Keinot vähissä masentuneen teinin kanssa - vertaisapu olisi nyt tarpeen!

Vierailija kirjoitti:

Isän tai äidin vakava sairastuminen on herkälle nuorelle herkässä elämänvaiheessa paha paikka. Onko asiaa käsitelty ammattilaisten avulla? Millaisia ajatuksia nuorella liikkuukaan päässä jos on joutunut pelkäämään vanhemman kuolemaa jne. Henkiset voimavarat on ehkä kuluneet loppuun. Hyvä että saa nytten apua.

Varmaan se on yhtenä taustalla. Meillä tosin tilanne on, että miehellä oli alkaa päällekin hyvä ennuste ja on jo parantunut, ja lapsen oirehdinta tuli ikäänkuin viivästyneenä reaktiona.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vanhempi ei voi parantaa lasta mutta vastuullinen vanhempi hakee lapselle apua, kaikki mitä saatte ottakaa vastaan.

Tottahan toki.

Enkä kuvittele, että minun - maallikon - know how riittäisi lapsen parantamiseen, mutta tottahan sillä merkitystä on, miten me vanhemmat suhtaudumme tilanteeseen. Me olemme hänen elämässän läsnä koko ajan (24/7 miinus koulu ja unet), terapeutti parhaimmillaankin tunnin, pari viikossa.

Ap

Onko siis niin, että puolet kommentoijista kehottaa patistamaan lasta kouluun vaikka puoliväkisin, puolet taas antaisi lapsen jäädä kotiin?

Lapsella on jo aika paljon poissaoloja, viikoittain päivä, pari. Yritän pitää sen nyt ainakin tuossa, että ei tulisi enempää. Kuskaan kouluun aamulla, lapsella on kolmen vartin bussimatka muutoin.

Ap

Meillä vastaavassa tilanteessa on kannustettu teiniä käymään koulua, ja autettu myös esim. viemällä kouluun. Ollaan kuitenkin sanottu, että riittää, kun tekee parhaansa, ja kerrottu, että luotetaan teinin omaan arvioon voimiensa riittämisestä. Jos siis teini on sanonut, että ei jaksa mennä kouluun tai lähtenyt koulusta kesken päivän, ei olla syyllistetty asiasta vaan annettu ymmärrystä sille, ettei aina jaksa ja seuraavana päivänä uusi yritys. Itse en tiedä mitä muutakaan tässä tilanteessa voisi tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostat tosi ihanalta äidiltä:) Itsekin aloin oireilemaan tuon ikäisenä pahemmin, mutta en oikein uskaltanut puhua kellekkään. En tiedä oisko siitä apua jos kerrot lapsellesi tästä että monia aikuisiaki ahistaa lääkärille puhua näistä jutuista. Mutta sitte yritän ajatella että ne on siellä tekemässä työtä, se on niiden asia auttaa, eikä niitä haittaa vaikka itkee ja saa kerrottua vain vähän. Mutta tärkeää ois että ei ainakaa vähättele, oikeesti. Valitettavasti on nii paljon avun tarvitsijoita, että se halu saada apua pitää kertoa ja kuuluvasti. Voisko tehä niin että meette sinne yhdessä, ja vaikka vartin ajan lapsi keskustelee kahestaan, anteeksi unohdin ketä ootte menossa tapaamaan, hoitohenkilön kanssa?

Ja teille jotka suosittelette "jotain harrastusta/liikuntaa."  Ehkä teidän tarkoitus on hyvä, ehkä vittuilette. Mutta juuri tuollainen asenne aiheuttaa sitä että monen on vaikea hakea apua. Jos vuoroin pelkää, tai toivoo kuolemaa, ei siinä mikään raitis ilma sitä muuta, pelkästään. Masennusta on eri asteista, ja toki lievään, huom lievään, tai vaikkapa tiettyyn vuodenaikaan liittyvään masennukseen liikunta voikin auttaa. En kiellä etteikö ois apua, mutta sinä hetkenä ku on se pahin olo, joku lenkki kiinnostaa yhtä paljon kuin kynsien irti vetely. 

