa muiden pahaan oloon ollenkaan). Toivon teille aurinkoisempia päiviä!
Voi ei. Kuulostaa hurjalta. Toivottavasti sinullakin alkaa helpottaa askel kerrallaan!
En väitä olevani mikään malliäiti, töpeksittyä on tullut varmasti ja olisikin sen vuoksi tärkeää, että lapsi pääsee avautumaan niistäkin jollekulle, minulle ei oikein saa sanottua kritiikkiä, jota varmaan kumminkin on, kenelläpä ei olisi ollenkaan!
Mutta välit tosiaan ovat meillä läheiset ja siksi tämä niin kovalta tuntuukin, kun ei voi ratkaista asiaa itse lasta vaivaamasta. Ei ole yhtä helppoa kuin pienten lasten kinat ja ongelmat (niitäkään väheksymättä).
Ap
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni selvästi ongelma on lähtenyt siitä riidasta ja erosta parhaasta ystävästä. Sehän on kenelle tahansa iso asia, trauma. Riidan jälkeen sosiaaliset kuviot ovat selvästi jääneet hyvin raskaiksi ja tyttöä syrjitään, jätetään ulkopuolelle. Lähtisin selvittämään tätä kuviota tarkemmin. Usein vanhemmat jostain kumman syystä? vähättelevät tätä ulkopuolelle jättämistä ja yksinäisyyyttä, vaikka se on todella raskasta henkisesti. Se on kiusaamista ja henkistä väkivaltaa, johon olisi jo silloin riidan aikana pitänyt vahvasti puuttua. Siis en syytä teitä vanhempia mistään, tämä vain tuntuu olevan hyvin yleistä.
Varmasti tuokin on mukana tärkeänä osana sopassa. Just tänään tuo toinen oli poissa koulusta ja päivä oli heti kivempi lapseni mielestä.
Tuollaista on vaan hiton vaikea sivusta korjata, kun kyse on jo teineistä. Sivuutetaanko lastani todella vai onko se silti hiukan enemmän masentuneen tulkintaa? Voiko siihen vaikuttaa ylipäätään enää puhumalla toisten teinien äideille.... Luokanvalvojakin näkee näitä vain pari h viikossa, eikä voi ketään pakottaa olemaan toisen kanssa koulun jälkeen.
Olen siis tosiaan kysynyt lapselta, haluaako vaihtaa koulua tai luokkaa, mutta ei halua. Kokee, että vieraassa luokassa olo olisi vielä piinaavampaa.
Olen myös yllytänyt kysymään niiltä muilta, onko ex-kaveri puhunut hänestä pahaa, tai onko heillä ns. jotain hampaiden välissä. Tuollaisen ottaminen puheeksi on vaan aika vaikeaa, kun ei ole rauhallisia kahdenkeskisiä hetkiä niiden toisten kanssa, koska eivät ole tekemisissä koulun jälkeen.
Lapseni myös sanoo, että vihaa sitä entistä kaveriaan, eikä halua enää korjatakaan niitä välejä; riittää kun eivät riitele koulussa. Tuo toinen on ilmeisesti myös hiukan masennusta oirehtinut, aika omalaatuinen tapaus (riita alkoi siitä, että alkoi yhtäkkiä yhtenä sunnuntaina sättiä lastani whatsupissa huonoksi ystäväksi ja paskaksi ihmiseksi, ilman mitään edeltävää hankausta tai kommenttia lapseni puolelta).
Ap
Mä olin 2.asteen koulussa yksinäinen ja näin jälkeenpäin ajatellen se pitkään jatkunut täydellinen yksinäisyys on ehdottomasti kaikkein vahingollisinta. Ei se kaikilla mene niin, että koulussa joutuu/pääsee muiden kanssa tekemisiin, vaan on sellaisia nuoria joille ei oikeasti kukaan puhu vuosiin. Itse istuin koulun loppuvaiheessa kaikki ryhmätyötkin yksin omalla paikallani ja opettajat vaan kohottelivat kulmiaan, että jahas, tällainen tapaus tällä kertaa. Jälkeenpäin ajatellen mun olisi kannattanut lopettaa tuo koulu, mutten uskaltanut. Se täydellinen eristyneisyys ja yksinäisyys toisista nuorista vahingoitti syvältä (mm. häpeän ja itsevihan muodossa, kun näki miten kaikilla muilla oli kavereita ja kivaa yhdessä), uskon että olisi ollut itsetunnon kannalta parempi olla hetken aikaa kotona ja sitten vaikka yrittää jotain toista koulua.
