Ahdistaa - En rakasta lastani. Tuntuu kamalalta kun tiedosta tämän

Vierailija kirjoitti:

Erityislapsen äitinä voin sanoa, että kun lapsi on henkisesti hirveän vaativa, niin se väsymys voi olla juuri tuollaista. Kun ei vaan jaksa, haluaisi hetken joskus ettei tarvitse olla 150% siinä ja koko ajan skarppina ja koko ajan joku työ meneillään. Annan esimerkin: herään tunnin ennen lasta että saan itseni valmiiksi koska kun herätän hänet, kaikki huomio ja energia menee siihen että saan hänet valmiiksi kouluun. Koulupäivän ajan olen koko ajan valmiudessa, että jos sieltä soitetaan ja pyydetään hakemaan lapsi pois. Kun lapsi pääsee, panostetaan satasella siihen että hän syö välipalan, tekee läksyt, syö päivällisen, käy pesulla, pesee hampaat, menee nukkumaan. Kaikesta ponnistelusta huolimatta hän myöhästyy usein koulusta, tavarat ovat aina kateissa, läksyjä ei koskaan saada tehtyä loppuun, ja lapsi valvoo sängyssä vähintään puolilleöin huudellen kaikenlaista.

Niin että kyllä sitä väsyy. Kun aina annat kaikkesi, eikä mikään riitä. Koko elämä on uusien strategioiden suunnittelua ja toteuttamista, kaikki on taistelua ja ennen kaikkea MIKÄÄN ei suju. Se on näännyttävää.

Te tarvitsette ap ammattiapua.

No onpa vähän liioittelun makua. Herätään meilläkin aikuiset ennen lapsia, että ehditään laittaa itsemme valmiiksi, ulkoiluttaa koirat ja laittaa aamupalan pöytään. Entä mitä tuo "koko päivä valmiustilassa" tarkoittaa, siis olet kotona ja sit haet tenavan pois jos soitetaan? Ei kai sun ihan äärirajoilla tarvi sitä odottaa, senkun normaalisti vaatteet päällä. "Kun aina annat kaikkesi eikä mikään riitä", no hoh hoh. Tervetuloa vanhemmuuteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lasta ei voi syyttää huonosta käyttäytymistä, vaan vanhempia :/ Mutta... Onko lapsen mahdollisuus muuttaa isänsä luo? Hän ansaitsisi rakastavan aikuisen lähelleen. Niin kuin jokainen lapsi.

Tämä ei muuten pidä aina paikkansa. Lapsillakin esiintyy psyykkisiä häiriöitä vaikka vanhemmat olisivat hyviä vanhempia. Työssäni lastenhoitajana olen törmännyt muutamiin tapauksiin, joissa lapsi on ollut äärimmäisen aggressiivinen tai klassisen ilkeä vaikka  vanhemmat ovat tehneet kaikkensa. Harvinaisia tapauksia tällaiset ovat mutta helppohan se on syyttää huonosti käyttäytyvän lapsen vanhempaa jos itsellä on normaali terve lapsi. Pitäisi muistaa että mielenterveysongelmia ei esiinny pelkästään aikuisilla vaan myös lapsilla eikä ne ole kenenkään syy.

Katso ylempi kiintymyssuhde viesti.

Ei yhdelläkään lapsella mt ongelmat tipu taivaasta tai ole susäsyntyisiä. Aina on kyse vanhempien ja lapsen suhteesta. Sinä e t näe mitä heidän välillä tapahtuu

Kyllä nykyään valtavirta uskoo, että myös mt-ongelmat, kuten muutkin sairaudet, voivat olla toisinaan ihan puhtaan biologisperäisiä, ilman mitään kiintymyssuhde-, trauma- tms taustaa. Joillain ei vaan aivot tai aivokemia toimi ihan niin kuin pitää, ja siitä voi seurata mt-ongelmia.

Olet väsynyt. Jos perheneuvola ei auta, tee itsestäsi lastensuojeluilmoitus.

Lapsen käytös voi heijastella omaa käytöstäsi - kummankaan tiedostamatta. Älä säti lasta, se pahentaa tilannetta ja hänen käytöshäiriöitään.