Kiitos, täytyy ottaa uudelleen puheeksi se hoitohenkilökunnan työrooli.

Joo, kunhan nyt pääsisi vähän hoitosuhteen alkuun, niin ilman muuta yritän ulkoistaa itseäni sieltä. On tärkeää, että lapsi voi vapaasti puhua myös meidän vanhempien tekemisistä! Nyt vaan tosiaan ollaan vielä siinä vaiheessa, että ollaan oltu muutamia kertoja koulupsykologilla ja ensi viikolla tavataan eka krt HUS:n tiimi, ja näin alussa lapsi haluaa minun olevan paikalla. Voi olla tarpeen siksikin, että hän ei saa sanottua suoraan, miten huono olo on, vaan alkaa "kilttinä lapsena" vähätellä ongelmiaan.

Liikuntaan pyrin kannustamaan ja välillä saankin hänet mukaan kävelylle. En painosta. Enkä halua tehdä siitä terapian omaista pakkopullaa kytkemällä sitä liikaa mielenterveyteen, kunhan vaan aina välillä pyydän lenkille äidin kanssa...

Ap

Joo, aivan, jos tosiaan on tommonen tiimi ja eka kerta, voiki olla iha toivottua että oot mukana. Nää menee vissii vähä eri tavalla eri paikoissa ja toki ikäki vaikuttaa:D Mutta hienoa että ootte päässy alkuun nyt.

Mulle itselle on ollu vähä apua semmosesta kirjasta kuin "Irti masennuksesta", ja siellä olevista tehtävistä. Oon alkanu jo vähän ennakoimaan tilanteita mitkä ahistaa ja masentaa. Nää ei tietenkää kaikille toimi, mutta on ehkä hyvää  harjotusta, aika paljon joutuu kuitenki lääkäreille ja hoitajille kuvailemaan oloa.

Hienoa kyllä että vältät tuota pakkopulla liikuntaa, kyllähän se kävelyki jo auttaa. toivottavasti innostuu muustakin, jotenki se kehon liikkuttaminen ja hallinta luo semmosta..yhteyttä itseensä jos nyt vois sanoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostat tosi ihanalta äidiltä:) Itsekin aloin oireilemaan tuon ikäisenä pahemmin, mutta en oikein uskaltanut puhua kellekkään. En tiedä oisko siitä apua jos kerrot lapsellesi tästä että monia aikuisiaki ahistaa lääkärille puhua näistä jutuista. Mutta sitte yritän ajatella että ne on siellä tekemässä työtä, se on niiden asia auttaa, eikä niitä haittaa vaikka itkee ja saa kerrottua vain vähän. Mutta tärkeää ois että ei ainakaa vähättele, oikeesti. Valitettavasti on nii paljon avun tarvitsijoita, että se halu saada apua pitää kertoa ja kuuluvasti. Voisko tehä niin että meette sinne yhdessä, ja vaikka vartin ajan lapsi keskustelee kahestaan, anteeksi unohdin ketä ootte menossa tapaamaan, hoitohenkilön kanssa?

Ja teille jotka suosittelette "jotain harrastusta/liikuntaa."  Ehkä teidän tarkoitus on hyvä, ehkä vittuilette. Mutta juuri tuollainen asenne aiheuttaa sitä että monen on vaikea hakea apua. Jos vuoroin pelkää, tai toivoo kuolemaa, ei siinä mikään raitis ilma sitä muuta, pelkästään. Masennusta on eri asteista, ja toki lievään, huom lievään, tai vaikkapa tiettyyn vuodenaikaan liittyvään masennukseen liikunta voikin auttaa. En kiellä etteikö ois apua, mutta sinä hetkenä ku on se pahin olo, joku lenkki kiinnostaa yhtä paljon kuin kynsien irti vetely. 

Kiitos, täytyy ottaa uudelleen puheeksi se hoitohenkilökunnan työrooli.