Jos teinilläsi on koulussa edes jonkinlaisia kavereita ja kyse on enemmän siitä, että hän voisi mennä kaveriporukkaan mutta jättäytyy itse yksin, niin silloin ehkä patistaisin jatkamaan koulua. Mutta jos kyse on siitä, että KAVEREITA EI OLE, niin kyllä mä antaisin lopettaa koulunkäynnin. En tietenkään kannusta makaamaan kotona, mutta itse kyllä tiedän kokemuksesta, että se "hyvää tekevä muiden nuorten seuraan pääseminen" ei kaikilla ole todellisuutta vaikka nämä kävisivätkin koulussa päivittäin. Punnitse siis oman nuoresi kohdalla REALISTISESTI, ovatko kouluun pakottamisen haitat hyötyjä suuremmat. (Mä sain toki koulun paperit ajallaan, vaikkakin surkein arvosanoin, mutta uskon että nekin olisi voinut käydä myöhemmin aikuisopiskeluna paremmin arvosanoin).
Katsokaa, että elää jonkun päiväjärjestyksen mukaan; ylös pitää nousta, ruuat syödä, hygieniasta huolehtia, koulussa käydä.
Älkää PATISTAKO, älkää kertoko, kuinka kaikki on hyvin. Sen sijaan ymmärtäkää, vaikka se olisi vaikeinta maailmassa. Sanokaa, että saa olla masentunut, saa olla väsynyt. Kotona ei ainakaan tarvii esittää mitään. Kertokaa selkeästi, että teidän on vaan pakko pitää huolta, ettei lapsi tipu kyydistä pois. Ja että te huolehditte, että hän saa apua. Ja että sitä kyllä löytyy.
Eli a) älkää patistako tai syyllistäkö b) tehkää selväksi, että kotiin ei voi jäädä ja hiukset & hampaat pitää pestä. Pakolliset asiat tehdä.
Jossain vaiheessa pitää löytyä jotain omia voimia tilanteen korjaamiseen, mutta pahimman yli nyt ainakin näin. Olkaa toistenne liittolaisia, älkää vihollisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä olin 2.asteen koulussa yksinäinen ja näin jälkeenpäin ajatellen se pitkään jatkunut täydellinen yksinäisyys on ehdottomasti kaikkein vahingollisinta. Ei se kaikilla mene niin, että koulussa joutuu/pääsee muiden kanssa tekemisiin, vaan on sellaisia nuoria joille ei oikeasti kukaan puhu vuosiin. Itse istuin koulun loppuvaiheessa kaikki ryhmätyötkin yksin omalla paikallani ja opettajat vaan kohottelivat kulmiaan, että jahas, tällainen tapaus tällä kertaa. Jälkeenpäin ajatellen mun olisi kannattanut lopettaa tuo koulu, mutten uskaltanut. Se täydellinen eristyneisyys ja yksinäisyys toisista nuorista vahingoitti syvältä (mm. häpeän ja itsevihan muodossa, kun näki miten kaikilla muilla oli kavereita ja kivaa yhdessä), uskon että olisi ollut itsetunnon kannalta parempi olla hetken aikaa kotona ja sitten vaikka yrittää jotain toista koulua.