Tokihan lapsi voi olla luonteeltaan vaikea, mutta aika paljon jo pienetkin lapset heijastelevat ympäröivää ilmapiiriä ongelmakäytöksellä. Ei tarvitse olla fyysistä väkivaltaa tai muuta erityisen näkyvää. Joskus riittää, että vanhempi on väsynyt, negatiivinen ja lapsihan vaistoaa myös rakkaudettomuuden. Kaikki mitä teet ja sanot sekä JÄTÄT TEKEMÄTTÄ JA SANOMATTA vaikuttavat lapseen. Ihan samalla tavalla kuin aikuiseenkin. Lapsesi vain on riippuvainen sinusta ja huomiostasi. Myös rakkaudestasi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lasta ei voi syyttää huonosta käyttäytymistä, vaan vanhempia :/ Mutta... Onko lapsen mahdollisuus muuttaa isänsä luo? Hän ansaitsisi rakastavan aikuisen lähelleen. Niin kuin jokainen lapsi.

Niin ansaitsisi tiedän sen.

Isä ei halunnut kuin vkl tapaamiset. Hänellä ei ole koskaan ollut sidettä lapsensa. Arki ja lapsen hoito ja kasvatus muutenkin jätetty yksin minulle.

Eli kumpikaan teistä vanhemmista ei oikeasti halua tai rakasta lasta ja sitten ihmettelet, että miksi lapsi käyttäytyy huonosti? No onpa tosiaan outoa... Lapsiparka.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lasta ei voi syyttää huonosta käyttäytymistä, vaan vanhempia :/ Mutta... Onko lapsen mahdollisuus muuttaa isänsä luo? Hän ansaitsisi rakastavan aikuisen lähelleen. Niin kuin jokainen lapsi.

Tämä ei muuten pidä aina paikkansa. Lapsillakin esiintyy psyykkisiä häiriöitä vaikka vanhemmat olisivat hyviä vanhempia. Työssäni lastenhoitajana olen törmännyt muutamiin tapauksiin, joissa lapsi on ollut äärimmäisen aggressiivinen tai klassisen ilkeä vaikka  vanhemmat ovat tehneet kaikkensa. Harvinaisia tapauksia tällaiset ovat mutta helppohan se on syyttää huonosti käyttäytyvän lapsen vanhempaa jos itsellä on normaali terve lapsi. Pitäisi muistaa että mielenterveysongelmia ei esiinny pelkästään aikuisilla vaan myös lapsilla eikä ne ole kenenkään syy.

Katso ylempi kiintymyssuhde viesti.

Ei yhdelläkään lapsella mt ongelmat tipu taivaasta tai ole susäsyntyisiä. Aina on kyse vanhempien ja lapsen suhteesta. Sinä e t näe mitä heidän välillä tapahtuu

Kyllä nykyään valtavirta uskoo, että myös mt-ongelmat, kuten muutkin sairaudet, voivat olla toisinaan ihan puhtaan biologisperäisiä, ilman mitään kiintymyssuhde-, trauma- tms taustaa. Joillain ei vaan aivot tai aivokemia toimi ihan niin kuin pitää, ja siitä voi seurata mt-ongelmia.

Kukaan ei usko että labsen mt ongelmat ovat vain biologista perua.

Tutki stressi-haavoittuvuusmalli.

Meillä voi olla alttius sairastua, mutta kyllä siihen vaikuttaa myös kasvuolosuhteet. Lapsilla lähes täysin. Ellei kyseessä ole neurologinen häiriö, jolloin psyykkisiin ongelmiin vaikuttaa myös kasvuolosuhteet

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lasta ei voi syyttää huonosta käyttäytymistä, vaan vanhempia :/ Mutta... Onko lapsen mahdollisuus muuttaa isänsä luo? Hän ansaitsisi rakastavan aikuisen lähelleen. Niin kuin jokainen lapsi.

Tämä ei muuten pidä aina paikkansa. Lapsillakin esiintyy psyykkisiä häiriöitä vaikka vanhemmat olisivat hyviä vanhempia. Työssäni lastenhoitajana olen törmännyt muutamiin tapauksiin, joissa lapsi on ollut äärimmäisen aggressiivinen tai klassisen ilkeä vaikka  vanhemmat ovat tehneet kaikkensa. Harvinaisia tapauksia tällaiset ovat mutta helppohan se on syyttää huonosti käyttäytyvän lapsen vanhempaa jos itsellä on normaali terve lapsi. Pitäisi muistaa että mielenterveysongelmia ei esiinny pelkästään aikuisilla vaan myös lapsilla eikä ne ole kenenkään syy.