Joo, kunhan nyt pääsisi vähän hoitosuhteen alkuun, niin ilman muuta yritän ulkoistaa itseäni sieltä. On tärkeää, että lapsi voi vapaasti puhua myös meidän vanhempien tekemisistä! Nyt vaan tosiaan ollaan vielä siinä vaiheessa, että ollaan oltu muutamia kertoja koulupsykologilla ja ensi viikolla tavataan eka krt HUS:n tiimi, ja näin alussa lapsi haluaa minun olevan paikalla. Voi olla tarpeen siksikin, että hän ei saa sanottua suoraan, miten huono olo on, vaan alkaa "kilttinä lapsena" vähätellä ongelmiaan.

Liikuntaan pyrin kannustamaan ja välillä saankin hänet mukaan kävelylle. En painosta. Enkä halua tehdä siitä terapian omaista pakkopullaa kytkemällä sitä liikaa mielenterveyteen, kunhan vaan aina välillä pyydän lenkille äidin kanssa...

Ap

Joo, aivan, jos tosiaan on tommonen tiimi ja eka kerta, voiki olla iha toivottua että oot mukana. Nää menee vissii vähä eri tavalla eri paikoissa ja toki ikäki vaikuttaa:D Mutta hienoa että ootte päässy alkuun nyt.

Mulle itselle on ollu vähä apua semmosesta kirjasta kuin "Irti masennuksesta", ja siellä olevista tehtävistä. Oon alkanu jo vähän ennakoimaan tilanteita mitkä ahistaa ja masentaa. Nää ei tietenkää kaikille toimi, mutta on ehkä hyvää  harjotusta, aika paljon joutuu kuitenki lääkäreille ja hoitajille kuvailemaan oloa.

Hienoa kyllä että vältät tuota pakkopulla liikuntaa, kyllähän se kävelyki jo auttaa. toivottavasti innostuu muustakin, jotenki se kehon liikkuttaminen ja hallinta luo semmosta..yhteyttä itseensä jos nyt vois sanoa.

Sitäpä se tuokin! Yhteyttä omaan kehoon ja mieleen.

Kiitos kirjavinkistä. Tähän mennessä ollaan lueskeltu yhdessä vähän Mielenterveystalo.fi:stä ahdistuksen hallinnasta ja masennuksesta, sielläkin on harjoituksia, mutta töytyy hommata tuo kirjakin.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Meillä vastaavassa tilanteessa on kannustettu teiniä käymään koulua, ja autettu myös esim. viemällä kouluun. Ollaan kuitenkin sanottu, että riittää, kun tekee parhaansa, ja kerrottu, että luotetaan teinin omaan arvioon voimiensa riittämisestä. Jos siis teini on sanonut, että ei jaksa mennä kouluun tai lähtenyt koulusta kesken päivän, ei olla syyllistetty asiasta vaan annettu ymmärrystä sille, ettei aina jaksa ja seuraavana päivänä uusi yritys. Itse en tiedä mitä muutakaan tässä tilanteessa voisi tehdä.

Ihan oli kuin minun kynästäni, noin olen minäkin tähän asti toiminut. Mietin vaan tuossa, pitäisikö olla tiukempi, mutta kun tosiaan minun on sivusta aika vaikea tietää lapsen vointia täsmälleen, onko nukkunut kuinka jne., niin pakko luottaa siihen lapseen.

Toisaalta hänelläkin tuottaa aikalaista huonoa omaatuntoa ja pahaa mieltä jäädä kotiin, eli siksikään ei kannata enää vanhemman syyllisyää lisää.

Minkä ikäisestä lapsesta teillä on kyse? Meillä kohta 16-v.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä vastaavassa tilanteessa on kannustettu teiniä käymään koulua, ja autettu myös esim. viemällä kouluun. Ollaan kuitenkin sanottu, että riittää, kun tekee parhaansa, ja kerrottu, että luotetaan teinin omaan arvioon voimiensa riittämisestä. Jos siis teini on sanonut, että ei jaksa mennä kouluun tai lähtenyt koulusta kesken päivän, ei olla syyllistetty asiasta vaan annettu ymmärrystä sille, ettei aina jaksa ja seuraavana päivänä uusi yritys. Itse en tiedä mitä muutakaan tässä tilanteessa voisi tehdä.

