Saitko selkään lapsena?

Pahanteon jälkeen pari kertaa risua pyllylle tms. Näistä ei traumoja.

Ne syntyivät humalaisen isän väkivaltaisuuksista. Ei kummoiset välit mutten ole mistään katkerakaan

^^ ihmisistä. Puhelin korjailee tekstiä ihan oman mielen mukaan :)

Eivät fyysisesti, mutta henkisesti.

 En saanut uhkailua kyllä, isä saattoi sanoa, että  remmi roikaa. Ehken johtui, kun tultiin yöllä tansseista , herätettiin otettiin syötävää, siis heräsi. Katseella uhkaili katsoi vihaisesti  sanotttiin,  voisit syödä meidät.  Meitä oli kolme tyttöä  murrosikäisiä ja nuoria. Siitä on tosin aikaa jo 60v  ja isäkin ollut haudassa kohta 50v.

Kasarin lapsi olen, ja piiskaa olen saanut, tukistettu, suu pesty saippualla, luunappeja, revitty alas portaita yms. Tämä aiheutti sen, että halveksin sisäisesti vanhempia, koska tiesin sisälläni, että vanhemmat käyttäytyivät väärin. Koin raukkuudettomuutta, ja en pysty tähän päivään mennessä arvostamaan vanhempiani. Muodollisesti välit ovat kuitenkin ok. Mutta jokin aito rakkaus on särkynyt väkivallan ja muiden laiminlyöntejen myötä. Vanhemmilleni en halua sanoa aiheesta mitään, varmaan pakenisivat paikalta tai syyttäisivät minun olleen hankala lapsi. Omalle lapselle olen hellä ja keskusteleva. En hanki useampaa lasta, koska haluan olla varma, että kärsivällisyyteni riittää hoivata lasta ilman minkäänlaista henkistä/ fyysistä väkivaltaa tai laiminlyöntiä. Väkivalta jättää aina pysyvän jäljen mieleen.

Unbreakable kirjoitti:

En, vaan minua pahoinpideltiin. Potkittiin (mm. kasvoihin), hakattiin millon milläkin (mm. puisella lakaisuharjalla, auton antennilla), heitettiin alas portaita, tukahdutettiin hengitys niin että taju meni, pidettiin nälässä, haukuttiin, nöyryytettiin, teetettiin kaikki kotityöt jne. 80-luvulla. Hengissä selvisin, mutta aika monta vuotta meni saavuttaa minkäänlaista itseluottamusta ja -kunnioitusta. Alusta saakka on pitänyt itse "kasvattaa" itseni uudelleen, rakentaa minäkuva pohjautumaan muulle kuin menneisyydelle ja opetella pitämään itsestäni.

Minut pelasti se, että olen onneksi kohtuullisen älykäs ja lukenut paljon pienestä saakka. Kirjojen kautta opin elämästä, maailmasta ja ihmisistäni ja pystyin "elämään" oman elämäni ulkopuolella. Halveksin ja säälinkin vanhempiani jo lapsena, mutta onnistuin olemaan aina henkisesti vahvempi kuin he, enkä hajonnut.

En haluaisi sanoa heille ikinä yhtään mitään.

Minulla samanlainen lapsuus, synnyin 80-luvun lopussa...

Vanhemmilleni ei ole sanottavaa, soitan poliisit jos ilmestyvät tontilleni.

Kyllä, olen 70 luvun alussa syntynyt hyvin nuoren yh äidin 2.lapseksi. kuri oli kova, äiti tunteeton ja etäinen. Jätti onneksi meidät mummolaan hoitoon kun lähti naapurikaupunkiin töihin viikoksi. En ole koskaan tottunut sanomaan häntä äidiksi. Kaikki kutsuivat häntä lempinimellä, niin mekin tehtiin siskoni kanssa. En ole ikinä kuullut siskoni sanovan äiti sanaa, hän puhuu mutsista aina vain nimellä. 