Jos teinilläsi on koulussa edes jonkinlaisia kavereita ja kyse on enemmän siitä, että hän voisi mennä kaveriporukkaan mutta jättäytyy itse yksin, niin silloin ehkä patistaisin jatkamaan koulua. Mutta jos kyse on siitä, että KAVEREITA EI OLE, niin kyllä mä antaisin lopettaa koulunkäynnin. En tietenkään kannusta makaamaan kotona, mutta itse kyllä tiedän kokemuksesta, että se "hyvää tekevä muiden nuorten seuraan pääseminen" ei kaikilla ole todellisuutta vaikka nämä kävisivätkin koulussa päivittäin. Punnitse siis oman nuoresi kohdalla REALISTISESTI, ovatko kouluun pakottamisen haitat hyötyjä suuremmat. (Mä sain toki koulun paperit ajallaan, vaikkakin surkein arvosanoin, mutta uskon että nekin olisi voinut käydä myöhemmin aikuisopiskeluna paremmin arvosanoin).
Sinullakin on tosi rankkoja kokemuksia.
En oikein tiedä, kummasta on kyse. Varmaan vähän molemmista, että siis parittoman luvun sakissa oma lapseni on riidan takia ajautunu vähän ulkokehälle ja ilman sitä bestistä ja se saa hänet myös itsensä olemaan vähän epäsosiaalisempi kuin olisi, jos itsetunto pelittäisi.
Olet varmasti aivan oikeassa, että sitä irtaantumista ei voi väkisin kouluun raahautumalla estää. Mutta niin toivoisin, että tämä yhdeksännen kevät saataisiin sinniteltyä, kun saadaan terapiaakin toivon mukaan kohta. Ihminen on toiveikas - varsinkin lastaan rakastava äiti - mutta toki siinä sitten pitää myös osata ottaa aikalisä, jos osastojaksoa tarjotaan ja se alkaa näyttää hyvältä ratkaisulta.
Ap
Itse jännitin ja pelkäsin koulussa (1970-luvulla) ääneen lukemista eniten maailmassa . Pelkäsin kaikkia tunteja, joilla saattoi joutua lukemaan ääneen. Puhumattakaan etukäteen määrätyistä ääneen olemisista. Ujoutta oli myös muutenkin. Jäin koulusta pois niinä päivinä, kun tuntui, ettei vaan ole voimia kohdata niitä tilanteita.
Kunpa minun kouluaikanani olisi ollut beetasalpaajia, Propralia, esiintymisjännitykseen, niin elämä olisi ollut helpompaa.
Suosittelen ottamaan selvää, josko tytölle olisi mahdollista saada helpotusta pienellä/sopivalla annoksella beetasalpaajaa. Ei kannata säikähtää, vaikka kyseessä on lääke ja on suunnattu esiintymisjännitykseen. Se huojentaa mieltä siinä sivussa ja siitä voisi olla tukikepiksi myös masennukseen.
nimim. kokemusta on masennuksestakin & beetasalpaajan vaikutuksesta siihen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Katsokaa, että elää jonkun päiväjärjestyksen mukaan; ylös pitää nousta, ruuat syödä, hygieniasta huolehtia, koulussa käydä.
Älkää PATISTAKO, älkää kertoko, kuinka kaikki on hyvin. Sen sijaan ymmärtäkää, vaikka se olisi vaikeinta maailmassa. Sanokaa, että saa olla masentunut, saa olla väsynyt. Kotona ei ainakaan tarvii esittää mitään. Kertokaa selkeästi, että teidän on vaan pakko pitää huolta, ettei lapsi tipu kyydistä pois. Ja että te huolehditte, että hän saa apua. Ja että sitä kyllä löytyy.
Eli a) älkää patistako tai syyllistäkö b) tehkää selväksi, että kotiin ei voi jäädä ja hiukset & hampaat pitää pestä. Pakolliset asiat tehdä.
Jossain vaiheessa pitää löytyä jotain omia voimia tilanteen korjaamiseen, mutta pahimman yli nyt ainakin näin. Olkaa toistenne liittolaisia, älkää vihollisia.
No tietenkin! Olet oikeassa, missään nimessä ei toisen huonoa oloa saa kiistää ja mitätöidä. Enkä ole niin tehnytkään.