Ihan oli kuin minun kynästäni, noin olen minäkin tähän asti toiminut. Mietin vaan tuossa, pitäisikö olla tiukempi, mutta kun tosiaan minun on sivusta aika vaikea tietää lapsen vointia täsmälleen, onko nukkunut kuinka jne., niin pakko luottaa siihen lapseen.

Toisaalta hänelläkin tuottaa aikalaista huonoa omaatuntoa ja pahaa mieltä jäädä kotiin, eli siksikään ei kannata enää vanhemman syyllisyää lisää.

Minkä ikäisestä lapsesta teillä on kyse? Meillä kohta 16-v.

Ap

Teidän lastanne vuoden nuorempi meillä.

Niin, ja miten, onko sun lapsi pääsemässä luokalta? Onko tehty jotain omaa lukujärjestystä?

Vaikea sanoa mikä on oikein ja mikä väärin. Vaikka ite oonki semmonen että linnottaudun kotiin, sanoisin että mieluummin yrittäisi käydä koulua. Yrittäkää tehä hyvä rytmi, aikasin nukkumaan ja aikasin ylös, että kerkeää rauhassa tehä kaiken, kirkasvalolamppu ja herätysvalot auttaa. Myös ruoka on tosi tärkeää, ootteko muute tutustunu e-epaan? Tulipa nyt tässä mieleen. Parempi ois tehä sen minkä pystyy, kuin ettei tekis mitää.

Pakottaminenki on tietenki vähä..vaikeaa. Voihan se sieltä koulusta pois kävellä. Voisitte tietenki keskustella sen tiimin kanssa tuostaki. Jos on todella paha olo, nii kyllähän se osastolle menoki vois olla vaihtoehto. ja eikö niissä joissain voi käydä koulua?

t. olikohan viesti 45 :)

Taallakin entinen masentunut nuori. Omat ongelmani alkoivat "oireilla" n. 15-vuotiaana ja pahentuivat sitten lukioikaisena (tai oikeastaan paasivat kunnolla pinnalle). Vanhemmistani ei ollut mitaan tukea, vaikka apua pyysin. Masennukseni ollessaan pahimmillaan en jaksanut menna kouluun (siis fyysisesti vasytti niin paljon, etta muutaman tunnin hereilla olo teki todella tiukkaa), en kayda ruokakaupassa (asuin omillani, poikaystavani joutui tekemaan taman), kayda saannollisesti suihkussa tai edes pukeutua joka paiva! Ei siina paljon aidin patistelut olisi auttaneet, en usko etta masentuneena valttamatta tarvitsee vain jonkun patistelua etta taas jaksaa ja pystyy, vaan ongelmat ovat paljon syvemmalla!

Omalla kohdallani auttoi terapia (menin ja pyysin itse, silloisen poikaystavani henkisen tuen avustamana) ja laakitys. Masennuslaakitys erityisesti auttoi hillitsemaan itsemurha-ajatuksia. Soin laakkeita puolisen vuotta ja sain itseni sellaiseen kuntoon, etta sain lukion kunnialla lapi.

Olen myos aikuisena joutunut turvautumaan masennuslaakitykseen (n.6 kk:n ajaksi). Mutta huom! Molemmilla kerroilla minulla on ollut laakityksen tukena myos terapiaa, en suosittele hyvaksymaan pelkkaa laakitysta laakarilta vaan vaadit lahetteen terapiaan.

Olin masentunut teini ja nyt parantunut nuori aikuinen, joten voin antaa vinkkejä.

Koulu-psykologit ovat yksi suuri vitsi. Heidän tehtävään on laittaa lähete eteenpäin, ei muodostaa potilas-terapeutti -suhdetta. Älä pakota sinne, vaan etsikää hyvä terapeutti jonne nuori jaksaa lähteä edes joskus.