Sisko oli kiltti lukutoukka, muiden miellyttäjä, minä aivan toiselta planeetalta; tempperamenttinen tulisielu, hyvin itseellinen, rohkea ja omatoiminen jo pienenä. No, senhän tietää miten siinä kävi hyvin autoritäärisen ja tunneköyhän äidin kanssa. Usein toistuvaa riitaa, kurittamista, rangaistuksia, pois käskemistä, käskyjä hävetä millon mitäkin, arestia, tukistuksia käsipuolesta tai korvasta retuutuksia, piiskaamista. Tottakai se sattui henkisesti kuin fyysisrstikin ja jätti varmasti omanlaisensa traumat ja muistijäljet kehoon (ei näkyviä tietenkään). Sekä edesauttoi muodostamaan vihan tunteita äitiä kohtaan. Muistan miten joskus 13-14 vuotiaana inhosin ja vihasin häntä, olisin halunnut pois kotoa mutta ei ollut paikkaa minne mennä.  Fyysinen kuritus loppui siihen kun kerran yritti tarttua minuun kiinni hirveällä huudolla jostain asiasta, läimäsin häntä poskelle (ilmeisesti aika reippaasti) ja huusin jotain että anna olla viimenen kerta kun tulet minuun käsiksi, mä lyön takas. Siihen loppu.

Lähdin pois koyoa heti 17v kun se oli mahdollista. Olemme olleet kuitenkin näennäisissä väleissä, tavattu pari x vuodessa, mutta en oikeastaan ole koskaan pitänyt hänestä, enkä tunne häntä äidiksi.  Hän on vain joku joka on ollut elämässäni koko ikäni ja arvostan sitä että piti fyysisistä tarpeistamme huolta, kasvatti meidät pärjääjiksi, omatoimisiksi, taloudellisiksi vastuunkantajiksi, säntillisiksi, työtä tekeviksi ja rehellisiksi, mutta sen kummempi tunneyhteys puuttuu. Pikemminkin nyt vanhemmiten kun hänestä alkaa ne ärsyttävät tyrannimaiset määräilevät piirteet tulla taas esiin niin itsehillintäni on kovilla ja pelkään millon räjähdän, enkä jaksa hänen seuraansa juuri yhtään. Pari h ja olen ihan loppu.

Selkään sain,ja v i t t u i l u a jatkuvasti..jos nyt olisin siinä tilanteessa ,tappaisin sen paskiaisisäni..onneksi on ollut jo haudassa pitkään..

Kyllä se fyysinen kuritus jätti jäljet, niin henkiset kuin varmasti kehomuistiinkin. Olin aina aika kovapäinen lapsi enkä lannistunut piiskaamisesta ym kurituksesta, ajattelin mielessäni vaan että hullu a... ka, haista pas...a, purin hammasta. Pikemminkin se vain kasvatti kiukkua ja vihaa sisälläni. Halveksuin äitiäni, häpesin häntä muutenkin. En koskaan nöyrtynyt eikä minusta tullut kilttiä tyttöä. 

Se mitä tuosta kai seurasi, oli se että itsestäni tuli väkivaltainen parisuhteessa. Kun sanat eivät riittäneet ja suuttumus, pettymys, loukatuksi tulo oli riittävä, kävin käsiksi. Tai jos en käyny, niin kuitenkin mieli teki vetää päin näköä. En osannut tempperamenttisena muuta ja kun sanat ei tepsi niin nyrkki tepsii.  Silloin oli muutenkin ihan yleistä että tytöt lätki poikaystäsiään poskille tarpeeksi suuttuessaan. Näin tein minäkin. Osittain varmasti tämän takia menetin nuoruuden rakkaani. Lapsia en ole luonnollisestikaan näistä lähtökohdista johtuen halunnut, en ole äiti tyyppiä yhtään. Ei minusta olisi äidiksi, en kestä yhtään sitä parkumista ja kiukuttelua, pelkään että toimisin samoin kuin minua kohdeltiin lapsena.

Kyllä remmin tanssiminen paljaalla takapuolellani tuli minulle hyvin tutuksi. Yksinhuoltaja äitini antoi piiskaa monet kerrat mutta voin sanoa että aina aiheesta. Siskoni oli hyvin kiltti ja hän ei saanut piiskaa koskaan. Olin itse villi nuori miehen alku. Tappelut ja kaupasta varastelu oli mulle arki päivää. Viisastuin kuitenki ammattikoulun aikaa ja lopetin hölmöilyt. Piiskaa äiti antoi vielä ollessani 15. Loppuaikoina sain aina stondiksen kun äiti piiskasi vaikka se ei hyvältä tuntunutkaan äiti myös hoksasi sen ja katsoi jotenki järkyttyneenä. Piiskaus teki aina kipeää mut ei äiti koskaan niin lujaa lyönyt että nahka olisi lähtenyt. Ja äidin kanssa on hyvät välit edelleen.