Tuosta kouluun pakottamisesta on ketjussa kahta ilmaa. Olen sanonut, että jos on oikein huono päivä, sen saa sanoa ja jäädä kotiin, enkä syyllistä. Mutta lievempinä aamuina patistelen hiukan ja kuskaan mahdollisuuksien mukaan kouluun, että se edes sujuu jotenkin sujuvammin (asutaan siis stadissa ja kouluun on odottelut mukaanlaskien noin kolmen vartin bussimatka suuntaansa).
Ap
Vierailija kirjoitti:
Itse jännitin ja pelkäsin koulussa (1970-luvulla) ääneen lukemista eniten maailmassa . Pelkäsin kaikkia tunteja, joilla saattoi joutua lukemaan ääneen. Puhumattakaan etukäteen määrätyistä ääneen olemisista. Ujoutta oli myös muutenkin. Jäin koulusta pois niinä päivinä, kun tuntui, ettei vaan ole voimia kohdata niitä tilanteita.
Kunpa minun kouluaikanani olisi ollut beetasalpaajia, Propralia, esiintymisjännitykseen, niin elämä olisi ollut helpompaa.
Suosittelen ottamaan selvää, josko tytölle olisi mahdollista saada helpotusta pienellä/sopivalla annoksella beetasalpaajaa. Ei kannata säikähtää, vaikka kyseessä on lääke ja on suunnattu esiintymisjännitykseen. Se huojentaa mieltä siinä sivussa ja siitä voisi olla tukikepiksi myös masennukseen.
nimim. kokemusta on masennuksestakin & beetasalpaajan vaikutuksesta siihen
Joo, sitäkin pitää miettiä. Kiitos vinkistä.
Itselläni on Propralia, mutta rytmihäiriöihin.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin, ja miten, onko sun lapsi pääsemässä luokalta? Onko tehty jotain omaa lukujärjestystä?
Vaikea sanoa mikä on oikein ja mikä väärin. Vaikka ite oonki semmonen että linnottaudun kotiin, sanoisin että mieluummin yrittäisi käydä koulua. Yrittäkää tehä hyvä rytmi, aikasin nukkumaan ja aikasin ylös, että kerkeää rauhassa tehä kaiken, kirkasvalolamppu ja herätysvalot auttaa. Myös ruoka on tosi tärkeää, ootteko muute tutustunu e-epaan? Tulipa nyt tässä mieleen. Parempi ois tehä sen minkä pystyy, kuin ettei tekis mitää.
Pakottaminenki on tietenki vähä..vaikeaa. Voihan se sieltä koulusta pois kävellä. Voisitte tietenki keskustella sen tiimin kanssa tuostaki. Jos on todella paha olo, nii kyllähän se osastolle menoki vois olla vaihtoehto. ja eikö niissä joissain voi käydä koulua?
t. olikohan viesti 45 :)
On hän pääsemässä, vaikka koenumerot ovatkin tässä laskeneet seiskan-kahdeksikon välille, kun aiemmin oli kiitettäviä yleensä.
Rytmi joo.... Lapsi selittää, että on iltaisin niin ahdistunut seuraavan aamun kouluunmenosta, ettei halua nukkumaan ennen puolta yötä. Kuulemma on liian kauheaa se, että sitten herää ja onkin taas pakko mennä kouluun. Kokee siis ikään kuin lykkäävänsä sitä aamun kauheutta valvomalla. Olen yrittänyt selittää unen merkitystä ja sitä, että nukkumalla koko ajan liian vähän aiheuttaa sitä pahaa oloa itselleen, mutta ei lapsi tunnu sitä uskovan. Jos pakotan ja vien kännykän ja tabletin pois, valvoo sitten pimeässä ja ahdistuu vielä enemmän kuin jos katsoisi hauskoja videoita netistä.
Mä vähän luulen, että osastojakso ei tosiaan olisi huono ajatus, jos siellä saataisiin kierre katki. Täytyy katsoa, mitä ovat mieltä.
Ap
Osastojaksolle pääsevät nykyään vain erittäin huonokuntoiset nuoret,psykoottiset tai vakavasti itsetuhoiset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin, ja miten, onko sun lapsi pääsemässä luokalta? Onko tehty jotain omaa lukujärjestystä?
