Pahin sinulle tapahtunut asia, mistä olet selviytynyt?

Tämä onkin 10 vuotta vanha ketju. Onko enää täällä ketään näistä jotka tähän on silloin kirjoitelleet?  Ja mitä kuulu nyt?

Pohdin aina välillä, että mikä lasketaan selviytymiseksi tai ylitsepääsemiseksi?

Minun on vaikea nostaa menneisyydestäni yksittäisintä pahinta tapahtumaa, koska kyseessä on enemmänkin toisiinsa kietoituneiden asioiden muodostama kokonaisuus. Koin lapsena paljon rankkaa ja välillä miltei sadististakin väkivaltaa toiselta vanhemmaltani ja lopulta pelastuin täpärästi perhesurmalta. Myöhemmin läpikävin huumehelvetin ja mielenterveyteni totaalisen romahtamisen ja tähän liittyi pari itsemurhayritystä.

Katson, että olen selviytynyt tästä kaikesta ihan hyvin, koska minusta tuli kuitenkin veronmaksaja ja kykenen muodostamaan ja ylläpitämään terveitä ihmissuhteita. Olen myös pääsääntöisesti tyytyväinen elämääni. Yli sen sijaan en ole kaikesta tästä päässyt. Minulla on edelleen haasteita mielenterveyden kanssa, itsesyytökset ja häpeä ovat läsnä arjessa ja välillä minulla on pitempiä huonoja jaksoja. Lasken kuitenkin olevani paremman puolella, mutta ainakaan vahvempaa minusta ei näiden kokemusten myötä tullut.

Mun elämä ei ole heittänyt mitään kovin pahaa eteeni, mutta nuorena menin rakastumaan myrkylliseen mieheen. Olin alkanut jo itse epäilemään, että kaikki ei ollut hyvin ja päättämässä suhdetta. Meillä oli siis sellainen myrkyllisille suhteille tuttu on-off-vaihe. Sain yhteydenoton tämän miehen eksältä ja kävimme kahvilla. Hän esittlei minulle oikeuden asiakirjat joista kävi ilmi, että mies oli saanut tuomion tämän naisen rankasta pahoinpitelystä.

Selvisin muutaman kuukauden stalkkaamisella ja tappouhkauksien lähettelemisellä tuon miehen toimesta, kun pistin lopullisesti poikki. Olisi voinut käydä pahemminkin.

Vaikea sanoa yksittäistä asiaa. Monesta selvinnyt. Jotkut asiat johtuu olosuhteista ja toiset ihmisistä. Yrittänyt antaa itselle anteeksi asioita edes vaikka useiden kans en pysty sitä tekeen. Jo oman jaksamisen takia pitää antaa itselle anteeksi ja jatkaa elämää. 

Elämässä on paljon hyvääkin. Riippuu siitä mihin elämässä keskittyy. Turha on jäädä vanhoja asioita murehtimaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhempien menettäminen alaikäisenä

Tämä on oikea vastoinkäyminen, toisin kuin täällä monet vastaukset.

niin, itse aiheutetut asiat ei ole vastoinkäymisiä 

Mikään täällä kerrottu ei ole mitään verrattuna siihen kun alaikäiseltä kuolee vanhemmat. On pahinta mitä lapselle voi tapahtua, ei omia vanhempia turvana ja samalla joutuu elömään todellisuutta missä toiset saavat jatkaa elämäänsä vanhempien kanssa. Se on helvettiä eikä mikään voi olla rankempaa. Varsinkin äitienpäivät, pyhänpäivä, isänpäivä ja joulu. Muille iloisia perhejuhlia mutta vanhempansa menettäneelle rankkoja asioita.

Mulla ei edes ole ollut mitään tosi rankkoja juttuja, lähinnä koko 9 vuoden peruskoulun kesänyt koulukiusaaminen oli isoin. Sitten on ollut sellaista ei-dramaattista osattomuutta lähinnä, eli en ole löytänyt puolisoa, en siksi saanut lapsiakaan, olen äärimmäisen yksinäinen.

Olen selviytynyt siinä mielessä, että olen elossa. Mutta en voisi sanoa vaikeuksian mitenkään positiivisesti kasvattaneen tai vahvistaneen, vaan ne on lähinnä katkeroittaneet ja masentaneet ja vienyt elämältä merkityksen tunteen.

Paljon kärsimystä, hylkäämistä ja yksinäisyyttä enkä minä niistä kyllä ole selviytynyt - ainoastaan säilynyt hengissä. Selviytyminen olisi mielestäni sitä, että olisin tyytyväinen elämään, jopa onnellinen. 

Vierailija kirjoitti:

Miksi ihmiset kirjoittaa tänne pikkujutuista? Täällä ihmiset on menettäneet läheisiään, minäkin omat vanhempani ollessani lapsi. Miten jollekin oahin asia mistä on joutunut selviämään on joku koulukiusaaminen?