Katso ylempi kiintymyssuhde viesti.

Ei yhdelläkään lapsella mt ongelmat tipu taivaasta tai ole susäsyntyisiä. Aina on kyse vanhempien ja lapsen suhteesta. Sinä e t näe mitä heidän välillä tapahtuu

Elätkö 30-luvulla? Tuo on todettu palturiksi jo ajat sitten. Osa mt-ongelmsita on nimenomaan sisäsyntyisiä, geneettisiä, eikä ympäristö välttämättä pysty mitenkään estämään niiden ilmenemistä.

Vierailija kirjoitti:

1) Mitä olisi pitänyt tehdä: abortti

2) Mitä voit vielä tehdä: adobtio

Muista että kukaan ei lasta rakasta maailmassa niin paljon kuin lapsen äiti. Ja jos äitikään ei rakasta... mietipä sitä. Yksi ainit ihminen koko maapallolla ei rakasta sitä tyttöä. Toivottavasti häpeät ja ahdistut.

Mitä tämän kommentin kirjoittajan pitäisi tehdä: Tunkea päänsä syvälle perseeseensä ja pitää turpansa ikuisesti kiinni. Olet todella vastenmielinen. P.S. Se on adoptio, mutta eihän noin tyhmä ihminen osaa edes kirjoittaa.

Ymmärrän tuon tunteen, se on kauhea, mutta sen eteen voi tietoisesti itse tehdä jotain! Ymmärsinkö niin, että lapsesi oli jossain vaiheessa vakavasti sairas? Siinä tapauksessa rakkauden "puute" voi johtua menetyksen pelosta!

Minulle kävi niin, että esikoisen synnytys oli todella vaikea, ja päätyi sektioon. Lapsi oli todella lähellä kuolla, ja oli pitkään teholla. Musta tuntuu, että jotenkin jo "tapoin" lapsen siinä synnytyksen aikana mielessäni, eli siis olin jo varma että hän kuoli, ja ajattelin hänen kuolleen, että olisi helpompi hyväksyä lapsen mahdollinen kuolema. Tälläistä lasta onkin aika hirveän vaikea sitten "uskaltaa" alkaa rakastaa!! Se menetyksen pelko ei ole poistunut, vaikka lapsi on nyt kuusi. En siis vieläkään koe että rakastan häntä. Jotenkin pelkään, että jos uskaltaudun rakastamaan häntä, menetän hänet "taas".

Kamalammaksi tästä tekee sen, että minulla on myös toinen lapsi, joka syntyi suunnitellulla sektiolla, ja johon rakkaus syttyi aivan eri tavalla. Tästä johtuen tunnen aivan kauheaa syyllisyyttä!

Esikoinen on vielä aika tempperamenttinen tapaus, toista lasta on paljon "helpompi" rakastaa, sillä hän on luonteeltaan erilainen. Mutta! Olen tietoisesti pyrkinyt rakastamaan esikoistani. Hän on aivan ihana lapsi, eikä ole hänen vikansa, että minun on vaikea rakastaa häntä. Toista lastani halailen ja pusuttelen ihan huomaamatta, esikoisen kohdalla siihen pitää keskittyä, että muistaa! Ja samoiten minun pitää ihan ajatuksen kanssa muistaa viettää hänen kanssaan aikaa, jutella, kehua ja ihastella hänen tekemisiään. Tämä on vaikeaa, kun nämä asiat tulee toisen lapsen kanssa ihan itsestään. Ihan kauhea syyllisyys tästä koko ajan!

Mutta kyllä tähän pystyy siis itsekin vaikuttamaan, ja kyllä sitä rakkautta pystyy "kasvattamaan" kun vain itse tekee sen eteen töitä :) ja lapsen kannalta ajatellen, olisi hirveän tärkeää, että hän kokee olevansa rakastettu, olipa hän millainen tahansa! Suurin pelkoni on, että lapseni jotenkin tajuaisivat tämän minun vaikeuteni rakastaa toista heistä, ja teen kaikkeni, että se ei ikinä näy päällepäin!