Toinen on pakottaminen kouluun. Kyllä se nuori sinne lähtisi jos vaan pystyisi, ja tuntee takuulla vain lisää syyllisyyttä ja pahaaoloa kun ei pysty millään, vaikka äiti naama punaisena vieressä huutaa. Itsellä parantuminen lähti siitä kun sain maata puoli vuotta sängyssä tekemättä mitään, aiemmin puoliteholla yrittäminen ja siitä tuleva epäonnistuminen ja syyllisyys vain masensivat lisää.

Myöskään äidin "hymyile niin kaikki positiivisemmin", "mieti kuinka hyvin asiasi ovat verrattuna x:ään", "minullakin menee tosi huonosti, mikset ajattele minua". Syyllisyyden kasvattamisella ei tule tulosta. Kehu hyviä puolia, kasvata itsetuntoa, älä moiti. Masentunut ei kykene ajattelemaan järkevästi ja loogisesti, eikä varsinkaan muita.

Älä yritä puhua jos nuori ei tahdo. Kyllä sen huomaa jos haluaa jakaa asioitaan. Monesti jos reagoit väärin, niin ei halua kertoa mitään.

Toki tietyt rajat on oltava. Jos koulua ei pysty, kokeile jos pystyisi vaikka lukiossa yhtä kurssia kerrallaan - se auttaa kuitenkin tulevaisuutta paljon. Jos ei edes tähän pysty, niin vaikka kerran viikossa käytte ulkona syömässä tai kävelylenkillä. Lisäksi suihkussa on hyvä käydä ja hampaat pestä. Jos lämpimän ruoan saa naaman eteen, on se todella mukavaa. Mutta taas kerran, huutaminen ja nalkutus luo vain lisää pahaaoloa. Riippuen ihan siitä miten pohjalla on, voi alkaa pikkuhiljaa parantumisen edistyessä lisätä normaalielämän itsestäänselvyyksiä.

Onko SPR:llä tai jollain muulla vastaavalla jotain tukihenkilötoimintaa? Tämä vain heittona ja lisänä. Siis jos nuori tapaisi välillä jotain ulkopuolista ihmistä elokuvien ym. yhdessä tekemisen merkeissä. Kotona ja kotivoimin noita ongelmia ei ratkota, mutta jos joku ulkopuolinen astuisi kehiin? Ihminen joka jaksaisi vähän kuunnella miltä tuntuu ja ihan konkreettisesti viedä ulos ja ihmisten ilmoille. Ja huom. näitä asioita ei ratkota yleensä yhdellä keinolla, eli en tarkoita että tämä kuittaisi koko hoidon ym. mutta yleensä tilanteet lähtevät purkautumaan siten, että monella eri tavalla pyritään vähän laajentamaan masentuneen elämänpiiriä.

Vierailija kirjoitti:

Niin, ja miten, onko sun lapsi pääsemässä luokalta? Onko tehty jotain omaa lukujärjestystä?

Vaikea sanoa mikä on oikein ja mikä väärin. Vaikka ite oonki semmonen että linnottaudun kotiin, sanoisin että mieluummin yrittäisi käydä koulua. Yrittäkää tehä hyvä rytmi, aikasin nukkumaan ja aikasin ylös, että kerkeää rauhassa tehä kaiken, kirkasvalolamppu ja herätysvalot auttaa. Myös ruoka on tosi tärkeää, ootteko muute tutustunu e-epaan? Tulipa nyt tässä mieleen. Parempi ois tehä sen minkä pystyy, kuin ettei tekis mitää.

Pakottaminenki on tietenki vähä..vaikeaa. Voihan se sieltä koulusta pois kävellä. Voisitte tietenki keskustella sen tiimin kanssa tuostaki. Jos on todella paha olo, nii kyllähän se osastolle menoki vois olla vaihtoehto. ja eikö niissä joissain voi käydä koulua?

t. olikohan viesti 45 :)

On hän pääsemässä, vaikka koenumerot ovatkin tässä laskeneet seiskan-kahdeksikon välille, kun aiemmin oli kiitettäviä yleensä.