Niinpä, jotkut on menettäneet vanhempansa esim tsunamissa tai muissa traagisissa onnettomuuksissa. Se mikä ei tapa vahvistaa ja auttaa selviytymään.

Vierailija kirjoitti:

Mikään täällä kerrottu ei ole mitään verrattuna siihen kun alaikäiseltä kuolee vanhemmat. On pahinta mitä lapselle voi tapahtua, ei omia vanhempia turvana ja samalla joutuu elömään todellisuutta missä toiset saavat jatkaa elämäänsä vanhempien kanssa. Se on helvettiä eikä mikään voi olla rankempaa. Varsinkin äitienpäivät, pyhänpäivä, isänpäivä ja joulu. Muille iloisia perhejuhlia mutta vanhempansa menettäneelle rankkoja asioita.

Voi itku

Huumeriippuvuus. Käytiin amfeta miina suonensisäisesti noin 1,5v nuorena 

Ilmeisesti vaihdoin ruokaan riippuvuuden, nykyään paino 130kg

Pituus 162cm

N41

Ihmiset selviävät vaikka mistä, kun ei ole juurikaan muita vaihtoehtoja kuin selvitä. Ei siis tarvitse olla mitenkään erityisen vahva ja sinnikäs, jos pysyy elossa jonkun kauhean tapahtuman jälkeenkin.

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset selviävät vaikka mistä, kun ei ole juurikaan muita vaihtoehtoja kuin selvitä. Ei siis tarvitse olla mitenkään erityisen vahva ja sinnikäs, jos pysyy elossa jonkun kauhean tapahtuman jälkeenkin.

Tämä on totta, maailma ei pysähdy ja elämä jatkuu, tapahtui mitä tahansa. Ei sitä tarvitse mitenkään valita itse.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi ihmiset kirjoittaa tänne pikkujutuista? Täällä ihmiset on menettäneet läheisiään, minäkin omat vanhempani ollessani lapsi. Miten jollekin oahin asia mistä on joutunut selviämään on joku koulukiusaaminen?

Niinpä, jotkut on menettäneet vanhempansa esim tsunamissa tai muissa traagisissa onnettomuuksissa. Se mikä ei tapa vahvistaa ja auttaa selviytymään.

Toisaalta vanhempansa menettäneen alaikäisen elämä on aina jollain tavalla turvattu, kun molemmat huoltajat kuolee niin sosiaaliviranomaiset ottavat asiakseen hoitaa lapsen asiat. Lapselle etsitään uudet huoltajat, yleensä ensisijaisesti kartoitetaan lapsen lähipiiri sosiaaliviranomaisten toimesta ja arvioidaan kuka voisi olla sopiva huoltaja ja missä lapsi voisi asua. Vanhempansa menettänyt pääty siis lastensuojelun ja sosiaalitoimen asiakkaaksi, usein myös tehdään varsinkin aluksi sijoituksen seurantaa, että miten lapsen elämä uusien huoltajien kanssa alkaa sujua, lapsen elatus on turvattu myös.

Täysikäisen kohdalla onkin sitten ikävämpi homma, jos menettää vanhempansa vaikka nipinnapin täysikäisenä suunnilleen parikymppisenä niin samanlaista turvaverkkoa kuin alaikäisellä ei välttämättä ole. Aikuissosiaalityö toki varmasti auttaa, mutta se taas on täysin vapaaehtoista ja sinne hakeutuakseen pitää olla aktiivisempi itse.

joutuminen perhekotiin vammaisena ongelma nuorten joukkoon ja kokea kiusaaminen sekä koulussa, että perhekodissa. 

perhekodissa tapahtuneet asiat ja valheet levisi kouluun muiden nuorten kautta. 

lisäksi koulu Psykologi antoi olettaa, että minun kokema kiusaaminen on vain minun päässäni kuviteltua harhaa. 

lisäksi minut on R ikastettu toisen nuoren toimesta ja pahoinpidelty perhekodissa ja molemmat pääsivät tästä ilman minkäänlaista rangaistusta. 

oikeudessa nimittäin perhekodin työntekijän ei ole pakko olla todistaja niimpä pelkkä lääkärin todistus ikuisen elinikäisen vamman aiheuttaminen ei riittänyt. 

hänen piti kyllä maksaa korvauksia, muttei koskaan maksanut eikä siitäkään seurannut mitään. 

ja tilanteesta aiheutunut vamma vaivaa yhä vuosien jälkeenkin. 

vaikka selvisin tuntuu edelleen siltä, kuin oikeuden mielestä minua kohtaan tapahtuneen rikokset ovat jotenkin vähäpätöisempiä kuin muiden, kun joka ikinen minua kohtaan rikkonut on aina päässyt pälkähästä.