Vaikea sanoa mikä on oikein ja mikä väärin. Vaikka ite oonki semmonen että linnottaudun kotiin, sanoisin että mieluummin yrittäisi käydä koulua. Yrittäkää tehä hyvä rytmi, aikasin nukkumaan ja aikasin ylös, että kerkeää rauhassa tehä kaiken, kirkasvalolamppu ja herätysvalot auttaa. Myös ruoka on tosi tärkeää, ootteko muute tutustunu e-epaan? Tulipa nyt tässä mieleen. Parempi ois tehä sen minkä pystyy, kuin ettei tekis mitää.
Pakottaminenki on tietenki vähä..vaikeaa. Voihan se sieltä koulusta pois kävellä. Voisitte tietenki keskustella sen tiimin kanssa tuostaki. Jos on todella paha olo, nii kyllähän se osastolle menoki vois olla vaihtoehto. ja eikö niissä joissain voi käydä koulua?
t. olikohan viesti 45 :)
On hän pääsemässä, vaikka koenumerot ovatkin tässä laskeneet seiskan-kahdeksikon välille, kun aiemmin oli kiitettäviä yleensä.
Rytmi joo.... Lapsi selittää, että on iltaisin niin ahdistunut seuraavan aamun kouluunmenosta, ettei halua nukkumaan ennen puolta yötä. Kuulemma on liian kauheaa se, että sitten herää ja onkin taas pakko mennä kouluun. Kokee siis ikään kuin lykkäävänsä sitä aamun kauheutta valvomalla. Olen yrittänyt selittää unen merkitystä ja sitä, että nukkumalla koko ajan liian vähän aiheuttaa sitä pahaa oloa itselleen, mutta ei lapsi tunnu sitä uskovan. Jos pakotan ja vien kännykän ja tabletin pois, valvoo sitten pimeässä ja ahdistuu vielä enemmän kuin jos katsoisi hauskoja videoita netistä.
Mä vähän luulen, että osastojakso ei tosiaan olisi huono ajatus, jos siellä saataisiin kierre katki. Täytyy katsoa, mitä ovat mieltä.
Ap
Osastojaksolle pääsevät nykyään vain erittäin huonokuntoiset nuoret,psykoottiset tai vakavasti itsetuhoiset.
Saattaa hyvin olla, kaikesta nuorisopsykiatriassahan nykyään säästetään, ikävä kyllä. Mutta ans kattoo nyt...
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin, ja miten, onko sun lapsi pääsemässä luokalta? Onko tehty jotain omaa lukujärjestystä?
Vaikea sanoa mikä on oikein ja mikä väärin. Vaikka ite oonki semmonen että linnottaudun kotiin, sanoisin että mieluummin yrittäisi käydä koulua. Yrittäkää tehä hyvä rytmi, aikasin nukkumaan ja aikasin ylös, että kerkeää rauhassa tehä kaiken, kirkasvalolamppu ja herätysvalot auttaa. Myös ruoka on tosi tärkeää, ootteko muute tutustunu e-epaan? Tulipa nyt tässä mieleen. Parempi ois tehä sen minkä pystyy, kuin ettei tekis mitää.
Pakottaminenki on tietenki vähä..vaikeaa. Voihan se sieltä koulusta pois kävellä. Voisitte tietenki keskustella sen tiimin kanssa tuostaki. Jos on todella paha olo, nii kyllähän se osastolle menoki vois olla vaihtoehto. ja eikö niissä joissain voi käydä koulua?
t. olikohan viesti 45 :)
On hän pääsemässä, vaikka koenumerot ovatkin tässä laskeneet seiskan-kahdeksikon välille, kun aiemmin oli kiitettäviä yleensä.