Rytmi joo.... Lapsi selittää, että on iltaisin niin ahdistunut seuraavan aamun kouluunmenosta, ettei halua nukkumaan ennen puolta yötä. Kuulemma on liian kauheaa se, että sitten herää ja onkin taas pakko mennä kouluun. Kokee siis ikään kuin lykkäävänsä sitä aamun kauheutta valvomalla. Olen yrittänyt selittää unen merkitystä ja sitä, että nukkumalla koko ajan liian vähän aiheuttaa sitä pahaa oloa itselleen, mutta ei lapsi tunnu sitä uskovan. Jos pakotan ja vien kännykän ja tabletin pois, valvoo sitten pimeässä ja ahdistuu vielä enemmän kuin jos katsoisi hauskoja videoita netistä.

Mä vähän luulen, että osastojakso ei tosiaan olisi huono ajatus, jos siellä saataisiin kierre katki. Täytyy katsoa, mitä ovat mieltä.

Ap

Huoli/shokki tästä isän vakavasta sairaudesta (syöpä) tullut todennäköisesti jäkikäteen tälle nuorelle.

Posttraumaattinen stressireaktio ja siitä seurannut masennus. Jännitys on siis saattanut viedä herkän nuoren voimat edellisvuonna ja nyt kun tilanne on stabiloitunut voi nuori päästää irti ja näyttää olevansa voimaton ja tarvitseva.

Yksi hyväksi havaittu keino ,mikäli perheellä vain on mahdollisuus ja varaa tällaiseen on aikuisen totaali irtiotto nuoren kanssa täysin uuteen lomapaikkaan missä ei ole aikaisemmin oltu ja ympäristöön ei näin ollen liity mitään tunnemuistoja. Siellä keskitytään vain ja ainoastaan yhdessäoloon nuoren kanssa ja hänen rytmissään. Mikäli haluaa nukkua koko päivän niin sitten nukkuu mutta herätessään ainakin uusi ympäristö/ihmiset stimuloi pikkuhiljaa uudella tavalla. Mahdollisuuksien mukaan käydään lapsen kanssa sitten keskustellen tätä isän sairastumista ja kuntoutumista läpi ja siitä mitä nuori ajatteli aikoinaan asiasta kun tilanne oli päällä.

Tämä tosiaan yksi keino tämä läheisyys ja uusi ympäristö plus totaali huolenpito ja keskittyminen nuoreen kaukana kaikesta arjesta.

Minusta on väärin että jo nuorelle tuputetaan ensi hätään lääkkeitä. Terapian pitäisi olla se ensisijainen hoito nuorten kohdalla, aina. Masennuslääkkeillä saattaa olla arvaamattomat sivuvaikutukset nuorten kohdalla. Tuossa tilanteessa olevia nuoria on paljon, ryhmäterapia auttaisi varmasti monia.

Vierailija kirjoitti:

Olin masentunut teini ja nyt parantunut nuori aikuinen, joten voin antaa vinkkejä.

Koulu-psykologit ovat yksi suuri vitsi. Heidän tehtävään on laittaa lähete eteenpäin, ei muodostaa potilas-terapeutti -suhdetta. Älä pakota sinne, vaan etsikää hyvä terapeutti jonne nuori jaksaa lähteä edes joskus.

Toinen on pakottaminen kouluun. Kyllä se nuori sinne lähtisi jos vaan pystyisi, ja tuntee takuulla vain lisää syyllisyyttä ja pahaaoloa kun ei pysty millään, vaikka äiti naama punaisena vieressä huutaa. Itsellä parantuminen lähti siitä kun sain maata puoli vuotta sängyssä tekemättä mitään, aiemmin puoliteholla yrittäminen ja siitä tuleva epäonnistuminen ja syyllisyys vain masensivat lisää.

Myöskään äidin "hymyile niin kaikki positiivisemmin", "mieti kuinka hyvin asiasi ovat verrattuna x:ään", "minullakin menee tosi huonosti, mikset ajattele minua". Syyllisyyden kasvattamisella ei tule tulosta. Kehu hyviä puolia, kasvata itsetuntoa, älä moiti. Masentunut ei kykene ajattelemaan järkevästi ja loogisesti, eikä varsinkaan muita.