Vierailija kirjoitti:

Mikään täällä kerrottu ei ole mitään verrattuna siihen kun alaikäiseltä kuolee vanhemmat. On pahinta mitä lapselle voi tapahtua, ei omia vanhempia turvana ja samalla joutuu elömään todellisuutta missä toiset saavat jatkaa elämäänsä vanhempien kanssa. Se on helvettiä eikä mikään voi olla rankempaa. Varsinkin äitienpäivät, pyhänpäivä, isänpäivä ja joulu. Muille iloisia perhejuhlia mutta vanhempansa menettäneelle rankkoja asioita.

Mikä estää viettämästä joulua siten kuin itse haluaa sitä viettää? Omasta asenteestahan se on kiinni. 

Vierailija kirjoitti:

Mikään täällä kerrottu ei ole mitään verrattuna siihen kun alaikäiseltä kuolee vanhemmat. On pahinta mitä lapselle voi tapahtua, ei omia vanhempia turvana ja samalla joutuu elömään todellisuutta missä toiset saavat jatkaa elämäänsä vanhempien kanssa. Se on helvettiä eikä mikään voi olla rankempaa. Varsinkin äitienpäivät, pyhänpäivä, isänpäivä ja joulu. Muille iloisia perhejuhlia mutta vanhempansa menettäneelle rankkoja asioita.

ei varmasti olekkaan, koska kyseessä on sinun henkilökohtainen suuri menetys ja trauma. et vain edes voi kuvitella mitään pahempaa ja se on luonnollista. 

minun vanhemmat ei kuollut, mutta minut vietiin pois kotoa kun olin eka luokalla.

en ymmärtänyt syytä ja olen vieraantunut omista vanhemmistani täysin, niin etten tunne heitä tai rakasta heitä syvästi. 

en vertaa koska ei näitä asioita voi verrata, mutta oli se silti raskasta joka ikinen kevät tai joulujuhla kun minun esitystä ei tullut koskaan kukaan katsomaan. 

ja olot perhekodissa vastasivat armeijaa tai vankilaa. 

kotona voi sentään liikkua vapaasti ja syödä kun on nälkä, mutta perhekodissa vapaasti ei saa liikkua tai syödä tai edes pukeutua kun haluaa tai mennä ulos. 

Vierailija kirjoitti:

Paljon kärsimystä, hylkäämistä ja yksinäisyyttä enkä minä niistä kyllä ole selviytynyt - ainoastaan säilynyt hengissä. Selviytyminen olisi mielestäni sitä, että olisin tyytyväinen elämään, jopa onnellinen. 

Tämä. Selviytyminen ei tarkoita elämisen arvoista elämää.

En osaa päättää. Väkivaltainen ja päihderiippuvainen isä, veljen kuolema, oma vakava loukkaantuminen, lapsettomuus ja mieheni vakava loukkaantuminen.

Onhan tuossa ollut. Olen kuitenkin ihan kouluttautunut ja työelämässä oleva ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikään täällä kerrottu ei ole mitään verrattuna siihen kun alaikäiseltä kuolee vanhemmat. On pahinta mitä lapselle voi tapahtua, ei omia vanhempia turvana ja samalla joutuu elömään todellisuutta missä toiset saavat jatkaa elämäänsä vanhempien kanssa. Se on helvettiä eikä mikään voi olla rankempaa. Varsinkin äitienpäivät, pyhänpäivä, isänpäivä ja joulu. Muille iloisia perhejuhlia mutta vanhempansa menettäneelle rankkoja asioita.

ei varmasti olekkaan, koska kyseessä on sinun henkilökohtainen suuri menetys ja trauma. et vain edes voi kuvitella mitään pahempaa ja se on luonnollista. 

 

minun vanhemmat ei kuollut, mutta minut vietiin pois kotoa kun olin eka luokalla.

en ymmärtänyt syytä ja olen vieraantunut omista vanhemmistani täysin, niin etten tunne heitä tai rakasta heitä syvästi. 

 

en vertaa koska ei näitä asioita voi verrata, mutta oli se silti raskasta joka ikinen kevät tai joulujuhla kun minun esitystä ei tullut koskaan kukaan katsomaan. 

ja olot perhekodissa vastasivat armeijaa tai vankilaa. 

kotona voi sentään liikkua vapaasti ja syödä kun on nälkä, mutta perhekodissa vapaasti ei saa liikkua tai syödä tai edes pukeutua kun haluaa tai mennä ulos. 

Missä perhekodissa tuollaiset säännöt on ollut?

Yleensä lastenkodeissa ja perhekodeissa asuvat, varsinkin vanhempiensa tekemisistä sinne päätyneet, lapset ja nuoret elävät ihan tavallista elämää, siellä on perusasiat kunnossa, on ruokaa, turvaa ja puhtautta. Lapset käyvät päiväkodissa tai koulussa, lapsilla on harrastuksia, kavereilla saa käydä ja kavereita saa käydä, käydään leffoissa, vaateostoksilla, puistossa, kesälomaretkillä, ihan sellaista tavallista elämää.