Rytmi joo.... Lapsi selittää, että on iltaisin niin ahdistunut seuraavan aamun kouluunmenosta, ettei halua nukkumaan ennen puolta yötä. Kuulemma on liian kauheaa se, että sitten herää ja onkin taas pakko mennä kouluun. Kokee siis ikään kuin lykkäävänsä sitä aamun kauheutta valvomalla. Olen yrittänyt selittää unen merkitystä ja sitä, että nukkumalla koko ajan liian vähän aiheuttaa sitä pahaa oloa itselleen, mutta ei lapsi tunnu sitä uskovan. Jos pakotan ja vien kännykän ja tabletin pois, valvoo sitten pimeässä ja ahdistuu vielä enemmän kuin jos katsoisi hauskoja videoita netistä.
Mä vähän luulen, että osastojakso ei tosiaan olisi huono ajatus, jos siellä saataisiin kierre katki. Täytyy katsoa, mitä ovat mieltä.
Ap
Okei, no niin, ei ainakaa ihan pahimpia numeroita oo:) Haluisko sun lapsi lukioon tai amikseen?
Voi, tuttua tuo valvominen tai nukkuminen tv päällä..ja just tuo lykkääminen. Melkee ahistaa ku ajattelen itteäni tuon ikäsenä, vaikkei nytkää iha täysillä mee. Luulisin että niin ku sanot, valvois vaan ilman kännykkää ja muuta, vaikka veisitki pois..
Mua on auttanu se että hyväksyy että okei, ahistaa. mut sitte yritän kattoa jotain kivaa ja rauhottua. Koska sille ei voi mitään että ahistaa, sille mitä tekee voi jotain. Ja arvaa mikä ahistaa lisää..ku ei nuku. tai nukkuu päivän. ja unirytmi onki päin helvettiä ja ahistaa seki. Kannattaa yrittää pitää semmonen huolihetki, että kirjaa huolet ylös. ja jos niille voi tehä jotain, tekee. jos ei, yrittää murehtia niitä siinä sen jonku minuutin pari, sitte jättää sen huolehtimisen. koska sille mitä tapahtuu aamulla, ei voi mitään. vaan tälle hetkelle.
Myös se että alkaa valmistautuun nukkumiseen auttaa. uniteetä saa ihan ilman reseptiä:) jos ei se oikeesti väsytä, voi ne rutiinitki auttaa. mulle on tosi tärkeetä kaikki, lakanat on hyvät ja että on raitista, teen kaiken tommosen mitä voin tehä että itsellä ois hyvä olla.
Joo, ei se osasto varmastikkaa pahaa tee jos on tosi huono olo:) siellä ne ihmiset on auttamassa.
t 45
Oot kyllä ihana, ja koko ketjukin, ihmeen asiallisia kommentteja ja auttamishaluisia viestejä tullut, kun ajattelee, mitä av:llä joskus on...
Sulla siis on se huolihetki auttanut? Juuri eilen luettiin siitä mielenterveystalo.fi:stä, minustakin se kuulostaa fiksulta ajatukselta, mutta ensilukemalla teini sen tyrmäsi ja sanoi, ettei se "vihaan koulua" kauheasti miettimällä ratkea. Mutta tietenkin sille koulupelollekin on palasteltavissa osatekijöitä, joiden miettimistä voisi yrittää lykätä tiettyyn hetkeen. Täytyy jutella lisää tästä, kun lapsi seuraavan kerran haluaa jutella olostaan.Ap
Voi..:) musta sä vaikutat hyvältä äidiltä, nauratti tuo weekend-juttu..:D munki äiti on kyllä ihana, sitä vaan jotenki toivoo että oispa muaki osattu auttaa ton ikäsenä, ku alko pahenemaan nää jutut. Luulen että täälläki on paljon saman ikäsiä ku minä ja joilla on samanlaisia ongelmia ja osaa siltä pohjalta vähän neuvoa. Joka tilanne on tietenki eri, joka potilas eri. Mutta huolihetki on mua auttanu, yritän kirjottaa auki mikä ahdistaa. Just tuo on hyvin sanottu, että palotella se. Miksi vihaa, ilmeisesti kuitenkaa ei sillä lailla oppimisessa oo mitään vikaa ollu, paitsi nyt. totta on että masennus vaikuttaa keskittymiseen.