Älä yritä puhua jos nuori ei tahdo. Kyllä sen huomaa jos haluaa jakaa asioitaan. Monesti jos reagoit väärin, niin ei halua kertoa mitään.

Toki tietyt rajat on oltava. Jos koulua ei pysty, kokeile jos pystyisi vaikka lukiossa yhtä kurssia kerrallaan - se auttaa kuitenkin tulevaisuutta paljon. Jos ei edes tähän pysty, niin vaikka kerran viikossa käytte ulkona syömässä tai kävelylenkillä. Lisäksi suihkussa on hyvä käydä ja hampaat pestä. Jos lämpimän ruoan saa naaman eteen, on se todella mukavaa. Mutta taas kerran, huutaminen ja nalkutus luo vain lisää pahaaoloa. Riippuen ihan siitä miten pohjalla on, voi alkaa pikkuhiljaa parantumisen edistyessä lisätä normaalielämän itsestäänselvyyksiä.

Kiitos, tuokin oli hyvin tervetullutta, vaikka en ole lapselle huutanutkaan kuin kerran.... Tuntuu vaan jotenkin helevetin turhauttavalta katsoa mitään tekemättä, kun fiksu ja taiteellisesti lahjakas lapsi kämmisi tässä peruskoulun jälkeiset jatko-opiskelut sillä, että yhdeksännen kevät mene munilleen. Lukion jo alettua voisi edetä omaan tahtiinsa, mutta tämä kevät pitäisi saada kasaan silti.

Joo, tämä on tätä vanhemmat taitamattomuutta, avuttomuutta ja hätää. Ei vaan pysty jättämään lasta omilleen makoilemaan! Vaikka se ehkä paranemisen kannalta voisi olla jopa hyväkin ratkaisu.

Koetan silti nyt vielä patistaa vähän ja kuskata kouluun. Ensi viikolla toivon mukaan saamme viestin perille, että tarvitaan terapiaa.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Onko SPR:llä tai jollain muulla vastaavalla jotain tukihenkilötoimintaa? Tämä vain heittona ja lisänä. Siis jos nuori tapaisi välillä jotain ulkopuolista ihmistä elokuvien ym. yhdessä tekemisen merkeissä. Kotona ja kotivoimin noita ongelmia ei ratkota, mutta jos joku ulkopuolinen astuisi kehiin? Ihminen joka jaksaisi vähän kuunnella miltä tuntuu ja ihan konkreettisesti viedä ulos ja ihmisten ilmoille. Ja huom. näitä asioita ei ratkota yleensä yhdellä keinolla, eli en tarkoita että tämä kuittaisi koko hoidon ym. mutta yleensä tilanteet lähtevät purkautumaan siten, että monella eri tavalla pyritään vähän laajentamaan masentuneen elämänpiiriä.

Täytyy ottaa selvää!

Ap

Itse keskivaikeaa masennusta sairastaneena sain lääkäriltä kuukauden mittaisen sairasloman ja depressiohoitajan neuvona oli levätä ja tehdä itselle mielekkäitä asioita. En itse usko, että kouluun väkisin vieminen on välttämättä se paras ratkaisu kuitenkaan. Se saattaa pahimmillaan syventää masennusta. Mielessä pyörii että kun pitäisi tehdä sitä ja tätä mutta oikeasti mieli huutaa ettei jaksa. Masentuneen täytyy saada lupa levätä. Kaikista pahinta on se, että on aivan loppu ja siihen päälle vielä syyllisyyden tunne kun ei kertakaikkiaan mitään jaksa tehdä, mikään ei kiinnosta ja elämä tuntuu merkityksettömältä, mutta kun pitäisi. Mutta tosiaan, sinne lääkärille alkuun ja kuuntelette ammatti-ihmisten neuvoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, ja miten, onko sun lapsi pääsemässä luokalta? Onko tehty jotain omaa lukujärjestystä?

Vaikea sanoa mikä on oikein ja mikä väärin. Vaikka ite oonki semmonen että linnottaudun kotiin, sanoisin että mieluummin yrittäisi käydä koulua. Yrittäkää tehä hyvä rytmi, aikasin nukkumaan ja aikasin ylös, että kerkeää rauhassa tehä kaiken, kirkasvalolamppu ja herätysvalot auttaa. Myös ruoka on tosi tärkeää, ootteko muute tutustunu e-epaan? Tulipa nyt tässä mieleen. Parempi ois tehä sen minkä pystyy, kuin ettei tekis mitää.

Pakottaminenki on tietenki vähä..vaikeaa. Voihan se sieltä koulusta pois kävellä. Voisitte tietenki keskustella sen tiimin kanssa tuostaki. Jos on todella paha olo, nii kyllähän se osastolle menoki vois olla vaihtoehto. ja eikö niissä joissain voi käydä koulua?

t. olikohan viesti 45 :)

On hän pääsemässä, vaikka koenumerot ovatkin tässä laskeneet seiskan-kahdeksikon välille, kun aiemmin oli kiitettäviä yleensä.

Rytmi joo.... Lapsi selittää, että on iltaisin niin ahdistunut seuraavan aamun kouluunmenosta, ettei halua nukkumaan ennen puolta yötä. Kuulemma on liian kauheaa se, että sitten herää ja onkin taas pakko mennä kouluun. Kokee siis ikään kuin lykkäävänsä sitä aamun kauheutta valvomalla. Olen yrittänyt selittää unen merkitystä ja sitä, että nukkumalla koko ajan liian vähän aiheuttaa sitä pahaa oloa itselleen, mutta ei lapsi tunnu sitä uskovan. Jos pakotan ja vien kännykän ja tabletin pois, valvoo sitten pimeässä ja ahdistuu vielä enemmän kuin jos katsoisi hauskoja videoita netistä.

Mä vähän luulen, että osastojakso ei tosiaan olisi huono ajatus, jos siellä saataisiin kierre katki. Täytyy katsoa, mitä ovat mieltä.

Ap

Onko koulussa kiusaamista tai jääkö hän ulkopuolelle? Ylläolevan perusteella näyttäisi siltä. Jotain nuorelle epämiellyttävää siellä tuntuu olevan, jos hän jännittää ja pelkää kouluun menoa?

Vierailija kirjoitti:

Itse keskivaikeaa masennusta sairastaneena sain lääkäriltä kuukauden mittaisen sairasloman ja depressiohoitajan neuvona oli levätä ja tehdä itselle mielekkäitä asioita. En itse usko, että kouluun väkisin vieminen on välttämättä se paras ratkaisu kuitenkaan. Se saattaa pahimmillaan syventää masennusta. Mielessä pyörii että kun pitäisi tehdä sitä ja tätä mutta oikeasti mieli huutaa ettei jaksa. Masentuneen täytyy saada lupa levätä. Kaikista pahinta on se, että on aivan loppu ja siihen päälle vielä syyllisyyden tunne kun ei kertakaikkiaan mitään jaksa tehdä, mikään ei kiinnosta ja elämä tuntuu merkityksettömältä, mutta kun pitäisi. Mutta tosiaan, sinne lääkärille alkuun ja kuuntelette ammatti-ihmisten neuvoja.

Joo, varmaan noin. Kuukauden poissaolo yhdeksännen keväällä vaan syrjäyttää lapsen luokasta ja tietää sitä, että joutuu kertaamaan luokan, ventovieraiden joukossa ja yksi hänen ongelmistaan on juurikin ylenpalttinen ujous ja vieraiden pelko. Eli on siinä mielessä vaikeampi rasti kuin sairasloma duunista.

Mutta täytyy tähänkin tietysti suhtautua avoimin mielin, jos asiantuntijat sitä tai osastojaksoa ehdottaa, paraneminen on kumminkin tärkein asia ja opinnot toissijainen.

Ap