Mutta mä just yritän että jotenki aina palotella että "ahdistaa, en jaksanut kauppaan tänään. kaupassa olo ahistaa koska tuntuu että olen ruma, ihmiset tuntuu katsovan" sitte yritän miettiä näitten juttujen totuusperää. oonko mä oikeesti niin ruma että ihmiset tuijottais kauhuissaan. ja vaikka oisin, mitä merkitystä sillä loppupeleissä on:D näihin on varmasti ohjeita, mä oon tehny tota vähän tollai "fiiliksen pohjalta."
Mutta hienoa että ootte ees yrittäny yhessä! Voi tuon ikäsellä tietysti tuntua että ajatusten pilkkominen on turhaa, ja just päällimäisenä tulee se että vihaa koulua. niin mäki ehkä ajattelin silloin, mutta oikeesti mua ahisti ja vihasin mun _oloa_ siellä koulussa. oikeestaanhan koulussa ei ollu mitää vikaa. (kai;))
t. 45
Joo, ei siellä lasta ruoskita ja istuteta kaakinpuussa, koulu on oikeasti hyvä ja ilmapiiri salliva. Mutta tietenkin siltikin voi olla sosiaalista eristämistä jne.
Sulla oli tuossa erinomainen esimerkki huolihetken käytöstä, luen sun vastauksista joitain kohtia lapselleni, jahka seuraavan kerran tulee näistä puhe.
Nyt se istuu huoneessaan lukemassa nettiä ja nauraa ääneen, ei pidä mennä nyt keskeyttämään hyvää hetkeä :-)
Ap
Heipä hei, kiva lukea että muutki on tänne vastaillu eilisen aikana. :) vaikka tietenki kurjaa että monet muutki kärsii tästä. Voin vaan kuvitella miltä susta tuntuu, varmasti vaikea puuttua tai tehdä mitään jos ei selvää kiusaamista ole. Tommonen eristäminen on hankalaa, etenki jos on niin ujoki ettei osaa ängetä mukaan. Koska sitä vähän pitää harrastaa jos haluaa saada seuraa, ainaki siltä tuntuu :D Mutta, voisin kuvitella että lukiossa helpottaa vähän, yleensä aina kaveripiirit vähän muuttuu ku tulee uusi luokka, väkisinki uudet ihmiset tutustuu siinä.
Toivottavasti hän antaisi ainaki mahdollisuuden tuon tapasille huolihetkille. On rankkaa murehtia koko yö ja valvoa ja voida sitte huonosti aamulla.
Kiva kuulla että tuolla lailla tunnustelet tilanteita milloin mennä puhumaan.
tähän tämmönen ärsyttävä, kulunu tsemppaus: kyllä se siitä!
t: 45
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin, ja miten, onko sun lapsi pääsemässä luokalta? Onko tehty jotain omaa lukujärjestystä?
Vaikea sanoa mikä on oikein ja mikä väärin. Vaikka ite oonki semmonen että linnottaudun kotiin, sanoisin että mieluummin yrittäisi käydä koulua. Yrittäkää tehä hyvä rytmi, aikasin nukkumaan ja aikasin ylös, että kerkeää rauhassa tehä kaiken, kirkasvalolamppu ja herätysvalot auttaa. Myös ruoka on tosi tärkeää, ootteko muute tutustunu e-epaan? Tulipa nyt tässä mieleen. Parempi ois tehä sen minkä pystyy, kuin ettei tekis mitää.
Pakottaminenki on tietenki vähä..vaikeaa. Voihan se sieltä koulusta pois kävellä. Voisitte tietenki keskustella sen tiimin kanssa tuostaki. Jos on todella paha olo, nii kyllähän se osastolle menoki vois olla vaihtoehto. ja eikö niissä joissain voi käydä koulua?
t. olikohan viesti 45 :)
On hän pääsemässä, vaikka koenumerot ovatkin tässä laskeneet seiskan-kahdeksikon välille, kun aiemmin oli kiitettäviä yleensä.
Rytmi joo.... Lapsi selittää, että on iltaisin niin ahdistunut seuraavan aamun kouluunmenosta, ettei halua nukkumaan ennen puolta yötä. Kuulemma on liian kauheaa se, että sitten herää ja onkin taas pakko mennä kouluun. Kokee siis ikään kuin lykkäävänsä sitä aamun kauheutta valvomalla. Olen yrittänyt selittää unen merkitystä ja sitä, että nukkumalla koko ajan liian vähän aiheuttaa sitä pahaa oloa itselleen, mutta ei lapsi tunnu sitä uskovan. Jos pakotan ja vien kännykän ja tabletin pois, valvoo sitten pimeässä ja ahdistuu vielä enemmän kuin jos katsoisi hauskoja videoita netistä.
Mä vähän luulen, että osastojakso ei tosiaan olisi huono ajatus, jos siellä saataisiin kierre katki. Täytyy katsoa, mitä ovat mieltä.
Ap
Osastojaksolle pääsevät nykyään vain erittäin huonokuntoiset nuoret,psykoottiset tai vakavasti itsetuhoiset.
Saattaa hyvin olla, kaikesta nuorisopsykiatriassahan nykyään säästetään, ikävä kyllä. Mutta ans kattoo nyt...
Ap
Ei vaikuta lapsesi osastotapaukselta, vielä. Terapiaakaan ei taida vielä tulla saamaan, joten joudutte varmaan yksityiseltä sitä hommaamaan. Mun teini on sairastanut masennusta pian kaksi vuotta, ja vasta viime syksynä pääsi osastolle. Josta valitettavasti lähti reilun kuukauden jälkeen pois.
Masennuksen taustalla voi olla vaikka ja mitä, mutta riita ystävän kanssa, jota ei olla sovittu, sekä vanhemman sairastuminen ovat isoja tekijöitä varmasti. Käyttekö te vanhemmat arkisin töissä? Miten silloin, kun isä sairasti?
Olet kyllä ap hyvä äiti :)
Tulee mieleen oma nuoruuteni, nyt vasta lähemmäs kolmekymppisenä olen tajunnut että minähän olin hyvinkin selkeästi masentunut jo teini-iässä. Minua ahdisti koulu aivan valtavasti. Siis todella paljon. Ei ollut kuin pari kaveria, ei kuitenkaan sellasta joiden kanssa olisin vapaa-aikana hengannut. Sosiaaliset ympyrät liittyivät siis kouluun. Olin keskitason oppilas, mutta silti (näin myöhemmin ajateltuna) tosi vaativa itseäni kohtaan, lisäksi jännitin kaikkea, ujo kun olin. Tämä myös aiheutti alisuoritumista: kun energia meni tuntien jännittämiseen, ruokailun jännittämiseen, kaiken jännittämiseen, niin kaikki tuntui äärettömän vaativalta.
Minun äitini ei varmasti edes tiennyt, miten paha olo minulla oli. Muistan yhden aamun, kun sain kakaistua etten halua mennä kouluun. Äiti ei ymmärtänyt sitä ollenkaan "mitä ihmettä, mikä kapinallinen susta nyt on tulossa, höpö höpö, nyt kengät jalkaan ja äkkiä bussipysäkille!". Sain pyristeltyä yläasteen ja lukionkin läpi keskitasoisesti ja kävi jopa niin hyvin että pääsin yliopistoon. Siellä sitten romahdin: kun vihdoin olin löytänyt itselleni ystäviä, päässyt itsenäistymään jne. niin sairastuin vaikeaan masennukseen. Ja sitä tässä parantelen vieläkin, 5 vuoden terapiat takana jne.
Jos olisin teini-iässä päässyt puhumaan ja löytänyt edes yhden aikuisen ihmisen, jolla olisin saanut purkaa ajatuksiani (perheoloista ja kaikesta), niin luulen että teini-ikäni ja myöhemmät vuodet olisivat olleet henkisesti itselleni paljon parempia.
Tsemppiä ap sinulle ja tyttärellesi, sinä olet hyvä äiti, parempi kuin minun (joka ei osannut suhtautua oman elämänsä ongelmien kanssa muiden pahaan oloon ollenkaan). Toivon teille aurinkoisempia päiviä!